Ikuista on vain liike

Kiire. Stressi. Eläminen. Välillä tuntuu kuin olisi vuoristoradassa, jonka turvakaari on rikki. Voisiko syöksyliikkeen pysäyttää, tai voiko mikään ylipäätään ikinä pysähtyä? Kysyimme fyysikoilta mitä pysähtyminen on ja taiteilijalta miltä se tuntuu.

TEKSTI Emma Viitanen & Vilma Ikola KUVAT Tuomas Heikkilä & NASA

Deadlinet painavat päälle, aika juoksee kovaa vauhtia. Ihmisillä on kiire ja kaikki ovat jatkuvasti menossa. Ruuhkaan juuttuminen ahdistaa, pitäisi päästä eteenpäin.

Voisipa joskus vain pysähtyä.

Liikettä on kaikkialla – liikumme luennoille, harrastuksiin ja töihin, tiedostot liikkuvat verkossa, autot, raitiovaunut ja bussit liikkuvat liikenteessä. Liike on läsnä myös retoriikassamme: menemme internetiin, matkaamme Höyhensaarille ja hyppäämme pois oravanpyörästä. Ilmiönä liike on niin arkinen ja luonnollinen, ettei sitä edes pysähdy ajattelemaan.

Samasta syystä aiheen selittäminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi – arkipäiväisyydestään huolimatta liike tuntuu kovin abstraktilta. Pyydetään apuun siis avaruustähtitieteen professori ja tunnettu tieteen kansantajuistaja Esko Valtaoja.

Heti alkuun hän toteaa, että valtiotieteilijät tarvitsisivat opintoihinsa lisää pakkofysiikkaa.

Samaa mieltä, myönnetään. Valtiotieteilijöinä ajattelemme usein oppivamme ymmärtämään maailmaa opintojemme kautta. Tiedämme, mistä yhteiskunta koostuu ja miten se toimii. Ymmärrämme valtaa ja julkisuutta, poliittiset liikkeet ovat tuttuja.

Kuitenkin perusasiat, kuten esimerkiksi juuri fyysinen liike, jäävät pimentoon. Miten poliittiset liikkeet oikeasti liikkuvat eteen- tai taaksepäin? Otetaan asiasta nyt selvää.

Mikäli halutaan käsitellä liikettä fysiikan näkökulmasta, on syytä ottaa esiin jo peruskoulun oppitunneilta tuttu Isaac Newton

”Ihmiskunnan historian kenties suurin nero ja elämäämme eniten vaikuttanut yksilö, Newton, oivalsi tasaisen liikkeen olevan paikallaan pysymisen sijaan olemassaolon perustila. Myös paikallaan olo on kuitenkin fysiikan kannalta tasaista liikettä, tosin nopeudella nolla”, Valtaoja kertoo.

Nopeudella tarkoitetaan sitä, kuinka pitkä matka edetään tietyssä ajassa ja suunnassa. Koska nopeus ilmoittaa vain sen, missä ajassa tämä matka edetään, on paikallaan pysyminenkin liikettä. Toisin sanoen nopeus ei kerro liikkeestä vielä mitään.

Liikumme siis aina – jopa silloin, kun haluaisimme olla paikoillamme. Newtonin lain mukaan liiketilan muuttamiseen tarvitaan voimaa: mikäli haluamme liikkua nopeammin, kiihdytämme, lisäämme samansuuntaista voimaa. Jos taas haluamme hidastaa, tarvitsemme vastakkaista voimaa.

Arkisen liikkumisen ytimessä on siis voima, jolla esimerkiksi sekä lähdemme liikkeelle että pysähdymme. Vain voima voi muuttaa tasaista liiketilaa, jossa jatkuvasti olemme. Valtaoja antaa yhden kaavan, jolla tästä liikkuvuudesta pitäisi saada selko: F=ma

Valtiotieteilijöillekin selvällä kielellä siis: voima on massa kertaa kiihtyvyys. Siinä kaikki.

Kuulostaa järkeenkäyvältä. Voiman merkityksen ymmärsi aikoinaan myös Galileo Galilei, jonka mukaan kappaleen liikuttamiseen ei tarvita voimaa sitä tarvitaan ainoastaan liikkeen muuttamiseen.

Tähtitieteen ja fysiikan isäksi tituleerattu Galilei päätteli kappaleiden nopeuden pysyvän vakiona, jos mikään voima ei hidasta niitä. Aiemman aristoteelisen näkemyksen mukaan oltiin ajateltu vauhdin hidastuvan, ellei mikään voima kiihdyttäisi sitä.

Mutta miten tämä on käytännössä mahdollista? Kun potkaisen jalkapalloa, sen vauhti hidastuu varsin nopeasti. Samoin kun lopetan pyörän polkemisen, vauhti hiljenee aikanaan.

Vastaus löytyy läheltä. Maan pinnalla on monenlaisia esteitä, esimerkiksi kitka, jotka jarruttavat pallon tai pyörän liikettä. Tämä tekee myös jatkuvan liikkeen ymmärtämisestä hankalaa. Suunnataan katse siis avaruuteen, jossa vastaavia esteitä ei ole.

”Jos mikään voima ei vaikuta, liike jatkuu tasaisena ja suorana loputtomiin. Esimerkin tarjoavat vaikkapa Pioneer ja Voyager -luotaimet, jotka matkaavat miljoonia vuosia tasaista vauhtia eteenpäin tyhjässä avaruudessa.”

Liikettä tuntuu todellakin olevan kaikkialla. Sen lisäksi, että me liikumme, myös maailma ympärillämme on jatkuvassa liikkeessä. Valo on fotonien, sähkövirta elektronien ja lämpö taas molekyylien liikehdintää. Maa pyörii akselinsa ympäri ja kiertää Aurinkoa, Aurinko kiertää Linnunrataa ja Linnunrata taas liikkuu törmäyskurssilla kohti Andromedan galaksia.

”Kaikki on liikkeessä, koska liike on luonnollinen olotila ja paikallaan olo vain sen yksi harvinainen erikoistapaus.”

Aikamoista. Emme huomaa ympärillämme tapahtuvaa liikettä, koska se on lähes aina tasaista. Valtaoja havainnollistaa, että jos iso koura kohdistaisi maapalloon voimansa hidastaen sen liikettä universumissa, lentäisimme kaikki ulos avaruuteen.

Siis hieman samalla tavalla kuin autokolarissa ilman turvavöitä, joskin tavallisen auton nopeuden sijaan kulkuneuvo kaahaisi 600 kilometrin sekuntinopeudella.

Huh! Sekä törmäyskurssi kohti Andromedaa että 600 kilometrin sekuntinopeus kuulostavat melko hurjilta. Vauhti saattaa alkaa huimaamaan päätä. Pysähtyminen voisi tehdä hyvää, meille kaikille.

Valtaoja huomauttaa kuitenkin, että täydellinen pysähtyminen pienimpiäkin hiukkasia myöten tarkoittaisi sitä, että lämpötila tipahtaisi reippaasti pakkasen puolelle tarkkaan ottaen -273,15 celsiusasteeseen, eli absoluuttiseen nollapisteeseen.
Termodynamiikan lakien mukaan tätä -273,15 asteen lukemaa ei voi saavuttaa, ja kvanttimekaniikkakin estää täydellisen paikallaan pysymisen.

Klassiseen fysiikkaan kuuluvassa termodynamiikassa oletetaan, että aine koostuu hiukkasista ja kaikki tapahtumat ovat ennustettavissa. Kvanttimekaniikassa nämä oletukset eivät enää päde: hiukkasten sijaan puhutaan aaltoliikkeestä, ja tulevista tapahtumista voidaan sanoa vain eri vaihtoehdot ja niille todennäköisyydet.

Termodynamiikan pääsääntöjen mukaan liike on lämpöä ja lämpö on energiaa, joka voi kuitenkin muuttaa muotoaan, ei koskaan kadota täysin. Lisäksi lämpö siirtyy aina kuumemmasta kylmempään. Lämmön jatkuvan liikkeen takia tullaan lopulta niin mataliin lämpötiloihin ja pieniin liikkeisiin, ettei matalalämpöisempää kappaletta löydy, eikä lämpöä voida täten enää siirtää. Koska liike ei voi koskaan kadota täysin, tullaan pattitilanteeseen, eikä absoluuttista nollapistettä voida saavuttaa.

Kvanttimekaniikan mukaan on taas olemassa tietty pienin mitattava yksikkö, Planckin vakio. Kvanttimekaniikassa pätee niin kutsuttu Heisenbergin epätarkkuusperiaate, jonka mukaan energiavarausten tarkkaa paikkaa tämän hiukkasen sisällä ei voida määrittää tarkasti. 

Toisin sanoen, hiukkasten liikettä ja sijaintia ei voida mitata tarkasti samanaikaisesti. Tämä tekee myös absoluuttisen nollapisteen saavuttamisesta mahdotonta.

Vaikka täydellinen pysähtyminen onkin mahdotonta, Valtaojan mukaan kuitenkin inhimillisellä tasolla meidän kannattaisi pysähtyä hieman useammin. Hengähdystauot ovat siis jopa suositeltavia.

Mutta miten pysähtyä maailmassa, jossa kaikki näyttäisi olevan liikkeessä? Kun kaikki liikkuu ympärillä, miltä pysähtyminen tuntuu?

Pysähtymistä kokeillaan eräänä tiistaiaamupäivänä Kampin kauppakeskuksessa.

Keskusaukiolla ei tällä kertaa ole promoajia pöytineen, eikä kukaan yritä tyrkyttää edes kuntosalijäsenyyttä. Lattialle on asetettu laatikollinen narsissisipuleita ja pussi multaa. Istutustarvikkeiden vieressä on pieni lavantapainen rakennelma, jonka päällä on kukkapenkkiä tai ruumisarkkua muistuttava puukehikko. Kehikon reunojen yli sojottaa keltaisia narsisseja, joiden alla makaa mies.
Hän on Jaakko Jänis, kuvataidekasvatuksen opiskelija Aalto-yliopistosta. Kurssin tehtävänä oli valmistella performanssi, joten Jänis päätyi makaamaan kolme tuntia keskellä Kamppia tavoitteenaan saada ihmiset jotenkin osaksi esitystä.
“Ajattelin, että olisi kiva tehdä jotain kasveilla ja ihmisten kanssa. Osallistavuus oli se pääajatus.”

Performanssissa taiteilija makasi kukkalaatikon sisällä hievahtamatta ja puhumatta. Ohikulkijat saivat halutessaan istuttaa kukan laatikkoon tai, kuten jotkut tekivätkin, Jäniksen päälle. Hän makasi liikkumatta riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtui.

Joku heitti kasvoille multaa, toinen tuli pyyhkimään sen pois. Ihmiset tuijottivat, aukiolla keräyslippaan kanssa seisonut alokas kävi kuvaamassa. Ylemmissä kerroksissa tuijoteltiin kaiteiden yli, kuvattiin.

Jänis siis pysähtyi. Antoi ympäröivien ihmisten joko jatkaa matkaansa tai pysähtyä ottamaan osaa performanssiin. Laitapuolen kulkijoita hän pelkäsi, mutta nämä vain istuttivat kukan siinä missä muutkin. Sen sijaan esiteini-ikäiset käyttäytyivät huonoimmin.

Liikkumattomana joutuu uuteen tilanteeseen, tarkkailijan ja avuttoman asemaan. Jänis kertoo miettineensä kukkia, jotka kukkivat kauniisti, kunnes joku vain tulee ja repii ne maasta. Ne voivat suojautua muilta kasveilta ja tuholaisilta myrkyillä ja ulkonäöllä, mutta ihmiseltä ne eivät pääse pakoon, elleivät opi liikkumaan.

Tästä Jänis sai omakohtaisen kokemuksen, kun ylhäältä heitettiin juomatölkin avausrengas, joka ei onneksi osunut. Kolmannesta kerroksesta joku sylkäisi. Jänis katsoi sylkitipan hidasta lähestymistä ja vastusti kiusausta liikkua. Olisi ollut helppoa vain väistää, mutta se olisi pilannut koko performanssin. Liikkumattomuus teki avuttomaksi, potentiaaliseksi uhriksi.

“Se on fyysisesti ihan älyttömän raskasta. Se sattui tosi paljon selkään, käsiin, jalkoihin. Kaikkiin sellaisiin paikkoihin, jotka normaalisti ovat jossain liikkeessä. Yllättävää, kun mietitään esimerkiksi nukkumista. Siinä tuli sellainen ajatus, että miten mie pystyn nukkumaan, tämä makaaminenhan sattuu aivan älyttömästi.”

Kolmen tunnin paikallaanpysyminen oli vaikeaa myös henkisesti.

Laatikko alkoi ahdistaa, alun seesteisyyden jälkeen ajatukset valtasi vain kipu. “Voisi kuvitella, että se oli henkisesti raskaampaa, ihan vaan senkin takia että tuntemattomat ihmiset tulee lähelle. Kuitenkin se fyysinen puoli oli siinä ehkä rankempi.”

Ihmiset tahtovat pysähtyä. Katsomaan lintuja, haistelemaan liimaa tai meri-ilmaa, syömään jäätelöä ja miettimään elämäänsä. Nauttimaan hetkestä, carpe diem. Meillä on vain yksi elämä, eletään se täysillä!

“Ihmiset arvuuttelivat, onko laatikossa makaava kuollut tai kenties vain Vihreiden kuntavaaliehdokas, joka otti tappionsa raskaasti.”


Voisi olettaa, että olemalla jatkuvasti liikkeessä, ehtii elää mahdollisimman paljon. Slow-alkuisten trendien puolestapuhujat kuitenkin uskottelevat, että pysähtymällä hetkeen on enemmän läsnä – laatu tavallaan korvaa määrän tekemisessä. Ihmisten jatkuvaa kiirettä kritisoidaan, säälitään päättömän oloisesti paikasta toiseen juoksevia, lompsitaan lomille pysähtymään, keski-iässä hypätään oravanpyörän myllytyksestä. Hetkessä elämisen ja hengähdystauon tunnetta haetaan KonMarittamalla, hyggeilemällä tai laittamalla puhelin äänettömälle ja istumalla ikkunalaudalle.
Sitä Jäniskin haki teoksessaan. “Halusin luoda sellaisen puutarhamaisen tilan, jonne ihmiset voisivat tulla pysähtymään, katsomaan kasveja ja rentoutumaan.”

Silti pysähtyneisyys pelottaa. Pripjatin aavekaupunki, kellojen liikkumatta tönöttävät viisarit, ilmeettömät kasvot.

Miksi pelkäämme pysähtymistä?

Ehkä siksi, että monelle se tuo mieleen kuoleman, henkilökohtaisen maailmanlopun. Arjen pysähdyshetkeäkin, nukkumista, kutsutaan kuoleman serkuksi. Liikkumaton ihminen kukkalaatikossa keskellä kauppakeskusta kirvoitti monenlaisia reaktioita. Ihmiset arvuuttelivat, onko laatikossa makaava kuollut tai kenties vain Vihreiden kuntavaaliehdokas, joka otti tappionsa raskaasti. Vanha rouva totesi miettineensä, että noin käy meille kaikille joskus. Joku loukkaantui, koki taiteilijan pilkkaavan kuolemaa.

Kun Jänis nousi, joku huudahti ”Hän elää!”, joku taputti. Kuolema käy ajatuksissamme käsikynkkää pysähtyneisyyden kanssa.

Jos pysähtyminen on kuolemaa, on liike merkki elämästä. Vierivä kivi ei sammaloidu, joten tunteen elämän valumisesta sormien lävitse välttää tekemällä jatkuvasti kaikkea kamalalla kiireellä.
Vaikka kahvihuonekeskusteluissa kiireisyys ja jatkuva liike onkin väärin tai vähintään säälimisen aihe, fysiikan näkökulmasta se on vain luonnollista ja pysähtyneisyyden tavoittelu kuoleman toivomista.

Ärsykkeiden tulvasta ahdistunut ihminen voi toki saavuttaa jonkinasteisen henkisen lepotilan, mutta ympäri internetiä hehkutettu “täydellinen pysähtyminen” milloin yksisarvishoitojen, amulettien tai vain mindfulnessin avulla on kaukana absoluuttisesta pysähtymisestä.
Liike ei lopu, vaikka kuinka makaisit hiljaa paikallasi ja yrittäisit olla kuin et olisikaan. Alitajunta tahkoaa taukoamatta, veri virtaa suonissa ja refleksit estävät hengittämisen lopettamisen.

Pysähtyminen on siis mahdotonta, mutta joskus voi olla hyvä edes hidastaa vähän. Valtaoja antaa vinkin, jolla tavoitella tätä hengähdystaukoa: kännykkä pois. Pienestä mediapaastosta on jo hyvä aloittaa.

 

sudo hax0r apt-get install the_onion_router sudo hax0r dpkg -i…

Kaikkea, mitä verkossa sanot, voidaan ja tullaan käyttämään sinua vastaan. Zuckerberg naureskelee ystävillesi lähettämillesi känniviesteille ja kaukomaiden prinssit tyhjentävät tilisi nukkuessasi. Verkkoidentiteettisi menetys on vain yhden väärän klikkauksen päässä.

TEKSTI Vilma Ikola KUVAT Roosa Kontiokari

”TIETOKONEHUIJARI TIETÄÄ missä asut, älä mene tapaamaan tai kyllä kadut”, valistaa Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston teettämä Tietokoneräppi. Vaara siis vaanii verkossa: kohdennetut mainokset, identiteettivarkaudet ja saudiprinssit odottavat varomatonta surffailijaa. Et ole niin hyvin turvassa kuin luulet. Yksi pätkä aseistettua koodia ladattuna koneelle, ja se on kaapattu. Aseistettuja koodeja jopa viattomilta vaikuttaviin puhelinsovelluksiin tehtailevat tietysti hakkerit.

Hakkerit – nuo fedorapäiset neitsyet, modernin maailman valloittajat, jotka nettivelhoilevat juustonaksujen ja kolajuomien voimalla. He naputtelevat koneillaan koodinpätkiä, jotka laittavat niin nettisivujen ylläpitäjät kuin hotellitkin polvilleen. Kiusanteolta ei säästy edes Satakunnan Kansa, jonka nettisivuille ilmestyi helmikuun alussa kiristysviesti.

Yrittäjä, yhdistysaktiivi ja valkohattuinen eli hyväntahtoinen hakkeri Mikko Kenttälä on kuitenkin stereotypian kanssa eri mieltä – todellisuudessa monet hakkerit ovat hyväpalkkaisissa töissä esimerkiksi tietoturva-alalla ja voivat tavallisen kokiksen sijaan tilata Club Matea ulkomailta kotiinkuljetuksella.

Pahantahtoiset black hat- eli mustahattuhakkerit puolestaan edustavat stereotyyppisiä hakkereita. Myös krakkereina tunnetut mustahatut havittelevat omaa etuaan ja saattavat toimia ilman syvempiä motiiveja. Mustien ja valkoisten hattujen väliin jää vielä harmaiden hattujen kirjo. Harmaahatut tasapainoilevat lain ja sen rikkomisen rajalla saattaen ylittää sen hyväksi näkemänsä asian vuoksi.

Hakkerointi ei kuitenkaan tarkoita välttämättä koodaamista, eikä sillä ole aina tarkoitus tuottaa ongelmia. Mitä hakkerointi siis on?

 

”EVERYTHING IS BROKEN, Nothing is secure”, lukee mustalla taustalla valkoisin kirjaimin. Hakkeritapahtuma Disobeyn nettisivuilla listataan muun muassa hakkerin eettiset ohjeet. Tapahtuman perustaja Benjamin Särkkä, mikä on rikki?

”Ei se saisi mennä niin, että paras tapa myydä palohälyttimiä on polttaa naapuritalo. Se ei ole se konteksti, jossa meidän pitäisi mennä.” Särkkä on huolissaan yleisestä asenteesta, jonka mukaan on ihan hyväksyttävää, että muiden kuin tietoturva-asiantuntijoiden tiedot ovat vaarassa. Ihmiset eivät tiedosta riskejä eivätkä tiedä, miten niitä voisi välttää.

”Haluaisin elää maailmassa, jossa hakkerointi ei olisi niin helppoa kuin nykyään”, Särkkä toteaa. Hän kuitenkin muistuttaa tilanteen parantuneen aikaisemmasta ja turvallisuuden kohenevan koko ajan.

SUOSIOTAAN NOPEASTI KASVATTANEEN kyberturvallisuuteen keskittyvän tapahtuman isälle hakkerointi on sitä, että jollain esineellä, asialla tai vaikkapa konseptilla tehdään jotain, mitä sillä ei ole tarkoitettu tehtäväksi. Esimerkiksi hän antaa leivän paahtamisen kahvinkeittimellä. Kaikki on uudelleen koottavissa, Särkän mukaan ehkä jopa hieman eri osilla. Hakkerointi ei siis välttämättä liity mitenkään tietotekniikkaan, tietoturvaan tai -turvattomuuteen.

Disobeyssa nähtiin esimerkiksi tiirikointityöpaja, jossa lukkoseppä auttoi messuvieraita tiirikoimaan auki oikeita lukkoja. Tällä haluttiin kiinnittää ihmisten huomio siihen, kuinka helposti suojaus, jonka oletamme olevan avattavissa vain avaimella, on murrettavissa. Sama ilmiö on tietotekniikassa. Särkän mukaan on oikeastaan ihme, että mikään yleensäkään toimii, sillä digitaalinen infrastruktuurimme on niin herkkä.

Samoilla linjoilla on myös Kenttälä, jolle hakkerointi merkitsee niin kutsuttua maker-kulttuuria, jossa mitä tahansa tekniikkaa käytetään luovasti. Kenttälälle termi tarkoittaa lisäksi myös hakkerin manifestina tunnettua kirjoitusta.

Tammikuussa 1986 julkaistu The Conscience of a Hacker on julistus, jossa nimimerkillä The Mentor esiintyvä henkilö kirjoittaa hakkeriksi ryhtymisensä syistä ja persoonastaan. Teknologinen determinismi tihkuu rivien välistä ja maalaa kuvaa tavallista älykkäämmästä, väärinymmärretystä ihmisestä, joka ihastuu tietokoneen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja sen loogisuuteen. Hakkeroinnin romantisoinnin keskeltä manifestista voi löytää myös haktivismin, poliittisen hakkerikulttuurin, taustalla olevia ajatuksia.

TUNNETTU BRITTILÄIS-SUOMALAINEN hakkeri Lauri Love odottaa oikeuden päätöstä luovutuksestaan Yhdysvaltoihin. Lovea syytetään Yhdysvaltain puolustusministeriöön, NASA:aan ja muihin viranomaiskohteisiin tehdyistä tietomurroista. Yhdysvalloissa häntä vaatii oikeuden eteen kolme eri osavaltiota. Tapauksen saama mediahuomio #FreeLauri-tunnisteineen osoittaa, ettei hakkerointi ole yhteiskunnan kannalta yhdentekevää.  Myös Loven Aspergerin oireyhtymä on lisännyt kierroksia yksilönvapaudesta ja valtioiden välisistä luovutussopimuksista käytävään keskusteluun.

Hakkeroinnissa piilee ”teen koska voin” -asenteen lisäksi taustalla halu muuttaa yhteiskuntaa. Tyypillisesti haktivistit toimivat ryhmässä päästäkseen tiettyyn tavoitteeseen.

Jonkin verkkosivun palvelimiin kohdistettu DDoS (Distributed Denial of Service) eli hajautettu palvelunestohyökkäys on yksi haktivismin tapa. Hyökkäyksen voi tehdä ilman mitään erikoisempia ohjelmia siten, että mahdollisimman monta ihmistä yrittää ladata sivuston samanaikaisesti. Tietokoneelle voidaan myös ladata ohjelma, jonka avulla kone ohjeistetaan lataamaan kohteena oleva sivusto kerta toisensa jälkeen. Palvelimet ylikuormittuvat ja sivusto kaatuu kuin Opintopolku heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Tällainen toiminta on tietoliikenneverkon häiritsemistä ja rikoslain alaista.

”Anonymousia on mahdoton selittää yksinkertaisesti. Se ei ole ryhmä, liike, eikä aate. Jäseniksi ei liitytä tai julistauduta, vaan jos haluat olla jäsen, olet jo sellainen.”

HAKTIVISMIA OVAT MYÖS erilaiset tietomurrot ja -vuodot, joista parhaan esimerkin antaa tietenkin Wikileaks. Sivusto hankki jaettavaksi arkaluontoisia tietoja juuri hakkeroinnin avulla. Valtioiden salaisiin asiakirjoihin kohdistuvat tietomurrot voivat saattaa päivänvaloon yhteiskunnallisia ongelmia ja vallankäytön epäkohtia: näin laiton toiminta palvelee yleistä etua.

Yleistä etua katsoo ajavansa myös mystinen Anonymous, joka edustaa parhaimmillaan viittäkymmentä harmaan sävyä aina valkoiseen asti.

Sivuillaan se julistaa mahtipontisesti ”We do not forgive. We do not forget. Expect us.”

Anonymousia on mahdoton selittää yksinkertaisesti. Se ei ole ryhmä, liike, eikä aate. Jäseniksi ei liitytä tai julistauduta, vaan jos haluat olla jäsen, olet jo sellainen. Epäselvää on, millainen Anonymousin jäsen sitten on – jos tarkkaan määriteltyä ideologiaa ei ole, mistä tietää olevansa samalla puolella?

Nimeä käyttävät monet sosiaalisen median tilit, ja Facebookista löytyy oma ryhmänsä myös Suomen Anonymous -porukalle. Anonymous Suomi/Finland -sivu Facebookissa sisältää niin muilta sivustoilta kopioituja ”hauskoja” kuvia, kirjoitusvirheitä kuin keskustelua poliisien kusipäisyydestäkin. Ryhmän seinää selatessa on vaikea yhdistää sisältöjä siihen vapaustaistelijoiden mielikuvaan, jota Anonymousista luodaan. Epäselvää on, kuka on kaikkien näiden tilien ja verkkosivujen takana. Sivuston ylläpito ei vastannut yhteydenottopyyntöihin.

JOHTAJATTOMUUS JA KASVOTTOMUUS on toki Anonymousin etu. Muoviset Guy Fawkes -naamarit päässään marssivat massat ovat vaikuttava näky. Salaperäisyys herättää yleisön ja median mielenkiinnon. Keitä nämä 1600-luvun kapinallista ihailevat ihmiset ovat? Ihailevatko he Fawkesia tämän rohkeuden ja vallankumouksellisuuden vuoksi, käyttävätkö he maskia ironisesti vai ovatko vain katsoneet V niin kuin verikoston yhden kerran liikaa?

Mystisyys aiheuttaa kuitenkin myös ongelmia. Ilman selkeää johtajaa ja toimintasuunnitelmaa jäseniksi itsensä mieltävät yksilöt voivat tehdä käytännössä mitä vain – ja sitten julistaa, että Anonymous oli teon takana. Yksilö tai pieni porukka voi saada turvakseen Anonymousiin liitetyt merkitykset ja näin oikeuttaa tekojaan ja muokata niihin kohdistuvia mielipiteitä.

Esimerkki tällaisesta tapauksesta on PlayStationin verkkoyhteisöön tehty isku, jonka Anonymous sekä myönsi että kiisti. Yksittäisiä aktiiveja toki nostetaan yhteisön kasvoiksi dokumenteissa ja haastatteluissa, mutta hierarkian puutteen vuoksi yksikään jäsen ei ole toisia parempi tai pätevämpi kommentoimaan toimintaa.

Julkisuuteen on noussut kuitenkin myös roimasti Anonymousin nimissä tehtyjä iskuja, joita pidetään yleisesti hyväksyttävinä. ISIS-terroristijärjestön sosiaalisen median tilien sulkeminen oli yksi tällainen isku. Hakkerit muovinaamarien takana muistetaan myös tuhansien pedofiilien nimien vuotamisesta internetiin. Nämä ovat esimerkkejä haktivismista, joka rikkoi lakeja, mutta ei ollut suuren yleisön silmissä tuomittavaa.

 

ANONYMITEETIN KAIPUU AJAA hakkerit pois tavanomaisesta World Wide Webistä, jota kutsutaan myös surface webiksi. Pinnan alla on deep web, joka käsittää datan, jota hakukoneet eivät indeksoi. Tällaista tietoa ovat esimerkiksi salassa pidettävät asiakirjat tai maksumuurin takana olevat palvelut, kuten Netflixin sisällöt. Deep web sekoitetaan usein dark webiin, joka on surullisenkuuluisa siellä harjoitettavien laittomuuksien vuoksi.

Dark webin pintaraapaisulla selviää, että Helsingistä saisi Glock-käsiaseen hintaan 350 euroa, eikä huumeitakaan tarvitse enää jonottaa Piritorilla, kun kaupat voi tehdä kätevästi nimettömänä kotisohvalta ja maksu hoituu bitcoineilla. Tarjolla on myös varastettuja PayPal-tilejä ja uhanalaisten eläinten osia. Tämä kaikki löytyy tietenkin dark webissä sijaitsevasta Tor-verkosta, jonka käyttämiseen tarvittavan selaimen voi ladata kuka vain.

Tor on lyhenne sanoista The Onion Router, ja selaimen logo on halkaistu punasipuli. Verkko onkin kuin sipuli – siitä paljastuu aina vain uusia ja uusia kerroksia. Toiminta perustuu vapaaehtoisesti ympäri maailmaa ylläpidettäviin noodeihin eli tietoliikenteen solmukohtiin, joiden kautta selain reitittää tietoliikenteen tehden siitä vaikeasti seurattavaa.

TOR-SELAIMEN KAUTTA VOI selata tavallista verkkoa suhteellisen anonyymisti, mutta Tor mahdollistaa myös niin kutsuttujen piilopalveluiden ylläpitämisen. Tämän vuoksi selaimella voi löytää myös sivuja, joita tavallisella selaimella ei saa auki. Tällainen sivusto on esimerkiksi The Hidden Wiki, jonne on listattu hyödyllisiä linkkejä ja tietoja sipuliselaimen käytöstä.

Toinen esimerkki piilopalvelusta on vaikkapa jo nyt suljettu Silkkitie-kauppakanava, jota koskeva uutisointi antoi varmasti monelle suomalaiselle ensikosketuksen Tor-verkkoon, tuohon laittomien kauppojen paratiisiin. Jotkut kysyvät, miksei koko systeemiä suljeta rikosten lopettamiseksi.

Särkän mukaan se ei auttaisi mitään. Tor-verkko on vain kommunikointiväline, ja sen käyttö laittomuuksiin kertoo vain ihmisten halusta käydä kauppaa laittomilla hyödykkeillä. Särkkä huomauttaa, ettei käteisen käytön kieltoakaan pohdita, vaikka sitä käytetään huumekauppaan.

Tilannetta voisi verrata kieltolakiin – vaikka se astuisi uudestaan voimaan ja alkoholijuomat vedettäisiin myynnistä, ei niiden juominen kuitenkaan todennäköisesti loppuisi. Särkkä ja Kenttälä eivät usko, että poliisi tarvitsisi nykyistä enemmän keinoja netissä käytävän huumekaupan kitkemiseen. Poliisilla on tällä hetkellä esimerkiksi oikeus tehdä valeostoja, mikä mahdollistaa myyjien helpomman jäljittämisen ja kiinnioton. Tiedonsiirron tutkimiseen liittyvien oikeuksien lisääminen voisi kansalaisten silmissä näyttäytyä yksilönvapauksien loukkauksena.

Silkkitien kaltaisille sivustoille pääsyä on kuitenkin vaikea rajoittaa. Noodina toiminen on laillista, eikä esimerkiksi palveluntarjoaja voi sitä estää. Mikäli virkavalta mielisi puuttua Torin toimintaan enemmän, olisi lakeja muutettava.

Tor-verkosta puhuttaessa on helppo keskittyä sen varjopuoliin. Monimutkainen reititys ja noodeina toimivien koneiden erot tekevät selaimesta hitaan ja epävakaan. Heikon käytettävyyden vuoksi on ehkä vaikea nähdä, miksi kukaan käyttäisi sitä muuhun kuin laittomaan toimintaan.

Särkkä ja Kenttälä korostavat Tor-verkon ja anonyymin netinkäytön merkitystä sananvapaudelle esimerkiksi maissa, joissa tiedonvälitys on tiukasti kontrolloitua. Kenttälän mukaan Tor-verkon käyttö ei ole missään nimessä välttämätöntä Suomessa, mutta sen käytöllä voi yrittää välttää esimerkiksi tiedustelupalvelun seurantalistalle joutumista, jolle vaikkapa tutkiva journalisti tai utelias kansalainen voi päätyä selattuaan terroristijärjestön rekrytointisivustoa. Oppositiolle, aktivisteille ja toimittajille anonyymi netinkäyttö voi olla toiminnan edellytys.

Sipuliselaimen käyttö voi olla paikallaan myös silloin, jos tahtoo vältellä niin kutsuttua pitkää klikkausta, jossa sivuston käyttäjää jäljitetään kirjautumistietojen perusteella. Näin esimerkiksi mainostajat saavat tietää, missä kuluttaja milloinkin liikkuu ja hänelle on helpompi kohdentaa mainontaa.

Monille tämä on ongelma. Sivustojen käyttäjät eivät välttämättä tiedä tarkalleen, millaisia tietoja heistä kerätään ja mihin tarkoitukseen. Kenttälä huomauttaa, että ihminen saattaa ajatella, ettei hänellä ole mitään salattavaa. Silti hän tuskin on halukas antamaan toiselle pääsyä selainhistoriaansa. Yksityisyyttä arvostetaan siis myös verkossa.

” Särkkä ja Kenttälä korostavat Tor-verkon ja anonyymin netinkäytön merkitystä sananvapaudelle esimerkiksi maissa, joissa tiedonvälitys on tiukasti kontrolloitua.”

GOOGLE TIETÄÄ SALAISUUTESI parisuhteesi ongelmia myöten ja Facebook kuulee puhelimesi kautta kaiken, mitä sanot. Toinen näistä väitteistä on totta. Google tosiaan kerää käyttäjästään paljon tietoja evästeiden kautta ja myy näitä tietoja eteenpäin.  

Facebook ei kuitenkaan kuule kaikkea puhettasi puhelimesi kautta. Särkkä vakuuttaa, että kaikkien käyttäjien kaiken puheen tallentamiseen ja analysoimiseen kuluisi niin paljon muistia ja tehoja, ettei sellainen yksinkertaisesti ole mahdollista. Tarinat juoruilun jälkeen ilmestyneistä kaveriehdotuksista ovat siis urbaanilegendaa tai sattumaa.

Rikollinen toiminta ei välttämättä uhkaa yhteiskuntajärjestystä, eikä netissä käytävä huumekauppa ole suurempi paha kuin tukahdutettu sananvapaus. Kansalaisten pakeneminen sipuliselaimen suojissa dark webiin kertonee enemmän yksityisyyden arvostuksesta ja seurattavaksi joutumisen pelosta kuin lisääntyvästä rikollisuudesta. Mikäli maailma on todella niin pahasti rikki, kuin haktivistit antavat ymmärtää, lienee kollektiivinen vallan käyttö ja vastarinta totuttua järjestelmää kohtaan perusteltua. Se, mikä toiselle on lakien rikkomista ja tuomittavaa, on toisen vapaustaistelu marttyyriudenkin uhalla.

Kehon ja mielen riitasointuja

 

Salissa soi Gaudeamus igitur. Leo pitää kädessään valkolakkia ja hymyilee kilpaa kevätauringon kanssa. Eletään Leon tähänastisen elämän onnellisinta päivää. Hän on saapunut lakitusharjoituksiin hoitokokouksesta, jossa sai hartaasti odottamansa diagnoosin transsukupuolisesta sukupuoli-identiteetistä.

TEKSTI Elisa Kitunen KUVA Oona Pohjolainen

Leo on yksi 200 henkilöstä, jotka hakeutuivat sukupuolenkorjausprosessiin viime vuonna. Hän esiintyy jutussa pelkällä etunimellään. ”En halua, että ihmiset ajattelevat ’Aa se Leo, se on se trans’, vaan jotain muuta.” Jotain muuta olisi esimerkiksi taitava kitaristi, terävä vitsiniekka tai tv-sarjaguru. ”En myöskään halua, että minut leimataan aktivistiksi. Haluan vaikuttaa transihmisten oikeuksiin omalla tavallani.”

Omaksi tavaksi on muodostunut avoimuus. Leo kertoo suorasanaisesti transsukupuolisuudestaan ihmisille, joiden kanssa tietää näkevänsä useammin kuin kerran. Leo arvioi kuitenkin jokaisen tilanteen erikseen. ”Jos koen, että saisin kuulla siitä jotain ikävää tai tulisi kiusallinen ilmapiiri, jätän kertomatta.”

Avoimuudella on aina myös rajat ja Leollakin on oma mustien kysymysten lista. Yleisimpiä ja kiusaannuttavimpia ovat utelut entisestä nimestä. Sitä Leo ei kertoisi enää välttämättä edes parhaalle ystävälleen. ”Ne, jotka tietävät entisen nimen ja kertovat sitä eteenpäin, osoittavat suurta epäkunnioitusta transihmistä kohtaan.” Toinen epäsovinnainen kysymys liittyy housujen sisältöön: kukapa haluaisi kuvailla sukuelimiään? Kirurgiset toimenpiteet ovat myös arka aihe. ”Jos tuntee ihmisen hyvin niin voi toki varovasti kysyä, onko hän miettinyt muita kuin hormonihoitoja.”

”Ihmiset ovat tosi tietämättömiä ja siksi tulee välillä hassuja kysymyksiä”, Leo tiedostaa. Monet tahattomat loukkaukset liittyvät kieleen. Seksuaalinen suuntautuminen ja transseksuaalisuus sekoitetaan usein keskenään. ”Mielestäni Helsingin Sanomatkin on kirjoittanut transseksuaalisuudesta”, Leo sanoo. Väärinkäyttö juontuu epäilemättä englannin kielen termistä transsexual, joka on sittemmin muuntunut muotoon transgender. Koulukirjoissa esitellään sukupuolielimet sukuelinten sijaan, vaikkeivat ne määritäkään sukupuolta. Leo ei pidä myöskään pidä sananparresta ”syntynyt väärään kehoon”. ”En ole itse ikinä kokenut, että olen väärässä kehossa. Siinä on vain juttuja, joista en pidä.” Leo muistuttaa myös, että hän on läpikäymässä sukupuolenkorjausprosessia, ei sukupuolenvaihdosprosessia, hän ei ole myöskään menossa sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Feminiinisten ja maskuliinisten persoonapronominien puuttuminen suomen kielessä on Leolle helpotus. Englantia käyttävät trans- ja intersukupuoliset haluavat usein itseään kutsuttavan persoonapronominilla they.

Lapsena Leolla oli aina hattu päässään ja yllään kaikkea muuta paitsi vaaleanpunaista. ”Olin se tosi stereotyyppinen poikatyttö. Lempileluni olivat Star Wars -legot ja Turtlesit.” Poikamaista pukeutumista tai lelukokoelmaa ei säännöstelty, vaan Leolle annettiin valinnanvapaus. Ala-asteella monet alkoivat kiusallaan kysellä, onko Leo tyttö vai poika. ”Halusin aina olla poika. Kun pojat tulivat siihen ikään, etteivät he halua enää leikkiä tyttöjen kanssa niin leikin tyttöjen kanssa aina miesrooleja.”

Leo ihaili poikakavereitaan: ”Ihailin niiden vartaloita, halusin samanlaiset vaatteet ja hiukset ja halusin olla yhtä pitkiä kuin ne. Olen pienestä pitäen pukeutunut poikamaisesti ja pitänyt lyhyttä tukkaa. Yläasteella kaikki vaatteeni olivat jo miesten puolelta.”

Sitten alkoi naisellisten muotojen kehittyminen. Muutos ahdisti Leoa suunnattomasti ja laukaisi laihduttamisen ja syömishäiriöiden kierteen. Leo käytti tunteja seisten peilin edessä ja litistäen rintakehäänsä. Vaatteet näyttäisivät niin paljon paremmilta, jos rintoja ei olisi. ”Tuli myös ajatuksia, että olisi tehnyt mieli saksilla leikata kaikki pois.” Leo alkoi käyttäytyä maanisesti: urheili ja luki kokeisiin burnoutiin asti. ”Olin ihan hullu.”

Jo nuorena alkaneet ahdistuskohtaukset lisääntyivät. Myöhemmin Leo löysi niille nimen: kyse oli dysforiasta, joka on euforian täydellinen vastakohta. Sukupuoli-dysforia kuuluu melkein jokaisen transihmisen elämään jossain vaiheessa. Leolle se tuottaa voimakasta ahdistusta omasta kehostaan sekä siitä, että yhteiskunta näkee hänet väärän sukupuolen edustajana. Ahdistuksella on siis kaksi selvää tasoa: kehollinen ja sosiaalinen.

Dysforiaa pahensi se, ettei Leo tahtonut löytää yläasteella omalta tuntuvaa seuraa. Tytöt ajattelivat hänen olevan liian poikamainen, eivätkä pojat halunneet olla tyttöjen kanssa. Leo alkoi käydä psykiatrilla kaksi kertaa viikossa jatkuvan ahdistuksen ja masennuksen takia. ”En olisi ikinä pystynyt tappamaan itseäni, mutta koko ajan saatoin miettiä eri tapoja sen toteuttamiseen.”

”Ajattelin pitkään, että olen vain tosi poikamainen tyttö, koska en tuntenut yhtäkään transmiestä”, Leo kertoo. Lukioikäisenä hän sattui törmäämään elämänsä tärkeimpään videoon Youtubessa. Siinä jenkkitubettaja Tyler Turner oli käyttänyt vuoden testosteronia ja esitteli äänensä ja fyysisen olemuksensa muutosta. ”Silloin tajusin, että jos noin voi tehdä niin se on se, mitä haluan. Silloin tajusin, että olen trans.”

”Se ei ollut mikään lamppu syttyy -kokemus”, Leo selventää. Aluksi hän ahdistui ja alkoi pohtia, saako moisesta edes unelmoida. Hän kuitenkin ahmi heti kaikki kyseisen tubettajan videot ja alkoi etsiä lisää tietoa.

Nyt Leo miettii, että jos koulukirjat tai lehtijutut olisivat käsitelleen transsukupuolisuutta aiemmin, olisi hän säästynyt paljolta ahdistukselta. Mutta missään hän ei ollut törmännyt hoitomahdollisuuksiin tai ihmisten omiin kokemuksiin, joihin olisi voinut samaistua. Internet on vihdoin tuonut roolimalleja: Transnäyttelijä Laverne Cox tunnetussa Netflix-sarjassa Orange Is the New Black. Miljoonayleisöä keräävät tubettajat. Malli Ben Melzer, ensimmäinen transmies Men’s Health -lehden kannessa.

Abivuoden kesällä Leo paljasti tiedon transsukupuolisuudestaan omalla somekanavallaan.  Kommentit olivat ainoastaan kannustavia. ”Äiti sanoi, että kyllä se on aina tiennyt. Iskä ei kauheasti puhu asiasta, mutta sanoi, että treenataan sitten salilla yhdessä.” Nyt myös pikkusisarukset ovat lakanneet kutsumasta Leoa isosiskoksi.

Kaapista tulon jälkeen Leo varasi ajan yksityiselle lääkäriasemalle ja pyysi lähetettä HYKS:iin, toiseen Suomen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoista. Siellä asioivat pääkaupunkiseutulaiset, muut suomalaiset ohjataan Tampereelle. Leo tiesi prosessiin kuuluvan paljon odotusta ja sai heti kokea sen nahoissaan. Kahden viikon odotusajan sijasta hän odotti 50 pitkää päivää poliklinikan yhteydenottoa.

Leon tutkimusjakso kesti syyskuusta kesäkuuhun. Se koostui kolmesta käynnistä psykologilla, jossa tehtiin muun muassa musteläikkätesti ja piirrettiin omakuva. Sen jälkeen sairaanhoitaja teki hänelle elämänkaaren kartoituksen, jossa käytiin läpi lapsuus, sosiaaliset verkostot ja sukupuolisuusidentiteetin osaset. Leon kartoitukseen tarvittiin 21 käyntiä. Leo oli vastaanotoilla puhelias ja halusi kertoa elämäntarinansa pienintä yksityiskohtaa myöten. ”Arvio muodostettiin kuitenkin vain sanomisteni perusteella, joten totta kai annoin kaikkeni.”

”Mitä stereotyyppisempi olet, sitä helpommin saat diagnoosin”, Leo toteaa. Leon kokemusten mukaan diagnoosin saamista vaikeuttaa, jos henkilö on masentunut, jos hänellä on hankaluuksia koulunkäynnin kanssa tai jos hänellä ei ole sosiaalista elämää tai harrastuksia. Leo on käsittänyt, että useampi edellä mainittu syy johtaa diagnoosin hylkäämiseen. Hän ymmärtää tiukan seulan: prosessi on raskas ja muut elämän osa-alueet on hyvä saada kuntoon ennen sitä. Toisaalta taas monet edellä mainituista ovat seurausta juuri sukupuoli-identiteettiongelmista.

Tutkimusjaksoon kuului myös hormonipolin terveystarkastus ja verikoe. Diagnoosi annettiin kesäkuun alussa hoitokokouksessa ylioppilasjuhlien kynnyksellä. Sihteeri oli lomalla, joten maistraattiin tarvittavaa nimenmuutospaperia Leo joutui odottamaan vielä muutaman viikon.

Nimenmuutos oli suuri helpotus, mutta Leo on edelleen virallisesti nainen. Henkilötunnuksen hän saa muuttaa vasta kun hänet todetaan riittävän testosteronin käytön tai kirurgisen toimenpiteen seurauksena lisääntymiskyvyttömäksi. Suomessa ihminen ei voi muuttaa sukupuoltaan ilman hormonihoitoja, vaan muutoksen on aina oltava kehollinen. Lain määrittämää sterilisaatiopakkoa on kritisoinut viimeksi YK:n kidutuksen vastainen erityisraportoija. ”Toivon, että pakko otetaan pois. Ehkä ne ei halua, että mies voi olla raskaana”, Leo sanoo.

Lisääntymiskyvyttömyyden lisäksi juridista sukupuoltaan vahvistavan henkilön on esitettävä lääketieteellinen selvitys siitä, että hän kuuluu ”vastakkaiseen sukupuoleen”, elettävä tämän mukaisessa sukupuoliroolissa ja oltava täysi-ikäinen. Näiden toteutuessa henkilö on oikeutettu kirurgiaan julkisella puolella. Tutkimusjaksoon ja hormonihoitoihin Suomessa pääse kuitenkin jo alaikäisenä.

Eduskunta hyväksyi talvella 2016 sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyn yhteydessä esityksen, jossa ehdotettiin naimattomuusvaatimuksen poistamista translaista. Transmies tai -nainen saavat nyt siis vapaasti solmia tai ylläpitää jo solmitun avioliiton. Pieniä askelia kohti inhimillisempää translakia on otettu, mutta Suomella on vielä tovi ihmisoikeudellista matkaa käytävänä yltääkseen monien muiden Euroopan maiden tasolle.

Leo levittää joka päivä pussillisen testosteronigeeliä iholleen. Hän on ”ollut testoilla” nyt neljä kuukautta. Geeli on luvattu vaihtaa pistoksiin parin kuukauden kuluttua. ”Äänenmurros on käynnissä”, Leo virnistää. Hormoni vaikuttaa äänihuuliin, joten ääni on muuttunut jo selvästi matalammaksi. Musikaalinen Leo joutuu nyt opettelemaan laulamisen uudelleen. ”Jos yritän korottaa ääntä, se menee kiminäksi. En voi enää laulaa niitä biisejä, mitä olen tykännyt hoilata.” Leo ei kuitenkaan murehdi sitä, vaan iloitsee, että matalat äänet onnistuvat nyt paljon helpommin rintakehän resonoidessa enemmän.

Leo käyttää testosteronia koko loppuelämänsä. Kivuliaiden kuukautisten loppuminen oli iso helpotus. Myös karvat ilahduttavat Leoa. Kulmakarvat ovat tuuheutuneet, vatsan seudulle on ilmestynyt karvoitusta ja ensimmäiset viiksikarvat kasvaneet.

”Olen ilmaissut lääkärille, että haluan rintojenpoistoleikkaukseen”, Leo kertoo avoimesti. Sinne hän pääseekin noin kahden vuoden testosteronikäytön jälkeen. Sukuelinten leikkauksissa ilmenee vielä paljon riskejä, ja Leo uskookin leikkauksen haittojen olevan hyötyjä suuremmat. ”Vaikka minulla ei olisi penistä, en koe, että olisin vähemmän mies kuin joku toinen.” Kohdun ja munasarjat Leo joutuu kuitenkin käydä leikkauttamassa pois syöpäriskin takia.

”Kun menee polille ensi kertaa, olisi ihana saada joku kurssiohjelma”, hän huokaisee. Seuraavaa hoitovaihetta on saanut usein arvailla ja odotella. Käytännöt vaihtelevat paljon tapauskohtaisesti ja kahden poliklinikan välillä. Leo tietää ihmisiä, joille ei ole tehty lainkaan psykologisia testejä tai diagnoosin saaneita, jotka eivät ole täysin varmoja sukupuolisuudestaan. Jotkut taas joutuvat hakemaan diagnoosia toistuvasti hylkäyspäätösten takia.

Musiikki sekä pitkä ja vakaa seurustelusuhde ovat olleet Leon suurimmat voimanlähteet. Hän on soittanut kuusi vuotta kitaraa ja haaveilee bändissä soittamisesta. Kun Leo kertoi tyttöystävälleen päätöksestään, tuleva nimen ja ulkonäön muutos vaati hetken sulattelua. Sen jälkeen hän on tukenut Leoa vankkumattomasti. Netin keskusteluryhmissä Leo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi. Ainoa yhdistävä tekijä on transsukupuolisuus. ”Hyvä kaveri pystyy tukemaan samalla tavalla kuin toinen transihminen.”

Prosessin kustannukset muodostuvat säännöllisistä hormonipolin käynneistä ja testosteroneista. Hormoneista Leo pulittaa 40 euroa kuukaudessa. Leikkausten kulut pysyvät julkisella puolella kohtuullisina. Leosta on perusteltua, että kustannukset maksaa valtio: ”En usko, että kukaan transsukupuolinen henkilö haluaa olla transsukupuolinen.” Korjausprosessin “mainetta” on hieman kolhinut se, että julkisuuteen on tullut joitakin tapauksia, joissa prosessin aloittaneet ovat muuttaneet mielensä.

Leo kokee dysforiaa yhä aaltomaisesti. ”Saattaa olla, että cis-mies tulee siihen ja tulee hetki, jolloin pysähdyt hetkeksi ja ajattelet, että vitsi kun voisi olla samanlainen. Tai sitten on vaan huono kehopäivä ja huomaa kehossa ne kaikki asiat, joista ei pidä ja ahdistaa suunnattomasti.”

”En tosiaan tiedä mitä ihmiset ajattelevat, kun menen vessaan: olenko tosi poikamainen tyttö vai näytänkö pojalta?” Leo on oppinut käymään miesten vessassa, mutta kuntosalin pukuhuoneet eivät vielä houkuttele. ”Talvisin minun on mentävä autolla salille. Olen pukeutunut valmiiksi treenivaatteisiin, jätän auton parkkihalliin ja heitän sinne talvitakin ja kengät. En koe, että olisin vielä tarpeeksi pojan näköinen, että voisin mennä poikien pukkariin. Enkä halua mennä naisten puolelle, koska en halua niiden kelaavan minun olevan tyttö. Nämä tilanteet ovat tosi ahdistavia.”

Dysforiaa helpottaa se, että Leo pukee päälleen binderin. Binderi on topin kaltainen vaate, jonka tarkoitus on saada rintakehä näyttämään litteältä. Sitä saa pitää vain kahdeksan tuntia kerrallaan, koska se voi aiheuttaa pistäviä hengitysvaikeuksia. Sen kanssa ei ole suositeltavaa urheilla, joten salilla Leo käyttää urheilurintaliivejä. Leon valtaa voittajafiilis joka kerta kun hän uskaltaa lähteä kotoaan ilman binderiä.

”Uinti oli asia, jota rakastin”, Leo kertoo intohimoisesti. Hän lopetti uimisen kymmenvuotiaana, koska ei pystynyt enää olemaan uimapuvussa kehoahdistuksensa takia. Hän miettii itseään pikkuveljensä ikäisenä, pikkulapsena, joka vihaa syvästi omaa kehoaan. ”Se saa minut tosi järkyttyneeksi.”

Transpolilla kysyttiin, missä Leo näkee itsensä 10 vuoden kuluttua. ”Toivottavasti olisin jossakin töissä tai opiskelemassa, soittaisin bändissä ja pääsisin uimaan”, hän vastasi.

Leosta huokuu vahva usko tulevaan. On vaikea uskoa, että sama mies on ollut ahdistunut identiteetistään koko ikänsä. ”En usko, että tämä prosessi on koskaan täysin valmis. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä mieli ja keho eivät enää olisi ristiriidassa. Toivon hartaasti, että ne sulautuisivat yhteen.”

Kyberavaruudessa taistelevat ­teräs, tekoäly ja temppelipapit

Infobahn, tiedon valtatie, intergalaktinen tietokoneverkosto… Internet-synonyymit vuosien takaa heijastelevat tuolloin verkolle asetettuja paineita ja odotuksia. Vuosituhannen vaihteessa arkipäiväistynyt uusi ulottuvuus oli kuin vieras eläin, jonka toimintaa ja isäntää kukaan ei osannut määritellä.

Teksti: Roosa Kontiokari
Avustaja: Erik Räsänen
Kuvat: Tuomas Heikkilä & Roosa Kontiokari

Helmikuussa 2017 yhdysvaltalainen tietoliikennealan yritys Verizon raportoi tapauksesta, jossa erään nimettömäksi jäävän yliopiston verkko oli kaatunut yllättäen. Syypääksi paljastuivat lopulta hehkulamput ja välipala-automaatit: kampuksen Wi-Fiin kytkettyihin esineisiin hyökänneet hakkerit pystyivät ylikuormittamaan verkon järjettömien palvelupyyntöjen pommituksella.

Kaapatut esineet ovat osoitus siitä, kuinka internet on integroitunut yhteiskuntaamme salakavalan nopeasti: verkon läsnäoloa tuskin tiedostaa, kunnes ongelma järjestelmässä muistuttaa sen olemassaolosta. ”Internet tulee meille niin kuin vesi hanasta tai sähkö pistokkeesta. Ei sitä mietitä, kuinka se toimii”, tuumaa Internet Society Finlandin puheenjohtaja Yrjö Länsipuro.

Tehdäänpä mielikuvitusmatka takaisin hetkeen ennen internetin arkipäiväistymistä. Silloin elettiin 90-luvun alkua. Berliinin muuri oli murtunut, Neuvostoliitto horjui savijaloillaan ja lännessäkin alettiin uskoa, että kylmän sodan varjo on vihdoin väistymässä.

Samaan aikaan kun kaksinapainen maailmanjärjestys natisi liitoksistaan, Euroopan ydintutkimusjärjestö CERNissä otettiin ehkä vielä merkittävämpi askel kohti globalisaatiota: vuoden 1990 lopulla brittifyysikko Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäiset WWW-sivut. Info.cern.ch-domainin takaa avautuu edelleen sveitsiläistä tutkimuskeskusta esittelevä sivusto, joka on vaatimaton yhdistelmä valkoista taustaa, mustaa tekstiä ja sinisiä hyperlinkkejä. Askeettisen etusivun lähdekoodi mahtuu 13 riville. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyisin Facebookin lähdekoodia on jo yli 60 miljoonaa riviä.

WWW:n keksiminen oli lähtölaukaus kehitykselle. Alle 30 vuodessa internet laajeni kömpelöistä kaapeleista ja laatikkomaisista pöntöistä langattomiin mobiililaitteisiin – ja jopa sulautui ympäristömme rakenteisiin. Vaikka kymmenen vuotta sitten ajatus nettiä käyttävästä älyjääkaapista olisi kuulostanut vähintään teknologiariippuvaisen ihmiskunnan kauhukuvalta, nykyisin langattomaan verkkoon kytkettäviä kodinkoneita löytyy Suomenkin markkinoilta jo useita.

”Netin kehityshistoria onkin todella kiehtova tarina. Kukaan ei koskaan istunut alas ja miettinyt, että minäpä nyt keksin internetin. Oli vain ajattelijoita, jotka konseptualisoivat erilaisia malleja silloisten teknologioiden perusteella”, valottaa Länsipuro.

Vaikka 90-luku oli verkon kulta-aikaa, internetiä hahmoteltiin jo kauan ennen rautaesiripun nousua. Syvimmät juuret ovat 60-luvulla kylmän sodan Yhdysvalloissa, jossa oltiin säikähdetty Neuvostoliiton laukaisemaa Sputnikia. Alkushokista selvittyään länsi halusi varmistaa, ettei itä pääse yllättämään enää uudelleen, mikä johti Yhdysvaltain puolustusministeriön alaisen Advanced Research Project Agencyn eli ARPAn perustamiseen. Tutkimuskeskuksen tehtävä oli kehittää teknologioita, jotka takaisivat, että Yhdysvallat pysyy jatkossa askeleen edellä.

Yritysmaailmassa tajuttiin, että jos omistaa hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä.

ARPAssa ei kuitenkaan kehitetty parempia sputnikeja. Avaruustutkimus meni alun suunnitelmista poiketen NASAlle, ja ARPAn uudeksi lippulaivaksi nousivattietokoneet ja verkostot. Tutkijat alkoivat kehitellä hajautettuja tietojärjestelmiä, jotka kestäisivät tarpeen tullen vaikka atomipommin. Ajatusmalleista syntyi kuitenkin jotain vielä ydinsotasuojaakin suurempaa.

Ensimmäinen internetinomainen yhteys onnistuttiin muodostamaan vuonna 1969 neljän tietokoneen välillä. Ainoa tähän päivään asti säilynyt tallenne tapahtumasta on rutiininomainen kaaviokuva muistilapulla, mikä kummastuttaa Länsipuroa: ”Samoihin aikoihin olivat esimerkiksi nämä kuulennot, joista on vaikka mitä ääni-, kuva- ja videotallenteita. Kumpikohan näistä tapahtumista oli merkittävämpi, näin tulevaisuuden kannalta?

Vuodet kuluivat, ja tietokoneiden verkostoon liittyi yhä useampia solmukohtia. 80-luvulla internet oli jo laajalti akateemikoiden käytössä, mutta tavalliselle kansalaiselle verkko toi yhä ennemminkin mieleen kalastuksen tai sulkapallon. Kunnes tuli WWW ja 90-luku, jolloin internet räjähti.

Räjähdykseen oli kolme syytä. Ensinnäkin Berners-Leen WWW yksinkertaisti internetiä niin, ettei käyttäjän tarvinnut enää opetella monimutkaisia komentosarjoja sisältöjä löytääkseen. Toisena tuli bisnes ja kolmantena politiikka. Liittovaltio alkoi suhtautua myönteisemmin siihen, että internet tulisi elinkeinoelämän käyttöön. Yritysmaailmassakin ymmärrettiin, että domaineilla eli IP-osoitteet ymmärrettävään muotoon muuttavilla verkkotunnuksilla voi olla paljonkin rahassa mitattavaa arvoa. ”Tajuttiin, että jos omistaa vaikka hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä”, Länsipuro toteaa.

Käyttäjäystävällinen teknologia, suopea politiikka ja kaupalliset palveluntarjoajat yhdessä kiihdyttivät informaatioteknologian kehitystä eksponentiaalisesti. Yksinomaan 90-luvun lopulla harpottiin kehitysaskelia satojen vuosien edestä. Vauhdikas muutos herätti toisissa hurmosta, toisissa vastarintaa.

”Silloin 90-luvulla oli tosi selkeästi ne, jotka olivat hiffanneet, että mistä on kyse, ja sitten ne, jotka eivät”, Länsipuro muistelee, ”Erityisesti he, joilla oli jotain kiinni internetiä edeltävässä ajassa, kuten rahaa tai mainetta, olivat todella vastahakoisia.”

Toisessa ääripäässä olivat puolestaan fanaatikot, joille internet oli upouusi ulottuvuus, jonne yrityksillä tai valtiovallalla ei ollut mitään asiaa.

”Oli niitä, jotka ikään kuin temppelipappeina nousivat puolustamaan rakennelmaa, johon liittyi idealistisia ja jopa utopistisia piirteitä.”

Mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman ”lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Näkökulman kiteytymä on vuonna 1996 julkaistu internetin itsenäisyysjulistus: mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman “lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Ponnekkaista julistuksista huolimatta internetin hallinta oli 90-luvulla vielä pitkälti lihaa ja terästä. Rahoitusta hallinnoi edelleen Yhdysvaltain liittovaltio, joka toisaalta ei halunnut päästää sitä käsistään, mutta oli samalla haluton pyörittämään siviilien ja kaupallisten tahojen käsiin ajautunutta järjestelmää.

Kompromissina perustettiin käsivarren mitan päähän Internet Corporation for Assigned Names and Numbers eli ICANN. Järjestön tehtäväksi annettiin internetin osoitteiden hallinnoiminen. Vuosien saatossa ICANN on pyristellyt yhä kauemmaksi liittovaltion alaisuudesta, ja se ottikin merkittävän askeleen kohti kansainvälisyyttä vuonna 2016. Tuolloin saatettiin loppuun prosessi, jonka seurauksena Yhdysvallat luopui vapaaehtoisesti kaikista ICANNin ja näin ollen myös internetin valvontaoikeuksista. Taustavaikuttajana olivat ennen kaikkea Edward Snowdenin paljastukset maan hallituksen harjoittamasta globaalista joukkovalvonnasta.

Internetin hallintaverkostoon kuuluu toki muitakin järjestöjä kuin ICANN. On IP-osoitteiden jakoa valvova IANA, internet-protokollien standardoinnista vastaava IETF, RIPEn kaltaisen alueellisen osoitejakelun koordinaattorit sekä lukuisia muita vaikeasti muistettavien kirjainrykelmien taakse piiloutuvia organisaatioita. Verkko tihenee entisestään, kun hallintoelimiin lasketaan mukaan myös internetissä jaettavien sisältöjen hallinta, josta vastaavat esimerkiksi erilaiset ministeriöt. Jos huomioidaan vielä esimerkiksi tietoyhteiskunnan oikeuksia puolustava kansalaisyhteiskunta, tulee kokeneemmallekin hallintorakenteiden tutkijalle vaikeuksia pysyä kärryillä eri elinten välisistä valtasuhteista.

Eikä nokkimisjärjestyksen selvittäminen ole aina edes tarpeellista. Länsipuro ja monet muut vertaavat internetiä esimerkiksi sademetsään.

”Siellä on isoja ja pieniä puita, liaaneja ja kaiken maailman mönkiäisiä. Ja jotenkin se kaikki vaan toimii, vaikkei sitä kukaan erikseen johdakaan”, Länsipuro kuvaa, ”ja lisäksi tästä järjestelmästä voisi ottaa oppia muiden globaalien ilmiöiden, kuten vaikka ilmasto-ongelmien hoitamiseen.”

Internetillä on siis omanlainen hallituksensa, mutta vastavoimana myös aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Virtuaalisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välimaastossa häilyvä Internet Society on esimerkiksi julkaissut hallinnolle ja kaupallisille toimijoille suunnatun listan verkon invarianteista eli piirteistä, joita ilman internet ei ole internet. Tällaisia ovat muun muassa yhteneväisyys, globaali saatavuus ja vapaa innovointi. Tärkeää on myös suosikittomuus – minkä tahansa laitteen tai teknologian voi korvata tulevaisuudessa paremmalla.

”Nämä periaatteet ovat tietenkin meille tinkimättömiä. Pyrimme puolustamaan internetin alkuperäisiä arvoja ja arkkitehtuureja”, Länsipuro sanoo.

Invarianttien lisäksi verkon kansalaisyhteiskunta puolustaa äänekkäästi yksityisyydensuojaa ja nettineutraliteettia.

”Meille tärkeintä on keskittyä tiedostamaan meidän kansalais- ja ihmisoikeudet. Kaikilla on internetissäkin oikeus sananvapauteen ja tiedon vastaanottamiseen”, Electronic Frontier Finlandin (Effi) varapuheenjohtaja Leena Romppainen kuvaa.

Pääpiirteissään periaatteet ovatkin päteneet: Suomestakin pääsee vaikkapa etiopialaisille uutissivustoille, lakiin on kirjattu vaatimus verkkoneutraliteetista, ja harva muistaa 90-luvun hakukone AltaVistaa, jonka monopoliaseman Google riisti vuosituhannen vaihteessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö verkon perusarvoja haastettaisi jatkuvasti.

Kuka tai mikä näitä arvoja sitten haastaa? Sekä Effin että Internet Societyn syyttävä sormi osoittaa valtioihin ja suuryrityksiin.

”Maissa, joissa valtionhallinto ei kunnioita ihmisoikeuksia, on vaikeaa olla oikeasti anonyymi nettitoiminnassaan”, Romppainen kommentoi.

Anonymiteetin puute voi tiukan kontrollin maissa johtaa merkittäviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tyyppiesimerkkejä rajoittavasta kontrollista ovat muun muassa Venäjä ja Kiina, joiden sananvapausrikkomuksista kuullaan jatkuvasti, mutta myös Yhdysvallat, kuten Snowden aikanaan paljasti. Äärimmäisyyksiä nähtiin myös arabikevään Egyptissä, jossa hallitus onnistui sulkemaan verkon maassa kokonaan. Vaikka yhteydet olivat poikki vain muutaman päivän, antoi tapahtuma heijastuksen maailmasta ilman internetiä.

Länsipuro ei kuitenkaan pidä globaalia verkon kaatumista kovin todellisena.

”Onhan internet rakennettu kestämään ydinsota”, Länsipuro muistuttaa, ”mutta jos haluaisi saada jotain todella pahaa aikaan vaikka Suomessa, kannattaisi toki yrittää kaataa internet.”

Valtioitakin suurempi uhka piilee kuitenkin ehkä itse internetissä: hakukoneissa, sosiaalisen median palveluissa ja niiden monimutkaisissa algoritmeissa.

Google, Apple, Facebook ja Amazon eli internetin Big Four hallitsee leijonanosaa tietoliikenteestä, mikä horjuttaa ajatusta tasavertaisesti verkottuneesta tietojärjestelmästä.

”Huolestuttaa, että isot toimijat peittävät näkyvistä niiden takana olevan varsinaisen internetin”, Länsipuro tuumaa.

Vaikka internetjättien olemassaolo ei sinänsä riko suosikittomuuden perusperiaatetta, uhkaavat ne kääntää kehityksen takaisin kohti 90-lukua. Tuolloin monet internet-palveluntarjoajat, kuuluisimpana America Online, tarjosivat ensisijaisesti sponsoroituja sisältöjä, jotka käyttäjän oli ohitettava päästäkseen selaamaan internetiä vapaasti. Puhutaan niin kutsutusta aidatun puutarhan ilmiöstä, joka konkretisoituu nykyisin erityisesti maissa, joissa yhteyksien ylläpito on kallista: näissä maissa yleistyneessä zero rating -järjestelyssä palveluntarjoajat hinnoittelevat verkon selailua eriarvoisesti.

”Eli jos pysyy tiettyjen palveluiden, kuten vaikka Googlen ja Facebookin sisällä, on selailu lähes ilmaista. Mutta jos poistut aidatusta puutarhasta, joudutkin yhtäkkiä maksamaan enemmän”, Länsipuro selventää.

Megapalveluiden hakualgoritmeja voidaan myös pitää eräänlaisena nettineutraliteetin loukkaajana.  Algoritmit ovat tarkkaan määriteltyjä käskysarjoja, joiden perusteella laite tai sovellus hakee, järjestää ja kuratoi sisältöjä käyttäjälleen. Algoritmien kehittyminen on toisaalta helpottanut netinkäyttäjien elämää esimerkiksi tekemällä selailusta turvallisempaa. Niiden ansiosta ei tarvitse pelätä enää niin paljon, että klikatun linkin takaa pomppaisi esiin haetun sisällön sijasta pornoa, silvottuja ruumiita tai satoja pop-up-ikkunoita.

Länsipuroa ja Romppaista algoritmit kuitenkin ennemminkin huolestuttavat.

”Hakualgoritmit ovat yrityssalaisuuksia. Käyttäjät eivät voi tietää, kuinka tiedonhaku toimii, ja mitä tietoja meille isketään milloinkin silmien eteen”, Romppainen muistuttaa.

”Se on aika pirullinen ajatus, että joku seuraa sinua ja sen perusteella joko sulkee jotain pois tai työntää sinulle jotain”, miettii myös Länsipuro, ”Näin ihmiset tavallaan ajetaan siiloihin, joissa ne ovat yhä enemmän ja enemmän yksin.”

Internetiin liittyvä uhkakuva on myös sen jatkuva laajeneminen. Verkko ei ole enää vain tietokoneissa, ja tulevaisuudessa yhä useampi hehkulamppu ja välipala-automaatti tulee riippuvaiseksi ohjelmistopäivityksistä ja virusturvasta.

”Aika hyvin ihmiset huolehtivat tietokoneidensa tietoturvasta, mutta harva ajattelee, että vaikka uusi leivänpaahdin voi olla tietoturvariski”, Länsipuro naurahtaa. ”Kannattaa miettiä, että tarvitseeko ylipäätään kaiken olla edes internetissä”, Romppainen lisää.

Mielikuva orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa palveluntarjoaja seuraa käyttäjien jokaista liikettä, päättää heidän ajatuksensa ja jonka infrastruktuurin voi lamauttaa yksittäinen hakkeri, on toki vain yksi ennuste internetin tulevaisuudesta. Kauhukuvia voi maalata monenlaisia. Todellisuudessa tuskin kukaan osaa oikeasti ennustaa internetin tulevia kehitysaskelia – eihän se alun perinkään kävellyt mihinkään suuntaan.

Arvaamattomuudesta huolimatta Romp­painen uskaltaa toivoa tulevaisuuden internetiltä yhtenäisyyttä ja sananvapautta.

”Toivon mukaan pysytään yhdessä ja samassa internetissä, niin etteivät ihmiset eriydy omiin kupliinsa. Toivottavasti myös yksityisyys- ja tietosuoja parantuvat.”

Näihin toiveisiin Länsipuro lisäisi vain luottamuksen. ”Ettei tarvitsisi pelätä, että verkossa ei voi luottaa totuuteen.”