Profeetta

Oli aika, jolloin professori Anu Kantola pettyi viestintään. Nyt hän kuuluu hyvään eliittiin ja kouluttaa viestijäsukupolvea, joka pelastaa Suomen.

TEKSTI Tuomas Heikkilä  KUVAT Jaakko Suomalainen

ROFESSORILLA ja profeetalla on yhteinen etymologia, on siis julistettava omaa oppituoliaan”, sanoo viestinnän professori Anu Kantola viestinnän oppiainekäytävällä Snellmaniassa.

”Minun sanomani on, että viestintä on elimellinen osa kaikkien organisaatioiden ja yhteiskunnan toimintaa.”

Oppituoli kuten ympäröivä käytäväkin on ollut vuoden mittaan remontissa. Kantola valittiin loppuvuodesta 2015 ensimmäiseen sanatarkasti viestinnän professorin tehtävään. Samalla organisaatioviestinnän professuuri jäi historiaan.

Helmikuussa taas vietettiin uudistuneen oppiainekäytävän avajaisia. Muuttolaatikoiden seasta pilkistää kotoisan näköisiä avokonttoreita. Niiden lasiseiniin on kaiverrettu henkeviä ajatuksia antiikin sofisteilta ja John Deweyltä.

Kantola lainaa mieluummin popkulttuurista. Käytävän vanhalla pätkällä professorin työhuoneen ovenpieltä koristaa Dilbert-sarjakuva, jossa tietotekniikkayrityksen viestinnänharjoittelija on paremman puutteessa laitettu toimittamaan tuulettimen virkaa. Se on osuva ilmaus nauravaisen Kantolan huumorintajusta.

”Törmään koko ajan käsitykseen, että viestintä on jotain teknistä, laastariratkaisu irrallaan organisaation arjesta. Olisi tärkeää, että täällä ei kouluteta kapea-alaisia tiedotteentekijöitä, vaan ihmisiä, joilla on laaja-alainen näkemys yhteiskunnasta ja sen toiminnasta. Ja siinä ollaan mielestäni hyvässä iskupaikassa.”
Kantola viittaa journalismikoulutukseen, joihin suuret mediat ovat tartuttaneet ahdinkonsa. Viestinnän on jatkossakin tarjottava valmiudet toimittajaksikin, mutta näköalan on oltava avarampi: jokaisen henkilökohtainen ja organisaatiokohtainen julkinen toiminta. ”Siihen tarvitaan ammattilaisia, joita täällä sitten koulutettaisiin mahdollisimman monipuolisesti eri lohkoille.”

Tieteenalan arvostuksesta osana valtiotieteellistä Kantola ei ole huolissaan. On ymmärrettävä, että vasta viime vuosisadalla joukkoviestinnän varaan syntynyt viestinnäntutkimus ei ole vielä samankokoinen ja yhtä hyvin resursoitu kuin 1800-luvun modernin yhteiskunnan tuotteet sosiologia ja politologia.

Eikä häntä hetkauta oppiaineen hiljattain julkistettu yhdistyminen valtio-opinkaan kanssa. Mutta: ”Nämä leikkaukset ovat kurjia”, Kantola huokaa. Tulevana vuonna tuntiopetusbudjetista – siis kontaktiopetuksesta – sulaa puolet. Se on paljon.

”Yritämme paikata uusilla toimintamuodoilla, ottamalla opiskelijat mukaan tutorointiin ja tutkivaan oppimiseen. Itse puolustaisin hyvää luentoakin. Täällä on nastaa porukkaa ja sen kesken syntyy hyvää keskustelua.”

ANU KANTOLA on itsekin viestinnän kasvatteja. Pääsykoepäivänä 1983 junantuoma tuore abi löysi itsensä Porthaniasta. Oli päästävä Helsinkiin, ja viestintä oli hyvä valinta nuorelle, joka ei halunnut sulkea ovia perässään.

”Viestintä oli monipuolista ja silloinkin tosi suosittua. Sillähän se kerääkin ihmisiä, että moni nuori ei vielä tiedä mitä haluaa.”

Useampi fuksipolvi sen sijaan tietää, että Kantola toimi Median puheenjohtajana ja että opiskelijaelämä maistui, kuten monelle Helsingissä uuden elämän aloittaneelle. Noilta ajoilta hän muistaa fuksiaisissa kärähtäneen ennustajanteltan ja päärakennuksen kuppikunnassa junaillun täydellisen rikoksen.

Muistikuvat ainejärjestön laitamyötäisistä bussimatkoista Kööpenhaminaan ja Berliiniin ovatkin sitten suurpiirteisempiä.

Työelämä vei kuitenkin pian mennessään. Aamulehden syntymäpäivähaastattelut ja Radio Cityn opiskelijatoimitus vaihtui ensin kokopäiväiseen kiinnitykseen Saska Saarikosken ja Heikki Tunkkarin Ylioppilaslehdessä. Sen jälkeen ura urkeni MTV3:n kymmenen uutisiin ja HS:n Kuukausiliitteeseen. Vasta vuosien tauon jälkeen Kantola palasi opintojen pariin ja teki gradunsa Osmo A. Wiiolle.

Ministeriön teettämässä projektissa kaksikko matkusti Imatran ja Lappeenrannan väliä ja haastatteli viestintäteknologioiden asiantuntijoita tulevaisuuden mahdollisuuksista. Kuumimmat uutuudet olivat käytössä niin kutsutuissa teknologiakeskuksissa.

Kantola kuuli myöhemmin, että ajan hermoilla tehty gradu on yksi valtsikan ylivoimaisesti luetuimmista. ”Se ei välttämättä ole ihan hyvä uutinen”, hän naurahtaa. ”Muistan siitä kaksi tulosta. Yksi teknologia tulee leviämään kulovalkean lailla, ja se on kuvapuhelin. Ja yksi tulee sitten kompastumaan omaan mahdottomuuteensa – nimittäin sähköposti.”

Opintojen jälkeen Kantola oli kuitenkin valmis unohtamaan epämääräiset yhteiskuntatieteet ja luki stipendin avulla Manchesterissa ympäristönsuojelun Master’s-tutkinnon. Yllätys oli suuri, kun luonnontieteissä vastaan tulivat tutut ongelmat otannan ja menetelmien kanssa. Tulevaisuus oli jälleen auki.

ELETTIIN 90-luvun alkuvuosia, ja Helsinkiin palatessaan Kantola löysi mediatalot syvän laman kourista. Entiset työnantajat löivät nousukiidossa olleelle tähtitoimittajalle luuria korvaan. Hän teki hanttihommia ja opetti muille työttömille viestintää Avoimessa yliopistossa.

”Ihmisen elämä on sattumista kiinni. Olen itsekin kortiston kautta käynyt”, Kantola sanoo. ”Hapuilu kuuluu asiaan ja olin välillä tosi pettynyt viestintään. Tässä sitä silti istutaan.”

Pelastavaksi projektiksi saapui Maailmankuva ja Suomi (1999), josta tutkimusryhmää vetänyt Kantola pokkasi suureksi yllätyksekseen Tieto-Finlandian. Väitöskirjalle löytyi yhtäkkiä rahoitusta, ja Markkinakuri ja managerivalta (2002) syntyi hetkessä. Siinä piirtyi mairittelematon kuva Suomen talousvaikuttajista, ja siitä, miten nämä ymmärsivät ja hallitsivat lähimuistissa kummittelevaa talouskriisiä.

Tutkimus keräsi kiitosta, mutta ekonomistit vastasivat täyslaidallisella. ”Siitä tuli kyllä pöllytystä, Kansantaloudellisessa aikakausikirjassa muistaakseni kahden aukeaman verran”, Kantola sanoo. ”Mutta se kuuluu asiaan. Oli kuitenkin tärkeä tuoda esille, kuinka Suomessa taloustieteilijät olivat tärkeässä roolissa laskemassa lukuja, joiden taakse poliitikot kätkeytyivät.”

Kantola on huomannut, että taloustiede on jälleen herkillä. Varsinkin jotkin ajatuspajat ovat alituiseen niskassa, kun kansantaloudesta käydään keskustelua ilman ekonomistin pätevyyksiä. ”Olen vastannut, että jos kerran tiedätte niin hyvin miten täällä pitäisi toimia, niin miksette tule kertomaan, kun tässä jälleen ollaan valtavissa finanssikriiseissä”.

VIESTINNÄN LEHTORAATIN varmistettuaan Kantolan tutkimusaiheet ovat tulleet ja menneet, mutta sävy on pysynyt painavana: vallan medioituminen, skandaalit, konsultokratia, kollektiiviset traumat… Hän ei peittele uteliaisuuttaan tai sitä, että samojen asioiden toistamiseen kyllästyy nopeasti. Digitaalinen julkaiseminen on ollut käänteentekevää. ”Nykyään on niin helppoa ajaa itsensä nopeasti sisään uudelle alueelle. Pelkällä hakusanalla pääsee sisään keskusteluun”.

Viimeisimmät projektit ovat syntyneet median, politiikan ja johtamiskulttuurien risteyksessä. Vuoden 2008 vaalirahakohun jälkipuintina syntyi Hetken hallitsijat (2011). Tutkijaryhmän keskeisiä löydöksiä oli, että Suomen politiikan ja talouselämän skandaalit olivat kaksinkertaistuneet joka vuosikymmen 1970-luvulta lähtien.

Salailun ja julkisuuden välillä käytävä keskustelu näkyy myös yhä enemmän julkishallinnon strategisessa viestinnässä – sekä yliopistossa. ”Tänne on pesiytynyt yritysmäisempi johtamistapa. On mielenkiintoista katsoa, kuinka kauan ihmiset uskaltavat puhua ääneen”, Kantola sanoo.

Politiikantutkijana Kantola on pyrkinyt viimeiseen asti välttelemään ryppyotsaisuutta, ihmisten syyllistämistä mukaan vakavoituneeseen keskusteluun. Kun politiikka tuntui vielä hetki sitten jämähtäneen paikalleen, hän lähti metsästämään yhteiskunnan dynaamisempaa valtakeskittymää jostain muualta. Matala valta (2014) kuvaa, kuinka yrityselämä hiljalleen otti johdon yhteiskunnan uusiutumisessa ja innostamisessa.

Kantola on käyttänyt itse tutkimuskohteestaan lasi-materiaalin metaforaa. Matala valta kuvastaa hallittaviaan ja on läpinäkyvää, mutta ei tarjoaa pintaa, johon nojata. Lasikuoristen pääkonttoreiden huipulla on tuulista kun toimitusjohtajakausia vertaa entisajan vuorineuvoksiin.

Lasi ja vuori. Entä mikä olisi professorin oman vaikutusvallan vertauskuva? ”Varmaankin hirsimökki Venäjän rajan pinnassa”, Kantola naurahtaa. ”Hirttä, eikä mitään eristeitä, sellainen selkeä ja kaunis”.

PROFESSORI KANTOLA edustaa itsekin yhteiskunnan eliittiä, mikä ei ole ongelma, sillä eliittejä tarvitaan. ”Mutta eliittien pitäisi olla hyviä eliittejä. Sellaisia, joilla on laajat suhteet ympäröivään yhteiskuntaan ja halua kehittää sitä”. Kantola pelkää, että globalisaation seurauksena eliitit ovat irtoamassa Suomesta. Tämä on tulevan promille-tutkimusprojektin asetelma. Tarkoituksena on selvittää, mitkä ovat Suomen rikkaimman kourallisen sympatiat Suomelle, esimerkiksi arvostus suomenkieliseen koulutukseen.

Niin, Suomi. Toistaiseksi Kantolalla on ollut työnsarkaa suomalaisen yhteiskunnan vivahteissa, ja jopa mahdollisuus yllättää itsensä tutkimustuloksillaan. Onkin sitten toinen kysymys, säilyykö kotimaa kiinnostavana yhteiskuntana vielä tulevaisuudessa. Vaarana on pienen kulttuurialueen hiipuminen pohjoisen periferiaksi.
Kantola ehdottaa keskustelunavaukseksi vanhaa kunnon fennomaniaa. ”Kansallisaate on paradoksaalinen juttu. Se ajatellaan usein pysyväksi, mutta onkin oikeastaan maailman kansainvälisin ja joustavin ideologia. Kun nyt katsoo, miltä Kanadan uusi hallitus näyttää, olisi hyvä saada meilläkin suomalaisuus päivitettyä tähän aikaan. Ja käyttää sitä fiksulla tavalla.”

Nyt projektin on kaapannut porukka, joka katsoo kaiholla taaksepäin. Tämän kansallisaateen nimissä valtiot rakentavat kilpaa raja-aitoja ja ovat hyvää vauhtia kaatamassa EU:ta.

Kantola on kuitenkin vakuuttunut, ettei tulevaisuus tuo mukanaan pelkkää hajoamista. ”Ihmiset tarvitsevat kuvitteellisia yhteisöjä, sen takia Benedict Andersonia täällä jauhetaankin. Mutta kuvitteellisten yhteisöjen pitäisi olla hyviä yhteisöjä, täynnä toivoa ja tarmoa rakentaa uutta maailmaa. Se työ on teidän sukupolvenne tehtävä”.
Millainen rooli tulevilla viestinnän ammattilaisilla sitten on tässä projektissa? Kantola palauttaa takaisin viestinnän johdatuskurssille, tenttilukemiston sivuille 1-176.

”Vallankäyttö demokratiassa perustuu sananvaltaan ja kuvanvaltaan, siis yhä enemmän viestinnälliseen valtaan, Manuel Castellsin Communication poweriin. Siinä viestinnän ihmiset ovat avainasemassa. He rakentavat viestejä ja järjestelmiä ja kertovat miksi ihmisten kannattaa osallistua. Itse pidän sitä ratkaisevan tärkeänä”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *