Kehon ja mielen riitasointuja

 

Salissa soi Gaudeamus igitur. Leo pitää kädessään valkolakkia ja hymyilee kilpaa kevätauringon kanssa. Eletään Leon tähänastisen elämän onnellisinta päivää. Hän on saapunut lakitusharjoituksiin hoitokokouksesta, jossa sai hartaasti odottamansa diagnoosin transsukupuolisesta sukupuoli-identiteetistä.

TEKSTI Elisa Kitunen KUVA Oona Pohjolainen

Leo on yksi 200 henkilöstä, jotka hakeutuivat sukupuolenkorjausprosessiin viime vuonna. Hän esiintyy jutussa pelkällä etunimellään. ”En halua, että ihmiset ajattelevat ’Aa se Leo, se on se trans’, vaan jotain muuta.” Jotain muuta olisi esimerkiksi taitava kitaristi, terävä vitsiniekka tai tv-sarjaguru. ”En myöskään halua, että minut leimataan aktivistiksi. Haluan vaikuttaa transihmisten oikeuksiin omalla tavallani.”

Omaksi tavaksi on muodostunut avoimuus. Leo kertoo suorasanaisesti transsukupuolisuudestaan ihmisille, joiden kanssa tietää näkevänsä useammin kuin kerran. Leo arvioi kuitenkin jokaisen tilanteen erikseen. ”Jos koen, että saisin kuulla siitä jotain ikävää tai tulisi kiusallinen ilmapiiri, jätän kertomatta.”

Avoimuudella on aina myös rajat ja Leollakin on oma mustien kysymysten lista. Yleisimpiä ja kiusaannuttavimpia ovat utelut entisestä nimestä. Sitä Leo ei kertoisi enää välttämättä edes parhaalle ystävälleen. ”Ne, jotka tietävät entisen nimen ja kertovat sitä eteenpäin, osoittavat suurta epäkunnioitusta transihmistä kohtaan.” Toinen epäsovinnainen kysymys liittyy housujen sisältöön: kukapa haluaisi kuvailla sukuelimiään? Kirurgiset toimenpiteet ovat myös arka aihe. ”Jos tuntee ihmisen hyvin niin voi toki varovasti kysyä, onko hän miettinyt muita kuin hormonihoitoja.”

”Ihmiset ovat tosi tietämättömiä ja siksi tulee välillä hassuja kysymyksiä”, Leo tiedostaa. Monet tahattomat loukkaukset liittyvät kieleen. Seksuaalinen suuntautuminen ja transseksuaalisuus sekoitetaan usein keskenään. ”Mielestäni Helsingin Sanomatkin on kirjoittanut transseksuaalisuudesta”, Leo sanoo. Väärinkäyttö juontuu epäilemättä englannin kielen termistä transsexual, joka on sittemmin muuntunut muotoon transgender. Koulukirjoissa esitellään sukupuolielimet sukuelinten sijaan, vaikkeivat ne määritäkään sukupuolta. Leo ei pidä myöskään pidä sananparresta ”syntynyt väärään kehoon”. ”En ole itse ikinä kokenut, että olen väärässä kehossa. Siinä on vain juttuja, joista en pidä.” Leo muistuttaa myös, että hän on läpikäymässä sukupuolenkorjausprosessia, ei sukupuolenvaihdosprosessia, hän ei ole myöskään menossa sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Feminiinisten ja maskuliinisten persoonapronominien puuttuminen suomen kielessä on Leolle helpotus. Englantia käyttävät trans- ja intersukupuoliset haluavat usein itseään kutsuttavan persoonapronominilla they.

Lapsena Leolla oli aina hattu päässään ja yllään kaikkea muuta paitsi vaaleanpunaista. ”Olin se tosi stereotyyppinen poikatyttö. Lempileluni olivat Star Wars -legot ja Turtlesit.” Poikamaista pukeutumista tai lelukokoelmaa ei säännöstelty, vaan Leolle annettiin valinnanvapaus. Ala-asteella monet alkoivat kiusallaan kysellä, onko Leo tyttö vai poika. ”Halusin aina olla poika. Kun pojat tulivat siihen ikään, etteivät he halua enää leikkiä tyttöjen kanssa niin leikin tyttöjen kanssa aina miesrooleja.”

Leo ihaili poikakavereitaan: ”Ihailin niiden vartaloita, halusin samanlaiset vaatteet ja hiukset ja halusin olla yhtä pitkiä kuin ne. Olen pienestä pitäen pukeutunut poikamaisesti ja pitänyt lyhyttä tukkaa. Yläasteella kaikki vaatteeni olivat jo miesten puolelta.”

Sitten alkoi naisellisten muotojen kehittyminen. Muutos ahdisti Leoa suunnattomasti ja laukaisi laihduttamisen ja syömishäiriöiden kierteen. Leo käytti tunteja seisten peilin edessä ja litistäen rintakehäänsä. Vaatteet näyttäisivät niin paljon paremmilta, jos rintoja ei olisi. ”Tuli myös ajatuksia, että olisi tehnyt mieli saksilla leikata kaikki pois.” Leo alkoi käyttäytyä maanisesti: urheili ja luki kokeisiin burnoutiin asti. ”Olin ihan hullu.”

Jo nuorena alkaneet ahdistuskohtaukset lisääntyivät. Myöhemmin Leo löysi niille nimen: kyse oli dysforiasta, joka on euforian täydellinen vastakohta. Sukupuoli-dysforia kuuluu melkein jokaisen transihmisen elämään jossain vaiheessa. Leolle se tuottaa voimakasta ahdistusta omasta kehostaan sekä siitä, että yhteiskunta näkee hänet väärän sukupuolen edustajana. Ahdistuksella on siis kaksi selvää tasoa: kehollinen ja sosiaalinen.

Dysforiaa pahensi se, ettei Leo tahtonut löytää yläasteella omalta tuntuvaa seuraa. Tytöt ajattelivat hänen olevan liian poikamainen, eivätkä pojat halunneet olla tyttöjen kanssa. Leo alkoi käydä psykiatrilla kaksi kertaa viikossa jatkuvan ahdistuksen ja masennuksen takia. ”En olisi ikinä pystynyt tappamaan itseäni, mutta koko ajan saatoin miettiä eri tapoja sen toteuttamiseen.”

”Ajattelin pitkään, että olen vain tosi poikamainen tyttö, koska en tuntenut yhtäkään transmiestä”, Leo kertoo. Lukioikäisenä hän sattui törmäämään elämänsä tärkeimpään videoon Youtubessa. Siinä jenkkitubettaja Tyler Turner oli käyttänyt vuoden testosteronia ja esitteli äänensä ja fyysisen olemuksensa muutosta. ”Silloin tajusin, että jos noin voi tehdä niin se on se, mitä haluan. Silloin tajusin, että olen trans.”

”Se ei ollut mikään lamppu syttyy -kokemus”, Leo selventää. Aluksi hän ahdistui ja alkoi pohtia, saako moisesta edes unelmoida. Hän kuitenkin ahmi heti kaikki kyseisen tubettajan videot ja alkoi etsiä lisää tietoa.

Nyt Leo miettii, että jos koulukirjat tai lehtijutut olisivat käsitelleen transsukupuolisuutta aiemmin, olisi hän säästynyt paljolta ahdistukselta. Mutta missään hän ei ollut törmännyt hoitomahdollisuuksiin tai ihmisten omiin kokemuksiin, joihin olisi voinut samaistua. Internet on vihdoin tuonut roolimalleja: Transnäyttelijä Laverne Cox tunnetussa Netflix-sarjassa Orange Is the New Black. Miljoonayleisöä keräävät tubettajat. Malli Ben Melzer, ensimmäinen transmies Men’s Health -lehden kannessa.

Abivuoden kesällä Leo paljasti tiedon transsukupuolisuudestaan omalla somekanavallaan.  Kommentit olivat ainoastaan kannustavia. ”Äiti sanoi, että kyllä se on aina tiennyt. Iskä ei kauheasti puhu asiasta, mutta sanoi, että treenataan sitten salilla yhdessä.” Nyt myös pikkusisarukset ovat lakanneet kutsumasta Leoa isosiskoksi.

Kaapista tulon jälkeen Leo varasi ajan yksityiselle lääkäriasemalle ja pyysi lähetettä HYKS:iin, toiseen Suomen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoista. Siellä asioivat pääkaupunkiseutulaiset, muut suomalaiset ohjataan Tampereelle. Leo tiesi prosessiin kuuluvan paljon odotusta ja sai heti kokea sen nahoissaan. Kahden viikon odotusajan sijasta hän odotti 50 pitkää päivää poliklinikan yhteydenottoa.

Leon tutkimusjakso kesti syyskuusta kesäkuuhun. Se koostui kolmesta käynnistä psykologilla, jossa tehtiin muun muassa musteläikkätesti ja piirrettiin omakuva. Sen jälkeen sairaanhoitaja teki hänelle elämänkaaren kartoituksen, jossa käytiin läpi lapsuus, sosiaaliset verkostot ja sukupuolisuusidentiteetin osaset. Leon kartoitukseen tarvittiin 21 käyntiä. Leo oli vastaanotoilla puhelias ja halusi kertoa elämäntarinansa pienintä yksityiskohtaa myöten. ”Arvio muodostettiin kuitenkin vain sanomisteni perusteella, joten totta kai annoin kaikkeni.”

”Mitä stereotyyppisempi olet, sitä helpommin saat diagnoosin”, Leo toteaa. Leon kokemusten mukaan diagnoosin saamista vaikeuttaa, jos henkilö on masentunut, jos hänellä on hankaluuksia koulunkäynnin kanssa tai jos hänellä ei ole sosiaalista elämää tai harrastuksia. Leo on käsittänyt, että useampi edellä mainittu syy johtaa diagnoosin hylkäämiseen. Hän ymmärtää tiukan seulan: prosessi on raskas ja muut elämän osa-alueet on hyvä saada kuntoon ennen sitä. Toisaalta taas monet edellä mainituista ovat seurausta juuri sukupuoli-identiteettiongelmista.

Tutkimusjaksoon kuului myös hormonipolin terveystarkastus ja verikoe. Diagnoosi annettiin kesäkuun alussa hoitokokouksessa ylioppilasjuhlien kynnyksellä. Sihteeri oli lomalla, joten maistraattiin tarvittavaa nimenmuutospaperia Leo joutui odottamaan vielä muutaman viikon.

Nimenmuutos oli suuri helpotus, mutta Leo on edelleen virallisesti nainen. Henkilötunnuksen hän saa muuttaa vasta kun hänet todetaan riittävän testosteronin käytön tai kirurgisen toimenpiteen seurauksena lisääntymiskyvyttömäksi. Suomessa ihminen ei voi muuttaa sukupuoltaan ilman hormonihoitoja, vaan muutoksen on aina oltava kehollinen. Lain määrittämää sterilisaatiopakkoa on kritisoinut viimeksi YK:n kidutuksen vastainen erityisraportoija. ”Toivon, että pakko otetaan pois. Ehkä ne ei halua, että mies voi olla raskaana”, Leo sanoo.

Lisääntymiskyvyttömyyden lisäksi juridista sukupuoltaan vahvistavan henkilön on esitettävä lääketieteellinen selvitys siitä, että hän kuuluu ”vastakkaiseen sukupuoleen”, elettävä tämän mukaisessa sukupuoliroolissa ja oltava täysi-ikäinen. Näiden toteutuessa henkilö on oikeutettu kirurgiaan julkisella puolella. Tutkimusjaksoon ja hormonihoitoihin Suomessa pääse kuitenkin jo alaikäisenä.

Eduskunta hyväksyi talvella 2016 sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyn yhteydessä esityksen, jossa ehdotettiin naimattomuusvaatimuksen poistamista translaista. Transmies tai -nainen saavat nyt siis vapaasti solmia tai ylläpitää jo solmitun avioliiton. Pieniä askelia kohti inhimillisempää translakia on otettu, mutta Suomella on vielä tovi ihmisoikeudellista matkaa käytävänä yltääkseen monien muiden Euroopan maiden tasolle.

Leo levittää joka päivä pussillisen testosteronigeeliä iholleen. Hän on ”ollut testoilla” nyt neljä kuukautta. Geeli on luvattu vaihtaa pistoksiin parin kuukauden kuluttua. ”Äänenmurros on käynnissä”, Leo virnistää. Hormoni vaikuttaa äänihuuliin, joten ääni on muuttunut jo selvästi matalammaksi. Musikaalinen Leo joutuu nyt opettelemaan laulamisen uudelleen. ”Jos yritän korottaa ääntä, se menee kiminäksi. En voi enää laulaa niitä biisejä, mitä olen tykännyt hoilata.” Leo ei kuitenkaan murehdi sitä, vaan iloitsee, että matalat äänet onnistuvat nyt paljon helpommin rintakehän resonoidessa enemmän.

Leo käyttää testosteronia koko loppuelämänsä. Kivuliaiden kuukautisten loppuminen oli iso helpotus. Myös karvat ilahduttavat Leoa. Kulmakarvat ovat tuuheutuneet, vatsan seudulle on ilmestynyt karvoitusta ja ensimmäiset viiksikarvat kasvaneet.

”Olen ilmaissut lääkärille, että haluan rintojenpoistoleikkaukseen”, Leo kertoo avoimesti. Sinne hän pääseekin noin kahden vuoden testosteronikäytön jälkeen. Sukuelinten leikkauksissa ilmenee vielä paljon riskejä, ja Leo uskookin leikkauksen haittojen olevan hyötyjä suuremmat. ”Vaikka minulla ei olisi penistä, en koe, että olisin vähemmän mies kuin joku toinen.” Kohdun ja munasarjat Leo joutuu kuitenkin käydä leikkauttamassa pois syöpäriskin takia.

”Kun menee polille ensi kertaa, olisi ihana saada joku kurssiohjelma”, hän huokaisee. Seuraavaa hoitovaihetta on saanut usein arvailla ja odotella. Käytännöt vaihtelevat paljon tapauskohtaisesti ja kahden poliklinikan välillä. Leo tietää ihmisiä, joille ei ole tehty lainkaan psykologisia testejä tai diagnoosin saaneita, jotka eivät ole täysin varmoja sukupuolisuudestaan. Jotkut taas joutuvat hakemaan diagnoosia toistuvasti hylkäyspäätösten takia.

Musiikki sekä pitkä ja vakaa seurustelusuhde ovat olleet Leon suurimmat voimanlähteet. Hän on soittanut kuusi vuotta kitaraa ja haaveilee bändissä soittamisesta. Kun Leo kertoi tyttöystävälleen päätöksestään, tuleva nimen ja ulkonäön muutos vaati hetken sulattelua. Sen jälkeen hän on tukenut Leoa vankkumattomasti. Netin keskusteluryhmissä Leo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi. Ainoa yhdistävä tekijä on transsukupuolisuus. ”Hyvä kaveri pystyy tukemaan samalla tavalla kuin toinen transihminen.”

Prosessin kustannukset muodostuvat säännöllisistä hormonipolin käynneistä ja testosteroneista. Hormoneista Leo pulittaa 40 euroa kuukaudessa. Leikkausten kulut pysyvät julkisella puolella kohtuullisina. Leosta on perusteltua, että kustannukset maksaa valtio: ”En usko, että kukaan transsukupuolinen henkilö haluaa olla transsukupuolinen.” Korjausprosessin “mainetta” on hieman kolhinut se, että julkisuuteen on tullut joitakin tapauksia, joissa prosessin aloittaneet ovat muuttaneet mielensä.

Leo kokee dysforiaa yhä aaltomaisesti. ”Saattaa olla, että cis-mies tulee siihen ja tulee hetki, jolloin pysähdyt hetkeksi ja ajattelet, että vitsi kun voisi olla samanlainen. Tai sitten on vaan huono kehopäivä ja huomaa kehossa ne kaikki asiat, joista ei pidä ja ahdistaa suunnattomasti.”

”En tosiaan tiedä mitä ihmiset ajattelevat, kun menen vessaan: olenko tosi poikamainen tyttö vai näytänkö pojalta?” Leo on oppinut käymään miesten vessassa, mutta kuntosalin pukuhuoneet eivät vielä houkuttele. ”Talvisin minun on mentävä autolla salille. Olen pukeutunut valmiiksi treenivaatteisiin, jätän auton parkkihalliin ja heitän sinne talvitakin ja kengät. En koe, että olisin vielä tarpeeksi pojan näköinen, että voisin mennä poikien pukkariin. Enkä halua mennä naisten puolelle, koska en halua niiden kelaavan minun olevan tyttö. Nämä tilanteet ovat tosi ahdistavia.”

Dysforiaa helpottaa se, että Leo pukee päälleen binderin. Binderi on topin kaltainen vaate, jonka tarkoitus on saada rintakehä näyttämään litteältä. Sitä saa pitää vain kahdeksan tuntia kerrallaan, koska se voi aiheuttaa pistäviä hengitysvaikeuksia. Sen kanssa ei ole suositeltavaa urheilla, joten salilla Leo käyttää urheilurintaliivejä. Leon valtaa voittajafiilis joka kerta kun hän uskaltaa lähteä kotoaan ilman binderiä.

”Uinti oli asia, jota rakastin”, Leo kertoo intohimoisesti. Hän lopetti uimisen kymmenvuotiaana, koska ei pystynyt enää olemaan uimapuvussa kehoahdistuksensa takia. Hän miettii itseään pikkuveljensä ikäisenä, pikkulapsena, joka vihaa syvästi omaa kehoaan. ”Se saa minut tosi järkyttyneeksi.”

Transpolilla kysyttiin, missä Leo näkee itsensä 10 vuoden kuluttua. ”Toivottavasti olisin jossakin töissä tai opiskelemassa, soittaisin bändissä ja pääsisin uimaan”, hän vastasi.

Leosta huokuu vahva usko tulevaan. On vaikea uskoa, että sama mies on ollut ahdistunut identiteetistään koko ikänsä. ”En usko, että tämä prosessi on koskaan täysin valmis. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä mieli ja keho eivät enää olisi ristiriidassa. Toivon hartaasti, että ne sulautuisivat yhteen.”

Kyberavaruudessa taistelevat ­teräs, tekoäly ja temppelipapit

Infobahn, tiedon valtatie, intergalaktinen tietokoneverkosto… Internet-synonyymit vuosien takaa heijastelevat tuolloin verkolle asetettuja paineita ja odotuksia. Vuosituhannen vaihteessa arkipäiväistynyt uusi ulottuvuus oli kuin vieras eläin, jonka toimintaa ja isäntää kukaan ei osannut määritellä.

Teksti: Roosa Kontiokari
Avustaja: Erik Räsänen
Kuvat: Tuomas Heikkilä & Roosa Kontiokari

Helmikuussa 2017 yhdysvaltalainen tietoliikennealan yritys Verizon raportoi tapauksesta, jossa erään nimettömäksi jäävän yliopiston verkko oli kaatunut yllättäen. Syypääksi paljastuivat lopulta hehkulamput ja välipala-automaatit: kampuksen Wi-Fiin kytkettyihin esineisiin hyökänneet hakkerit pystyivät ylikuormittamaan verkon järjettömien palvelupyyntöjen pommituksella.

Kaapatut esineet ovat osoitus siitä, kuinka internet on integroitunut yhteiskuntaamme salakavalan nopeasti: verkon läsnäoloa tuskin tiedostaa, kunnes ongelma järjestelmässä muistuttaa sen olemassaolosta. ”Internet tulee meille niin kuin vesi hanasta tai sähkö pistokkeesta. Ei sitä mietitä, kuinka se toimii”, tuumaa Internet Society Finlandin puheenjohtaja Yrjö Länsipuro.

Tehdäänpä mielikuvitusmatka takaisin hetkeen ennen internetin arkipäiväistymistä. Silloin elettiin 90-luvun alkua. Berliinin muuri oli murtunut, Neuvostoliitto horjui savijaloillaan ja lännessäkin alettiin uskoa, että kylmän sodan varjo on vihdoin väistymässä.

Samaan aikaan kun kaksinapainen maailmanjärjestys natisi liitoksistaan, Euroopan ydintutkimusjärjestö CERNissä otettiin ehkä vielä merkittävämpi askel kohti globalisaatiota: vuoden 1990 lopulla brittifyysikko Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäiset WWW-sivut. Info.cern.ch-domainin takaa avautuu edelleen sveitsiläistä tutkimuskeskusta esittelevä sivusto, joka on vaatimaton yhdistelmä valkoista taustaa, mustaa tekstiä ja sinisiä hyperlinkkejä. Askeettisen etusivun lähdekoodi mahtuu 13 riville. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyisin Facebookin lähdekoodia on jo yli 60 miljoonaa riviä.

WWW:n keksiminen oli lähtölaukaus kehitykselle. Alle 30 vuodessa internet laajeni kömpelöistä kaapeleista ja laatikkomaisista pöntöistä langattomiin mobiililaitteisiin – ja jopa sulautui ympäristömme rakenteisiin. Vaikka kymmenen vuotta sitten ajatus nettiä käyttävästä älyjääkaapista olisi kuulostanut vähintään teknologiariippuvaisen ihmiskunnan kauhukuvalta, nykyisin langattomaan verkkoon kytkettäviä kodinkoneita löytyy Suomenkin markkinoilta jo useita.

”Netin kehityshistoria onkin todella kiehtova tarina. Kukaan ei koskaan istunut alas ja miettinyt, että minäpä nyt keksin internetin. Oli vain ajattelijoita, jotka konseptualisoivat erilaisia malleja silloisten teknologioiden perusteella”, valottaa Länsipuro.

Vaikka 90-luku oli verkon kulta-aikaa, internetiä hahmoteltiin jo kauan ennen rautaesiripun nousua. Syvimmät juuret ovat 60-luvulla kylmän sodan Yhdysvalloissa, jossa oltiin säikähdetty Neuvostoliiton laukaisemaa Sputnikia. Alkushokista selvittyään länsi halusi varmistaa, ettei itä pääse yllättämään enää uudelleen, mikä johti Yhdysvaltain puolustusministeriön alaisen Advanced Research Project Agencyn eli ARPAn perustamiseen. Tutkimuskeskuksen tehtävä oli kehittää teknologioita, jotka takaisivat, että Yhdysvallat pysyy jatkossa askeleen edellä.

Yritysmaailmassa tajuttiin, että jos omistaa hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä.

ARPAssa ei kuitenkaan kehitetty parempia sputnikeja. Avaruustutkimus meni alun suunnitelmista poiketen NASAlle, ja ARPAn uudeksi lippulaivaksi nousivattietokoneet ja verkostot. Tutkijat alkoivat kehitellä hajautettuja tietojärjestelmiä, jotka kestäisivät tarpeen tullen vaikka atomipommin. Ajatusmalleista syntyi kuitenkin jotain vielä ydinsotasuojaakin suurempaa.

Ensimmäinen internetinomainen yhteys onnistuttiin muodostamaan vuonna 1969 neljän tietokoneen välillä. Ainoa tähän päivään asti säilynyt tallenne tapahtumasta on rutiininomainen kaaviokuva muistilapulla, mikä kummastuttaa Länsipuroa: ”Samoihin aikoihin olivat esimerkiksi nämä kuulennot, joista on vaikka mitä ääni-, kuva- ja videotallenteita. Kumpikohan näistä tapahtumista oli merkittävämpi, näin tulevaisuuden kannalta?

Vuodet kuluivat, ja tietokoneiden verkostoon liittyi yhä useampia solmukohtia. 80-luvulla internet oli jo laajalti akateemikoiden käytössä, mutta tavalliselle kansalaiselle verkko toi yhä ennemminkin mieleen kalastuksen tai sulkapallon. Kunnes tuli WWW ja 90-luku, jolloin internet räjähti.

Räjähdykseen oli kolme syytä. Ensinnäkin Berners-Leen WWW yksinkertaisti internetiä niin, ettei käyttäjän tarvinnut enää opetella monimutkaisia komentosarjoja sisältöjä löytääkseen. Toisena tuli bisnes ja kolmantena politiikka. Liittovaltio alkoi suhtautua myönteisemmin siihen, että internet tulisi elinkeinoelämän käyttöön. Yritysmaailmassakin ymmärrettiin, että domaineilla eli IP-osoitteet ymmärrettävään muotoon muuttavilla verkkotunnuksilla voi olla paljonkin rahassa mitattavaa arvoa. ”Tajuttiin, että jos omistaa vaikka hotel.com -domainin, ollaan aika arvokkaan tontin päällä”, Länsipuro toteaa.

Käyttäjäystävällinen teknologia, suopea politiikka ja kaupalliset palveluntarjoajat yhdessä kiihdyttivät informaatioteknologian kehitystä eksponentiaalisesti. Yksinomaan 90-luvun lopulla harpottiin kehitysaskelia satojen vuosien edestä. Vauhdikas muutos herätti toisissa hurmosta, toisissa vastarintaa.

”Silloin 90-luvulla oli tosi selkeästi ne, jotka olivat hiffanneet, että mistä on kyse, ja sitten ne, jotka eivät”, Länsipuro muistelee, ”Erityisesti he, joilla oli jotain kiinni internetiä edeltävässä ajassa, kuten rahaa tai mainetta, olivat todella vastahakoisia.”

Toisessa ääripäässä olivat puolestaan fanaatikot, joille internet oli upouusi ulottuvuus, jonne yrityksillä tai valtiovallalla ei ollut mitään asiaa.

”Oli niitä, jotka ikään kuin temppelipappeina nousivat puolustamaan rakennelmaa, johon liittyi idealistisia ja jopa utopistisia piirteitä.”

Mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman ”lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Näkökulman kiteytymä on vuonna 1996 julkaistu internetin itsenäisyysjulistus: mahtipontinen manifesti julistaa, ettei väsyneillä, teollisen maailman “lihaa ja terästä” olevilla jättiläisillä ole mitään asiaa mielen valtakuntaan, kyberavaruuteen.

Ponnekkaista julistuksista huolimatta internetin hallinta oli 90-luvulla vielä pitkälti lihaa ja terästä. Rahoitusta hallinnoi edelleen Yhdysvaltain liittovaltio, joka toisaalta ei halunnut päästää sitä käsistään, mutta oli samalla haluton pyörittämään siviilien ja kaupallisten tahojen käsiin ajautunutta järjestelmää.

Kompromissina perustettiin käsivarren mitan päähän Internet Corporation for Assigned Names and Numbers eli ICANN. Järjestön tehtäväksi annettiin internetin osoitteiden hallinnoiminen. Vuosien saatossa ICANN on pyristellyt yhä kauemmaksi liittovaltion alaisuudesta, ja se ottikin merkittävän askeleen kohti kansainvälisyyttä vuonna 2016. Tuolloin saatettiin loppuun prosessi, jonka seurauksena Yhdysvallat luopui vapaaehtoisesti kaikista ICANNin ja näin ollen myös internetin valvontaoikeuksista. Taustavaikuttajana olivat ennen kaikkea Edward Snowdenin paljastukset maan hallituksen harjoittamasta globaalista joukkovalvonnasta.

Internetin hallintaverkostoon kuuluu toki muitakin järjestöjä kuin ICANN. On IP-osoitteiden jakoa valvova IANA, internet-protokollien standardoinnista vastaava IETF, RIPEn kaltaisen alueellisen osoitejakelun koordinaattorit sekä lukuisia muita vaikeasti muistettavien kirjainrykelmien taakse piiloutuvia organisaatioita. Verkko tihenee entisestään, kun hallintoelimiin lasketaan mukaan myös internetissä jaettavien sisältöjen hallinta, josta vastaavat esimerkiksi erilaiset ministeriöt. Jos huomioidaan vielä esimerkiksi tietoyhteiskunnan oikeuksia puolustava kansalaisyhteiskunta, tulee kokeneemmallekin hallintorakenteiden tutkijalle vaikeuksia pysyä kärryillä eri elinten välisistä valtasuhteista.

Eikä nokkimisjärjestyksen selvittäminen ole aina edes tarpeellista. Länsipuro ja monet muut vertaavat internetiä esimerkiksi sademetsään.

”Siellä on isoja ja pieniä puita, liaaneja ja kaiken maailman mönkiäisiä. Ja jotenkin se kaikki vaan toimii, vaikkei sitä kukaan erikseen johdakaan”, Länsipuro kuvaa, ”ja lisäksi tästä järjestelmästä voisi ottaa oppia muiden globaalien ilmiöiden, kuten vaikka ilmasto-ongelmien hoitamiseen.”

Internetillä on siis omanlainen hallituksensa, mutta vastavoimana myös aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Virtuaalisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välimaastossa häilyvä Internet Society on esimerkiksi julkaissut hallinnolle ja kaupallisille toimijoille suunnatun listan verkon invarianteista eli piirteistä, joita ilman internet ei ole internet. Tällaisia ovat muun muassa yhteneväisyys, globaali saatavuus ja vapaa innovointi. Tärkeää on myös suosikittomuus – minkä tahansa laitteen tai teknologian voi korvata tulevaisuudessa paremmalla.

”Nämä periaatteet ovat tietenkin meille tinkimättömiä. Pyrimme puolustamaan internetin alkuperäisiä arvoja ja arkkitehtuureja”, Länsipuro sanoo.

Invarianttien lisäksi verkon kansalaisyhteiskunta puolustaa äänekkäästi yksityisyydensuojaa ja nettineutraliteettia.

”Meille tärkeintä on keskittyä tiedostamaan meidän kansalais- ja ihmisoikeudet. Kaikilla on internetissäkin oikeus sananvapauteen ja tiedon vastaanottamiseen”, Electronic Frontier Finlandin (Effi) varapuheenjohtaja Leena Romppainen kuvaa.

Pääpiirteissään periaatteet ovatkin päteneet: Suomestakin pääsee vaikkapa etiopialaisille uutissivustoille, lakiin on kirjattu vaatimus verkkoneutraliteetista, ja harva muistaa 90-luvun hakukone AltaVistaa, jonka monopoliaseman Google riisti vuosituhannen vaihteessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö verkon perusarvoja haastettaisi jatkuvasti.

Kuka tai mikä näitä arvoja sitten haastaa? Sekä Effin että Internet Societyn syyttävä sormi osoittaa valtioihin ja suuryrityksiin.

”Maissa, joissa valtionhallinto ei kunnioita ihmisoikeuksia, on vaikeaa olla oikeasti anonyymi nettitoiminnassaan”, Romppainen kommentoi.

Anonymiteetin puute voi tiukan kontrollin maissa johtaa merkittäviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tyyppiesimerkkejä rajoittavasta kontrollista ovat muun muassa Venäjä ja Kiina, joiden sananvapausrikkomuksista kuullaan jatkuvasti, mutta myös Yhdysvallat, kuten Snowden aikanaan paljasti. Äärimmäisyyksiä nähtiin myös arabikevään Egyptissä, jossa hallitus onnistui sulkemaan verkon maassa kokonaan. Vaikka yhteydet olivat poikki vain muutaman päivän, antoi tapahtuma heijastuksen maailmasta ilman internetiä.

Länsipuro ei kuitenkaan pidä globaalia verkon kaatumista kovin todellisena.

”Onhan internet rakennettu kestämään ydinsota”, Länsipuro muistuttaa, ”mutta jos haluaisi saada jotain todella pahaa aikaan vaikka Suomessa, kannattaisi toki yrittää kaataa internet.”

