Katastrofimaratonin kahdet kasvot

“TYYT-TYYT”, ääntelee Annastiinan puhelin käsilaukussa pöydän alla. Harmittava keskeytys kiinnostavalle keskustelulle, hän ajattelee. Vanhemmat ovat tulleet kaupunkiin ja he ovat yhdessä siirtyneet nauttimaan illallista paikalliseen kuppilaan. On marraskuun 13. päivä vuonna 2015 ja kello on kohta 11. Viesti on työnantajalta: hälytys kiireellisestä uutispäivystyksestä. Annastiina nousee vauhdilla ja pujahtaa takkiinsa.

TEKSTI Elisa Kitunen

Korot kopisevat Annastiinan kiirehtiessä puolijuoksua kotitoimistolle, samalla kun jokainen vastaan tuleva poliisi pyytää häntä tiukasti poistumaan kaduilta. Tekstiviestit risteilevät suuntaan ja toiseen. Ensimmäiset ihmiset Suomessa ovat jo kuulleet ja kysyvät, onko hän kunnossa. Hän on, mutta moni muu ei. Ystäviä saattaa olla nyt väärissä konserteissa ja ravintoloissa. Pariisi, rakkauden kaupunki, on salamannopeasti sotatilassa.

Näin alkoi YLE:n Pariisin-kirjeenvaihtajan, Annastiina Heikkilän, vuoden toinen verinen katastrofimaraton.

Mari Medafer viettää tavallista perjantai-iltaa kotonaan Helsingissä. Pitkän koulupäivän päätteeksi hän napsauttaa TV:n päälle. Ei kuitenkaan minkä tahansa kanavan vaan ranskalaisen France 2:n, jota hän ranskankielisenä, Ranskassa ja Tunisiassa asuneena tilaa Suomesta käsin. Suora uutislähetys Pariisin kaduilta on käynnissä. Lähetys, jota töölöläisessä kaksiossa tullaan seuraamaan koko yö.

Pariisin marraskuun iskuissa kuoli arvioiden mukaan 132 ihmistä ja loukkaantui 352. Kolmen jihadistisolun hyökkäys perjantai-illan ilakoinnin keskelle toteutettiin kuudessa paikassa ympäri keskustaa: Bataclan-rokkiklubilla, useiden kahviloiden edustoilla sekä Stade de France -jalkapallostadionin kupeessa. Media-antropologi Johanna Sumialan sanoin yksittäiset iskut laajenivat nopeasti yhdeksi isoksi hybridiksi globaaliksi mediatapahtumaksi.

Mari avasi välittömästi koneensa selvittääkseen monien muiden eurooppalaisten tavoin, ovatko hänen ystävänsä Pariisissa turvassa. Sydän jätti muutaman lyönnin välistä, mutta hän sai lohdullisen tiedon nopeasti Facebookin safety checkin kautta. Ranskan sisäministeriön kyseisiä tilanteita varten lanseeraama puhelinsovellus SAIP otettiin käyttöön vasta iskujen jälkeen.

Ensihetkessä Marin päälle vyöryi kokonainen tunnepaletti. Olotila sai silmät kostumaan ja kädet hikoamaan. Vasta tovin kuluttua hän pystyi erottelemaan tunteitaan: järkytys tapahtuman laajuudesta, pelko läheisten puolesta, epätietoisuus mahdollisista seuraavista iskuista. Alkujärkytys lähti päivässä, mutta samalla voimistuivat suru ja viha tekijöitä kohtaan. Tunteet laimenivat pikkuhiljaa, mutta edelleenkin Maria puistattaa tapahtumien käsittämättömyys.

Marin yön pääuutislähteena pysyi hänen luotettavana pitämänsä ranskalaiskanava. Ajoittain hän päivitti myös kotimaisia uutissivustoja, mutta ainoastaan vertailun vuoksi: valtiotieteilijänä Mari halusi tutkia, miten eri maiden mediasisällöt eroavat keskenään. Hän huomasi nopeasti ranskalaisten viestimien voittavan nopeudessa ja kerronnan monipuolisuudessa. Mari kertoo kriisitilanteissa suosivansa autenttisia ja mahdollisimman harvan välikäden kautta kulkeneita uutisia, siksi hän pyrkii seuraamaan kielitaitonsa puitteissa aina kriisimaan kansallista mediaa.

Suomen kielellä samaa autenttisuutta ja paikallisuutta pyrkivät välittämään kirjeenvaihtajat. Mari kutsuu heitä todellisiksi hybridijournalisteiksi. YLE:n ulkomaantoimituksen päällikkö Elina Ravantti painottaa, että YLE haluaa olla tiiviisti läsnä uutismaailman hot spoteissa. Ravantin mukaan niihin päästään juuri kirjeenvaihtajien kautta: ”Heillä on ihan valtava merkitys. Kun kirjeenvaihtajalla on suhde kriisimaahan, uutisista tulee yleisölle ymmärrettävämpiä. He ovat myös ne ihmiset, jotka takaavat nopeuden.”

Globaalin mediatapahtuman raportoija sekä seuraaja toimivat yhä nopeammin. Nyt myös tutkija hyppää ripeästi mukaan maratoniin. Kun Charlie Hebdo -isku Ranskassa puoli vuotta aiemmin lävähti silmillemme, koki media-antropologi Johanna Sumiala tehtäväkseen reagoida välittömästi ja perusti nopean tutkimuksen joukot kollegansa Katja Valaskiven kanssa. He alkoivat pureutua mediakatastrofien symboliikkaan:

“Tavoitteena oli ymmärtää, miten nämä globaalit hybridit mediatapahtumat toimivat, ja miten solidaarisuus ja uhkakuvat liittyvät laajempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Mediatapahtumat ovat perinteisesti tuottaneet yhteisöllisyyttä ja synnyttäneet suuria kuviteltuja yhteisöjä. Sosiaalisessa mediassa tällainen syntyi #jesuischarlie:n ympärille ja toisaalla muodostui päinvastaisia yhteisöllisyyksiä eli vastanarratiiveja. Tutkimme, millä tavalla nämä törmäävät toisiinsa ja lisäävätkö nämä itse asiassa vastakkainasettelua ja polarisaatiota esimerkiksi länsimaiden suhteessa islamiin.”

Kun panttivangit vielä viruivat Bataclan-klubilla, Annastiina oli jo laittanut YLE:lle ensimmäisen uutisraporttinsa. Koska online on uusi deadline, kirjeenvaihtajan unirytmi noudattelee täysin päivittäistä uutisagendaa. Annastiina ymmärsi nopeasti, että nukkuminen jää nyt hetkeksi.

YLE julistaa olevansa 24h uutiskanava sillä poikkeuksella, että suoraa TV:tä ei tehdä öisin. ”Uutuutena on se, että meillä on kevytstudio, jonka saa minuutissa pystyyn kriisitilanteissa sekä verkossa toimiva nopean toiminnan verkkostream, jossa toimittajat ja asiantuntijat kertovat ihmisille nopeasti, mistä on kyse”, sanoo YLE:n Ravantti.

Kotitoimistolle päästyään Annastiina alkoi kokoamaan illan tapahtumia pala palalta. Hän avasi TV:n ja aloitti surffaamisen TV2 ja BFMTV -kanavien välillä. Annastiina sääti radionsa  kanavalle nimeltä RTL, josta vaihtoi puolen yön aikaan France Infolle. Koneelta hän selasi ensimmäiseksi Le Monde, Le Figaro, Libératoni ja Le Parisien -lehtien nettisivut sekä kaikkien edellä mainittujen mediatalojen twiitit. Annastiinan Twitter-feedi päivittyikin ennätysmäiseen tahtiin. Yksityishenkilöiden hädänalaisiin twiitteihin hän ei raportointiaan perustanut, mutta niiden avulla kokonaiskuva katastrofin laajuudesta ja tekotavan raakuudesta alkoi muodostua. Aamuyöstä hän tarttui puhelimeen ja haastatteli pariisilaisia yön tapahtumista sekä alkoi viestitellä tutuille, joiden huomasi olleen tapahtumapaikoilla.

katastrofi2

Annastiina twiittaa yksityishenkilönä, vaikkakin hän näkee sen kuuluvan olennaisesti toimittajan ammattikuvaan. Hän twiittasi kahdeksan julkaisua ennen keskiyötä: “Nyt ammuskelua jo meidänkin kaupunginosassa (Les Halles), samalla panttivankitilanne yhä käynnissä Itä-Pariisissa. Aivan käsittämätöntä.” “Pariisissa korkein mahdollinen hälytystila, iskuissa kuollut paikallisen median mukaan ainakin 60 ihmistä. Sanat eivät riitä. #pariisi

Sosiaaliseen mediaan alkoi vyörytä kauhunsekaista materiaalia: huolesta sekaisin olevat vanhemmat julkaisivat kadonneiden lastensa hymyileviä kuvia ja ensimmäiset silminnäkijät brutaaleja pakovideoita. Mari on kiitollinen, ettei hänellä ollut Twitter-tiliä vielä Pariisin iskujen aikaan. Seuraavan kesän Nizzan autoiskun yhteydessä hän myönsi tekevänsä virheen seuratessaan twiittikansaa aktiivisesti. Siellä liikkui Marin mukaan niin paljon roskaa ja kyseenalaisia huhupuheita, että hän teki sen jälkeen välittömästi linjauksen 24 tunnin Twitter-boikotista suurten katastrofien aikana.

Annastiinan taskussa Twitter kulkee aina. Saint Denisin piiritystilanteessa muutama päivä iskujen jälkeen tapahtumat muuttuivat niin nopealla tempolla, että jopa YLE:ltä tuli harvinainen twiittauspyyntö. Hektiset seuraavat päivät – jotka lopulta venyivät viikoiksi – olivat juoksemista ympäri kaupunkia. Pariisin autioilta kaduilta lähti tiuhaan tahtiin kuvasuoria ja taustahaastatteluja Pasilaan.

“Ammattimedia ei enää yksin käsikirjoita katastrofitarinaa”, Sumiala summaa. Sosiaalinen media vetää kaikki tapahtumien ytimeen maantieteellisistä rajoista piittaamatta. Tammikuussa 2015 syntyi yksi maailman twiitatuin twiitti #jesuischarlie pilakuvapiirtäjien surmaamisen seurauksena. Sen leimahdus globaaliksi tapahtui aikakaudelle ominaisesti salamannopeasti: kello 11.30 Kouachin veljekset lähtivät toteuttamaan iskua. 20 minuuttia myöhemmin, kello 11:50 ranskalainen art director Joachim Roncin suunnitteli meemin ja jakoi sen Twitterissä. Roncinin senhetkisten 400 seuraajan joukosta hashtag levisi muutamassa tunnissa maailmanlaajuiseksi, ja ensimmäisen 24 tunnin sisällä #jesuischarlie twiitattiin 6 500 kertaa minuutissa.

Pystyitkö mielenmaisemassasi matkustamaan töölöläiseen kaksioon tai Pariisin kaduille Annastiinan ja Marin kokemuksiin? Jos vastasit kyllä, samastuit heihin. Filosofi Judith Butlerin mukaan surra voi vain sellaista, jonka kärsimykseen pystyy ottamaan omakseen. Tutkimusten mukaan paikallisten esimerkkien avulla toteutettu kriisiraportointi on vetoavinta. Kun faktapitoiselta ylätasolta laskeudutaan kokijan tasolle, mediayleisön katse ja tunnekapasiteetti nauliutuu kriisiin paremmin. Marin myötätunto kasvoi erityisesti samastuttavien kuvien kautta. Ihmisten lasittuneet katseet ja toivoton kehonkieli välittivät parhaiten tapahtuman katastrofitason Töölöön asti.

Vaatiiko informatiivinen ja objektiivinen uutisointi yksityiskohtaista kuvailua uhreista ja tapahtumapaikoista? Kyllä yleensä vaatii, ajattelee Annastiina. On iso ongelma, jos sisältö jää liian epämääräisiksi. Hän kutsuu sitä sievistelyksi.

Kammottavat detaljit auttavat siis katsojaa konkretisoimaan tapahtumaa. Totuus on, että Pariisin iskut tehtiin tehokkailla sota-aseilla, joten katunäkymät ja ihmisten vammat olivat sen mukaiset. Annastiina painottaa, että totuuden nimissä pitää pyrkiä kaikin keinoin välittämään tapahtumien groteskius. Mediapsykologi Anu Mustonen on samaa mieltä. Hänen mukaansa pieni trauma on jopa toivottavaa: Joskus voi olla ihan hyvä kasvatuksellisesti, että lapsetkin näkevät mitä väkivallanteosta seuraa.”

Uutistoimistojen tavoitteena on välittää kokonaiskuva maustaen sitä näillä konkretisoivilla piirteillä: haastatteluilla, itkuisilla kasvoilla ja verisillä haavoilla. Myös YLE:n Ravantti korostaa uutistoimiston roolia taustottavana tahona vaihtoehtomedioihin verrattuna: ”Me pannaan asiat kontekstiin, mikä korostuu varsinkin poliittisissa kriiseissä.”

Annastiina ei myönnä pelänneensä missään vaiheessa, koska hän koki olevansa tilanteessa enemmän kuin pelkkä sivustaseuraaja. Toiminnallinen uutistoimittajan rooli toi hänelle epäilemättä valheellisen tunteen tilanteen jonkinlaisesta hallitsemisesta. Työ pysyi kaavamaisena myös yllättävissä tilanteissa, mikä auttoi häntä fokusoimaan ajatukset oleelliseen. Koko kriisiuutisoinnin ajan häntä johdatti myös sisäinen palo olla suomalaisille hyödyllinen eturintaman journalisti – ei siinä ehtinyt pelkäämään!

Ammattirooli ei kuitenkaan peittänyt ihan kaikkea epävarmuutta, kun ympärillä marssi sotajoukkoja ja leijui kauhun ilmapiiri. Päivät iskun jälkeen olivat painostavia ja ilmapiiri säpsähtelevä. Siispä joukkopaniikkikohtaus Notre Damen juurella sai kokeneenkin toimittajan ryntäilemään pelkästä selkäydinreaktiosta.

Toimittajan rooli on Annastiinalle helpompi pukea kuin riisua. Iskujen aikana ja niiden jälkeen ei rooli tahtonut lähteä päältä millään. Adrenaliinia erittyi tasaiseen tahtiin, koska milloin tahansa saattoi tapahtua ja juuri silloin piti olla valmiudessa raportoimaan. Niin sanottuja vapaapäiviäkin jäyti valmiustila, kun hälytystehtäviä oli tullut runsaaseen tahtiin.

Ammattiroolin johdosta Annastiinan tunteet nousivat pintaan viiveellä – niin käy usein kriisitilanteissa toimiville. Työnantajana YLE tarjoaa systemaattisesti henkistä tukea ja kriisiapua traumaattisiin työtilanteisiin joutuneille toimittajille. Annastiina ei turvautunut siihen, vaan häntä auttoi ympäröivä työyhteisö. Arjessa hänellä on rinnallaan paikallinen vakiokuvaaja. Iskujen jälkeen Annastiinan kanssa raportoinnin taakkaa lähetettiin jakamaan YLE:n Brysselin kirjeenvaihtaja. Myöhemmin tiimiä vahvistettiin vielä Pasilasta lennätetyllä ulkomaantoimittajalla.

“Kaikki konkreettiset asiat auttavat käsittelemään kriisejä”, Mustonen huomauttaa. Toimittajan työn voi tästä näkökulmasta nähdä jopa terapeuttisena: siinä teemoja käsitellään heti verekseltään, mikä estää tehokkaasti silmien ummistamisen. Yleisölle sosiaalinen media on yksi purkautumisen areena. “Pariisin iskuista lähti ensimmäisenä voimakas yhteinen solidaarisuuden aalto”, sanoo Sumiala. Sururituaalit ovat vaihtuneet kynttilän sytyttämisestä tietokoneen ruudun loisteeseen ja yhteisiin meemeihin ja lainauksiin.

untitled-design

Vuoden 2015 Tunisian Soussen terrori-iskut toteutettiin Marin lapsuuden leppoisalla hiekkarannalla. Niiden jälkeen hän päätti julkaista Facebookissa harkitun ja pitkähkön päivityksen. Hän argumentoi, miten pahuus tuli Tunisian ulkopuolelta, eikä paikka itsessään ole niin pelottava kuin media antaa ymmärtää. I know this is also what those animals want, attention, but I can’t not post about this topic anymore, my blood is boiling way too much.Ulostulon motiivina oli demystifioida iskupaikka. Se auttoi, eikä veri enää kiehunut niin kovasti, kun suu oli puhuttu puhtaaksi. Pariisin iskut Mari käsitteli läheisten kanssa käydyissä keskusteluissa, jotka aloitettiin heti tapahtumayönä.

Annastiina menetti iskuissa tuttaviaan, aisti pariisilaisten hädän ystäviensä silmistä ja näki iskujen vaikutukset kotikorttelissaan. Tutkija Mustosen mukaan toimittajan pitää osata eläytyä sopivissa määrin: “Toimittaja oppii ammattitaidon ja kokemuksen myötä tunteellisesti etäännyttämään itseään karmeista kohtaloista lääkärin tavoin. Toisaalta pitää olla tunneherkkyyttä, jotta erottaa milloin menee yli ja milloin ali.”

Raportoijan rooli on kerätä ja välittää tietoa, mutta kriisiuutisoinnissa korostuu myös inhimillisen kosketuspinnan välittäminen. Annastiinan mielestä tunneherkkyys on timanttinen ominaisuus, jota toimittaja ei saa hukata. Ilman sitä toimittajasta tulee itsensä turruttanut robotti. Annastiina oli järkytyksen ja surun maalamine kasvoineen kertomassa suomalaisille näkemästään ja kokemastaan suorissa lähetyksissä. Siinä suhde yleisöön on hyvin intiimi ja tunnelatautunut. Ja sitä Annastiina uskoo myös ihmisten haluavan kuolonuhrilukujen ja pääministerin tiedotustilaisuuksien vastapainoksi.

Väkivaltaista mediatapahtumaa selostavat kerronnan ammattilaiset. Mustosen mukaan mediavälitteiset kriisit ovatkin hyvin elämyksellisiä kokemuksia yleisölle: “Kiinnostunut reaktio on luonnollinen. Kun kärsimys on kaukana oleva asia itsen ja läheisten ulottumattomissa, sitä voi hekumoida ja elämystä kokea turvallisen välimatkan päästä. Mitä lähemmäksi se tulee, sitä ahdistavammaksi se muuttuu.”

Mari tunnistaa ympärillään ihmisiä, joilla tällainen elämysten jano nousee sammumattomaksi kriisien aikaan. “Kyseessä on ihmiselle luontainen pimeän lumo”, Mustonen selittää. Mari pysyi tarkkana, ettei oma seuraaminen saisi neuroottisia piirteitä. Hän seurasi uutisia tiiviisti, koska niitä kuuluu seurata. Maria alkoi jo tapahtumayönä kuvottaa, miten helposti jopa France 2 -uutiskanava sortui ala-arvoiseen mässäilyyn. Silloin näyttö pimeni Töölössä. Mari kertoo olevansa tyytyväinen nopeasti toimivaan itsesuojeluvaistoonsa.

Mari on huomattavan esimerkillinen tapaus kriittisestä ja valveutuneesta mediakuluttujasta. Kaikki eivät kykene kontrolloimaan yhtä helposti sormiaan puhelimen tai kaukosäätimen näppäimistöllä. Väkivaltaisiin sisältöihin turtuminen vie yleisöltä tunneherkkyyttä. Mustonen sanoo, että totumme nopeasti yhä raaempiin kuviin ja kuvailuihin: “Tunnevoima ei ole enää niin suuri. Materiaali ei pysty enää tuottamaan yhtä isoa tunnereaktiota, kun ollaan monta kertaa nähty samantyyppisiä kuvia.” Hän uskoo, että mediavälitteisen väkivallan raakuuden lakipiste on jo lähellä ja näkemiämme livemestauksia tai -itsemurhia pahemmaksi on enää vaikea panna. Terroristit tarvitsevat yhä shokeeraavampia toimia samanlaisen medianäkyvyyden saavuttamiseksi.

Jos livemestaus ei enää hätkäytä katsojaa, tapahtuu turtumisen mediavaikutus eli desensitisaatio. Toisto lieventää siis myötäelämisen tunnetta. Uusi ilmiö vetoaa yleisöön parhaiten ja saa osakseen myös enemmän taustoittavia juttuja, mikä pidentää uutiskaarta. Puolentoista vuoden aikana Ranskassa tapahtui kolme isoa terrori-iskua: Charlie Hebdon ja Pariisin iskujen jälkeen autopommittaja lanasi ihmisiä Nizzan rantabulevardilla Ranskan kansallispäivänä. Se oli julkinen verilöyly, jossa kuoli paljon lapsia, mutta sen uutiskaari oli silti Charlie Hebdoa jo puolet lyhyempi. Mediayleisön elämyksellinen voimakkuus ei saavuttanut samoja mittasuhteita.

Desensitisaatiotutkimuksia ei enää tehdä niiden eettisten pulmien vuoksi: toistuvan väkivallan näkeminen turrutti tutkimuksiin osallistuneita kohtuuttoman paljon. Turtumisen seurauksena heissä havaittiin huomattavaa empatian puutetta, reaktioherkkyyden vähenemista sekä väkivallan seurausten vähättelyä. Montako mediakatastrofia tähän tarvitaan, riippuu ihmisestä. Erityisesti hänen medialukutaidostaan.

“Mediakasvatuksen tuottama medialukutaito on nykyajan kansalaistaito, joka toimii rokotteen tai puskurin tavoin suojana median riskivaikutuksilta“, toteaa Mustonen. Kohtuullinen ilmaisu-  ja elämysvoima ovat Mustosen mukaan aseet riskivaikutuksia vastaan. Omaa mediakäyttäytymistä on kontrolloitava aktiivisesti. “Medialukutaidossa on tärkeää erottaa genret ja tarkoitusperät eli mikä on toimituksellista ja mikä taas vaikutusyritystä”, sanoo Mustonen.

Vastaanottaja joutuu priorisoimaan kriisiuutissisältöä, koska jokaista sanomalehden sivuilta bongattua uhria ei pysty suremaan. Nyky-yleisöä painaa myötätuntoväsymys, compassion fatigue. Ihmisen tunnekapasiteetti on rajallinen, joten jokaisen katastrofiuutisen syvä sureminen näkyy nopeasti jo omassa psyykkisessä terveydessä. Mari yrittää kriisien jälkeen panostaa siihen, että oma elämä jatkuisi mahdollisimman normaalisti: hän ei halua unohtaa kriisejä, mutta ei myöskään vatvoa niitä. Unohtamalla hän antaisi terroristeille anteeksi, vatvomalla taas polvistuisi heitä kohti.

Terroristien agendalla on valjastaa mediatapahtuman osalliset levittämään tunnetta. Tunteen nimi on pelko ja sen toivottu seuraus on vahvistaa ihmisten epävarmuutta ja epäluottamusta toisiaan kohtaan. “Suuren yleisön suurin ase terrorismia vastaan on medialukutaito”, Mustonen kertoo. Mikä tunne nousee vallitsevaksi, riippuu meistä kaikista: journalisteista ja heidän tuottamastaan sisällöstä, mutta myös kuluttajista ja heidän omista sisällöistään sekä klikkaus- ja ostopäätöksistään. Järkytyksellä ja pelolla mässäily toteuttaa terroristien tavoitteita, kun taas asiapohjainen, uhmakkaaseen suruun ja myötätuntoon pohjautuva journalismi edistää terrorisminvastaisuutta.

“Mediatapahtumissa käydään myös taistelua siitä, kuka on sopiva tai oikea uhri”, Sumiala toteaa. Polarisoiva vaikutus näkyy Sumialan mukaan somekäyttäymisessä. Heidän viiden miljoonan twiitin tutkimusaineistonsa paljasti voimakkaan vastakkainasettelun #jesuischarlie (olen charlie) sekä vastahashtagin #jenesuispascharlie (en ole charlie) välillä. Kaksi päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen Pariisissa hyökättiin juutalaiseen supermarkettiin. Kyseisen iskun uhrit saivat oman tunnustuksensa: #jesuisjuif (olen juutalainen).

Sumiala on ihmetellyt kevään Brysselin terrori-iskujen melko vähäistä mediahuomiota suhteessa Pariisin iskuihin: “Paljastiko tämä jostakin symbolisesta näkokulmasta, mikä kaupunki onkaan Euroopan sydän? Brysseli on ehkä EU:n pääpaikka, mutta EU ja Eurooppa eivät todellakaan ole sama asia.” Euroopan keskinäistä myötätuntokilvoittelua enemmän mediassa on kuitenkin kinattu kehittyvien maiden ja Lähi-idän kriisien vähäisestä uutisoinnista. “Kriisiuutisointi tekee näkyväksi maailman epätasaisen ja epäoikeudenmukaisen jakauman”, Sumiala toteaa kylmänviileästi. Myös filosofi Butler muistuttaa, että globaali sureminen on aina poliittista.

Koitti aika, jolloin YLE:ltä ei enää tullut juttupyyntöjä iskuista, ihmiset luopuivat Facebookin trikolori-filttereistä ja kahvipöytäkeskustelut kääntyivät takaisin suomalaisten omiin kriiseihin. Annastiinassa alkoi nousta ristiriitaisia, jopa loukkaantuneita tunteita uutisagendan äkillisestä muutoksesta. Ei Ranska ole vielä toipunut! Ei Ranskan media ole vielä unohtanut! Kansallinen hätätila on vielä päällä, eivätkä pariisilaiset vielä voi nauttia iltapäiväcroissanttiaan huoletta kahvilan terassilla! Kuten niin monet maailman katastrofinäyttämöt, Pariisi joutui nyt mukautumaan siihen, ettei koko maailma enää katsonut sitä kohti.

Turvallisuussyistä kaikki joukkokokoontumiset oli kielletty Pariisissa iskujen jälkeen. Sen takia ei ollut mahdollista järjestää samanlaista mielenilmausta ja marssia kuin Charlie Hebdo -iskujen jälkeen. Selkeä yhteinen hetki olisi symbolisesti sinetöinyt vahvemmin tämän mediavälitteisen kriisin. Mari lopetti tietoisen seuraamisen ennen uutiskaaren päättymistä, koska hän oli jo kokenut saaneensa kaiken relevantin informaation.

Mustonen korostaa, että jos kriiseistä jotain pitää ymmärtää, niin niiden vaikutukset ja seuraukset. Silloin kriisiuutisointi ei saisi loppua marssiin tai kyllästymiseen. Media osoittaa kunnioituksensa uhreja kohtaan omilla vuosittaisilla muisteloillaan kriisien huippuhetkistä. “9/11-iskuista tulee 15 vuotta – Näin kaikki tapahtui” -otsikko löytyi Iltalehden lööpistä vielä tänäkin vuonna. Mutta miten paljon mediassa oikeasti pohditaan kriisien aiheuttamaa syvempää muutosta yhteiskunnassa? Sitä varten tarvitsisimme kenties enemmän kriisien jälkeistä syvällistä reflektointia.

Maratonin jälkeen niin toimittaja kuin yleisökin huokaisivat helpotuksesta. Kuitenkin niin hiljaa, etteivät muut sitä kuulleet. Tunnemaratoneja tulee kuitenkin niin jatkuvalla syötöllä, etteivät hengähdystaot ole pitkiä. Annastiinan uutisagendalla uhrit ja aseet vaihtuivat diplomaatteihin, ja kuukauden kuluttua saimme kuulla hyviä uutisia Pariisin ilmastosopimuksesta. Yleisö riemastui, mutta lehdet eivät saaneet samanlaisia lukijaennätyksiä kuin iskujen aikaan. Surun, pelon ja epävarmuuden tunteissa roikkuvat kalleimmat hintalaput.

Valtamedia on nyt saanut somekansasta rinnalleen joukon portinvartijoita ja sisällöntuottajia. ”En sano, että ammattimedia olisi hävinnyt taistelun”, Sumiala sanoo, ”Ammattijournalistit pystyvät kuitenkin intensifioimaan sisällön. Heillä on vielä paljon enemmän volyymia kuin kansalaisjournalisteilla”. Mediapsykologi Mustonen luottaa varauksetta ammattimediaan: “Niin kauan kun ammattijournalistit tuottavat sisällön, kriisiuutisointi on vastuullista ja yhteiskuntakehitystä edistävää.”

Ammattimedia ei ole hävinnyt koko taistelua. Sen on kuitenkin kiristettävä lenkkikenkiensä naruja pysyäkseen mukana sosiaalisen median käyttäjien juoksutahdissa. Samoin sen on vastattava yleisön elämyksenhaluun faktojen lisäksi tunteilla. Sosiaalisen median ja ammattimedian suhde mediakatastrofeissa on kompleksinen ja vastavuoroinen, mutta yksi on varma: kansalaisten osallistuminen haastaa ja kehittää kriisijournalismia. Avoin mediakritiikki sekä vaihtoehtoiset sisällöt ovat mediataloille kullanarvoisia kirittäjiä.

Annastiina on valmis vastaamaan siihen, mitä uskoo uutisseuraajien haluavan: “Eläytyvää raportointia, sillä sekunnilla ja paikan päältä.” Siispä siellä hän on, kun tarvitaan. Omilla kasvoillaan, maratonin lähtölaukauksesta maaliviivalle.

 

Avustajat: Anna Jaakonaho, Arda Yıldırım

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *