Teksti: Lumia Pesonen
Toisinaan nimet tyhjenevät merkityksestä osana kulttuurin aineenvaihduntaa. Woke ei tarkoita enää valveutuneisuutta vaan laitaoikeiston luomaa olkiukkoa hyvesignaloivasta pilkunnussimisesta. Suomalaisessa kirjakaupassa myydään enemmän lahjapaperia kuin kirjoja. Emerald Fennellin elokuvasovitus “Humiseva harju” on lainausmerkeissä, sillä ohjaajan mukaan se ei kerro Humisevasta harjusta, vaan on pikemminkin “sovitus tunteesta”, jonka alkuperäisteos herätti ohjaajassa. Lähes huomaamattomat hipsut otsikon kummallakin puolella poistavat tekijän vastuun kertoa asiasta, jota nimi lupailee.
Ehkä Groteskistakin on tullut vuosien saatossa “Groteski”. Adjektiivina groteski viittaa johonkin irvokkaaseen ja luonnottomasti liioiteltuun. Sanaan kytkeytyy myös ihmisen “kiellettyyn” uteliaisuuteen viittaava tunne: groteski on jotain sellaista, jota ei pitäisi katsoa, mutta jota ei voi lakata tuijottamasta. Se on kuin ala-asteluokan Whatsapp-ryhmään lähetetty väkivaltavideo tai kassajonossa silmiinpistävä lupaus ex-missin paljastavista kuvista Seiskan kannessa. Se on houkutus nuolaista pakkasella katutolppaa tai repiä juuri rupeutunut haava auki.
Jotain sellaista on myös opiskelijajournalismin ihanteissa – pientä epäsovinnaisuutta, provokatiivisuutta ja kapinallisuutta. Ei vihapuhetta tai puhdasta shokkiarvoa, mutta kykyä kyseenalaistaa konsensusta.
Desinfioitujen pintojen ja järjesteltyjen drive-kansioiden tuolla puolen groteskius kutsuu meitä kuin paratiisin käärme. Tabuja murtava huomiotalous kuitenkin nostaa joka päivä groteskiuden kynnystä. Mikä enää on kiellettyä ja likaista, kun Trump on sanonut siirtolaisten syövän lemmikkejä ja Korelon on räpännyt Laitoin kolme lapsen äitii, pillu oli vintage? Se, mikä oli ennen shokeeraavaa, on nyt vain algoritmisen liejun vakiokamaa. Pommit, psykoosit, pedofiilisaaret ja natsivihjailut vaeltavat läpi arkitodellisuuden meemiytyen ja muuttuen vain murusiksi muutenkin absurdista maailmanajasta.
Nekin ovat silti signaaleja yrityksestämme naarmuttaa harmoniseksi kuratoidun ja kitkattoman elämämme kiiltävää pintaa, tuntea edes nopea sähköshokki, joka todella kouraisee syvemmältä kuin inspiroiva grindset-sitaatti. Todellista groteskiutta on kuitenkin etsittävä syvemmältä. Se on kuin oksentamista: sietämättömän kehollista, vastenmielistä ja epäsuotavaa, mutta viime kädessä puhdistavaa. Aito järkytys ja kuvotus mahdollistavat meille katarsiksen, jonka jälkeen voi tuntea olevansa lihallinen ihminen hengittävässä maailmassa.
Lehden kannessa groteskiutta ilmentää irvokkuudestaan tunnettu gargoili-veistos. Vaikka gargoilit ovat epä-ihmisiä, siivekkäitä ja demonisia otuksia, ovat ne kuitenkin heijastuksia siitä, mitä me ihmisyydessämme pelkäämme. Ehkä nykymaailmassa sen puolen parhaiten piilottaa jatkuva minä-projekti, jossa me pakenemme itseämme optimoidun ulkonäön, maun ja sosiaalisen statuksen turviin. Groteskein kokemus on lopulta kohdata itsensä kateellisena, vittumaisena ja katkerana ihmisenä, jolla on kaiken lisäksi rasvaiset hiukset ja liian pitkät varpaankynnet. Yksikään algoritmi ei tule koskaan tarjoamaan meille mitään niin groteskia kuin kurkkua kuristava häpeä tai norovirus. Ehkä voimme oppia arvostamaan myös niitä.
Lumia Pesonen, päätoimittaja
