Pane leipään kymmenen prosenttia petäjäistä

Farssi sai alkunsa eräänä maanantai-iltapäivänä. “Voidaanko joskus tehdä pettuleipää”, kirjoitin kaveriporukan chattiin sosiaalihistorian luennolta. Ystävä vastasi “Kysymys jota en odottanut kuulevani mutta kyllä”. Siitä se ajatus sitten lähti.

TEKSTI JA KUVAT Vilma Ikola

Saarijärven Paavo laittoi leipään puolet petäjäistä, ja kaunis kakku voi olla sisältä silkkoa. Tuskin yksikään ruoka tiivistää aidon suomalaisen kärsimyksen ja sen ihailun yhtä hyvin kuin pettuleipä. Yleisesti pettuleipä tunnetaan ravintona, johon turvauduttiin pahimman nälänhädän kohdatessa. Todellisuudessa sitä on kuitenkin nautittu etenkin pohjoisessa osana arkipäiväistä ruokavaliota. Ja tietenkin sitä valmistivat ruotsalaisetkin. Tietenkin.

Nykyään pettujauhojen kilohinta on noin 150 euroa, joten nälkää näkeville suosittelisin pitäytymistä muiden kotimaisten kasvien kulutuksessa. Valtaosan elämässä pettuleipä vierailee todennäköisesti vain heittona, jonka tarkoitus on painottaa elämän kurjuutta. Niin on tukien leikkaaminen kurjaa, että pian pettua vaan syödään ja yhtään ei naurata.

Suunnitelma paljastui yllättävän vaikeaksi toteuttaa. Mistä luonnosta vieraantunut opiskelija löytäisi mäntyä? Jos ihan rehellisiä ollaan, en välttämättä edes tunnistaisi mäntyä marraskuisessa illassa taskulampun valossa, ja vaikka tunnistaisinkin, ei nila irtoaisi tähän aikaan helpolla. Kiitos modernin viestintäteknologian, kuulin lähes reaaliaikaisena äitini hämmennyksen, kun pyysin vanhempiani hakemaan metsästä, jota myös takapihaksi kutsuvat, pari metriä mäntyä. Pari viikkoa myöhemmin raahasin tuota metsiemme aarretta parvekkeelleni.

Pettuleipä valmistetaan puuosan ja kuoren välillä olevasta nilakerroksesta. Nila irrotetaan puusta ja kaarna kuoritaan pois nilaliinan päältä. Lopputulos, puhtaat nilaliinat,paahdetaan uunissa tai keitetään haitallisten aineiden tuhoamiseksi. Kuivatnilaliinat jauhetaan jauhoksi ja käytetään leivässä. Helppoa ja hauskaa.

Työ ei osoittautunut ihan sellaiseksi irrottamiseksi ja kuorimiseksi, jollaista odotin. Fraasi “veri, hiki ja kyyneleet” kuvaa prosessia paremmin. Verta tippui perintölinkkuveitsen terälle, kirosanat ja kaarnanpalat lentelivät.

Nilaliinojen irrotuksen jälkeen loppu oli periaatteessa helppoa. Käytännössä ei. Kasa hyvin erikokoisia pettuliinoja oli koitua kohtalokseni. Männyn myrkkyjen tuhoaminen uunissa sai aikaan mustaa savua, joka puski uunista, täytti keuhkot ja asunnon, teki hengittämisestä vaikeaa. Oli tehtävä päätös: voisin ottaa liinat pois uunista, jolloin ilmaan tunkeva savu saattaisi laukaista palovaroittimet ja sprinklerit. Toisaalta voisin odottaa ja toivoa parasta, mutta liinat saattaisivat syttyä palamaan uunissa. Hetken kuluttua istuin jo takki päällä keittiön pöydän ääressä paahtuneet liinat edessäni ja avoimista ikkunoista puskeva tuuli niskassani.

Jauhaminen sentään onnistui paremmin. Tehosekoittimen kantta ei tosin olisi kannattanut avata, ennen kuin pöly oli laskeutunut. Ainakaan, jos on pölyallergikko. Hienoa pettujauhoa lenteli ympäriinsä, kun siivilöin liian suuriksi jääneet palaset mortteliin. Saarijärven Paavon henki oli läsnä mortteloidessani ranteeni hajalle keskellä yötä. Olo oli ahkera.

Nykyaikaa kritisoidaan yksilöllisyyden korostamisesta. Pula-ajan ravintoon palaaminen toi takaisin palan kuuluisaa Wanhojen Hywien Aicojen yhteisöllisyyttä. Sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä, ja pettuleivässä on paljon samaa: valmistamiseen tarvitaan ainakin poikkitieteellistä yhteistyötä, Groteskin suosikkihaastateltavan Antti Häkkisen rauhoittavia sanoja ja varoitus jäkäläleivän myrkyllisyydestä (otan ehkä haasteena) sekä tietenkin Leenan pettuleipäresepti. Leipomishommiin mielivän kannattaa varautua myös kiusallisiin hissikohtaamisiin männynkarahkat käsissä, kuljettamaan morttelia yömetrossa, laastaroimaan itseään ja googlaamaan hätääntyneenä “mänty myrkky voiko kuolla”.

Lopussa kiitos kuitenkin nökötti pellillä. Kolme kauniin ruskeaa leipää, mäntyiseltä tuoksuva asunto ja innokkaat ystävät loivat ainutlaatuisen hetken, jonka kruunasi kaiuttimista raikuvat koko kansan Loirin sanat: “Niin hyvää puuta se on.” Loiri oli oikeassa. Pettuleipä on tavallista leipää murenevaisempaa, maussa on jotain todella omituisella tavalla hyvää. Mänty maistuu, suomalaisuus on käsinkosketeltavaa ja kaikki tuntuu vähän epätodelliselta.

Kirjoittajalla on edelleen pettuleipää pakkasessa. Tämän supisuomalaisen herkun ääreen pääset Groteskin julkkareissa 13.3. Uudella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *