Arkisto

Aleksin yritys meni viraaliksi

Niin nuoria, niin lupaavia. Haastattelimme viisi 1990-luvulla syntynyttä menestyjää eri aloilta.

Vuonna 1994 syntynyt Aleksi Virtanen oli jo 19-vuotiaana vastuussa monen ihmisen toimeentulosta ja aikoo vielä omistaa kansainvälisesti tunnetun mediayrityksen.

Ysärin toivot_Aleksi

Aleksi Virtanen, 20, perusti ensimmäisen oman yrityksensä, Vivas Media Oy:n, 17-vuotiaana. Viraalisisältöjä jakaneesta nuorisomediasta tuli heti menestys, ja sen englanninkieliset jutut keräsivät ulkomailla miljoonayleisöjä. Nyt Vivasin entisellä toimitusjohtajalla on pystyssä jo toinen oma yritys.

Virtasen konsultti- ja sijoitusyhtiö Webvoima vastaa eri projektien kaupallisten näkökulmien kehittämisestä muun muassa Alma Medialle.

Virtasen kiinnostus media-alalle on vahva.

”Pienillä teoilla on suuria vaikutuksia”, hän toteaa. ”On siistiä, että yksi juttu voi tavoittaa miljoonia ihmisiä.”

”Menestyjä” ei kuitenkaan ole sana, jonka Virtanen liittäisi itseensä. Enemmän hän on mielestään esimerkki siitä, kuinka yrittäjyys kannattaa.

Yrittäjä tarvitsee stressinhallintakykyä ja pitkäjänteisyyttä, mutta Virtasen mukaan vaikeinta on esimerkillä johtaminen.

”19-vuotiaana halusin vain bilettää ja pitää hauskaa, mutta olinkin vastuussa usean ihmisen toimeentulosta.”

Vaikeina hetkinä helpottaa tieto, että on onnistunut luomaan työpaikkoja nollasta sekä yhden Suomen suurimmista viihdealan nettisivuista.

”Tavoitteet olivat korkealla, mutta kovalla duunilla niihin päästiin. Ei saa jahkailla liikaa, koska täysin oikeaa hetkeä yrittämiselle ei tule koskaan. Ei se mitään rakettitiedettä ole: kovaa työtä, uskoa unelmiin ja omaan itseen. Kannattaa luoda pöhinää ja tehdä asioita omalla tavallaan. Kun luottaa itseensä, muutkin huomaavat sen. Siitä se menestys syntyy.”

Kaikkeen tottuu, ja se on Aleksin mukaan vaarallista. On itse tajuttava, mihin vetää rajansa.

”Sitä sortuu helposti ahneuteen. Ensin halusin saada vähän palkkaa, sitten palkata yhden alaisen, ja lopulta kymmenenkään ei tuntunut oudolta. Jos välillä meinaan lähteä leijailemaan, kaverit ja perhe palauttavat maan pinnalle”, Aleksi sanoo.

”Heiltä saa oikeanlaisen tuen.”

Kun Aleksilta kysyy tulevaisuudensuunnitelmista, vastaus on napakka: Hän aikoo ennen kolmekymppisiään luoda monia työllistävän ja kansainvälistä mainetta niittävän mediayrityksen, jonka liikevaihto on reilusti yli miljoonan.

”En ole vielä tyytyväinen. Ei tässä mihinkään eläkkeelle ryhdytä!”

2015

Vastaisku median murrokselle

Toimitukset ympäri Suomen kärvistelevät rahapulassa, ja median murros meinaa viedä toimittajilta työt. Joukko tamperelaisia nuoria journalisteja on kuitenkin ottanut kohtalon ohjakset omiin käsiinsä. Pop up -verkkolehti Uusi Inari tekee uuden sukupolven paikallisjournalismia Inarissa, syvällä Lapin erämaassa. Samaan aikaan vuoden alusta pystyssä ollut Reunamedia haluaa nostaa Pirkanmaan maailmankartalle.  

TEKSTI Maria Tuomela & Saarlotta Virri

Paikallisjournalismin uusi aikakausi syntyy erämaassa

Seuraavan kuukauden ajan Tampereen yliopistosta ponnistaneiden toimittajien työvarustukseen kuuluvat läppäreiden ja kameroiden lisäksi toppahaalarit ja talvisaappaat. Toimittajat aikovat tehdä joukkorahoituksella rahoitettua pop up -lehteä täydellä teholla helmi-maaliskuun ajan, jonka jälkeen tekijät palaavat taas etelään muihin töihin.

Groteski tavoittaa Uuden Inarin päätoimittajan Mari Uusivirran, joka on hetkeä aiemmin palannut toimitukseen juttukeikalta. Toimituksen tukikohtana ja väliaikaisena asuinpaikkana toimii vuokraomakotitalo Ivalossa, Inarin kunnan eteläosassa.

Mutta peruutetaanpa vielä vähän. Miksi ihmeessä joukko parikymppisiä tamperelaisia päätyi erämaan keskelle Inariin?

”Tahdomme selvittää, miten etelässä tehdyt päätökset näkyvät Inarissa”, kerrotaan Uuden Inarin tiedotteessa. ”Vireä matkailuelinkeino, kaksi rajanaapuria, poikkeukselliset erämaa-alueet ja saamelaisvähemmistöt ovat ehtymättömiä tarinanlähteitä.”

Mari Uusivirran mukaan paikallisjournalismi on tärkeä journalismin muoto, jota tehdään tällä hetkellä turhan pienillä resursseilla. Paikallisnäkökulma on tärkeä, koska se antaa syrjäisemmillekin seuduille tapoja vaikuttaa paikallisella tasolla.

Uusi Inari sanoo tekevänsä lehteä nimenomaan paikallisille. Mutta miten nuoret eteläsuomalaiset toimittajat, joilla ei ole henkilökohtaisia siteitä alueeseen, onnistuvat edustamaan paikallista näkökulmaa?

Mari Uusivirran mielestä ulkopuolelta tuleminen on toimittajille etu.

”Meillä on tuore näkökulma, joka antaa jutuille potkua”, Uusivirta toteaa.

”Meillä ei ole alueesta ennakkokäsityksiä, ja meillä on kyky nähdä paikallisille arkisilta tuntuvat asiat uudesta näkökulmasta.”, Uusivirta jatkaa.

Uuden Inarin ennakkoon julkaisemat jutut lupaavat visuaalisesti vaikuttavaa ja tyylikkäästi verkon ominaisuuksia hyödyntävää journalismia. Uusi Inari toimittaa esimerkiksi Humans of New York -blogista inspiroitunutta Inarin ihmiset -sarjaa. Lehden tuore reportaasi Inarijärven salaisuuksista hyödyntää huikeiden valokuvien lisäksi ääntä. Reportaasiin on upotettu kuunnelmatyyliin ääniraitaa soutuveneen liplatuksesta. Ääni vie lukijan suoraan Inarijärven laineille.

”Juttujen aiheet ja teemat voivat olla perinteisiä ja perinteisen median mukaisia, mutta toteutus verkkoon sopiva”, vahvistaa päätoimittaja Mari Uusivirta.

Lappi-eksotiikka kiinnostaa etelässäkin. Joukkorahoituksella pyörivän lehden rahoituskampanja oli Uusivirran mukaan hyvä tapa testata sitä, kuinka paljon hanke kiinnostaa ihmisiä. Lehden ennakkotilausten perusteella Uusivirta ei kuitenkaan osaa vielä sanoa, kuinka suuri kiinnostus Inarin 6 800 asukkaalla on ryhtyä tilaamaan lehteä.

Joukkorahoituskampanja silti osoitti, että Uuteen Inariin on kiinnostusta. Lehti onnistui keräämään kampanjallaan 13 000 euron potin, eli hieman enemmän kuin tavoitesummaksi oli määritetty. Myös lehden maksullisen tilauksen toivotaan tuottavan jonkin verran, vaikka osa sisällöstä julkaistaankin ilmaiseksi.

Riittääkö 13 000 euroa kahdeksan hengen toimituksen kuluihin ja elämiseen kuukauden ajaksi?

”Eihän kukaan meistä tästä saa palkkaa”, lehden päätoimittaja Mari Uusivirta naurahtaa.

”Sen sijaan me saadaan tästä monia muita asioita. Saamme mielettömästi kokemusta ja perinteisen median ansaintalogiikasta vapaata työn arkea.”

Ennen kaikkea projekti on kuitenkin Uusivirran mukaan oppimiskokemus. Joukkorahoitus mahdollistaa kokeilemaan sellaisia juttuja, joita muualla ei tehdä.

Ennakkoluulotonta paikallisjournalismia tehdään myös muualla Suomessa. Pirkanmaalla toimii verkkopaikallislehti Reunamedia, Oulun seudulla Kaupunnimedia, Jyväskylässä Torikokous ja Lappeenrannassa Hito hyvä. Meneillään tuntuu olevan uusien, ketterien verkkopaikallismedioiden buumi.

Itsenäiset paikallismediat ovat toimittajille keino työllistää itseään, ja lisäksi ne toimivat ponnistuslautana tuleviin töihin. Vaikka Mari Uusivirta toivoo paikallislehtien uutta aikakautta, hän ei kuitenkaan koe, että Uudella Inarilla olisi tarvetta varsinaisesti haastaa perinteistä mediaa.

”Toivomme kuitenkin että tästä syntyy aineksia uudistamaan mediakenttää. Uusi Inari on meidän tapamme osallistua journalismin murrokseen.”

Voisiko joukkorahoituksen kaltaisista rahoitusmalleista tulla tulevaisuudessa journalismin arkipäivää? Mari Uusivirta ei ole siitä varma.

”Median murrokseen vastaaminen tämän tyyppisellä journalismilla voi jäädä välivaiheeksi.”

Uuden Inarin ja Reunamedian kaltaiset verkkopaikallismediat ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, että journalismille on kysyntää mediakentän muutoksista huolimatta.

Uhkakuviin journalismin kuihtumisesta Uusivirta vastaa: ”Asiat lähtevät parempaan suuntaan vain tekemällä.”

 

Maakuntaromantiikkaa Pirkanmaalta

Idea Reunamedian perustamisesta alkoi muhia päätoimittaja Vilma-Lotta Lehtisen päässä jo vuoden 2013 kesällä. Kansainvälisen politiikan opiskelija työskenteli toista kesää Aamulehden toimittajana, mutta unelmoi siitä, että pääsisi tekemään jotain täysin omaa.

Vähitellen Lehtinen alkoi haalia kokoon sopivaa tiimiä, jonka kanssa ideaa voisi lähteä työstämään eteenpäin. Mukaan tulivat pitkäaikaiset ystävät Markus Malmberg, Riina Rinne ja Saara Kokko. Myöhemmin tiimi täydentyi vielä neljällä muulla Tampereen yliopiston journalistiopiskelijalla.

”Kun Vilma pyysi minua mukaan, en epäröinyt hetkeäkään. Tuli heti sellainen olo, että nyt ollaan tekemässä jotain uutta”, kertoo Reunamedian viestintävastaava ja toimittaja Minna Ohtamaa.

Alussa suunnitelmat olivat suuruudenhulluja, päätoimittaja Vilma-Lotta Lehtinen myöntää. Lopulta tiimi päätti kuitenkin rajata alueekseen Pirkanmaan, lähinnä käytännön syistä.

Konseptia ja työtapaa kehiteltiin syksyn 2014 ajan, ja ensimmäiset jutut julkaistiin vuoden 2015 alussa. Missiona on tehdä pitkiä ja taustoittavia juttuja maakunnista, jotka kuitenkin herättäisivät mielenkiintoa myös valtakunnallisesti.

”Suomi ei ole homogeeninen alue, vaikka kielialue on yhteinen. Haluamme kartoittaa Suomen maakuntien moninaisuutta ja löytää omasta maakunnastamme ne kaikista kiinnostavimmat tarinat”, Lehtinen kertoo.

Lehtinen on huolissaan siitä, että samalla kun kaikki maailman tapahtumat ovat helposti ja nopeasti löydettävissä verkosta, pimentoon jää se, mitä ihmisen lähellä tapahtuu.

”Reunamedian taustalla on myös halu innostaa ihmisiä itse vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä. Haluamme näyttää ihmisille, miten omaa elinympäristöään voi konkreettisesti pyrkiä muuttamaan.”

Tiimin jäsenistä osa on paljasjalkaisia tamperelaisia, ja lopuille rakkaus Tamperetta kohtaan on roihahtanut opintojen aikana. Vaikka Reunamedian taustalla on kotiseuturakkautta, voisi Lehtinen tehdä samankaltaista projektia myös missä tahansa muualla.

”Kun ei ylenkatso ympäristöjä, joissa ihmiset elää, kiinnostavaa journalismia voi tehdä mistä tahansa.”

Yhtäkkinen nuorten tekijöiden aluille laittama paikallismedioiden buumi kulkee käsi kädessä median murroksen ja lohduttomien tulevaisuuden näkymien kanssa. Myös Reunamedia on tekijöidensä tapa vastata median ahdinkoon.

”Tällä alalla on masentavat merkit ilmassa. Monissa sanomalehdissä ei arvosteta nuoria toimittajia, ja muutenkin työpaikoilla on lopun ajan meiningit. Reunamediassa on kiva tehdä töitä, koska me kaikki ajatellaan, ettei pidä alistua, luovuttaa tai vaihtaa alaa, kun me voidaan itse luoda oma työmme”, Ohtamaa korostaa.

Vielä Reunamedia ei kuitenkaan pysty maksamaan tekijöilleen palkkaa. Joukkorahoituskampanja on käynnissä rahoitusalusta mesenaatissa toukokuulle asti. 1500 euron minimitavoite on jo ylitetty, mutta todelliseen 6000 euron tavoitteeseen on vielä matkaa. Sillä saataisiin rahoitettua uudet nettisivut sekä katettua työväline- ja matkakulut.

”Hyvä juttu on se, että kenenkään ei ole tarvinnut sijoittaa 100 000 euroa tähän ja pelätä rahojensa puolesta”, Lehtinen huomauttaa.

Kaikki Reunamedian perustajajäsenistä ovat vielä opiskelijoita, joten konseptia on voitu  kehitellä rauhassa ilman paineita – toimeentulo on taattu niin kauan, kuin opiskelut jatkuvat.

”Onhan se kova paikka nähdä, saadaanko me tämä vakiintumaan. Pakostakin miettii, että mennäänkö tässä nyt perse edellä puuhun, kun kaikki pitää opetella kantapään kautta”, Ohtamaa naurahtaa.

Oppia voi kuitenkin vain tekemällä, ja oppimiskokemuksena Reunamedia on tekijöilleen korvaamaton. Vaikka ansaintalogiikka ei vielä olekaan varma ja työmaata tuotteen kehittämisessä riittää, tiimi suhtautuu luottavaisesti Reunamedian tulevaisuuteen.

”Kyllä me tätä ihan tosissamme teemme, vaikka emme vielä palkkaa pystykään nostamaan. Ei journalismia kannata tehdä ilmaiseksi harrastuksena: se syö kaikkien muidenkin leipää. Jostain raha on saatava, ja mielelläni sen tästä työstä saisin”, toteaa Ohtamaa.

2015

Tissitkö uutisia?

Sananvapaus on yksi demokratian kulmakivistä. Sitä voidaan käyttää myös puolustamaan yläosattomien naisten kuvia.

Iso-Britannian suurilevikkisin sanomalehti The Sun on julkaissut kolmossivullaan kuvia yläosattomista nuorista naisista lähes 45 vuotta. No More Page 3 -niminen kampanja ryhtyi vastustamaan seksistisenä pitämäänsä palstaa vuonna 2012 iskulauseella Boobs aren’t news, tissit eivät ole uutisia. Kampanjan kannattajien mielestä vanhanaikainen topless-palsta kuuluu historiaan. He huomauttavat, että The Sunia lukevat myös lapset.

Palstan lopettamista vaativan vetoomuksen on allekirjoittanut yli 217 000 ihmistä. Kampanjaa tukevat muun muassa useat nuorten ja tyttöjen järjestöt sekä Britanniassa toimiva raiskaustukikeskus. No More Page 3:n kannattajia löytyy eri poliittisten puolueiden parlamenttiedustajista.

Tämän vuoden tammikuussa uutisoitiin laajasti, että The Sun lopettaa kiistellyn palstan printtiversion ja jättää kuvat verkkoon. Kului viikko, ja 22.1. kolmossivulla oli oikaisuja-otsikon alla kuva paljasrintaisesta nuoresta naisesta, joka iskee nauraen silmää. Teksti kuului suomennettuna jotakuinkin näin:

Viitaten kaikkien muiden medialähteiden viimeaikaisiin raportteihin, haluaisimme selventää, että tämä on kolmossivu ja tässä kuvassa on Nicole, 22, Bournemouthista.

Lisäksi lehti esitti ironisen anteeksipyynnön muiden medioiden toimittajille, jotka ovat kuluttaneet viimeiset kaksi päivää The Sunista kirjoittamiseen. Lehden PR-johtaja Dylan Sharpe oli ilkkunut edellisenä päivänä Twitterissä, että puheet olivat olleet vain spekulaatiota ja ettei The Sunin ulkopuolisiin lähteisiin kannattaisi luottaa. Sharpen mukaan monet tulevat näyttämään typerältä.

Kolmossivua puolustavat syyttävät No More Page 3 -kampanjaa sievistelystä ja tiukkapipoisuudesta. He puolustavat lehden oikeutta harjoittaa rehellistä liiketoimintaa ja glamour-mallien oikeutta tehdä työtään. Ovatko kampanjan kannattajat kateellisia, koska eivät itse näytä samalta kuin kolmossivun tytöt?

Yksi näistä suosiollisilla geeneillä siunatuista onnekkaista, kolmossivun tyttö Rhian Sugden, ilmaisi oman näkemyksensä kiistaan Twitterissä 20. tammikuuta. Sugdenin mukaan on vain ajan kysymys, milloin kaikki mitä teemme, on rintaliivejä käyttämättömien ja mukavia kenkiä pitävien miestenvihaajien sanelemaa.

Niin ikään pessimistisen kommentin esitti kolumnisti Sarah Vine, joka kirjoitti Daily Mail -lehden verkossa (21.1.2015), että kolmossivun lopettaminen ei ole voitto feminismille. Hänen mukaansa nuoret brittinaiset eivät tarvitse apua nöyryyttääkseen itseään julkisesti, sillä paljasta pintaa näkee kolmossivua enemmän perjantai-iltana suuressa kaupungissa, kun tytöillä on mahat täynnä halpaa vodkaa. Vinen mielestä on ristiriitaista, että ihmiset vasta puolustivat raivokkaasti Charlie Hebdon oikeutta julkaista mitä tahansa, mutta kolmossivun sananvapauden kieltämistä pitäisi juhlia.

Vine ei ole ainoa, joka on todennut, että nykyfeministeillä on suurempiakin ongelmia kuin paljasrintaisten naisten kuvat. Feministien pitäisi keskittyä vastustamaan tyttöjen sukupuolielinten silpomista ja ääri-islamilaisen Isiksen naisten alistamista.

Argumentti on räväkkyydessään naurettava. On täysin selvää, että Vinen mainitsemat esimerkit naisten alistamisesta ovat vakavuudessaan täysin eri luokkaa kuin The Sunin kolmossivu. Mutta alistamisen tai loukkaamisen muotoja ei voi asettaa järjestykseen ja sanoa, että toinen voidaan sallia, kunhan vakavampaan loukkaukseen puututaan. Ei ole lainkaan yhdentekevää, millaisia kuvia naisista esitetään.

Kolmossivun tyyppinen julkisuus opettaa sekä tytöille että pojille, että naisen rooli on esitellä rintojaan, kun lehden muilla sivuilla kirjoitetaan politiikassa, liike-elämässä ja urheilussa menestyvistä miehistä. Mediarepresentaatiot muokkaavat alitajuisia käsityksiä, jotka vaikuttavat tietoiseen käytökseen. Alistava julkisuus rohkaisee ajattelua, jonka mukaan alistava käytös on hyväksyttävää.

Glamour-malleilla on tietysti täysi oikeus ansaita elantonsa paljastamalla rintansa. On kuitenkin huomionarvoista, että vain ani harva mies tienaa leipänsä esittelemällä alastonta vartaloaan. Yhtäkään miestä kolmossivulla ei tiettävästi ole nähty. Glamour-mallin ura näyttää olevan houkutteleva vaihtoehto ainoastaan naisille. Jokainen voi tietysti miettiä, miksi näin on.

Markkinalogiikalla toimiva lehti painaa lain puitteissa sivuilleen mitä se lystää, eikä rintakuvia ole kielletty missään laissa. Kuten Britannian muidenkin lehtien, The Sunin levikki laskee vuosi vuodelta ja taistelu lukijoista on kovaa. Kilpailu ei kaihda keinoja. Any publicity is good publicity. Olipa kolmossivusta mitä mieltä hyvänsä, ainakin The Sun on ihmisten huulilla.

Paljasrintaisten naisten kuvat tuskin täyttävät minkäänlaisia uutiskriteerejä tai toteuttavat journalismin yhteiskunnallista tehtävää, mutta tietysti viihteelläkin on arvo ja merkitys. Eikö viihteenkin silti pitäisi olla tasa-arvoista, ei alistavaa?

Kolmossivu-keskustelussa lehdistönvapaus-argumentti on valjastettu liiketoiminnan puolustamiseen. Sananvapaudella, jonka tarkoituksena on edistää yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa, perustellaan sukupuolia eriarvoistavaa julkisuutta. Demokratian kehdossa, liberaalissa lännessä sananvapauden jalo periaate on väännetty tarkoitushakuisesti toimimaan vastoin sen alkuperäistä ajatusta. Tissit eivät ole uutisia, mutta se ei estä sanomalehtiä julkaisemasta niitä.

2015

Hyvää ja kaunista

Aloitin vuoden itselleni poikkeuksellisella tavalla. Kun loskainen Kaivari täyttyi riemunkiljahduksista ja vieressä värisevä kaveriporukka sytytteli tähtisadetikkuja, tunsin ensimmäistä kertaa, että vuoden vaihtumisella on jotain syvempää merkitystä. Kerrankin pystyin samaistumaan ympärilläni skoolaaviin ihmisiin ja olemaan rakkaimpieni kanssa samaa mieltä siitä, että tästä vuodesta tulee loistava, ihan erilainen, erityisen hyvä ja kaunis.

Ei sillä, etteivätkö edeltävät vuodet olisi olleet upeita ja mieleenpainuvia. Päinvastoin. Olen vain sitkeästi vastustanut kaiken paineen kasaamista vuodenvaihteen niskaan. Mitä kovemmat vaatimukset, sitä suuremmalla varmuudella 31. joulukuuta lässähtää hyvissä ajoin ennen kuin skumpat on lasissa.

Tällä kertaa näin ei kuitenkaan käynyt, eikä vähiten siksi, että olin varustautunut vuoden viimeisen päivän juhlistamiseen vain kaikkein välttämättömimmällä: rakkailla ihmisillä ja skumppapullolla. Muuta ei ikimuistoista iltaa varten lopulta tarvittukaan.

Tunne, joka syttyi noin tunti ennen h-hetkeä, ei ole vieläkään ottanut sammuakseen. Siihen sekoittuu epätodelliselta tuntuvia, kutkuttavan suuria odotuksia ja toisaalta lohdullisen kliseinen ajatus siitä, että uuden vuoden saa aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä. Uudenvuodenlupauksia kierrättäviä memejä lainaten: uusi vuosi, uusi minä. Bring it on, 2015.

Uskon, että tulossa on mahtavia asioita, projekteja, kohtaamisia, elämänmuutoksia. Monia nostettavia maljoja, pitkiä päiviä ja lyhyitä yöunia. Itseni tuntien myös runsaasti valtoimenaan valuvia kyyneleitä milloin mistäkin syystä: raivosta, onnistumisesta ja silloin tällöin ihan vaan olemisesta.

Eräs uusi alku on tässä. Kun skoolasimme ystävieni kanssa alkavalle vuodelle, päässäni vilisevien mahdollisuuksien joukosta erottui selvästi yksi. Groteskin vuosi on alkanut rivakasti, ja vain yhdessä kuukaudessa on saatu aikaan hienoja asioita, joista yhtä selaat parhaillaan. Groteskin virtuaalinen leikkikenttä, verkko-G, on vihdoin auki ja valmiina toimintaan. Jos lupaavaan alkuun on luottamista, uskaltaisin väittää, että seuraavan yhdentoista kuukauden aikana tapahtuu ihmeitä.

Otimme uutena vuotena käyttöön taikasanat, joita toistettiin illan aikana aina maljaa nostaessa. Ainakin toistaiseksi ovat toimineet. Siispä skoolaan myös sinun kanssasi, lukija:

Tehdään tästä kaikin puolin hyvää ja kaunista.