Kategoriat
2022 Ihmiset Pitkät VALKOINEN

Suorittaminen luo syömishäiriömyönteistä kulttuuria

SISÄLTÖVAROITUS: SYÖMISHÄIRIÖ

Teksti: Amanda Laukkanen

Kuvitus: Netta Pasuri

En muista omista lukioajoistani paljoakaan. Päivät tuntuvat olevan yhtä suurta sumua. Sairastin tuolloin vakavaa syömishäiriötä, jonka myötä oma toimintani oli pakottavien rutiinien sekä erilaisten tavoitteiden sanelemaa. Moni ajatuksistani liittyi ruokaan, mutta pakkoajatukset koskivat myös suoriutumistani niin koulussa, liikunnassa kuin arjessakin.

On vaikea sanoa, mistä syömishäiriöni sai alkunsa – mitään tiettyä hetkeä tai tapahtumaa en muista. Sen sijaan muistan erinäisiä puheita sekä kommentteja, jotka vaikuttivat omakuvaani. Lisäksi olen pienestä asti ollut kiltti kympin tyttö, jolle koulussa pärjääminen oli tärkeää. Muistan jo yläasteelta kasaantuvia paineita, joita kanavoin kontrolloimalla ruokailutottumuksiani sekä liikuntatapojani. En muista alkaneeni tietoisesti pudottamaan painoa, joten en kokenut, että syömishäiriössäni olisi varsinaisesti ollut kyse pelkästään laihduttamisesta.

Erityisesti olen jäänyt pohtimaan sitä, miksi terveydenhuollossa keskityttiin lähinnä vain fyysiseen terveyteeni, kun kipeimmin olisin tarvinnut tukea henkisellä puolella. Miksi minulta toistuvasti kysyttiin sitä, ihailenko sairaanloista laihuutta, eikä sitä, millaisia paineita sekä muita tunteita päässäni liikkui.

Syömishäiriö vaikutti paljon omaan mielialaani sekä muutti käyttäytymistäni. Iloisesta tytöstä tuli sen myötä sulkeutunut ja helposti ärsyyntyvä nuori, jota väsytti jatkuvasti. Koulussa käynti tuntui uuvuttavalta, mutta selviydyin kursseista kiitettävin arvosanoin. Suorittamisen lisäksi halusin kontrolloida kaikkea – niin omaa kuin muidenkin toimintaa. 

Syömishäiriö söi värit omasta arjestani liian monen vuoden ajan. Kun elämä keskittyi vain pakonomaiseen suorittamiseen sekä omien pakkoajatusten noudattamiseen, jäi arjesta pois ystävät sekä muut normaaliin nuoruuteen liittyvät tapahtumat. Pakonomainen käyttäytyminen oli väylä kanavoida vaikeita tunteita, kuten ahdistuneisuutta ja masennusta.

Syömishäiriöt ovat moninainen kokonaisuus

Syömishäiriön määritelmää etsiessäni ajauduin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) verkkosivuille. THL:n syömishäiriön määritelmä oli silmiin pistävän suppea. Karkeasti sanottuna syömishäiriöt käsitetään sen mukaan tyttöjen ja nuorten naisten laihuushäiriöksi, jonka taustasyynä on länsimaiset kauneusihanteet hoikasta kehosta. 

Soitan asiasta Syömishäiriöliiton asiantuntijalle Katri Mikkilälle. Juttelemme hänen kanssaan laajasti syömishäiriöistä sekä niiden linkittyvyydestä suorituskulttuuriin. 

”Syömishäiriöiden liian kapea määrittely voi olla vahingollinen, sillä monenlainen oireilu jää siten helposti piiloon. Tällaisessa määrittelytavassa on nähtävissä historian havina, sillä ennen vanhaa syömishäiriöt nähtiin nimenomaan nuorten tyttöjen anoreksian kautta. Silti on käsittämätöntä ja vanhanaikaista, ettei syvempää ymmärrystä ole vielä saavutettu. Taustalla voi vaikuttaa myös se, että mielenterveyden sairaudet pyritään usein määrittelemään fyysisten oireiden kautta”, Mikkilä toteaa. 

Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joita tulisi hoitaa asiaan kuuluvalla tavalla. Usein syömishäiriöt myös linkittyvät muihin mielenterveyden sairauksiin, kuten masennukseen tai ahdistuneisuushäiriöön. 

”Haluan ohjeistaa ihmisiä hakemaan ammattiapua, vaikka tiedostankin että avun saaminen mielenterveyden ongelmissa ylipäätään ei ole itsestäänselvyys. Lisäksi tiedän, että terveydenhuollossa ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä syömishäiriöistä, ja se on todella valitettavaa. Tärkeintä on kuitenki, ettei jää ongelmien kanssa yksin”, Mikkilä sanoo.

Tiedän, että terveydenhuollossa ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä syömishäiriöistä, ja se on todella valitettavaa.

Katri Mikkilä

Pyydän THL:ltä kommenttia heidän syömishäiriön määritelmästä. Kysyn heiltä kaksi kysymystä. Ensimmäinen kysymykseni koskee sitä, miksi määritelmä on edelleen näin suppea. Toisena kysymyksenä kysyn THL:n näkemystä siitä, voiko liian kapealla määrittelyllä olla haittavaikutuksia syömishäiriöiden tunnistamisen kannalta. Saan pian sähköpostitse napakan vastauksen asiantuntijalta: ”Kiitos palautteesta. Mielenterveysaihesivun Syömishäiriöt-teksti on suhteellisen vanha, eikä sitä ole päivitetty viime vuosina. Tulemme huomioimaan tämän palautteen sivujen kehittämistyössä”. 

Syömishäiriöliiton verkkosivuilla sen sijaan tuodaan näkyviin se, että syömishäiriöt ovat muutakin kuin syömisen ongelmia. Syömishäiriöliiton määritelmässä korostuukin syömishäiriön olevan selviytymisekeino elämän kriisitilanteissa. Mielenterveyden keskusliitto toteaa verkkosivuillaan, että syömishäiriötä on erilaisia, eikä kyse ole vain painosta vaan siitä, mitä ajattelee ja miten suhtautuu syömiseen.

Elämme syömishäiriömyönteisessä kulttuurissa

Vaikka syömishäiriötä sairastaessani koin usein olevani yksin, samaan aikaan kanssani syömishäiriötä sairasti tuhannet muut suomalaiset. Helsingin yliopiston tutkimuksessa 2020 selvisi syömishäiriöiden olevan ovat luultua yleisempiä. Jopa 17,9 prosenttia naisista ja 2,4 prosenttia miehistä on sairastanut syömishäiriön varhaisaikuisuuteen mennessä. 

Syömishäiriöiden esiintyvyys on yllättävän korkeaa ja erityisesti pandemia-aika on nostanut syömishäiriökäyttätymistä arkirutiinien rikkouduttua. Voidaankin kysyä, miksi niin moni sairastuu syömishäiriöön ja mikä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme ajaa syömishäiriökäyttäytymiseen.

”Elämme syömishäiriömyönteisessä kulttuurissa. Kauneusihanteet ja ulkonäkö on vain murunen kaiken muun joukossa, mikä aiheuttaa syömishäiriöitä.  Nykyään ihannoidaan tehokkuutta sekä suorittamista. Usein myös ihmisten kykyä kontrolloida itseään arvostetaan suuresti.” Mikkilä toteaa.

Kulttuurimme siis ruokkii niin syömishäiriöitä kuin loppuun palamista. Yhä nuoremmat ajautuvat uupumuksen partaalle ja suorittaminen aloitetaan entistä aikaisemmin. Jo yläasteella moni stressaa valintojaan jatko-opiskelua varten ja lukiossa paineet hyvistä tuloksista kasvavat entisestään, mikäli tähtäimessä on haluttu paikka korkeakoulussa. Eikä suorittaminen lopu siihenkään. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka helppoa on lähteä mukaan suorittamaan kaikkea järjestötoiminnasta työharjoitteluun opintojen lisäksi. Opiskelujen ohella olisi kerättävä merkintöjä CV:seen, jotta työn haussa erottuisi muista hakijoista. Pelkkä opinnoissa eteneminen ja keskiverto ei tunnu riittävän enää. Suorittamisesta on tullut uusi normaali. 

Sen lisäksi, että suoritamme opinnoissa ja töissä, suorittaminen on levinnyt myös muille elämän osa-alueille. Syömisestä on tullut kontrolloitua, urheilemisesta tarkkaan suunniteltua ja nukkumaan mennessä mitataan sitä, kuinka paljon hyvää unta oikeastaan saakaan. Osittain suorittaminen on tiedostamatonta – älykello ranteessa kertoo, milloin elämme hyvää elämää. 

Tiedostamattamme tämä kaikki luo paineita omasta suoriutumisesta. Suorittamisen kulttuuri on läsnä arjessamme lähes jokaisella osa-alueella. Suoritus- sekä kiirekeskeiseen puheeseen törmää mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa.

