Arkistot

2013

Tuhannen ja yhden yön rakkaustarinoita

Vettä väkevämpi on monen ujon suomalaisen pelastus rakkausrintamalla. Alkoholin ammattilaisten voisikin siis olettaa olevan myös parhaita tunteiden tulkkeja. Groteski lähetti toimittajat selvittämään löytyykö lemmen ydin pubiruusujen sanaisista arkuista.

On viileähkö perjantai-ilta toukokuussa, ja istumme Itäkeskuksen The Black Bird -pubin terassilla. Olemme juuri tilanneet oluet sympaattiselta harmaahiuksiselta baarimammalta. Hurriganes soi ja mietimme hämmentyneinä, että mitäs helvettiä nyt sitten pitäisi tehdä. Epätietoisuudesta, hermostuneista hihityksistä ja poikkeuksellisesta ympäristöstä huolimatta olemme määrätietoisia. Meillä on missio: haluamme kuulla epäkonventionaalisia kertomuksia rakkaudesta.

Olemme metrontuomia etelähelsinkiläishenkisiä opiskelijoita ja kaipaamme omasta arjestamme poikkeavaa perspektiiviä. Parikymppisinä, maailmaa naiivisti tarkkailevina nuorina emme varsinaisesti ole (edes oman elämämme) Casanovia. Mutta minkälaisia kokemuksia täysin tuntemattomilla ja elämää enemmän nähneillä ihmisillä on? Heillä, jotka ovat jo urheat taistelunsa rakkauden kentällä käyneet? Siitä olemme tulleet ottamaan selvää.

”Haluisitteko kertoa meille rakkaudesta?”

Kello on varttia yli kahdeksan, kun lähestymme viereisessä pöydässä istuvaa parivaljakkoa. Miehellä on yllään Dracula-aiheinen t-paita ja pikkutakki, naisella valkoinen tuulitakki ja mielenkiintoinen kaulakoru. Esittelemme itsemme. ”Nyt kyllä täytyy hakea lisää juotavaa”, leidi vastaa kuultuaan, millä asialla olemme liikkeellä. Lasit täyttyvät, runosuonet puhkeavat.

Harri on elämänsä aikana ollut kolme kertaa rakastunut. ”Toisen kerran jälkeen ajattelin, että ei enää”, mies aloittaa. ”Mutta kyllä sitä voi vieläkin”, hän jatkaa ja katsoo hymyillen Pirjoa. Pirjo myöntää avioituneensa ensimmäistä kertaa velvollisuudentunteesta. Naimisiinmeno oli asia, joka kuului hoitaa, kun kerran ollaan aikuisia, lapsi on tulossa ja kultainennoutajakin odottelee lainalla ostetun Volvon takapenkillä. Liitto päättyi eroon.

Pirjolla ei ole omien sanojensa mukaan ”hirveän hyvin suksi luistanut” rakkauden laduilla. Ruusuiset visiot siitä, että tiettyyn ikävuoteen mennessä rakkaushommat ovat hanskassa ja sormus nimettömässä ovat jääneet nuoruuden haaveisiin. ”Kokiessa oppii, eikä mitään voi sanoa etukäteen. Joskus täytyy vaan katsoa peiliin ja myöntää, että tää ei nyt herranjumala toimi”, Pirjo toteaa päätään pudistaen ja hörppää päättäväisesti oluttaan.

”Mut mitä se rakkaus on?” Pitkän miettimisen jälkeen Harrin kasvoille syttyy itsetyytyväinen hymy. Hän ilmoittaa juhlallisesti, että rakkaus on hänen mielestään – pidätämme hengitystämme – ’syvä tunne.’ Puuuh. Bisse loppuu, mutta me janoamme lisää.

963006_10151854876224030_1092308048_n

”Jos talossa palaa, haen lapset”

Jätämme siis Pirjon ja Harrin, ja siirrymme seuraavaan pöytään, jossa iltaa viettää keski-ikäinen miesporukka. Punertavakasvoinen mies, Jarmo, on reteässä nousuhumalassa. Hänellä on kaulassaan paksu kultaketju ja kainalossaan jokseenkin kauhistuneen näköinen nuori mies, joka paljastuu Jarmon alaiseksi.  ”Kaks kymppiä yö! Siinä on teille rakkautta”, Jarmo jollottaa. Poika näyttää siltä, että pelkää saavansa potkut jos avaa suunsa.

Jarmo ei kuitenkaan ole lopettanut. ”Rakkaus on sellaista, mistä vaan naiset puhuu. Miehet haluu omistaa – näin se on ollut luolamiesajoista lähtien ja näin se on edelleen. Silloin vaan lyötiin nuijalla päähän ja raahattiin hiuksista mukaan, nykyään ostetaan ruokaa ja kukkia ja sen sellaista. Me halutaan saada naiset koukkuun.” Painottaakseen näkemyksensä erehtymättömyyttä Jarmo läimäyttää juomansa pöytään ja katsoo meitä vaativasti. ”Tämä oli sitten neidit faktaa eikä mitään fiktiota.”

Kun vielä pureskelemme juuri kuulemiamme piinkovia totuuksia, seurueesta erkaantuu toinen mies. Hän kertoo olleensa naimisissa 29 vuotta, ja pyrkii olemaan hyvä mies vaimolleen. ”Kun rakkaus käy kohdalle, sun on oltava ’siinä ja täysillä’”, hän toteaa, ja jatkaa tekevänsä mitä tahansa vaimonsa vuoksi. Suorastaan hämmästyneinä yhtäkkiä esiinnousseesta Titanic-tason romanssikertoimesta emme heti keksi jatkokysymyksiä, ja Jarmo hyödyntää tilaisuuden. ”Ainoa todellinen rakkauden kohde on lapset! Vaimohan ei ole sulle mitään sukua, se on ventovieras. Jos talossa palaa, haen lapset”, hän ilmoittaa. Muu porukka nyökkäilee ja ääntelee hyväksyvästi.  Katsomme toisiimme kulmat lievästi koholla. Romanttisella, intohimoisella kaiken-se-kestää-rakkaudella on siis kauniista sanoista huolimatta vastustajansa: evoluutio. Suvun jatkumisen kannalta välttämätön kiintyminen jälkikasvuun kulkee tietysti käsi kädessä romanttisen rakkauden kanssa.

”Ei kai siinä muu auta kuin tehdä töitä”

Rakkauden syttyminen ja kohteen löytäminen eivät kuitenkaan ole aivan suoraviivaisia juttuja.  Kukaan haastateltavista ei ole rakastunut ensisilmäyksellä puolisonsa suklaasilmiin tai hersyvään nauruun. Rakkaus on vaatinut aikaa, paneutumista sekä Sitä Läheisyyttä, joka ei ole saavutettavissa pelkillä suloisilla kahvitreffeillä.  Pisteet kotiin keränneen herra DiCaprion kymmenien vuosien avioliittoon johtanut huumakaan ei syttynyt vain kaipaavista, pitkistä katseista.  ”Ai miten mä rakastuin mun vaimoon… No, se anto mulle.” mies hörähtää. Tunnustus aktivoi loppuporukan vakuuttelemaan, että he kyllä osaavat kertoa meille paljon enemmän rakastelusta kuin rakkaudesta. Päättelemme menettäneemme otteen keskusteluun ja liukenemme paikalta remakan naurun saattelemina.

Analyysisiiderit käsissä siirrymme keskustelemaan kenttätyön tuloksista sivummalle. Illan haastateltavien puheista olemme havainneet, suuristakin mielipide-eroista huolimatta, samansuuntaisen pohjavireen: rakkaus on universaali jalat alta vievä ilmiö, jota kukaan ei tunnu täysin ymmärtävän, mutta jolla on kokonaisvaltaisia vaikutuksia jokaisen elämään. Eräs haastateltava tiivistää rakkauden simppeliin kliseeseen: ”kohteet vaihtuu, mutta rakkaus pysyy”. Kohteen vaihdokset eivät ole illan rakkauden mentoreiltamme sujuneet aivan mutkitta, mutta jos jotain olemme oppineet, niin olemaan sovittamatta oletuksiamme romanttisen komedian peruskaavaan. Rakkauden eteen on tehtävä töitä, eikä se silti aina riitä. Ajatus on sekä lohdullinen että lannistava.

Millaisin työvälinein rakkauden kimppuun olisi sitten käytävä, jotta se kestäisi? Harri haluaa olla kaikin puolin parempi puoliso, Jarmo luottaa miehiseen charmiinsa sekä lahjuksiin ja Jarmon alainen tyytyy kokonaisvaltaiseen hiljaisuuteen.  Pirjon lähestymistapa on brutaali rehellisyys ja portsari kehottaa meitä pitämään kyynisyyden loitolla, mahdollisista huonoista kokemuksista huolimatta. Rakkauden työkalupakissamme on nyt kasassa viisi työkalua – siis tasan viisi enemmän kuin alkuillasta.

On kylmä perjantaiyö toukokuussa, ja poistumme The Black Birdin terassilta. Kävelemme kohti metroasemaa joko rutkasti viisaampina tai vähintään yhtä hämmentyneinä kuin aiemminkin.

Haastateltavien nimet on muutettu. 

Kuva: Saara Laaksonen

2012

Puutteellista puhetta

 

Seksiä, seksiä, seksiä! Se hyökkää päälle joka kulmasta, kanavalta, sivulta, filmiltä. Vittu! Kirosanatkin on seksisävytteisiä. Jengi haaveilee siitä, katsoo sitä, tekee sitä ja vielä kertoo siitä muille, kuten Henriikka Rönkkönen 30-vuotias ”viriili seksijumala”. Seksibloggaamisen ohella Rönkkönen on tehnyt seksistä tiedettä. Rönkkösen gradu naisten kirjoittamasta pornonovellikokoelmasta valmistui keväällä 2012. Tällä hetkellä Rönkkösen vulgaaria, mutta ah niin viihdyttävää materiaalia voi nauttia osoitteessa: http://henriikkaronkkonen.blogspot.fi/.

Saara: Eikö tämä aihe ole jo käsitelty?

Henriikka: Mistä muustakaan mä nyt osaisin puhua, säästäkö? Kaikilla on juttunsa, mulla se on tää seksi. En näe ongelmana että sitä käsiteltäisi liikaa vaan että se on väärällä tavalla esillä. Mulla on tavoitteena puhua seksistä avoimesti ja niin se just pitäisi olla. Mitä sitten jos on kännissä ei seiso? Se on ihan normaalia! Ja eka kerta voi olla katastrofaalinen, siitä pitää voida puhua.

S: Eikö seksin jatkuva ajattelu työn puolesta koskaan ahdista?

H: Olihan se ihan hirveetä kun teki tota gradua ja blogia samaan aikaan. Mä en ikinä suostuis tekemään mitään jatkotutkimusta ellei mulla ole poikaystävää, johon purkaa kaikki se energia. Vaikka positiivista energiaahan se on jos panettaa.

S: Musta olisi mielenkiintoista nähdä millainen maailma olisi ilman seksin instituutiota. Silloin tajuaisi todella miten paljon se vaikuttaa. Yleensäkin jo se, että on pakko määritellä seksuaalisuus. Älytöntä rajanvetoa heteroiden, homojen ja välimaastossa sukkuloivien välillä. Ajattele jos niin ei tarvitsisi tehdä.

H: Niinpä! Ja että meillä edes on sana ”seksuaalisuus”. Mun mielestä ei voi erottaa seksuaalisuutta ja persoonallisuutta, ne on linkittyneinä. Jos sä mietit jotain tähtityttöjä Seiskassa biksut päällä. Nehän näyttää kaikki samalta, se on ysäriseksuaalisuutta, pelkkää ulkoista! Ihmiset ei tajua että seksuaalisuus tulee jokaisen sisältä. Ja jos se ei tuu sisältä niin se on loputonta muilta hakemista ja vituiks menee taas. Onhan se totta että seksiä nostetaan liikaa. Ihmisten ajattelumaailmassa on virhe.

S: Poistetaan seksi. Ajattele jos lisääntyminen tapahtuis vaikka kättelemällä? Täysin kliinistä ja tylsää.

H: Olisiko mitään parinmuodostusta? Alettaisiin tosissaan valikoida ja olisi vaan muutamat ketä käydään kättelemässä, Linnan Juhlien jälkeen kaikki olisi paksuna.

S: Oioi, Linnan Juhlat olisi aivan uusi konsepti, Sauli Niinistö on sinunkin isäsi!

Mutta pitäisikö seksistä sitten puhua vielä enemmän, jotta se normalisoituisi eikä olisi hihittelyä, hypetystä tai häpeää? Voiko siitä edes puhua enemmän?

H: Niin vai onko syynä juuri se että niin sanotusti muka puhutaan? Puhuvatko ihmiset todella avoimesti seksistä keskenään? Nuoret olisi tässä hedelmällinen kohde. Ne on vielä ihan ymmällään ja kiinnostuneita. Mutta seksuaalikasvatus kouluissa on hukassa, ei uskalleta puhua. Mä tiedän tosi paljon opettajia, jotka pelkää että jos ne menee kertomaan miten otetaan suihin oppilaat ajattelee et ne kertoo omasta parisuhde-elämästään.

S: On ihan käsittämätöntä että toi ei ole muuttunut! Olihan jo Sinkkuelämässä kaikki esillä. Teinit näkee ja tietää älyttömän paljon, turha niille on mitään kaunistella tai häpeillä.

H: Nimenomaan, ongelma on just se kun seksistä ei vaan puhuta suoraan kotona, eikä koulussa.

S: Ja media kasvattaa lapset.

H: Niin ja se menee ihan vituilleen! Mennään PornTubeen tiiätkö, porno on edelleen se mistä opitaan. Se on vaan genre, jos teinit ymmärtäisi sen. En mä ole löytänyt tähän mitään ratkaisua. Mä voisin kyllä mennä puhumaan kouluihin, musta se olis kivaa!

S: No mut hei tätä lähetään ajaa nyt. Suomen opetushallitus, Henriikka Rönkkösellä on asiaa!

H: Eiks olis hyvä et olis kiertävä valistaja? Sit sen oman open ei tartteis puhua vaikeista asioista.

S: Ehdottomasti. Onhan se aikamoinen aihekavalkadi yhdelle ihmiselle käsitellä samana päivänä Ranskan vallankumous ja kondomin käyttö.

H: Ja se tosi monelle epäluontevaa mikä on ihan ok. Multa se vaan jostain syystä tulee luontevasti.

S: Pelkäätkö leimautuvasi pelkäksi seksin sanansaattajaksi?

H: Oonhan mä varmaan jo leimautunut. Ja kyllä mä aluksi mietikin sitä paljon. Mutta mä oon aina puhunu avoimesti. Okei, ehkä mun eka sana oli joku mama, mut sit tuli kyrpä ja mulkku. Mä luulen että siitä suoraan puhumisesta tulee ihmisille helposti pelko ja hysteria että jos puhutaan niin kohta ihan kaikki rupee nussimaan toisiaan. Yksilölähtöisyys kadonnut.

S: Mikä yksilölähtöisyys?

H: Että kaikilla on omat kehonsa ja halunsa. Ei pitäisi keskittyä naapurin seksielämään tai siihen mitä yhteiskunta haluaa. Seksuaalisuus on persoonallista. Mutta niin kauan kun on tää yhteiskunta ja sen paheksuvat ihmiset, ei tilanne tule muuttumaan. Jos seksistä puhuttais avoimesti, ei tartteis enää puhua. Se olis kuin paskalla käyminen. Mutta siinä menee sukupolvi.

S: Ellei sukupolvia, ikuisuus ennen kun seksi pääsee paskomisen kuninkuusasemaan.

H: Varmasti polvia, varpaita, sormia. Kunnes ollaan itsekin taas apinoita.

(Artikkeli on alunperin julkaistu Groteskissa keväällä 2012)

Kuvat: Erik Purdon & Riku Mattila

2013

Päivittelyn vuosikymmen

teemu

 

Luottamuspula iski. Kevät jätti toistuvasti saapumatta sovittuihin tapaamisiin ja loskainen syyskaamos lorvi taas kerran kuin puolalainen vuokratyöläinen Olkiluodon raksalla. Saattaisi olla kansalaisaloitteen paikka, mutta asialle pitäisi oikeasti tehdä jotain, kirjoittaa Teemu Kiviniemi verkko-Groteskin ensimmäisessä kolumnissa.

Haluan, että siirrymme aikansa eläneistä vuodenajoista päivittelysykleihin.

Päivittelysyklien suurin vahvuus on se, että niihin voi aina luottaa. Toisin kuin hämärät syystalvet, ajankohtaisten aiheiden kauhistelu noudattaa millintarkasti aikatauluja.

Päivittelysyklin perusyksikkö on gate, jota vitsikkäästi käytetään lähes mistä tahansa ajankohtaisesta aiheesta. Gaten oleellisin tarkoitus on naamioida päivittely ironisesti niin, että turhiakin aiheita voi kauhistella sillä verukkeella, ettei tee sitä tosissaan. Eihän nyt kukaan oikeasti tuohtuisi jostain tulevaisuusstrategiasta tai pimeänä teetetystä ovesta.

Gatesta seuraava yksikkö on muutaman kuukauden mittainen ajanjakso, joka alkaa oppositiopoliitikon harmittomasta tölväisystä. Tarkoituksenhakuinen media nostaa sen otsikoihin siitä huolimatta, että Herlin-kaappari Juha Turusellakin on demaritausta. Nämä yksittäistapauksiksi kutsutut ajanjaksot toistuvat arviolta pari kertaa teemaillassa.

Teemailta vastaa ajassa mitattuna vuodenaikoja. Noin neljä kertaa vuodessa alkaa päivittely satunnaisesta vähemmistöstä, Yleverosta, pakkoruotsista tai Mannerheimista. Teemailta huipentuu nimensä mukaan neljätuntiseen teemailtaan kakkosella, jossa noin 90 henkilöä kertovat kiveen hakattuja mielipiteitään vuorotellen Aleksi Valavuoren huutaessa naama punaisena ja ironisen tv-yleisön kommentoidessa lähetyksen paskuutta Twitterissä mitä ovelimmin sanaleikein. Lopulta kenellekään ei jää mitään käteen ja aihe valuu talvivaaramaisesti hiekkaan odottamaan seuraavaa sykliä.

Mutta jotain sentään jää.

Vuosi on ainoa ajanjakso, joka säilyy koskemattomana uudessa järjestelmässä. Vuoden vaihtuessa päivitellään joulun kaupallistumista ja roomalaisista kynttilöistä aiheutuvaa vaaraa. Lopulta päivitellään päätä pudistellen, kuinka tänäkin vuonna päiviteltiin sitä rasistista kunnallispoliitikkoa, pakkoruotsia ja Mannerheimia.

Teemu Kiviniemi

2014

Viestinnän ala ei tarvitse maistereita

Iso osa viestinnän opiskelijoista painelee töihin organisaatioviestinnän tai journalismin pariin jo hyvissä ajoin ennen opintojen päättymistä. Yrityksiin, viestintätoimistoihin, järjestöihin ja maamme merkittävimpiin lehtiin. Työksemme kerromme asioita ymmärrettävämmin, houkuttelevammin ja siksi, että jonkun pitää kertoa ne.

TEKSTI Riku Mattila

Kun kanditutkinto on vasta niukasti kasassa, niin työnantaja saattaa toisaalla odottaa täysipäiväistä työpanosta. Yliopistolla kummittelee gradu ja työnantaja suosittelee tekemään senkin. Miksi meidän pitäisi venyä? Miksi edes pitäisi valmistua maisteriksi?

Viestinnän opiskelijat huomaavat työssään, ettei opinnoista juurikaan ole ollut hyötyä. Ei meitä opeteta kertomaan juuri mitään, mutta onneksi kerrotaan lukuisia esimerkkejä muista kertojista. Yleisradion historia käydään varmuuden vuoksi kolmannen kerran maisterivaiheessa läpi.

Alumnit jaksavat muistella kuinka yliopisto opetti ajattelemaan kriittisesti. Sitten tulee hiljaista.

Olen ruvennut kyseenalaistamaan kuinka pitkään on hyödyllistä opetella ajattelemaan kriittisesti. Jos työelämään sattuu pomppaamaan, siellä viihtymään ja vieläpä menestymään, niin miksi sieltä pitäisi palata yliopistolle? Siksi, koska Suomessa pitää olla maisteri.

“Gradu. Sanoisin, että se on osoitus”, totesi suomalaisen viestintätoimiston korkeasti koulutettu toimitusjohtaja. Toimitusjohtaja puhuu totta. Gradu on osoitus venymisestä. Maisteri on myös hieno titteli. Minustakin tulisi Maisteri-Mattila. Wauh!

Silti ihmetyttää, miksi maisterius on Suomessa niin vallitsevaa. Valtiotieteiden kandidaatti ymmärtää jo melkoisen määrän asioita. Luovat alat elävät asioiden tekemisestä, aallon harjalla pysymisestä ja kiinnostuksesta uusiin ilmiöihin. Näissä yliopiston on vaikea pysyä perässä. Teoriaa tarvitaan tietenkin sopiva annos lisäämään kompetenssia. Sitä pitää oppia ymmärtämään ja hyödyntämään, mutta tähän prosessiin ei tarvita viittä vuotta.

Työelämään siirrytään liian hitaasti. Töissä käyvä opiskelija ei kasvata valtion kassaa toivottavissa määrin, koska hidastuneet opiskelut ahmivat rahaa. En sano, että ”kandina työelämään” pitäisi olla vallitseva käytäntö tai ihanne. Sanon, että on teennäistä pitää sitä huonona vaihtoehtona.

Viestinnän alalla ei pidä olla maisteri. Viestinnän alalla pitää opetella tekemään viestintää. Maailma pitää järjestää sanoilla ja sisällöillä joka päivä uudestaan. Sellaisen työn tekemiseen olisimme sopivia kandidaatteja kandidaatteinakin.


Kirjoittaja ei ole maisteri. Kirjoittaja ei ole edes kandi.

2014

Nuuskaralli

Ylläkseltä on 40 kilometriä Ruotsiin. Sieltä saa nuuskaa.

Kolarin kunta Länsi-Lapissa on tunnettu jylhästä Yllästunturista. Alue on kuuluisa myös poliittisesti punertavasta väestään ja vankasta oikeistovastaisuudestaan. Viime presidentinvaalien toisella kierroksella Pekka Haavisto sai yli 60 prosenttia kolarilaisten äänistä. Ihan vain protestiksi.

Ruotsin rajalla kuhisee lisäksi eräänlaisen tunturirallin erikoiskoe, kun nuuskaa kärrätään kaasu pohjassa länsinaapurista omiin ja kaverien tarpeisiin. Ylläkseltä ajaa Ruotsin puolelle noin puolessa tunnissa. Rajanylityspaikka on parin kilometrin päässä Kolarin kirkonkylältä. Heti rajalla, keskellä ei-mitään, on ruotsalaisten ICA-marketti.

Ruokakaupan ikkunasta loistaa useiden metrien kylmäkaappirivistö. Ruotsalaiset ovat ottaneet nuuskan valmistuksen tosissaan, sortimenttia on jos jonkinmoista. On maustettua, irtotavaraa ja annospusseja.

Nuuskan myynti ja luovutus on kiellettyä EU-maissa. Ruotsi on kuitenkin saanut Euroopan Unionilta erityisvapauden nuuskan valmistukseen ja myyntiin. Erityinen lupa sisältää erityisen ehdon: Ruotsin on estettävä tuotteiden vienti muihin EU-maihin. Rajamarketissa nuuskaostokset voi kuitenkin maksaa euroilla.

“Mitä sillä on väliä? Kyllähän me kaikki sitä nuuskaa kannetaan, jos joku pyytää”, toteavat paikalliset.

Moni Ylläksen vakituisista työntekijöistä asuu Kolarissa. He hakevat rajan takaa nuuskaa ja tuovat tunturiin sesonkityöläisille, jotka eivät viitsi ajella kalliilla bensalla erikseen Kolariin ja Ruotsin rajan yli. Tuskinpa kukaan välityspalkkiota ottaa, sellainen ei kuulu Lapin tapoihin. Kaveria autetaan nuuskatarpeissa samalla kun itseäkin.

“Kyllähän tuolta käsittääkseni hirvittävät määrät nuuskaa kärrätään, samoin kuin Haaparannasta Tornion naapurikaupungista. Paikalliset hakevat lähinnä itselleen. Turisteista en osaa sanoa, kun etelässä pääsee helposti laivalle.”

Nuuskaa saa tuoda yksi henkilö yhdellä kertaa kolmekymmentä purkkia. Kukaan ei valvo, montako reissua päivän aikana tulee rajan yli ajettua. Suomen ja Ruotsin rajanylityspaikoilla ei pariinkymmeneen vuoteen ole ollut tullivirkailijoita aktiivisesti työn ääressä.

Ylläksen baareissa joka toisella miehellä pullottaa – viiksien alla. Kolarin jääpallojoukkueen pukuhuoneesta löytyy tuskin yhtään silohuulista.