Teksti: Nella Ruonala

Nykyään tuntuu siltä, että pahin sosiaalinen synti ei ole olla väärässä, vaan olla väärässä julkisesti. Kun julkisessa keskustelussa vedotaan siihen, ettei ”mitään saa enää sanoa”, vältetään samalla puhumasta argumentin takana piilevästä ongelmasta. Todellinen muutos liittyy siihen, miten julkisia sanoista on tullut. Kyse ei ole sananvapauden kaventumisesta, vaan siitä, että jokainen lause arvioidaan välittömästi ja usein armottomasti. Postauksista, kommenteista ja sivulauseista on tullut suorituksia, jotka voivat hetkessä muuttua sosiaalisiksi riskeiksi. Juuri tämä pelko tekee röyhkeydestä sekä terveestä kärkevyydestä harvinaisen lajin.

Emme ole enää röyhkeitä, koska olemme oppineet pienenkin horjahduksen voivan johtaa maineen tai sosiaalisen hyväksynnän menettämiseen. Tämä muutos ei ole syntynyt yhdessä yössä. Se on hiipinyt osaksi arkeamme niin, että moni huomaa aktiivisesti sensuroivansa omia ajatuksiaan. Röyhkeys ei ole ka-
donnut siksi, ettei sitä tarvittaisi, vaan siksi, että sen hinta on kasvanut liian korkeaksi.

‘Cancel-kulttuuri’ ei syntynyt tyhjästä. Se syntyi alunperin vallan haastamisen välineeksi, jonka tarkoituksena oli nostaa esiin haitallista tai jopa vaarallista käytöstä, jota ei muuten olisi otettu huomioon julkisessa keskustelussa. Tietyllä tapaa se oli keino sanoa: “tämä ei käy, tämä ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää”. Matkan varrella mekanismia on venytetty äärirajoilleen, kunnes se on alkanut naksahdella
historiallisista liitoksistaan. Nykyhetkeen tultaessa ihmisten cancellointi on kuitenkin laajentunut koskemaan myös tilanteita, joissa esimerkiksi konteksti puuttuu tai jokin asia pyritään tarkoituksenmukaisesti ymmärtämään väärin. Tämä johtaa siihen, että keskustelusta tulee mustavalkoista ja ihmisistä turhanvarovaisia, sillä he pelkäävät tulevansa väärin tulkituiksi. Kun tulkinnanvaraa ei sallita, keskustelusta katoaa inhimillinen ulottuvuus.

Tämä johtaa helposti siihen, että yksittäinen virhe, huolimaton lause tai sana voi antaa ihmisen otsaan
leiman, jossa lukee “cancelled” – olet huono ihminen. Tällainen ajattelutapa tekee virheestä identiteettiin
verrattavan piirteen ja julkisesta keskustelusta miinakentän, jossa pienikin horjahdus tulkitaan paljastukseksi heikosta henkilökohtaisesta moraalista.

Nykyisessä vahvasti median ympärillä pyörivässä yhteiskunnassamme cancellointi on saavuttanut
uuden ulottuvuuden, ja erityisesti sosiaalinen media tuo omat haasteensa yhtälöön. Kun algoritmit palkitsevat nopeita reaktioita harkitsevan ja reilun keskustelun sijaan, jää konteksti usein toissijaiseksi. Videoklippejä irrotetaan alkuperäisestä asiayhteydestään, ja jokainen virke voi antaa aiheen henkilökohtaiselle syytteelle. Tämä luo kulttuurin, jossa kellään ei ole varaa inhimilliselle epätäydellisyydelle tai ajatusten keskeneräisyydelle. Jokainen sanomasi sana voi olla potentiaalinen todiste sinua vastaan, ja jokaisen julkaisusi sävy voidaan ymmärtää väärin joko vahingossa tai
tarkoituksenmukaisesti.

Jokainen meistä varmasti tietää, että mikään ei poistu netistä enää sen jälkeen, kun “julkaise”-nappia on painettu. Medialla on kyky nostaa esille usein jopa vuosikymmeniä vanhoja julkaisuja, mikä tuntuu olevan kaksiteräinen miekka. Vanhoja tekstejä esille nostamalla media toteuttaa tehtäväänsä vallan vahtikoirana, mitä pidän demokratialle äärimmäisen tärkeänä. Vanhojen tekstien uudelleentulkinta nykyhetken vallitsevien arvojen läpi voi kuitenkin johtaa siihen, että ihmiset alkavat elää jatkuvassa varuillaanolon tilassa, jossa jokainen mennyt ja tuleva sana punnitaan kuin oikeudenkäynnissä. Jos keskustelukulttuuriamme rakennetaan cancelloinnin pelon varassa, keskustelu ei voi olla aidosti demokraattista. Pelko ei synnytä parempia argumentteja, se synnyttää hiljaisuutta.

En tarkoita sitä, että julkisesti pitäisi pystyä sanomaan ihan mitä sylki suuhun tuo. Päivi Räsäsen kommentit seksuaali- tai sukupuolivähemmistöistä tai Jussi Halla-Ahon kommentit liittyen maahanmuuttajiin saavat mielestäni ansaitsemaansa kritiikkiä. Median tulee nostaa esille oikeasti ongelmallisia tekstejä, sillä se on vallan vahtimisen ydintoiminto.

Samalla tunnistan, että sananvapauden lisäksi jokaisella meistä on myös sananvastuu. Se tarkoittaa sitä, että meidän tulee kantaa vastuu siitä, mitä olemme sanoneet tai mitä sanomme. On kuitenkin hyvä
tunnistaa, että jos emme voi sanoa mitään röyhkeää ja pöyristyttävää, emme voi saada aikaan muutosta
yhteiskunnassamme. Röyhkeys ja keskeneräisyys ei ole aina pahantahtoisuutta. Joskus se on rohkeutta sanoa ääneen jotakin, mitä ei ole vielä täysin jäsennelty loppuun.

Ilman tätä rohkeutta moni tärkeä keskustelu jäisi käymättä. Röyhkeys johtaa helposti cancellointiin, jonka lieveilmiö on usein se, että ei uskalleta sanoa enää mitään. Todellinen ongelma on hiljaisuuden syntyminen. Tällöin keskustelusta katoaa särmä, joka on usein edellytys yhteiskunnallisen muutoksen syntymiselle. Kun hiljaisuus alkaa tuntua meistä turvallisemmalta kuin rehellisyys, on yhteiskunta menettänyt jotakin hyvin olennaista.