Muistoja menneestä

Arvojen ja muiden aineettomien asioiden lisäksi myös tavarat siirtyvät perintönä seuraaville sukupolville. Vanhoihin esineisiin liittyy usein tarinoita, jotka ulottuvat kauas historiassa. Esineet saattavat menneisyyden lisäksi kertoa myös jotain nykyisyydestä ja tämän päivän maailmasta. Seuraavilla sivuilla Groteskin tekijät ja lukijat kertovat vanhojen esineiden tarinoita.

Sain muutama vuosi sitten isovanhemmiltani perinnöksi taulun, jonka vaarini oli itse maalannut. Olin usein ihastellut taulua mummolassa käydessä, ja vaari oli kertonut taulun tarinan monta kertaa. Tässä kovin abstraktissa teoksessa maapallo on taustalla uppoamassa saastemereen ihmisten toiminnan ja välinpitämättömyyden takia. Kuitenkin tämän väistämättömältä näyttävän tuhon torjumiseen on yhä toivoa. Avain katastrofin ratkaisemiseen löytyy teoksesta, ja tätä toivoa symboloi lumpeenkukassa piileskelevä kala. Tällaisella tarinalla varustettu, vuonna 1988 maalattu teos sai kirjoittajan jo lapsesta asti vakuuttumaan ympäristöasioiden merkityksestä ja ihmisen ympäröivään maailmaan kohdistuvasta vastuusta. Nyt oman olohuoneen seinälle ripustettu taulu pitää yllä toivoa siitä, että vielä joku päivä löydetään tiedot, taidot ja poliittinen tahto eksistentialistisen ympäristötuhon estämiseksi.

Kuva ja teksti: Toni Pakarinen

Sain tämän sormuksen edesmenneeltä mummultani rippilahjaksi vuosia sitten. Mummu oli kirjoittanut sormuksen tarinan kirjepaperille, jota säilytän omassa muistojen laatikossani. Saamani sormus kuului alunperin mummuni äidille, joka oli saanut sen omalta äidiltään rippilahjaksi. Mummun isoäidillä oli kaikkiaan kahdeksan lasta, joista neljä menehtyi jo vauvana. Kaksi poikaa sai surmansa vuoden 1918 sisällissodassa, ja jäljelle jäi vain kaksi tytärtä, jotka elivät aikuisikään. Mummuni äiti oli näistä kahdesta tyttärestä nuorempi. Hänen äitinsä vaihtoi oman vihkisormuksensa tähän sormukseen, jonka hän antoi tyttärelleen rippilahjaksi. Sormuksen sisälle on kaiverrettu sana “Äidiltä” ja päiväys vuodelta 1923. Nyt, vuonna 2020, sormus on kulkenut mummuni suvussa jo lähes sata vuotta. Ehkä jonain päivänä annan sormuksen eteenpäin omalle tyttärelleni, ja jatkan siten sormuksen tarinaa.

Kuva ja teksti: Aino Hokkanen

Elinoiden Raamattu

Kuvan Raamattu, Biblia, on painettu vuonna 1884 Turun kirjapainossa. Isoäitini isoäiti Elina Damm, silloin Lehtonen, sai sen lahjaksi jouluaattona Vilnassa vuonna 1891, jolloin hän oli lastenhoitajana venäläisen kenraalin perheessä. Kirja siirtyi Helsingin Bulevardille Elinan mentyä naimisiin Vihtori Dammin kanssa. Nuoret olivat tavanneet kenraalin Suomen-matkalla ja tiivis kirjeenvaihto sekä Vihtorin sitkeys johtivat Suomeen paluuseen. Elinan kuoleman jälkeen 1954 Raamattu kulkeutui Katri Elinalle, keskimmäiselle heidän viidestä lapsestaan, joka asui myöskin Helsingissä. Hänellä oli läheiset välit äitinsä kanssa, joka oli kertonut paljon elämästään Vilnassa. Katrista aika jätti vuonna 1998, jolloin kirja periytyi isoäidilleni, Heidi Elinalle, pysyen edelleen Helsingissä. Raamatun periytyminen hänelle oli merkittävää, koska Elina-isoäiti oli myös hänelle erittäin tärkeä ja läheinen. 

Minä sain isoäidiltäni Raamatun rippilahjana vuonna 2012. Lahjan tarkoituksena oli lämmön ja kiintymyksen tunteen välittäminen, ja isoäitini toivoo minun jatkavan samaa perinnettä. Nyt Raamattu on Riihimäellä vanhan huoneeni kirjahyllyssä kunniapaikalla, ja se tulee seuraamaan sieltä mukanani. Vaikka kirjan kannet ovat kuluneet vuosien saatossa, sen wanhaa suomea pystyy edelleen hyvin lukemaan. Uskon, että perintö tuo seuraaville sukupolville lämpimiä ajatuksia ja hyviä muistoja edellisistä sukupolvista ja osaltaan muistuttaa elämän kulusta. Se myös ankkuroi meitä siihen, mistä olemme tulleet ja mitä edustamme. Uskonkin, että kirjan historiaa tullaan arvostamaan sen kulkeutuessa seuraaville “Elinoille”. 

Kuva ja teksti: Elina Riutta



Saatat ehkä muistaa, kun Ruotsissa vietettiin kuninkaallisia häitä vuonna 2010.

Kruununprinsessa Victoria avioitui kihlattunsa Danielin kanssa satojen vieraiden sekä miljoonien televisiokatsojien edessä. Olin tuolloin 12-vuotias. Muistan seuranneeni vihkiseremoniaa mummolassa. Myös isovanhempani olivat kiinnostuneita juhlasta, vaikka heidän elinaikanaan onkin ehditty viettää kymmeniä muita kuninkaallisia häitä ja seremonioita. Isoisäni innostui häistä niin, että kesken ohjelman hän kiikutti minulle ja siskolleni tyhjän, vesivärimaalausta esittävän postikortin. 

”Pistäkäähän tytöt nimenne ja osoitteenne alle, niin lähetetään Ruotsiin onnittelut oikein vanhalla tyylillä!”

Äitini pyöritteli silmiään, ja myös siskoni kanssa olimme huvittuneita ukin ehdotuksesta. Onnittelukortti Ruotsin kuninkaallisille? Se tuskin päätyisi edes perille, ja vaikka kortti löytäisikin oikeaan osoitteeseen, kuka kortin lukisi ja millä todennäköisyydellä lukija ymmärtäisi sen sisällön? Vanha isoisäni oli kielitaidottomana kirjoittanut onnittelut suomeksi. 

Kortti lähti kuitenkin postiin epäilyksistä huolimatta. Kului viikko, ja toinen. Useampi kuukausi vierähti, ja olimme kukin jo unohtaneet ukin hölmön idean. Eräänä syyskuisena iltapäivänä saavuin koulusta kotiin. Äitini oli viettänyt päivän kotona sairastelun takia, ja lampsiessani keittiöön hän kehotti minua vilkaisemaan päivän postipinoon. Selasin tavanomaiset mainokset ja ilmaisjakelulehdet läpi, kunnes pinkan alimmaisena odotti kirjekuori minun ja siskoni nimillä varustettuna. 

Käänsin kuoren ympäri. Se oli sinetöity Ruotsin monarkin virallisella sinetillä. Avasin kuoren hämmästyneenä. Sisällä oli kuninkaallinen hääkuva, jonka ohessa olevassa tekstissä kiitettiin muistamisesta tuona tärkeänä päivänä. Kirjeen olivat allekirjoittaneet Ruotsin kruununprinsessa Victoria sekä prinssi Daniel.

Teksti: Vilma Kilkki

Sain tämän kultakorun lahjaksi äidiltäni päästyäni ripille. Hän oli aikanaan saanut sen mummoltani ja koruun onkin kaiverrettu toiselle puolelle äitini konfirmaatiopäivämäärä 11.6.1977 Joutsenossa. Etupuolen kukkaiskoristelun viereen oli lisätty oma konfirmaatiopäiväni, 21.5.2006. Jumalasuhteeni on aina ollut melko olematon, mutta nyt mummoni ja äitini poismentyä koru muistuttaa minua heistä ja eteläkarjalaisista juuristani.

Kuva ja teksti: Inka Salminen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *