“Testamentti (lat. testamentum, sanasta testari ’todistaa’) eli jälkisäädös on tahdonilmaisu, jolla henkilö ilmoittaa tahtonsa omaisuutensa kohtalosta kuolemansa jälkeen.”

TEKSTI Ainomaija Mikola KUVITUS Inka Salminen

Testamentti ei tunnu minulle läheiseltä instituutiolta eikä liiemmin säväytä. Vähän niin kuin kesämökin ostaminen tai ryijyt seinällä – en taida osua kohderyhmään. Lain mukaan testamentin voi Suomessa laatia kuka tahansa yli 18-vuotias, poikkeustilanteessa myös 15-vuotias. Testamentti liittyy kuitenkin väistämättä kuolemaan, enkä minä ole kuolemassa, päinvastoin: populaarikulttuurin mukaan elän elämäni parasta aikaa.

Mieleeni ei tule mitään, mitä haluaisin testamentata, jos minulta sellaista nyt vaadittaisiin.

Testamentin juuret löytyvät alun perin roomalaisesta oikeudesta. Meidän tuntemamme testamentti-instituutio kehittyi nykyiseen muotoonsa antiikin Roomassa 300- tai 200-luvulla eaa. Vanhimman säilyneen testamentin uskotaan kuitenkin olevan peräisin jo 2000-luvulta ennen ajanlaskun alkua: Faarao Khafren pojan Nekuren viimeinen tahto on kaiverrettu hänen hautakammionsa seinään oletettavasti jo vuonna 2061 eaa. Siinä hän testamenttaa 14 isänsä mukaan nimettyä kylää vaimolleen ja lapsilleen. Nykypäivänä aikamoisen kohuotsikon arvoinen jälkikirjoitus, uskaltaisin veikata…

Vanhin säilynyt suomalainen testamentti on piispa Benedictin testamentti vuodelta 1287. Keskiajalla katolinen kirkko kasvatti testamentin suosiota ja samalla omaa tilipussiaan – omaisuuden panttaaminen kirkolle kun luonnollisesti lyhensi kiirastulessa vietettyä aikaa. Niinpä uskovaiset tekivät kuolinvuoteillaan runsaskätisiäkin lahjoituksia sielunsa pelastamiseksi ja jättivät jälkikasvunsa näkemään oman torpan sijaan nälkää. Testamenttiasiakirjasta tehtiin mahdollisimman yksinkertainen, jottei yksikään seurakunnan jäsen pääsisi livahtamaan kuoleman tuolle puolen ilman, että jätti osastaan kirkolle – joko papin ylöspitoon tai kirkon kaunistukseksi. Uskovaisia myös kehotettiin tekemään Kristuksesta yksi lapsistaan, ja luonnollisesti Kristuksen perintöosan pystyi jättämään suoraan kirkolle. Miten sopivaa.

Siinä missä keskiajalla testamentti pelasti kuolevan tuonpuoleisessa koetulta kärsimykseltä – tai ainakin lievitti sitä – tunnutaan testamentteja laativan nykyään ennemmin eloonjäävien omaisten pelastamiseksi. Internetissä testamenttia mainostetaan helpoimpana keinona välttyä mojovalta perheriidalta. Netti pursuaa vinkkejä ja ohjeita testamentin laatimiseen ja maalailee samalla suhteellisen synkkää kuvaa perinnönjaosta. Potentiaalisia testaattoreita houkutellaan seuraavanlaisilla fraaseilla: “Älä kylvä perintöriidan siemeniä”, “Tasapuolisuus ylläpitää sisarussuhteita” ja “Testamentti vapauttaa kaunasta ja kateudesta.”

Yksityiset lakifirmat käärivät luonnollisesti suurimmat rahat testamenttibisneksestä, mutta lisäksi mainonnassa ovat mukana pankit ja jopa aikakauslehdet. Artikkeleissa testamenttia verrataan tv:n ostoon (“kestää 50 vuotta ja estää perintöriidat”) ja jaetaan parhaat vinkit kuolinpesän raivaamiseen. Oman kategoriansa muodostavat listaukset yleisimmistä perintöriitojen aiheuttajista – asiantuntijoiden mukaan hirvensarvet ja kansallispuvut ovat jopa Arabian astioita halutumpia (!). Ilmeisesti testamenttia voi jopa treenauttaa (“testamentti kuntoon”). Sivustot ovat täynnä kiiltokuvamaisia mainoskuvia hymyilevistä valkohapsisista vanhuksista. Kuvituksen tarkoituksena on ilmeisesti herättää luottamusta, mutta lopputulos on lähinnä muovinen.

Jos testamentin ajatusta lähtee laajentamaan pois sen oikeudellisista ja kirjallisista rajoitteista, pursuaa maailma yhtäkkiä perintöä. Muusikot jättävät jälkeensä musiikkinsa, maalarit taulunsa. Tavallaan testamentin ajatuksen voidaan nähdä syntyneen jo 3000-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun sumerit kehittivät kirjoitustaidon. Korkeakulttuurien nuolenpääkirjoituksella raapustetuista kirjanpidoista on kuitenkin tultu kauas. Digiajasta intoutunut – tai vaihtoehtoisesti valvontayhteiskunnan pelästyttämä – voisi sanoa, että testamenttaamme jatkuvasti sisältöä kun haemme tai syötämme tietoa itsestämme nettiin. Ylipäätään liikkuminen internetissä tai sosiaalisessa mediassa jättää aina taakseen jäljen.

Välillä kuulee puhuttavan yksinäisistä ja upporikkaista vanhuksista, jotka testamenttaavat omaisuuksiaan taloyhtiöilleen. Satunnaisesti taas valtiota onnistaa, kun ilman perillisiä kuoleva jättää jälkeensä jättipotin. Tämänkaltaisesta tarinasta ei yhteiskunta voi kohdallani haaveilla. Ainoat minulta jäävät maalaukset taas ovat jostain syystä edelleen tallella olevat ala-asteen kuvaamataidon työt. Kuolemattomia lausahduksia tuskin löytyy myöskään, ainakaan myönteisessä mielessä. Mitä minä sitten jätän jälkeeni?

Olen ehtinyt vasta kuluttaa yhteiskuntaa, en oikeastaan maksaa mistään siltä saamastani takaisin.

Lapsilisillä todennäköisesti kustannettiin jotain kehitykseni kannalta ei-kuitenkaan-niin-merkittäviä harrastuksia. Nautin ilmaisesta varhaiskasvatuksesta, esikoulusta, yhdeksän vuoden pituisesta perusopetuksesta sekä toisen asteen koulutuksesta. (Ja kehtasinkin valittaa kun koulussa oli ruokana seitiä.) Jatkoin korkeakouluun, mutta minulle ilmainen koulutukseni ei ole poikinut vielä edes kandia, eli ei mitään mistä yhteiskunta hyötyisi piirun vertaa. Opintopistekertymäni on kuitenkin ehtinyt tehdä arviolta jo noin 10 000 euron suuruisen loven yhteiskunnan budjettiin. Voi veljet!

 

Töitä olen tehnyt niin kuin kuka tahansa nuori tässä vaiheessa elämäänsä. Jos jäisin nyt eläkkeelle, olisi eläkkeeni verohallinnon mukaan yksi euro kuussa. Ei niitä tunteja siis ihan mahdottomasti ole päässyt vielä kertymään. Kahden prosentin veroprosenttini ei liiemmin heilauta valtion taloutta.

Koko nuoruudestani jää jäljelle siis vain opintolainani, jonka valtio saa takaisinmaksettavaksi. En ole ehtinyt tehdä silläkään mitään yhteiskunnan mielestä järkevää, vaan asunut kantakaupungissa korkeassa asunnossa ja syönyt silloin tällöin avokadoja. (Jos olisin kauppiksessa, olisin sentään älynnyt sijoittaa lainan osakkeisiin…) Iloista maksuaikaa vaan, Suomen valtio.

Ja avokadoista puheen ollen: myös minun ja ilmaston välinen suhde on ollut melko yksipuolinen.

Pelkästään viime reissullani keräämäni lentokilometrit muodostavat jo leijonanosan suomalaisen keskimääräisistä vuosittaisista hiilidioksipäästöistä. Siihen päälle kun lisää matkalla kuluttamani pulloveden ja kerääntyneet taksimatkat, saa kasvissyöntiä ja kierrättämistä jatkaa vielä tovin, ennen kuin tuo kaikki on kuitattu. Unohtamatta, että joululomaa ennen minulla on ollut kaksi vuosikymmentä aikaa tehdä hallaa ilmastolle.

Kuulun siihen sukupolveen, jota nimitetään ilmaston viimeiseksi oljenkorreksi. Täyskäännös parempaan on tehtävä nyt eikä tulevaisuudessa, muuten tulevaisuutta ei tule. Kansainvälinen hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC antoi viime lokakuussa julkaistussa ilmastoraportissaan ihmiskunnalle 12 vuotta aikaa tehdä merkittävät päästövähennykset, muuten testamenttaamme tuleville sukupolville kuolemaa tekevän maailman. Se vaatii toimintaa, ei taantumista tai passivoitumista. Ilmastokontekstissa ajasta ikuisuuteen siirtyminen voisi toimia – viimeistään hautajaisten jälkeen olisin ainakin päästötön. Valitsen kuitenkin ensisijaisesti muun reitin.

Yhteenveto? Jotta testamentti on laillinen, täytyy se allekirjoittaa kahden todistajan läsnäollessa. Maapallon ei tarvitse etsiä testamenttiinsa todistajia, sillä jokainen meistä on sellainen. Sama pätee yhteiskuntaan – me emme pääse pakoon sitä, eikä se liiemmin meitä. Tässä hetkessä omina todistajinani toimivat Tiedekulman kirkas valaistus ja lukemattomat kaltaiseni, näennäisesti hommia painavat tulevaisuuden toivot. Läppärini akku tekee kuolemaa, en minä. Onneksi näin, sillä kuoleminen tässä kohtaa elämänkaartani olisi suoranaista pilkkaa yhteiskunnalle.