Teksti: Lumia Lammi
Logot: Rusta AB, Rosebud
Vuosi on vierähtänyt siitä, kun Helsingin yliopiston Rusta vs. Rosebud -kohu järkytti sekä opiskelijoiden että muiden kirjallisuusfetisistien satumaailmaa. Kehtaavatkin avata moisen krääsäkaupan sympaattisen ja intellektuellin kirjakaupan tilalle! Tätä en suostu katsomaan läpi sormien, olenhan kulttuurin nykytilasta huolta kantava aktivisti, joka inhoaa muovista kulutusyhteiskuntaa (paitsi Vintedissä ja kirjamessuilla). (ingressi)
Muistellaan alkuun, mistä oli kyse: Helsingin yliopisto purki vuokrasopimuksen kirjakauppa Rosebud Sivullisen kanssa ja solmi uuden ruotsalaisen halpatavaraliike Rustan kanssa. Tämä aiheutti pahennusta, koska Rosebudin ajateltiin sopivan yliopiston sivistystä huokuviin tiloihin paremmin, kun taas rahvaanomainen Rusta on kuin pakottaisi helmen koristamaan itseään sialla.
Eikö olekin varsin älykästä ja hupaisaa, kun nyt haukun kaikki woke-opiskelijat (wopiskelijat) pystyyyn ja sanon, että Rosebudin haikailu on samanlainen statussymboli kuin Palestiina-tarra MacBookin kannessa! Hahaa, olenhan tällainen post-woke pick me -vassari, joka näkee moisen performoinnin läpi.
No ei, tavallinen wopiskelija minäkin, ja pidän kaipuuta inhimillisenä ja ymmärrettävänä. Toki kaiken itkeskelyn voisi kuitata sillä, että Rosebud itse asiassa vain muutti kivenheiton päähän, eikä kadonnut mihinkään. Asiassahan on pohjimmiltaan kyse symboliikasta – keskustelutilaisuudet, kovakantiset muistikirjat ja huumaavan laaja valikoima klassikkokirjoja sopivat ehkä yliopiston arvomaailmaan (myöntäkää, sanan voisi aivomätäisesti korvata myös estetiikalla) paremmin kuin halvat valosarjat ja kaasugrillit. Ja symboliset asiat koskettavat ihmisiä poliittisista näkemyksistä riippumatta, siksihän Lenininpuiston nimeä on yritetty vaihtaa ja lätkäfanit suuttuvat, kun homo ja jääkiekko esiintyvät samassa lauseessa.
Rosebud on varmasti tehnyt osansa innostaakseen ihmisiä lukemaan Suomalaisen kirjakaupan hehkuttaman booktok-bulkkikirjallisuuden lisäksi esimerkiksi kotimaista tietokirjallisuutta. Sen avoimet keskustelutilaisuudet ovat mahdollistaneet meille kulttuuritädeille mahdollisuuden oppia ja sivistyä.
Olin itsekin keväällä katsomassa kaupan uusissa tiloissa Postitalossa, kun Teemu Keskisarja ja Antti Nylén keskustelivat kirjojen arvonlisäverosta. Se oli kamalinta, mitä olen koskaan nähnyt. Keskisarja ei kyennyt seisomaan yhdenkään Perussuomalaisten kulttuurileikkauksen takana, vaan sanoi suunnilleen ihastelevansa maan rappiota Arkadianmäen aitiopaikalta. Hän ei kuitenkaan ollut mittelön pääpiru. Sen sijaan Nylén maalaili lukemisesta kuvaa kansan syvien rivien suosikkipuuhana, joka on uhrattu kulttuurivihamielisten poliitikkojen jalkoihin piittaamattomuuden ja ahneuden alttarilla. Hän oli se, joka sai minut poistumaan paikalta reilusti etuajassa.