Valtioitakin suurempi uhka piilee kuitenkin ehkä itse internetissä: hakukoneissa, sosiaalisen median palveluissa ja niiden monimutkaisissa algoritmeissa.

Google, Apple, Facebook ja Amazon eli internetin Big Four hallitsee leijonanosaa tietoliikenteestä, mikä horjuttaa ajatusta tasavertaisesti verkottuneesta tietojärjestelmästä.

”Huolestuttaa, että isot toimijat peittävät näkyvistä niiden takana olevan varsinaisen internetin”, Länsipuro tuumaa.

Vaikka internetjättien olemassaolo ei sinänsä riko suosikittomuuden perusperiaatetta, uhkaavat ne kääntää kehityksen takaisin kohti 90-lukua. Tuolloin monet internet-palveluntarjoajat, kuuluisimpana America Online, tarjosivat ensisijaisesti sponsoroituja sisältöjä, jotka käyttäjän oli ohitettava päästäkseen selaamaan internetiä vapaasti. Puhutaan niin kutsutusta aidatun puutarhan ilmiöstä, joka konkretisoituu nykyisin erityisesti maissa, joissa yhteyksien ylläpito on kallista: näissä maissa yleistyneessä zero rating -järjestelyssä palveluntarjoajat hinnoittelevat verkon selailua eriarvoisesti.

”Eli jos pysyy tiettyjen palveluiden, kuten vaikka Googlen ja Facebookin sisällä, on selailu lähes ilmaista. Mutta jos poistut aidatusta puutarhasta, joudutkin yhtäkkiä maksamaan enemmän”, Länsipuro selventää.

Megapalveluiden hakualgoritmeja voidaan myös pitää eräänlaisena nettineutraliteetin loukkaajana.  Algoritmit ovat tarkkaan määriteltyjä käskysarjoja, joiden perusteella laite tai sovellus hakee, järjestää ja kuratoi sisältöjä käyttäjälleen. Algoritmien kehittyminen on toisaalta helpottanut netinkäyttäjien elämää esimerkiksi tekemällä selailusta turvallisempaa. Niiden ansiosta ei tarvitse pelätä enää niin paljon, että klikatun linkin takaa pomppaisi esiin haetun sisällön sijasta pornoa, silvottuja ruumiita tai satoja pop-up-ikkunoita.

Länsipuroa ja Romppaista algoritmit kuitenkin ennemminkin huolestuttavat.

”Hakualgoritmit ovat yrityssalaisuuksia. Käyttäjät eivät voi tietää, kuinka tiedonhaku toimii, ja mitä tietoja meille isketään milloinkin silmien eteen”, Romppainen muistuttaa.

”Se on aika pirullinen ajatus, että joku seuraa sinua ja sen perusteella joko sulkee jotain pois tai työntää sinulle jotain”, miettii myös Länsipuro, ”Näin ihmiset tavallaan ajetaan siiloihin, joissa ne ovat yhä enemmän ja enemmän yksin.”

Internetiin liittyvä uhkakuva on myös sen jatkuva laajeneminen. Verkko ei ole enää vain tietokoneissa, ja tulevaisuudessa yhä useampi hehkulamppu ja välipala-automaatti tulee riippuvaiseksi ohjelmistopäivityksistä ja virusturvasta.

”Aika hyvin ihmiset huolehtivat tietokoneidensa tietoturvasta, mutta harva ajattelee, että vaikka uusi leivänpaahdin voi olla tietoturvariski”, Länsipuro naurahtaa. ”Kannattaa miettiä, että tarvitseeko ylipäätään kaiken olla edes internetissä”, Romppainen lisää.

Mielikuva orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa palveluntarjoaja seuraa käyttäjien jokaista liikettä, päättää heidän ajatuksensa ja jonka infrastruktuurin voi lamauttaa yksittäinen hakkeri, on toki vain yksi ennuste internetin tulevaisuudesta. Kauhukuvia voi maalata monenlaisia. Todellisuudessa tuskin kukaan osaa oikeasti ennustaa internetin tulevia kehitysaskelia – eihän se alun perinkään kävellyt mihinkään suuntaan.

Arvaamattomuudesta huolimatta Romp­painen uskaltaa toivoa tulevaisuuden internetiltä yhtenäisyyttä ja sananvapautta.

”Toivon mukaan pysytään yhdessä ja samassa internetissä, niin etteivät ihmiset eriydy omiin kupliinsa. Toivottavasti myös yksityisyys- ja tietosuoja parantuvat.”

Näihin toiveisiin Länsipuro lisäisi vain luottamuksen. ”Ettei tarvitsisi pelätä, että verkossa ei voi luottaa totuuteen.”