Suvilahdessa järjestetyn Flow-Festivaalin perjantaita koristivat kolme ajankohtaista elektropop-nimeä. Lähdin keikoille selvittämään, miten internetin suosikkigenre valloittaa festarilavoja. 

Päädyin glitchien, alieneiden ja myyttien äärelle.

Teksti ja kuvat: Lumia Lammi

Louna0nline, Black Tent 17.30

Taivaallinen kyberhyökkäys. Estradi täyttyy sokaisevasta salamoinnista ja elektronisesta melusta, yleisö lukitsee katseensa valomyrskyyn odottaen tulevia totuuksia ja tuomioita. Heidän sankarinsa on vuodattanut sydäntään ja sivaltanut kostoa huokuvilla saarnoillaan nappikuulokkeissa ja nettivideoilla, mutta miten internetin haarniska-asuinen hahmo ruumiillistuu festarilavalle? 

Huppupäinen, jedimäiseen nahka-asuun verhoutunut Louna0nline aloittaa shownsa pysytellen energisyydestään huolimatta etäisenä. Artistin karisman keskiössä onkin tietynlainen anonymiteetti, hän on omaa alustaansa hallitseva gossip girl, joka pysyy tarkkaan harkitun profiilikuvansa takana piilossa. Tai ehkä pikemminkin Batman, jonka teräksiset sanat on suunnattu muille satutetuille ja eksyneille. 

Hän puolustaa aitoja tekijöitä pintaliitäjiä vastaan, röyhkeitä tyttöjä limaisia musasetiä vastaan. Sen osoittaa myös avausbiisi pojat. 

Nää vitun pellet baaris koittaa nähä hameen alle /

Perhosveitsi pikkareis, mä poistun takavasemmalle

Louna laulaa. Jo yli vuosi sitten tulleen kappaleen murhaavaa sanomaa terästää tänä vuonna saavutettu glooria. Viimeistään nyt on pojille haistateltu. 

Vuoden kenties merkittävimmän kotimaisen läpimurtoartistin eturivi alkaa täyttymään faneista hyvissä ajoin. Moni heistä kertoo löytäneensä Louna0nlinen TikTokista, ja onhan nimessäkin viittaus internet-vaikutteisiin. Netti onkin mahdollistanut taiteilijanimen takaa työskentelevälle Louna Kukkoselle mahdollisuuden murtautua Z-sukupolven tietoisuuteen myös ilman levy-yhtiötä. 

Fanit ovat omakustanteisuudesta selkeästi innoissaan, ja moni manitsee sen piirteeksi, joka artistista tekee mielenkiintoisen. Myös Kukkonen itse on selvästi huomannut sen toimivaksi valttikortiksi, sillä omakustanteisuus haasteineen tulee mainittua myös eräässä välispiikissä. Kun kysyn, miten keikkakävijät kuvailisivat Lounan musiikkia ja tunnelmaa, esille nousevat toistuvasti adjektiivit autenttinen ja omaperäinen. 

Keikan apokalyptistä tunnelmaa tehostavat selkärankaa muistuttava mikki, eteerinen tuulikone ja taustavisuaalien hohtavan hidastettu estetiikka. Lounan maailma on darkwebin pikselöitynyt kammio, jossa kohtaavat rapdiivan öiset kadut ja nuoren sukupolven rakkaudenkipeä tunnustuksellisuus. 

Joku faneista kuvaa hänen taidettaan adjektiivilla hopeinen. Artistin visuaalisesta habituksesta selkeästi johdettu mielikuva osuu oikeaan myös tällä keikalla: ilmassa on jotain terävää, kiiltävää ja siitä huolimatta melko pehmeää. Loppua kohden myös esiintyjän cooleus hieman laantuu, kun tämä pysähtyy fiilistelemään saavutuksiaan ja kiljuu vilpittömän innoissaan isoille lavoille pääsemisestä. 

Louna0nline on popkentällä tekijä, joka kuvastaa kaipuuta teollisesta ja laskelmoidusta popista kohti mielikuvituksellisempia DIY-meininkejä. Samalla hänen musiikkinsa tuskin on ihan oudoimmasta päästä, ja tarttuvat biisit ovat otollisia lyriikoiden huutamiseen ja kädet ylhäällä hyppimiseen. Siksi onkin erikoista, miten valjusti musiikin uho ja nopeatempoisuus näkyvät yleisössä. 

