Teksti: Ilja Minkin
Kuva: Pixabay; muokkaus: Helmi Turunen
Jo on markkinat! Viattomasti tekstaan ystävälleni kysyäkseni, kuinka tämän lomareissu on sujunut, ja vastausviestin sijaan puhelimeni pärähtää soimaan. Ystäväni on päättänyt kertoa minulle kuulumisensa puhelussa. Outo kaveri.
Nousen ratikkaan ja vastaan epäileväisenä soittoon: voihan se olla vahinko. Mutta ei – kaveri alkaa puhua pälpättää reissunsa huumaavista hiekkarannoista ja siellä saamastaan ruokamyrkytyksestä. Keskustelumme ajautuu monille sivuraiteille, toisin kuin ratikkani, joka jättää minut määränpäähäni. Jatkan matkaani kotiin.
Lopulta puhelumme loppuu kun istun jo kotona ruokapöydän ääressä. Parinkymmenen minuutin kotimatka sujahti silmänräpäyksessä – ja vielä mitä mieluisimmissa merkeissä. Vanhan ystävän kanssa kuulumisten vaihto johti jopa siihen, että sovimme tapaavamme pitkästä aikaa.
Spontaani puhelu kuitenkin hämmentää: eikö saman voisi hoitaa muutamalla kirjoitusvirheitä vilisevällä Snapchat-viestillä?
Mutta mennäänpä vuoteen 2013, kun olin vielä pieni pojankloppi, jonka viikonloput koostuivat karkinsyönnistä ja jalkapallon potkimisesta. Kun kaipasin näihin mieliaktiviteetteihini seuraa, kilautin sen pidempään ajattelematta lähellä asuville ystävilleni, tai vielä oudompaa – kävelin heidän kotiovelleen soittamaan ovikelloa.
Mihin tämä spontaanius, lapsenomainen piittaamattomuus on vuosien aikana kadonnut? Mikä on muuttunut, ettemme enää soittele toisillemme?
– Hyvä kysymys, puntaroi monille valtiotieteellisen opiskelijoille luennoiltakin tuttu naama, Helsingin yliopiston viestinnän yliopistonlehtori Janne Matikainen.
Keskustelemme aiheen mukaisesti videopuhelimitse. Puhelumme ei kuitenkaan valitettavasti ole spontaani pirautus.
Keskeiseksi syyksi puhelinsoiton näivettymiseen Matikainen nostaa viestintävälineiden moninaistumisen: puhelimessa puhumisesta on tullut vain yksi tapa viestiä muiden joukossa. Hän kaivaa esimerkin omasta nuoruudestaan:
– Kotitaloudessa oli yksi lankapuhelin, johon soitettiin ja josta soitettiin.
Vaikken lankapuhelinaikoja itse muista, niin kyllä lapsuudessani käytännöllisin tapa ottaa yhteyttä muihin oli soittamalla. Vaihtoehtoina olivat sen lisäksi vain teksti- tai sähköpostiviesti.
Toista on nykyään, kun lähes jokaisella sosiaalisen median alustalla Instagramista Snapchattiin voi sopia menoja ja vaihtaa kuulumisia. Teknologisen kehityksen myötä vaihtoehdot olla yhteydessä toisiin ovat kasvaneet huimasti.
Tämän lisäksi viestien kommunikointi on yksinkertaisesti käytännöllisempää: heikosta tenttituloksesta voi valittaa opiskelutoverille ratikassa ilman, että muu sporan asiakaskunta saa kuulla kehnosta menestyksestä maailmanpolitiikassa.
– Vielä parikymmentä vuotta sitten ihmiset jakoivat koko elämänsä junassa niin, että koko vaunu kuuli. Se oli hieman kiusallista kuunneltavaa, Matikainen pohtii.
Löydämme lehtorin kanssa monia yhteneväisyyksiä soittotottumuksistamme, mutta hän kuvailee ilmiötä silti sukupolvikokemukseksi. Nuorten elämä pyörii paljon sosiaalisessa mediassa, jossa omaa profiilia jatkuvasti muovataan mieleiseksi ja itsestä pyritään antamaan tietynlainen kuva ulospäin.
Osasyynä soittamisen vähyydelle on sen hallitsemattomuus. Viestin laittaminen on kuratoidumpaa ja ennen vastaamista ehtii pohtia sopivaa vastausta.
– Puhelussa pitää reagoida heti, viestit taas antavat armonaikaa.
Tämän takia äidin kanssa luurin ääressä pulina on monelle mieluisampaa, sillä ei tarvitse huolehtia minkälaisen kuvan antaa ulospäin. Puolitutun kanssa kynnys saattaakin olla jo suurempi.
Soittamiskulttuurin surkastuminen kertoo myös laajemmin yhteiskuntamme muutoksesta. Sen sijaan, että urheiluottelua tarvitsisi analysoida ystävien kanssa jälkikäteen keskustelemalla, voi sitä puida jo ottelun aikana ryhmächatissa.
– Säästää aikaa, tehokkuutta! Matikainen hymyilee.
Viestit mahdollistavat multitaskaamisen, sillä missäpä ei voisi nopeasti näpytellä lyhyttä viestiä. Tästä paistaa enenevissä määrin yhteiskunnassa lisääntyvä lyhytjänteisyys – ei haluta paneutua pitkään keskusteluun, kun saman voi kuitata viestillä.
– Emme välttämättä tietoisesti mieti, että kavereiden kanssa pitää olla tehokas, mutta se kuvaa hyvin aikaamme: lyhyttä asiaa paljon ja samanaikaisesti.
Aikanaan puhelin irrotti kommunikaation paikasta, sittemmin viestin lähettäminen on mennyt seuraavalle tasolle ja on irrottanut sen ajasta. Voimme vastata milloin haluamme ja miten haluamme.
Soittaminen on tietyllä tapaa noussut tapaamisen tasolle. Huomaan itse välillä sopivani puhelinsoiton ystäväni kanssa – samalla tavalla kuin sopisin tapaamisen kasvotusten. Mitä harvemmin puhumme puhelimessa, sitä vieraantuneemmaksi siitä kasvamme. Hektisessä maailmassa, jossa pyrimme olemaan mahdollisimman tehokkaita, keskusteluun syventyminen tuntuu suuremmalta asialta kuin mitä se lopulta ehkä on.
