Mikä on keltainen ja hymyilee? Tietenkin kahvakuula, joka toivottaa minut tervetulleeksi pöhkärin eli Tiedekulman kellariin. Täällä pohjakerroksessa sijaitsee vuonna 2017 ovensa avannut mammuttimainen kolmen kerroksen kuntosali, Kluuvin UniSport. Laitteille jonottavat niin oikislaiset, valtsikalaiset kuin lääkisläiset, jotka pakenevat yläkerran maailmanpelastusajatuksia pursuavia keskustelupaneeleja ja niskassa huohottavia deadlineja.

TEKSTI & KUVAT: Roosa Savo

K2-kerroksen valtavassa salissa on sadoittain laitteita ja tupa on täynnä. Ilmassa leijailee tuoreen hien haju ja kaiuttimista raikaa Martin Garrix. On lihaksikasta konkaria ja epävarmasti ympärilleen vilkuilevaa noviisia, kaikki välttelemässä toistensa katseita napit korvissa. Lähden selvittämään, keitä nämä ihmiset todella ovat ja mitä he ajattelevat kellarin pöhinästä.

Aina jos on pyytänyt varmistajaa tai jopa treenivinkkejä, niin niitä on saanut.

Nostotelineellä taukoa pitää politiikan ja viestinnän opiskelija Kaarlo Kallio. ”Teen tänään yläkropan voimatreeniä. Tällä hetkellä minulla ei ole käytössä säännöllistä ohjelmaa, mutta tämä treeni tuntui tänään hyvältä.” Kaarlon mielestä salin tunnelma toimii: ”Tämä on siitä kiva sali, että vaikka olisi paljon porukkaa niin saa silti treenata rauhassa, ja aina jos on pyytänyt varmistajaa tai jopa treenivinkkejä, niin niitä on saanut.”

Ainakin valtsikalaisia siis löytyy, mutta on paikalle eksynyt myös Meilahden kampukselta lääketieteen opiskelija Jonne Juntura, jolla on maastavedot meneillään. Jonne selittää, että lääkisläisiä näkee Kluuvissa eniten iltaisin, koska päivisin heillä on paljon läsnäoloa vaativaa opetusta. Tunnelma on kuitenkin kiva, koska tuttuihin törmää lähes aina. Hänen taktiikkansa on käydä pari kertaa viikossa treenaamassa täysillä. ”Teen kaikki kerralla ja sitten ei tarvitse käydä kolmeen neljään päivään ollenkaan. Minulle tyyli sopii.”

Etsiessäni seuraavaa uhria tuijotan, kun vaaleatukkainen hento nainen vetää 16. leukaansa räkissä, ja hyppää sitten alas kuin ei mitään. Ihmiset istuvat laitteissa silmät fiksoituna puhelimiinsa. Joku rääkii penkatessa kuin sumutorvi. Iloinen UniSport-paitaan sonnustautunut PT kävelee ympäriinsä aivan kuin etsien pahaa aavistamatonta treenaajaa, joka tekee jotain väärin.

Ahdisteluuni suhtautuu positiivisesti myös kehonpainotreenin puolesta puhuva Oona Leinonen valtsikan yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmasta. Hän kertoo tämän päivän lihasryhmien olevan rinta, olkapäät ja ojentajat. Oona pitää salin ilmapiiriä suvaitsevaisena: ”Ei tarvitse olla hirveä bodari, vaan täällä on kaikenlaista porukkaa.” Rintaa treenaa ”maanantain kunniaksi” myös oikeustieteellisen opiskelija Elias, joka käy yleensä treenaamassa parin kaverin kanssa. Hän pohtii, että salille on ylipäänsä vaikeaa saada yhteisöllistä tunnelmaa.

Verryttelyalueella lankuttaa mustapaitainen mies, ja kysyn saako häntä haastatella. “Pyrin välttelemään lehdistöä”, hän vastaa. Jätän hänet rauhaan.

Siirryn portaat alas K3-kerrokseen, jonka verryttelyalueella bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa opiskeleva Johanna lämmittelee takakyykkyjä varten. Hänen päälajinsa on kiipeily, jota hän on harrastanut pari vuotta. ”Kiipeily kuormittaa enemmän selkää ja käsiä, joten niitä tukeakseni käyn treenaamassa salilla.” Johanna pyrkii välttelemään ruuhka-aikoja, jolloin salin tunnelma kärsii ihmispaljoudesta. ”Ilta-aikaan on vähän turhan hektistä.”

Seuraavaksi törmään harvinaislaatuiseen yksilöön: maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan opiskelijaan. ”Se on vähän syrjässä tuolla Viikissä, niin kaikki eivät sitä tiedäkään”, myöntää Sampo Kuurne. Sampo vannoo kuulokkeet päässä treenaamisen nimeen, mutta poisti napit iloisesti tervehtien kun lähestyin. Hän kertoo käyvänsä Kluuvissa, koska Viikin UniSport suljettiin säästösyistä. Salin meininki on hänen mielestään ihan ok. ”Suomalaiset eivät paljoa moikkaile, mutta jos menee itse juttelemaan jengille niin kyllä täällä on hyvä meininki.”

Salin ovat löytäneet myös vaihto-opiskelijat. Kuntopyörissä polkevat pari viikkoa sitten Suomeen saapuneet kiinalaiset Yupei ja Shuling, jotka opiskelevat sosiologiaa ja kasvatustieteitä. He ovat kokeilemassa salia ensimmäistä kertaa ja suunnittelevat testaavansa jokaisen kerroksen laitteet. ”Sali on halvempi kuin Kiinassa, eikä taida edes olla opiskelijahintaa”, he pohtivat ja lisäävät vielä nauraen: ”Ihmiset täällä ovat todella lihaksikkaita.”

Ei tarvitse olla hirveä bodari

Vaikka monet piiloutuvat kuulokkeiden taakse, tunnelma vaikuttaa positiiviselta ja auttavalta. Kaikki treenaajat ovat sitä mieltä, että fiilis on hyvä, painavaan nostoon saa aina varmistajan, ja jos alkaa juttelemaan jonkun kanssa, sieltä tulee vastakaikua. Kluuviin on ylipäätään vaikea tulla välttelemään tuttuja, jos opiskelee yliopistolla, toteaa salin työntekijä Alma: ”Itse en opiskele yliopistolla, mutta minulla on paljon kavereita, jotka yrittävät välttää Kluuvia, koska haluavat treenata rauhassa.”

Kun sain päähäni tehdä tämän jutun, oletin etteivät treenaajat arvostaisi häiriötekijöitä kesken hikitreenin. Pelko oli suurimmalta osin turha – pikemminkin ihmiset vaikuttivat iloisilta saadessaan jutella jonkun kanssa. Mieleeni hiipii kysymys: miksi piiloudumme kuulokkeiden taakse, kun muut treenaajat ovat näinkin hyviä tyyppejä? Itsekin kellarin kävijänä olen pitkään pohtinut, keitä nämä ihmiset oikein ovat, koska en ikinä ole nähnyt heitä kampuksella. Tämän kierroksen perusteella Kluuvi vaikuttaa tiedekuntien väliseltä sulatusuunilta, jossa voisi hyvinkin syntyä uusia tuttavuuksia.

Seuraavana päivänä palaan salille, tällä kertaa liikkumaan. Astun juoksumatolle, työnnän napit korviin ja musiikki soljuu niistä sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Silmäni kulmasta huomaan yhden eilen haastattelemistani opiskelijoista. Onneksi hän ei sano mitään, vaan juoksemme molemmat oman musiikkimme tahtiin, omassa rauhassa. Tunnen kuitenkin jonkin selittämättömän yhteisöllisyyden tunteen, koska nyt tiedän vähän enemmän tästä vieressäni juoksevasta tyypistä.