Online-maailman salaperäisyys ruumiillistuu lavalle ihan tyylikkäänä, mutta tuskin musiikkiin sen kummempia lisäävänä karismana. Yleisö tuntuu seuraavan sitä edelleen kuin ruudun takaa. 

Pearly Drops, Black Tent, 19.30

Pilvinen, heleä, taivaallinen. 

Muun muassa näillä sanoilla kuvaillaan yleisössä suomalaisduo Pearly Dropsin musiikkia. Kuten yhtyeen albumeiden kannet, tuntuu myös musiikki vesivärimaalaukselta, jossa värit sulavat harmoniseksi usvaksi. Juuso Malin ja Sandra Tervonen selvästi tuntevat tuotantonsa läpikotaisin, sillä heidän tapansa käsitellä sitä lavalla on tyylipuhdas, varma, jopa kliininen. 

Lounan tapaan yhtyeen olemusta koristaa mystiikka, jota Malin ja Tervonen ovat kertoneet vaalivansa tarkoituksella. Kasvot ovat suurten aurinkolasien ja pään ympärille kiedottujen huivien peittämät, ja miksauspöydät tuntuvat nekin olevan yhtyeen jäseniä. Juuri tästä syntyy Pearly Dropsin toismaailmallisuus: kaksikko tuntuu alieneilta, jotka esittelevät omasta todellisuudestaan tuomia musiikillisia löydöksiä meille kuolevaisille, koneiden taiasta tietämättömille. 

Samalla sekä lyyrisessä että visuaalisessa estetiikassa on säilynyt leikittelevyys, kyky ihmetella myös Maa-planeetan kauneutta tuorein silmin. Jopa yhtyeen nimeen tuntuu sisältyvän halu kanavoida luovuutta aamukasteesta ja auringon heijastuksista. 

Alienduo osaa kuitenkin myös diivailla, ja estetiikka pysyy millenniaaleille uskollisena. Jos Lounan sukupolvi himoitsee metallin kiiltoa ja glitchaavaa kuvaa, Pearlyn yleisöön vetoavat selkeästi isot t-paidat, lippikset ja vellova lohdullisuus. Keikan loppua kohden äänimaailma muuttuu upottavaksi untuvapeitoksi, jonka suojasta on hyvä diggailla (hieman huojua ja nyökytellä) kolmekymppisen yleisön keskellä. 

Yhtye myös vitsailee iästään ja muistuttaa, ettei elämä lopu 25 ikävuoden kohdalla. Myös aikuisena voi haahuilla merenneitojen ja niittyjen keskellä, ja sen voi tehdä vieläpä coolisti. Lempeät synasoundit eivät kuitenkaan pyydä anteeksi kasarinostalgiaansa. 

Myös Yhdysvalloissa menestystä niittäneen yhtyeen musiikkia kiitellään yleisössä ennen kaikkea siitä, että se on suomalaiseksi poikkeuksellista. Myös välispiikit tulevat pääosin englanniksi. Keikkaa kantavat eteenpäin niin sanotut Good Vibes, tunnelma teltassa on ilmava ja jossain kohtaa kädet heiluvat ilmassa kuin merilevä loppukesän lempeässä aallokossa. Satunnaiset Perfect! ja Let’s go! -ääniefektit lisäävät videopelimäistä tuntua, ja tasapaksuudestaan huolimatta keikka tarjoaa dopamiinipiikkejä kiitettävällä syötteellä. 

Oklou, Silver Arena, 21.45

Sekä Louna0nlinen että Pearly Dropsin keikoilla kysyin kuulijoilta, keitä muita artisteja he odottavat festaripäivältä eniten. Yksi vastaus korostui ylitse muiden: ranskalaisartisti Oklou on monelle illan selkeä pääesiintyjä. Yli miljoonalla kuukausittaisella kuuntelijalla se tuskin on ihme. 

Okloun keikka sen sijaan on. Silver Arenan tyhjentyessä ihmisistä olo on kuin vaeltaisi ulos terminaalista toiseen maailmaan tehdyn merimatkan jälkeen. 

Moni taiteilija on kuvannut luomisprosessiaan sisäiseksi altaaksi, jolle voi palata ammentamaan inspiraatiota. Okloun musiikki on itsessään kuin tällainen pohjaton allas, joka kutsuu sukeltamaan ja kuuntelemaan maailman melua merkillisenä sinfoniana. Myös artisti itse kertoo kappaleen Take me by the hand jälkeen, että kriitikoiden ylistämän Choke Enough -albumin teemoja ovat muun muassa luovuus ja mielikuvitus. 

Yleisössä musiikkia kuvataankin soljuvaksi ja vesimäiseksi, unelmoivaksi. Eturivin faneista moni identifioituu musanörteiksi tai jopa opiskelee musiikkia, ja Okloun soundia he pitävät taiteellisesti kunnianhimoisena ja monipuolisena. “Se on ruumiista irtaannuttavaa”, joku sanoo.

Esityksessä onkin jotain hauraalla tavalla hengellistä. Tottuneen esiintyjän rauhallisuuden omaava artisti pitelee sylissään koko yleisöä ja paikoitellen kappaleet tuntuvat lempeän haltijan kuiskaamilta loitsuilta. Keikan keskeiseksi teemaksi tuntuu muodostuvan aika: kuljemme hieman vinksahtaneesta lapsuusnostalgiasta kaipuun ja hetkellisyyden kautta kohti myyttistä ikuisuutta, mahdollisuutta säilyttää viattomuus kyynisessä maailmassa. 

Useampi fani ja myös Oklou itse lainaavatkin artisti Ethel Cainia, joka on sanonut, että “Oklou tekee popmusiikkia ötököille”. Pimeän niityn suojissa kelpaakin olla hohtava kovakuoriainen kuuntelemassa eteerisiä ääniä, jotka täplittävät musiikin rikasta melodisuutta kuin huurre syksyisiä kukkia. 

Kuten moni loistava keikka, nostaa myös tämä albumin kontekstissa taka-alalle jääviä kappaleita yllättävän erottuviksi. Esimerkiksi plague dogs ja endless pääsevät festarilavan äänentoistolla loistavasti oikeuksiinsa. 

Läpi keikan kulkee Choke Enoughille ominainen, sinisävyinen yötunnelma, joka tuntuu ammentavan jonkinlaisesta liminal space -kauhusta ja painajaismaisesta jahdatuksi tulemisen tunteesta. Olo on kutkuttava, mutta huomaan vahingossa pidättäväni hengitystä – kuin varhaisteininä olisi kavereiden kanssa murtautunut hylättyyn, kummittelevaan toimistorakennukseen.

Keikan vaikuttavimmiksi hetkiksi nousevat kuitenkin loppupuolella esitetyt harvest sky ja a.g.cookin remix kappaleesta fall. Niistä ensimmäinen istuu festivaalin elokuiseen yöhön erinomaisesti ja saa yleisön tanssimaan kuin kulttiklassikko konsanaan. Yksi faneista kuvaa musiikkia hymyillen autismi-ystävälliseksi – eturivin väestä huomaa, että tietynlainen kummallisuus stimuloi. 

Fall yhdessä esimerkiksi god’s chariotsin kanssa on puolestaan yksi hetkistä, joka ilmentää Okloun kosketusta myyttien ja taruolentojen maailmaan. 

Hold my hands, let’s go on a wild goose chase /

Where the bliss remains

Oklou kehottaa. Taustalla välkehtii mikroskoopilla katsottuja alkueliöitä muistuttava tähtisade. Laulun kirkkautta ja olemuksesta huokuvaa vilpittömyyttä voi vain ihastella.

Keikkakierros saa minut iloitsemaan siitä, että myös elektropopin ulkopuolella mielikuvitusmaailmat ja mystiikka tuntuvat nostavan päätään. Johanna Valjakka kirjoitti kesällä Helsingin Sanomien kolumnissaan Kaunokirjallisuus alleviivaa nyt fiktiivisyyttään siitä, miten autofiktiotrendin jälkeen kirjallisuudessa on selvästi kiinnostuttu satumaisista ja maagisista elementeistä. 

Myös popissa on viime vuosina sekä Suomessa että kansainvälisellä kentällä totuttu spekuloimaan artistien henkilökohtaisella elämällä, oli kyse sitten Lauri Haavin No Haav No Lovesta (2026) tai Lorden Virginistä (2025). Toismaailmalliset kokeilut ja fantasioilla leikittely ovatkin virkistävää liikehdintää myös tällä puolella.