Aito väärennös

Aito on varma, vääristelemätön, autenttinen, oikea. Väärennös on väärennös. Vai eikö kopioitu teos ole katsojalleen aito?

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Heidi Puomisto

”Seitsemälle syytteet taideväärennöksistä Pirkanmaalla.” “Suomen suurin taideväärennyssotku tekee lommon hyväuskoisuuteen.” Viime vuosina taideväärennökset ovat olleet useasti otsikoissa. Vuonna 2012 arvioitiin, että Suomessakin pyörivistä vanhoista taideteoksista viidesosa on väärennöksiä. Aito on määritelmältään alkuperäinen, varma ja oikea, kun taas väärennös on jäljitelmä, joka on tehty hyötymistarkoituksessa. Aidosta on nykyaikana tullut vahva varallisuuden ja hyvän maun symboli, sillä piraattituotteita liikkuu markkinoilla enemmän kuin koskaan ja niitä on helppo saada käsiinsä. Taideteoksesta ei kuitenkaan välttämättä ikinä huomata, että kyseessä on väärennetty teos.

Taiteella tarkoitetaan toimintoja ja tuotteita, joilla taiteen tekijä pyrkii herättämään muissa ihmisissä niitä tunnevaikutuksia, joita taiteilija kokee itsessään. Kun taiteen perimmäinen tarkoitus on herättää tunteita, onko sillä enää mitään väliä, kuinka aito tai epäaito jokin teos on? Eikö väärennös voisi toimia yhtä hyvin tunteiden herättäjänä? Olisiko silläkään siis mitään väliä, jos kaikki maailman taide olisi väärennettyä, eikä mikään olisi enää aitoa, väärentämätöntä?

Taiteen väärentämisellä on pitkä historia, joka ulottuu antiikin marmoripatsaisiin asti. Kuuluisia väärentäjiä on paljon, ja tänä päivänä heistä on tullut melkeinpä julkkiksia. Elmyr de Hory myi yli 1000 väärennettyä teosta 1900-luvun puolivälissä. Mark Landis lahjoitti 1900-luvun loppupuolella useille amerikkalaisille museoille omia teoksiaan, joiden hän väitti olevan kuuluisien taiteilijoiden maalauksia. Ranskalaissyntyinen Guy Ribes myi omia maalauksiaan muun muassa Picasson ja Renoirin tekeleinä. Ribes pidätettiin vuonna 2005, ja vankeusrangaistuksen jälkeen hän on avustanut poliisia väärennettyjen taulujen tunnistamisessa. Kuitenkin vain de Horya ja Ribesia voidaan todella kutsua väärentäjiksi. Landisia ei ole voitu tuomita väärennöksistään, sillä hän ei ottanut teoksistaan rahaa. Väärentää siis saa, jos sitä ei tee taloudellisin perustein.

Väärentämisbisneksessä perimmäinen tarkoitus on saada merkittävää taloudellista hyötyä. Kopiosta tai jäljitelmästä tulee väärennös vasta, kun se esitetään petollisesti aitona. Kun antiikin aikana merkitystä oli vain teoksen ulkonäöllä, nykyään väärennöksiä tehdään väärentämällä teoksen tekijä. Teoksen ulkonäöllä ei ole väliä, vaan ainoa merkittävä asia on teoksen tekijä, tai se, kenen tekele teoksen väitetään olevan. Taidetta väärennetään taiteilijoiden signeerauksia myöten, mutta väärennös ei kohdistu mihinkään tiettyyn teokseen. Väärentäjät vain imitoivat kuuluisien taiteilijoiden tyyliä ja siveltimenvetoja. Näin toimi esimerkiksi Ribes, joka ei koskaan maalannut jäljennöksiä oikeista teoksista. Tekijänoikeus on oikeastaan muodon suojaa, eli sen persoonallisen ilmaisun suojaa, jolla joku on esittänyt jonkin asian tai ajatuksen. Itse sisältöä ei voi tekijänoikeudella suojata, mutta ilmaisumuodon voi.

Nykyajan tyyliksi onkin muotoutunut se, että maalauksessa vaihdetaan tuntemattoman taiteilijan nimen tilalle tunnetun taiteilijan signeeraus. Tämä herättää ajatuksen siitä, että onhan itse teos kuitenkin aito, vaikkei signeeraus ole. Niin kuin taide, myös aitous on aina kontekstista riippuvaista. Kopiosta tulee väärennös vasta, kun se esitellään valheellisesti aitona. Väärentämistä ei myöskään ole olemassa, ennen kuin saapuu lainsäätäjä, joka kriminalisoi teon. Väärennetty teos voi olla katsojalle aito, ainakin siihen asti, kun totuus paljastuu. Ja miksei myös sen jälkeen? Onhan taitava väärennöskin taideteos itsessään.

Mistä sitten syntyy tarve väärentämiselle, jos väärentäjä on jo itse lahjakas taiteentekijä ja voisi tehdä rahaa omilla teoksillaan? Ehkä väärennyskulttuuri kumpuaa siitä, että monet taiteilijat ovat saavuttaneet huippusuosion vasta kuolemansa jälkeen, eivätkä elossa olevat taiteilijat pysty mitenkään myymään omia teoksiaan yhtä kovalla hinnalla. Guy Ribes pystyi elämään väärennöksistä tienaamillaan rahoilla “kuin miljonääri”. Ehkä siinä on vain tietynlaista taikaa, kun maalaus onnistuu niin hyvin, että se huijaa lukuisia ihmisiä. Voi olla, että tällä hetkellä katsojaa on helpompi vetää nenästä kuin koskaan aikaisemmin. Kulttuurituotteiden sekoittuessa ja samojen aiheiden toistuessa jatkuvasti ei oikeastaan enää näe, mikä on alkuperäistä ja mikä on lainattua. Mutta eikö taiteessa kiinnostavinta olekin se, mitä ei heti ensisilmäyksellä näe?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *