Itse-asian ytimessä

Identiteetti ei vaikuta olevan enää vain sisäinen prosessi vaan performanssi, johon täytyy absoluuttisesti lukita itsensä. Sen näyttämö on sosiaalinen media, algoritmi sen dramaturgi. Tyyli on koko olemuksen ydin, core, se on oman itsen perimmäinen totuus.

Niin, jos ahdistuksen pukee mustaan villakangastakkiin ja silmäpussien kaveriksi nappaa Porthanian UniCafen aamukahvin, jonka kannen tahrii rohtuneita huulia peittänyt vaaleanpunaiseen taittava vaseliini, ei ahdistus ja unettomuus ole enää vain mieltä painavaa, se on dark academiaa. Takin helma liehuu, kun Kluuvin kujilla alati vihmova tuuli vituttaa. Mutta onneksi academia-core on juuri sitä. Harmaata tuulta, aikaisia aamuja, lukemattomia tekstejä ja haaleaa kahvia.

Se, mikä aiemmin oli joustavaa ja tilanteisiin mukautuvaa roolien vaihtelua, on muuttunut lähes elokuvalliseksi estetiikanhakuisuudeksi. Sosiaalinen media syöttää uusia paletteja, uusia trendejä, hälventäen entisestään rajaa olemisen ja esittämisen välillä. Minuus ei ole enää eletty kokemus vaan melkein fiidi itsessään: eheä ja suodatettu, täydellisesti tarinallistettu. Elämän sotkuisuus vaihdetaan moodboardeihin ja luonnostaan ristiriitainen sisäinen elämä litistyy brändiksi, jonka voi tunnistaa ja kategorisoida yhdellä silmäyksellä. Lopputuloksena on eräänlainen eksistentiaalinen roolipeli: osaamme verhoilla ilon ja surun näyttämään tykättäviltä ja samaistuttavilta, mutta tunteiden kokemukset jäävät meille etäisiksi.

Itsensä esittämisessä piilee hiljainen mielettömyys. Eläminen tällä vuosikymmenellä on enenevissä määrin elämistä niin kuin joku katsoisi kokoajan. Eläminen on toimimista itsensä yleisönä ja ohjaajana, brändin rakentajana ja tuottajana. Kuratoitu itseys ei ole suinkaan vain digitaalisen kulttuurimme oire vaan oikeastaan syvempi kontrollintarpeesta nouseva ele – tapa selviytyä sattumanvaraisuudesta, muutoksista ja epäennustettavan tulevaisuuden sietämättömyydestä. Itsen tyylittely ja kategorisoiminen on selviytymisstrategia.

2020-luvun ensimmäinen puolikas on ollut globaalisti ravisteleva. Pandemia ja jatkuvasti näkyvämpi ilmastokriisi, sota Euroopassa ja Lähi-idässä, tekoälyn murros, äärioikeiston nousu ja taloudellinen epävarmuus rakentavat hallitsemattoman, kakofonisen kokonaisuuden. Maailma ei toimi enää ennustettavasti. Ja sosiaalisen median sukupolvi tahtoo juuri sitä: Toimia ennakoitavasti.

Coret näyttävät kulttuuria tuntemattomalle somemaailman leikiltä, mutta todellisuus lienee pintaa syvempi. Tarve järjestää kaootinen todellisuus symbolisesti hallittavaan muotoon. Kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen tuntuu etäiseltä ja toivottamalta, kontrolli keskittyy yksilön hallittaviin alueisiin. Ilmastokriisi sumentaa tulevaisuuden, tekoäly tekee työn merkityksettömäksi – paluu cottagecoren kuvitteelliseen maalaisidylliin tai pako academian klassisiin kirjoihin on itsessään yksilön aikamatka vakaampaan ja todellisuudesta irti olevaan aikaan.

Politiikkaa tehdään kehon ja representaation tasolla tässäkin. TikTokissa clean girl -meikkitutoriaalia tekevä nuori tai vuoroin bilettävä ja terveyshifistelevä aikuinen ei välttämättä ajattele osallistuvansa poliittiseen keskusteluun, mutta osallistuu joka tapauksessa visuaaliseen vallankäyttöön, jolla uutta sosiaalista todellisuutta rakennetaan. On myös helppo vähätellä nykyajan ihmisen tarvetta rajata omaa identiteettiään. Ilmiöitä on kuitenkin mahdollista tarkastella yhtäaikaa ymmärtäen ja kysyen. Itsensä lokerointi voi olla esittävää, mutta se on myös mahdottoman haavoittuvaista – yritys tulla näkyväksi, hyväksytyksi, kokonaiseksi.

Itseyden ytimen kuratoinnissa piilee osaltaan murheellinen viesti. Haluamme käsinkosketeltavan ja muuttumattoman todellisuuden, josta pitää kiinni. Sanoa, että tässä minä olen. Eikä, että tällaiseksi olen tulossa. Ensimmäinen on kuvateksti. Toinen on tunnustus.

Prosessissa piilee ihmisyyden pyhyys. Itseyden ydin, core, ei ole maaliviiva. Se lienee ennemmin horisontti, jota kohti seilata toiveikkaana.