Mainittakoon, että en chalametlaisittain ajattele, että kuolevien taidemuotojen tulee antaa nääntyä omaan yksinäisyyteensä. Suomalaista kulttuuria tulee tukea ja joo, olisi kiva, jos kirjailija voisi kirjoitella elannokseen. Mutta kirjallisuuden ympärillä käytävä keskustelu, joka tuntuu koostuvan alveihin, äänikirjoihin ja tekoälyyn kohdistuvasta moraalipaniikista, on väsynyttä, ja sitä pitävät yllä Facebookin tuohtuneet kirjailijat, jotka pelkäävät ennen kaikkea oman nahkansa puolesta. Eivät suomalaisten nuorten sivistyksen, kulttuurimme elinvoimaisuuden tai marginaaliin jäävien runoilijoiden.
Taiteen arvoa ei kannata yrittää “perustella” ulkopuolelta. Sitä ei mitata kävijä- tai lukijamäärissä, eikä oikeastaan millään muullakaan mittarilla. Ei sillä, miten paljon se maailmaamme avartaa, kehittää empatiakykyä, tarjoaa elämyksiä tai tuo rahaa valtion kassaan. Vaikka toistelisimme henkisen huoltovarmuuden kaltaisia oksettavia termejä, joilla taide saadaan kuulostamaan jonkun militaristisen projektin tukipilarilta, emme tavoita mitään johdonmukaista argumenttia sille, miksi vaikka kirjallisuutta pitäisi tukea. Politiikan kielellä on vaikeaa ilmaista taiteen luonnetta ihmisyhteisön kollektiivisena sieluna, joka uusintaa elämän merkityksellisyyttä kaiken muun yhteiskunnallisen toiminnan taustalla.
Ihmisiä ei voida jakaa taiteellisiin ja ei-taiteellisiin, Rosebud-ihmisiin ja Rusta-ihmisiin. Vaikka niin sanottu “kulttuuriväki” on toki olemassa, on populistista tehdä jakoja kalliolaisiin taide-elitisteihin ja porilaiseen “kunnon kansaan”, joka ei halua verorahoillaan tukea enää yhdenkään muunsukupuolisen post-kolonialistista esseekokoelmaa kehollisuudesta ja ekokriisistä. Kukaan ei ole liian tyhmä tai sivistymätön ymmärtämään taidetta. Taide on aina puhtaana ja riisuttuna edessämme, ja jos kokee, ettei sitä tajua, kyse ei ole kokijan vulgaariudesta, vaan siitä, että eri asiat puhuttelevat eri ihmisiä.
Tämän sanottuani haluan myös todeta, että jos pitää valita, maksanko korkeaa alvia ruoasta vai kirjoista, niin mieluummin kirjoista. Edes ennen kirjojen alvin nousua ei minulla opiskelijana ollut varaa tehdä heräteostoksia Rosebudissa, vaikka olihan siellä mukavaa vaellella. Haaveilenkin yhteiskunnasta, jossa ruoka ja kirjallisuus eivät näyttäytyisi toisensa poissulkevina iloina. Utopiassani yhteisesti omistettu tekoäly luo jokaiselle aikaa ja resursseja aidosti mielekkäälle tekemiselle. Ja koska olen tätihenkinen, niin jos saan toivoa mitä vaan, niin olisi kivempi jutella kavereiden kanssa kirjallisuudesta kuin sixsevenistä. Mutta myöskään kirjoja ja somea ei kannata pelkistää mihinkään korkeakulttuuri vs. kapitalistinen dystopia -jaotteluun, sillä kummallakin on varmasti annettavaa molempiin suuntiin.
Tässä utopiassa olisi myös niin, että keskustelut sivistyksen rappeutumisesta eivät kulminoidu yritys vs. yritys -kiistoihin. Sillä sitähän myös Rosebud on, ihan vain yritys yritysten hallitsemassa kapitalistisessa markkinataloudessa. Tiedän sen myös siksi, että olen ollut siellä aikoinaan kesätöissä. Se ei juuri eronnut Lidlissä työskentelystä, palkka oli tosin pienempi.
Ehkä Rosebudin puolustaminen kulttuurin lippulaivana kertoo jotain siitä, millaisella pohjalla kulttuurimme ja kykymme utooppiseen ajatteluun on. Ei sillä, etteivätkö yritykset voisi olla parempia ja huonompia monella eri vertailuasteikolla. Mutta sitähän kaikki yritykset haluavat, tulla nähdyksi muunakin kuin “vain” yrityksenä. Tiedättehän, Ben & Jerry’s ei ole vain jäätelöä, koska Ben-raukka ei tyyliin kykene maistamaan ja siksi piti keksiä jäätelö, jossa on tekstuuria. “Tämä ei ole porkkana, tämä on koko elämän tarkoitus”, kuten söpö animaatiopupu S-marketin mainoksessa toteaa. Enkä halua lietsoa penseää suhtautumista yritysten vastuullisuustekoihin, vaan sen sijaan laittaa sikiämään kyynisyyden koko järjestelmää kohtaan.
Rosebudia enemmän sivistystä ja ihmiskunnan yleviä puolia edustaa viereinen Kaisa-talo, jossa kirjoja voi lainata ilmaiseksi ilmaisen korkeakoulun ylläpitämästä kirjastosta. Tietysti on mukavaa, että Helsingin keskustasta löytyy laadukkaita kirjakauppoja, mutta kulttuurin tilasta ne eivät kerro mitään. On kutkuttavaa rakennella tarinoita sympaattisista kotimaisista yrityksistä, jotka ruotsalaiset krääsäjätit jyräävät (btw: miksi kukaan ei puhunut siitä, että myös Masku häädettiin Rustan tieltä), mutta oman arvomaailman ankkuroiminen yritykseen ei kanna ketään pitkälle kamppailussa intellektuellin ja eksklusiivisen kulttuurin puolesta.
Se on nimittäin pohjimmiltaan kamppailua markkinalogiikkaa vastaan. Kauppojen sijaan kirjallisuuden asema vahvistuisi sillä, että lukemiseen ja kirjoittamiseen olisi enemmän aikaa, eikä sen tarvitsisi olla tavoitteellista itsensä kehittämisen tai myymisen puitteissa. Kun kuvittelen yhteiskunnan, joka aidosti rohkaisee lukemaan, kuvittelen ennen kaikkea työtä, joka ei ime ihmisestä viimeisiäkin mehuja, kouluja, joissa vanhemman korkeakoulutus ei ole menestyksen avain ja kulttuuria, joka ei kasvata saamaan mielihyvää nopeasta kulutuksesta, vaan pitkäjänteisestä uppoutumisesta taiteeseen.
Rosebudin puolustaminen oli hetken kauniina välkehtivä jalokivi wopiskelijakruunuissamme. Olihan se nyt ihan eri tavalla dark academia….tai jotain. Nyt on kuitenkin tullut aika hyväksyä 50 sentin nestesaippuat ja rumat tekokukat elämäämme, ei siihen Proustiin olisi kuitenkaan ollut edes rahaa.
Nämä muut kohut täyttävät vuoden:
Sydney Sweeneyn farkkumainos: Viittasiko se todella eugeniikkaan? Ihan sama, Sweeney kielsi olevansa “poliittinen ihminen”, vaikka onkin tunnetusti Republikaanien äänestäjä. Valkoisen ylivallan kannattaminen on suorastaan kaukaa haettua.
Sabrina Carpenterin Man’s Best Friend -albumin kansi: Te ette vaan ymmärrä tää on niinku tosi deep feministinen kommentti koska tällä albumilla oikeesti vaan dissataan miehiä!! Eiiiii se ei oo mikään miesfantasia että kaunis nainen vähän kyykyttää sua ja sen jälkeen esittää sun koiraa!! Sabrina on vaan girlboss :(
Flow-boikotit: Te teitte sen, Israel on kukistettu! Kiitos myös esim. MELO kun keikkasi taustalla oli QR-koodi josta pystyi lahjoittamaan rahaa Palestiinaan, oli itselläkin vähän puhtaampi omatunto parempi festarimieli.
Teemu Keskisarja Ylen A-studiossa: Keskisarja avasi sanaisen arkkunsa “heikkolaatuisista tulokkaista”. Onneksi Petteri “Me puhumme teoin” Orpo totesi: “nämä puheet ovat sellaisia, että en voi niitä hyväksyä”.
