Älä kerro kesätyöstäsi

Kun medialaiselta kysyy, mitä kuuluu, saa usein vastaukseksi jotain tällaista:

“Menen kesätöihin tähän toimitukseen, sitten teen harjoittelun siinä toimistossa, sitten lähden vaihtoon tuonne ja siinä sivussa pitäisi kai kandi pyöräyttää, hehehe. Juuh, kyllä tässä on hir-ve-ä kiire päällä, kun on niin s**tanan monta rautaa tulessa ja jalka vähän joka oven välissä. Mutta mitä sulle? Mitä duuneja? Aiotko kesällä ihan vain opiskella vai…?”

En halua olla töykeä, mutta tavallaan minua ei kiinnosta. Haluaisin oikeasti tietää, mitä kuuluu. Siis onko heinänuhaa, uusi poiccis tai suunnitelmia viikonlopuksi. Suoraan sanottuna olen vähän loukkaantunut, jos minusta ollaan kiinnostuneita vain potentiaalisena kilpailijana. En tykkää siitä tunteesta, että opiskelijakollegoiden seurassa pitää varoa paljastamasta menestyksensä salaisuutta ja jättää vaikutelma, että nyt menee hyvin ja lujaa. Valitettavan usein minusta tuntuu juuri siltä.

Syytän sekä alaa että tätä aikaa, jossa rakennamme tulevia uriamme. Nuoruus ja kilpailuhenkisyys ovat media-alan ydintä. Mutta kyllä ysärilasten menestystarinat puhuttavat nyt joka puolella. Työnantajatkin pitävät meitä erityislaatuisina, kuten käy ilmi heidän haastatteluistaan sivuilta 18–21.

Ja entäs nämä ysäritoivot: Sivulta 34 alkaen esittelemme viisi 1990-luvulla syntynyttä ihmelasta, jotka ovat jo nyt saaneet aikaan enemmän kuin moni saa koko elämässään. Halusimme heidät Groteskiin, koska lehtien pitää kertoa sankaritarinoita. Ne inspiroivat. Mutta kyllä ne samalla lannistavat, ainakin minua.

Olen kuullut miljoona valitusvirttä siitä, miten tuntuu, että muut medialaiset vain mennä porskuttavat kohti menestystä ja itse junnaa paikoillaan. Olen tuntenut niin itsekin. Häpeän salaa sitä, että olen yksi vuosikurssini vanhimmista. Samalla tiedän, että minulla menee monen mielestä hyvin. Mutta itsesääli ja epävarmuus ovatkin harvoin suhteessa siihen, miten oikeasti menee.

On tietenkin ihan kiva, että meillä on nyt toisemme vertailuryhmänä. Voi arvioida, miten nopeasti voi valmistua, miten yhdistää koulu ja työt, sen sellaista. Voi yrittää imeä oppeja siihen, miten voisi itse yltää samaan kuin joku true menestyjä.

Mutta muutamassa vuodessa sitä valmistuu, ja vertailuryhmä hajoaa. Kymmenen vuoden kuluttua on ihan sama, saiko ensimmäisen työnsä alalta fuksina vai maisterina. Eikä silloin voi haalia kunnioitusta sillä, että on lafkan nuorin työntekijä. Aina on joku, joka on saanut aikaan enemmän ja nuorempana. Aina on joku, jonka vuoksi vähätellä omia saavutuksiaan.

Nyt: lopetetaan tämä itsesääli. Ensinnäkin on raivostuttavaa kuunnella muiden avautumisia omasta muka-luuseriudestaan. Toiseksi itsesääli ei vie meitä minnekään.

Meillä on ympärillämme joukko, joka tietää, millaista on kamppailla niin vaikealla ja kilpailuhenkisellä alalla kuin viestintä. Miksei ottaa siitä joukosta kaikki irti, eikä vain kyräillä kateellisena? Yritän kovasti suhtautua teihin vertaistukena ja tovereina, en uhkana ja kilpailijoina. Tiedän nimittäin, ettette te voi sysätä minua syrjään polultani menestykseen. Jokaisella kun on oma polkunsa kuljettavana.


Kirjoitus on ilmestynyt Groteskin 2/2015 pääkirjoituksena.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *