Bella: ”How old are you?”
Edward: “Seventeen.”
Bella: “How long have you been seventeen?”
Edward: “A while…”

teksti: Matilda Oksanen

kuva: Unsplash

Loka-marraskuu, taitoskohta lian ja märkyyden, kantoihin tarttuvan mudan ja autonovet sotkevan loan sekä kuolleen tai kuolemaisillaan olevan, kuolleiden henkien, martaiden välillä. Kaamoksen ja synkkyyden keskiaukeama, joka jo kaukaa henkii tummaa ja epätoivoista rämpimistä. Toisaalta illan hämärä kynttilänvaloineen ja uuden alun tuntuineen lämmittää mieltä liian nopeasti ohi sujahtaneen, helteisen kesän, ja jo etäällä kylmää hohkaavan sydäntalven välissä. Aamu-utu ja luonnon murtuvat värit, enemmän kuin muut vuodenajat, havahduttavat ajan kulkuun. Kahdeksalta aamulla ulkoilma tuoksuu samalta kuin kakkosluokan satunnaisena syystorstaina, liikkavaatteet vetonaruin kiristettävässä pussissa ja vielä liian iso reppu selässä.

Elämä vilahtaa silmien ohitse jo syntyessä. Ensimmäiset kymmenen vuotta kestävät ikuisesti. Kesä ei ota loppuakseen. Syksy tarkoittaa uusia matematiikankirjoja ja joulun lelukuvastoja, joista äidin töistään tuomalla kuulakärkikynällä ympyröidään unelmia. Sitä oppii elämään hetkessä, kun ei ole muuta paikkaa, mihin mennä. Ja huomaamatta, vääjäämättä, elämän virratessa eteepäin oppii lopulta liikkumaan sen mukana. Kuoppiin ei enää kompastu yhtä herkästi, ja varmuus askeleeseen kasvaa. Pian sitä juoksee ympäriinsä niin nopeasti, että aika tuntuu pysähtyvän, kunnes syntymäpäivä lähestyy ja huomaa miettivänsä, onko se joka vuosi päivän lähempänä. Jo kahdenkymmenen taitteessa elämän ympyrä kiristyy. Hahmotuskyky oikenee ja sitä huomaakin elämän olevan spiraali, jota alas liu’utaan. Kuinka paljon kitkaa ja voimaa vaatiikaan pitää hetkestä kiinni. Kuinka paljon tahtoa ja itsensä ohjausta vaatiikaan istua alas, pysähtyä. Vuodet ohenevat ilmaan, siitäkö auton radiossa laulettiin?

Kun Bella Swan saapuu sateiseen, sumuiseen Washingtoniin, Forksin kaupungin sinisen sävyinen jokasyksyinen elokuvamaraton saa alkaa. Ennalta-arvattava kolmiodraama ja kuolemansävyinen loka-marraskuu pysäyttävät ajan. Twilight-saga (2008-2012) on 2000-luvun tunnetuimpia nuortentarinoita ja 2020-lukulaisen nostalgian syvintä ydintä. Aikuisena sarja avautuu eri tavalla. Enää elokuvat eivät ole vain keskinkertainen tarina vampyyrista ja tytöstä, kielletystä rakkaudesta ja impulsiivisista valinnoista, vaan tarina tytöstä, joka on koko elämänsä ajan etsinyt kiinnekohtaa ja pelkää vanhenemista enemmän kuin kuolemaa. Kun Cullenien perhe astuu Bellan elämään, ensi kerran Bellalla on joku, jonka menettämistä aidosti pelätä. 

Twilight kertoo nostalgiasta. Vampyyripoika Edward ei vanhene, vaan on ikuisesti  seitsemäntoista. Bella vanhenee, ja pelkää, että aika tulee ja riistää häneltä mahdollisuuden olla osana Cullenien perhettä. Ihmisyyden rajallisuus ja ajan todellisuus tekevät elokuvista nuoruuden ahdistuksen kiteytymän. Aikuistumisen välitila on täynnä ristiriitoja. Bella on sen taitteen ruumiillistuma.

Twilight – Uusikuu (2009), on sarjan toinen osa. Elokuvan alussa Bella näkee painajaista ennen syntymäpäiväänsä. Siinä hän on vanha nainen, mutta Edward on edelleen  seitsemäntoista, kuten on ollut jo vuosikymmenten ajan. Painajaista säikähtänyt Bella vaatii Edwardia muuttamaan tämän vampyyriksi, jotta vanheneminen lakkaisi. Suojellakseen tyttöä vampyyreiden maailmalta ja varjellakseen Bellan ainutkertaista ihmisyyttä, Edward kieltäytyy ja päättää, että Cullenien on parempi poistua Forksista. Ihmissusi Jacob koettaa Edwardin poissaollessa lähentyä lapsuudenystävänsä, Bellan, kanssa. Bella on kuitenkin murtunut Edwardin kadottua. Hän istuu huoneensa tuolilla syksyn kuukaudet, odottaen Culleneiden palaavan. Elokuvassa kamera kiertää tuolilla istuvaa tyttöä, joka seuraa ulkona vaihtuvia vuodenaikoja. Kohtauksen taustalla soi Lykke Lin Possibility. Bella ei liiku. Elämä on pysähtynyt, mutta aika ei. Kipu solmiutuu yhteen kaipuun kanssa.

”Alice. You’ve disappeared. Like everything else. Now who else can I talk to? I’m lost. When you left, and he left, you took everything with you. But the absence of him is everywhere I look. It’s like a huge hole has been punched through my chest. But in a way, I’m glad. The pain is the only reminder that he was real. That you all were.” – Bella sähköpostiviestissä Alice Cullenille, Twilight – Uusikuu (2009)

Ajan tahdin kiristymisen kanssa kipuilu on muistutusta siitä, että menneisyys on todella tapahtunut. Nostalgia syntyy siitä, kun katsomme taaksepäin aikaan, jossa pelko ja toivo kulkivat käsi kädessä. Bellan kohdalla pelko menettämisestä ja toivo ikuisuudesta kietoutuvat yhteen elokuvasarjaksi, jonka katsominen antaa konkreettisen kiinnekohdan sisäiselle kaipuulle aikaan, jona Twilight oli vain kamppailua Team Edwardin ja Team Jacobin välillä, eikä syväluotaava kertomus vanhenemisen kauhusta. Vielä alakoulussa kaikki tuntui mahdolliselta, mutta niin kovin etäiseltä. Teininä kaikki aina tunneista tunteisiin tuntui ikuiselta, ja täysi-ikäisyyden rajapyykki siltä, kuin se olisi ollut aina vain kauempana. Forksiin palaaminen on rituaali monille. Kertomus nuoruudesta, katoavaisuudesta ja pelosta saa aikuisenakin palaamaan aikaan, jona kaikki tuntui hauraalta ja väliaikaiselta, mutta niin syvän merkitykselliseltä. Nostalgian kipu on parantavaa. Se antaa palata menneisyyden itsemme luo. Tuntea teinin, joka pelkäsi kasvamista ja kaipasi silti eteenpäin. Sanoa sille: vieläkin pelkään, mutta vieläkin pärjään.

Nostalginen kaipuu on tunnustus siitä, ettei menneisyyttä saa enää takaisin. Se on peruuttamattomasti poissa. Sen voi muistaa, mutta sitä ei voi palauttaa. Se on ajan kulumisen kokemus, josta syntyvä kärsimys johtuu omasta voimattomuudesta – aikaa ei voi pysäyttää, ei kääntää takaisin, lapsuuden Littlest Pet Shop -leikkeihin ei ole palaamista, eikä Pikku Kakkosta saa enää sellaiseksi, mitä se vuonna 2006 oli. On mahdotonta palata lukion ruokavälitunneille, makoilemaan käytävien sohville. Mutta yleensä jälkikäteen asiat näyttävät paremmilta, kuin mitä ne olivat. Aika kultaa muistot, muisti idealisoi menneisyyden. Ei kukaan täysijärkinen oikeasti tahtoisi olla seitsemäntoista, varsinkaan ikuisesti.

Loka-marraskuussa pysähdyn television ääreen ja nostan 2010-vuodelta säästämäni julisteet Robert Pattinsonista ja Taylor Lautnerista seinälle. Teippaan ulko-oveen askartelemani kyltin leffailtaan kutsumiani kavereita varten: ”Where the hell have you been, Loca?”.

Nostalgia on ikkuna, jonka eteen minä istuudun.