”Sosiaalinen media on kaksiteräinen miekka syömishäiriöiden kannalta. Toisaalta siellä on nykyisin valtavasti myös hyvää sisältöä sekä vertaistukea antavia tilejä, mutta sitten on myös paljon haitallista sisältöä, joka helposti ruokkii vertailua sekä syömishäiriökäyttäytymistä. Sosiaalisessa mediassa haitallista sisältöä voi kyllä vältellä estämällä sekä lopettamalla tietynlaisten tilien seuraamisen, mutta haasteelliseksi se menee silloin, jos haitallista somesisältöä levittää esimerkiksi joku tuttu”, Mikkilä kertoo. 

Tunnistan myös itse sosiaalisen median molemmat puolet omassa syömishäiriökokemuksessani. Lisääntynyt kehopositiivinen puhe sekä sallivampi asenne ruokaa kohtaan omassa somesyötteessäni helpottivat matkassa kohti paranemista. Kuitenkin seurasin usein myös sitä, mitä omat tuttuni tai seuraamani terveysinfluensserit tekivät. Lähes tiedostamattani vertailin itseäni näkemääni sisältöön. Kun näin sosiaalisessa mediassa jonkun juosseen pitkän lenkin tai mitä syön päivässä -videon, tulin ehkä tiedostamattakin vertailleeksi näitä omiin tekemisiin. Usein voi olla vaikea hahmottaa sitä, millainen sisältö aiheuttaa paineita muille. 

Sosiaalinen media ei kuitenkaan yksistään ole haitallisen puhetapojen ja normien levittäjä. Myös perinteinen media ruokkii dieettikulttuuria sekä ihannoi suorittamista. Joulun jälkeen kinkunsulattelu nousee otsikoihin ja pandemian keskellä media rummuttaa koronakilojen karistamisesta.

Normeja haastamalla kohti kestävämpää tulevaisuutta

Muutos kohti hyvinvoivempaa tulevaisuutta lähtee perusasioista.

”Työn tekemisen kulttuurin tulisi muuttua. Nyt liian moni palaa loppuun ja sairastuu. Lisäksi tulisi haastaa kiirepuhetta sekä suorittamisen kulttuuria, sillä nämä ovat omiaan lisäämään mielenterveyden haasteita sekä syömishäiriötä”, Mikkilä toteaa. 

Silloin kun itse sairastin, äitini ohjeisti meille tulleita vieraita etukäteen siitä, kuinka syömisestä on soveliasta puhua, jotta se ei ruokkisi ahdistustani. Ohje oli, että kaikkea voi syödä tai olla syömättä kahvipöydässä, mutta valinnoista ei tulisi tehdä suurta numeroa. Kommentteja siitä, kuinka jotain ei pitäisi syödä tai ottaa lisää, vaikka ei oikeastaan saisi, tulisi välttää. 

Tässä tapauksessa syy puhetavan tietoiseen ohjaamiseen oli selvä, mutta mietin, miksi ruokapuhe usein menee tällaiseksi. Ruoka nähdään kontrolloitavana ja esimerkiksi herkuttelu vältettävänä tai huonona asiana. Kuitenkaan koskaan ei voi tietää, mitä samassa pöydässä istuva käy päässään läpi, joten olisi kaikkien kannalta parempi, jos haitallista kommentointia vältettäisiin arjessa. 

”Paremman kulttuurin luominen sekä niin sanottu liittolaisuus syömishäiriötä sairastavien kanssa lähtee omien puhe- ja toimintatapojen haastamisesta. Puhuuko itse haitallisesti ja ruokkiiko kulttuuria, joka voi sairastuttaa. Lisäksi olisi tärkeää, että haitallisia puheita yhteiskunnassamme niin kahvipöydissä kuin mediassakin haastaisi muutkin, kuin syömishäiriötä sairastavat”, Mikkilä neuvoo. 
Vaikka oma syömishäiriöni on jo parantunut, en ole päässyt pois ylisuorittajan muotista. Vuosien ajan tein töitä omien ajatusteni kanssa, jotta pääsisin eroon toimintaani sanelemista pakkoajatuksesta sekä pakottavasta kontrolloinnin tarpeesta. Silti edelleen huomaan ajavani itseäni piippuun suorittamisella. Omien voimavarojen arvioiminen sekä kieltäytyminen mielenkiintoisilta tuntuvista tilaisuuksista on edelleen vaikeaa. Suorittamisen kulttuuri tuntuu olevan sisäänrakennettua: kiltin tytön syndroomasta on vaikea irrottautua edes pohjakosketuksen koettua.