Teksti: Sade Edevbaro

Kuvitus: Frida Lukkari

Miltä tuntuisi, jos toinen keuhkosi sahattaisiin irti kylkiluita myöten? Mitä jos vain sillä tavoin voisit pysyä hengissä? Minun mummolleni tämä ei ollut vain hypoteettinen skenaario, vaan täyttä todellisuutta. Hän eli ja hengitti yli kuusi vuosikymmentä yhden keuhkon voimin. Ollessaan kaksikymmentävuotias, mummo sairastui tuberkuloosiin, yleensä keuhkoissa esiintyvään  tartuntatautiin, joka oli 1900-luvun alun Suomessa yksi yleisimpiä nuorten ihmisten kuolinsyitä [1]. 1950-luvulla sairauteen oli kuitenkin olemassa lääke, kovahintainen streptomysiini, jota täytyi toimittaa Amerikasta asti. Lääkkeen lisäksi mummo joutui maksamaan kovan hinnan tuberkuloosista myös sillä, että hän sai sairaalapedillä maatessaan kuunnella kylkiluittensa rasahtelua, kun hänen vasen keuhkonsa leikattiin irti. Kaikista maailman kumaraselkäisistä mummoista omani erotti aina siitä, että takaapäin katsottuna hänen kyljessään näkyi lommo siinä kohdassa, missä muilla pullisteli keuhko.  

Tuskin moni asia yltää rajuudessaan mummoni keuhkoleikkauksen tasolle. Siksi tuberkuloosi on aina näyttäytynyt minulle hyvin irvokkaana ja rumana sairautena. Se syö paloja ihmisestä kuin  välipalaksi, saattaa tappaa tai vähintään tekee uhristaan hauraan ja lommoisen. Aina tuberkuloosin  karuutta ei kuitenkaan olla tunnistettu. 1700- ja 1800-luvuilla se nähtiin jopa kauniina  taiteilijoiden ja romantikkojen sairautena. Erityisesti naisilla tuberkuloosiin sairastuminen oli suorastaan ihailtava tilanne. Ne naiset, jotka säästyivät tartunnalta, pyrkivät muilla keinoin saavuttamaan tuberkuloosin aiheuttamia ulkoisia piirteitä. Anemian ja ruokahaluttomuuden näännyttämää kehoa pyrittiin jäljittelemään korseteilla, ja kuolonkalpeutta esimerkiksi myrkyllisestä arsenikistä tehdyillä meikkituotteilla. Tuberkuloosi inspiroi myös valtavat määrät taidetta, jonka jäänteet näkyvät nykyajankin pop-kulttuurissa elokuvien verta yskivissä naisissa, jotka pian nenäliinaan tipahtaneiden veripisaroiden jälkeen heittävät henkensä [2]. Traagisessa kuolemassa tappavan sairauden kourissa on aina nähty jotain sankarillista.

Kun lääketieteessä alettiin ymmärtää, mikä tuberkuloosin aiheuttaa ja hoitomenetelmät kehittyivät,  menetti sairaus valtaosan mystisyydestään ja sitä kautta romantiikastaan [3]. 2000-luvulle tultaessa  hauraat, kuolonkalpeat tytöt eivät kuitenkaan suinkaan olleet kadonneet. Tumblr-palstat alkoivat täyttyä nääntyvistä teineistä, jotka loivat kärsimyksestään kiiltokuvia toisille vaikutusalttiille nuorille. Tumblr on jo parhaat päivänsä elänyt, mutta nykyään sama viiteryhmä vaikuttaa tiktokissa ”skinnytok”-tileillä, jotka kilpailevat toistensa kanssa siitä, kuka on kaikista sairain. Näiden tilien sanoma on selvä: on kaunista ja ihailtavaa olla niin pieni, että häviää taustahälinään; niin pieni, että on olemassa vain osana sairauttaan. Monille ihmisille anoreksia ei ole pelkkä sairaus – se on osa identiteettiä. Miksi kukaan tahtoisi parantua jostain kauniista, joka tekee uhristaan usein juuri sellaisen, jota yhteiskunta pitää ihanteellisena? Parantuminen olisi omalla tavallaan vain yksi kuolema, siinä hylkäisi sekä itsensä että yhteiskunnan tarjoaman hyväksynnän. 

Tuberkuloosi ei ollut työväenluokkaisille uhreilleen samalla tavoin kaunista, kuin se oli rikkaille, kauniille naisille [3]. Hennon ja viehkeän, traagisen kaunottaren sijasta nämä ihmiset nähtiin vain rankkojen olosuhteidensa vankeina. Realistisessa taidesuuntauksessa tuberkuloosia onkin käytetty romantiikan sijaan kuvaamaan köyhien ihmisten raskaita elinoloja [2]. Nääntyminenkään ei ole kaunista, ellei sitä tehdä oikeilla alustoilla, oikeiden sanojen saattelemana, oikeiden ihmisten toimesta. Nälänhätä lännen ulkopuolella ei ole romantisoitavissa oleva asia, vaan siltä mieluummin suljetaan silmät. Kaikki nälkiintymisen piirteet täyttävä länsimainen nainen elokuvaruudulla on kuitenkin ainoastaan ihailtava. Nälkään nääntymisen on oltava kontrolloitua ja tarkoituksenmukaista ollakseen kaunista, vaikka anoreksia on pohjimmiltaan täyttä kontrollin menettämistä. 

Pyrkimys tiukkaan kontrolliin ruokavaliosta ja sitä kautta koko elämästä on vahvasti esillä nykyajan sosiaalisessa mediassa. Joka päivä tiktokiin putkahtaa uusi tili, joka kannustaa nuoria naisia pitämään kirjaa syömisistään. Monet sellaisetkin sometilit, jotka eivät suoranaisesti luo niin sanottua ”pro-ana”-sisältöä, kannustavat yhtä kaikki ihmisiä ruokavalionsa tarkkaaan kontrollointiin terveyden nimissä. Suuri osa terveyteen kannustavasta sisällöstä sisältää myös itsessään häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Se ei välttämättä tarkoita kliinistä syömishäiriötä, mutta on silti täysin ristiriidassa terveyden tavoittelun kanssa. Yksi syömishäiriöiden merkittävimmistä piirteistä on kilpailullisuus sekä kokemus siitä, ettei koskaan ole tarpeeksi sairas. Siksi somesisältö voi helposti kiihdyttää sairaiden ihmisten oireita, vaikka romantisointi ei olisikaan tahallista. Pyrkimykseni ei ole väittää, että tällainen sisältö yksinään aiheuttaisi syömishäiriöitä. Se voi kuitenkin toimia laukaisijana tai kiihdyttäjänä jo valmiiksi sairaudelle alttiille mielelle. Jos syömishäiriökäytöksestä tehdään normaalia ja ihailtavaa, on sairaudesta kahta vaikeampi parantua.  

Anoreksia, kuten tuberkuloosi, tekee uhristaan hauraan ja lommoisen. Luiden tiheys heikkenee, mikä saattaa tuberkuloosin tavoin johtaa omien luiden katkeilun kuunteluun sairaalasängyssä. Hormonitoiminta lakkaa, ja lihakset surkastuvat sydäntä myöten. Ystävyyssuhteet ja sosiaalinen elämä katoavat, koska pyrkimys äärimmäiseen kontrolliin itsestään ja ruokavaliostaan ei jätä niille tilaa. Syömishäiriötä sairastavan todellisuus on irvokas: siinä koko elämä vääristyy kietoutuessaan ruoan ja kehon ympärille. Mikään tässä todellisuudessa ei ole romantisoinnin arvoista. Se on yksiselitteisen groteskia.

Groteskien asioiden ei kuulu olla kauniita tai romanttisia. Ne ovat rumia ja vaarallisia, eikä tätä tosiasiaa saa piilottaa kauneusihanteiden, näennäisen terveyden tai rappioromantiikan taakse. Oli kyseessä sitten tuberkuloosi 1800-luvulla tai anoreksia kaksisataa vuotta myöhemmin, nämä sairaudet ovat vakavia ja kuolettavia. Asioiden pimeillä puolilla on tapana loistaa läpi lopulta: kuoleva ei voi loputtomiin teeskennellä elävää. Siinä vaiheessa on kuitenkin usein liian myöhäistä lopettaa. Kauneuden etsiminen karmeudesta on kuolemalla leikittelyä.  

Lähteet: 

  1. Terkuloosi (Duodecim Terveyskirjasto, 2025) https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00611
  2. Tuberculosis and the Fatal Beauty of Romanticism (Alice Hibbard, Annette Lopez Rosa, American Society for Microbiology, 2025) https://asm.org/articles/2025/may/tuberculosis-and-fatal-beauty-romanticism