Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner
Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla.
Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta.
Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.
Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.
Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?
Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.
