Kuka luulet olevasi, Amani Al-mehsen?

Teksti: Helmi Turunen

Kuva: Jonne Räsänen/ Otava

Kuka luulet olevasi Amani Al-mehsen?

Luulen olevani ihminen, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa ja rakentamaan siltoja sen välille, mitä ei ymmärretä. Luulen, että olen ystävä, sisko, tytär, täti; läheiset on mulle todella tärkeä asia tässä maailmassa.

Julkaisit juuri esikoisromaanisi “Hayati, rakkaani”, joka perustuu Irakista Suomeen sotaa paenneen äitisi Iman Al-Hashimin elämään. Minkälainen prosessi tarinan kokoamisen taustalla oli?

Kirjoittamiseen meni noin 2,5 vuotta, toki töiden ohessa. Prosessi lähti ihan ensiksi liikkeelle omasta tahdosta kirjoittaa näkyväksi näkymättömiä tarinoita. Konkreettisesti haastattelin äitiä. Vietettiin hyvin paljon aikaa yhdessä ja lähennyttiin siinä ja kuulin asioita, joita en ole aiemmin kuullut. Romaani on toki biofiktiivinen eli tietyt asiat olen jättänyt hänen kerrottavakseen. Hän saa sanella, mikä on totta ja mikä ei.

Aina sanotaan, että kirjoittajalla pitää olla istumalihakset, (ja prosessiin kuuluikin) poliittisen ilmapiirin ja historian pänttäämistä, Irakin historiasta, maailmanhistoriasta, Lähi-Idän ja myös Suomen historiasta. Paljon taustatyötä, kuten paljon pyyntöjä, mitä ei kuvitellut, että joutuisi pyytämään. Myös ihan sään googlettelua. Siis hyvin perustavanlaatuista taustatyötä, mutta se oli tosi hienoa, opin paljon.

Sen lisäksi on luova taso. Romaanin pääpiirteet on oikeasta tarinasta ja kaikki mikä tulee historiasta ja ilmapiiristä, mutta mikä luo tarinan on se, miten ne kurotaan yhteen eli kaikki mitä sinne täytin ja loin.

Onko tarinassa jotain, johon itse samaistut erityisesti?

Naisen rooli kaikkien ristiriitojen keskellä, vaikka se on hyvin erilainen tietyllä tapaa omassa elämässä, niin kuitenkin se patriarkaatin kosketus on ollut läsnä lapsuudesta asti ja vielä monen kulttuurin ristitulessa eri tavalla.

Romaanissa tulee usein esiin naisten monella eri tapaa kokema häpeä. Mitkä ovat mielestäsi parhaita tapoja purkaa tätä häpeää? Esimerkiksi arjessa tehtävät teot tai laajemmalla tasolla esimerkiksi median mahdollisuudet vaikuttaa tähän?

Ihan ensiksi koen, että pitää tehdä näkyväksi ja kuuluvaksi sitä, mikä on hiljaista ja näkymätöntä. Se synnyttää häpeää, että hävettävät asiat on salaisuuksia, jotka on tavallaan kaikkien tiedossa, mutta sitä itse suojelee ja kokee syyllisyyttä, jos ei onnistu siinä.

Arjen tasolla koen tietenkin, että naisten välinen (kommunikaatio), kuten äidiltä tyttärelle jos puhutaan meidän perheestä, on ollut tosi tärkeää. Kun toiselle on rakentunut tosi vahva häpeä, niin ei halua, että häpeän perintö jatkuu. Ja vaikkei sitä täysin pysty rikkomaan niin siihen voi tehdä säröjä, esimerkiksi siinä, miten oppii näkemään oman kehon ja arvostamaan sitä, tai omaa naiseutta. Meillä nimenomaan äiti on aina ollut silleen, että naiset on vahvoja ja se on perus lähtökohta ー eikä että naiseus on jotain, mitä pitäisi hävetä.

Isommalla tasolla, vaikka mediassa, tärkeää on vastuun siirto. Siinä pitäisi tapahtua muutos. Median otsikoissa me nähdään paljon, että naisille tapahtuu tätä ja kerrotaan olosuhteista, vaikka mitä on ehkä ollut päällä, mitä on tehnyt, onko ollut humalassa. Eikä että tämän ikäinen mies, joka on tällainen, tällaisessa ammatissa… teki sen teon. Siinä pitäisi tapahtua vastuun siirto, ja sitähän me nähdään nyt globaalilla tasolla, esimerkiksi Ranskassa: että “häpeä ei kuulu minulle”. Tehdään (siis) näkyväksi, että ketkä tyypit tekevät näitä tekoja ja mistä kulttuurista se johtuu. Eikä että me naiset vaan olemassaolollamme oltais jotenkin syyllisiä toisen, irrallisen ihmisen, tekoihin. Koen siis, että vastuun osoittaminen sinne minne se kuuluu on tärkeää.

Myös väkivaltaan ja vihaan liittyvät teemat tulevat esiin romaanissasi ja esimerkiksi päähenkilön Amalin perheen miehet näyttäytyvät usein hänen silmissään vihaisina ja jopa pelottavina. Onko sukupolvelta toiselle siirtyvästä väkivallan ilmapiiristä, johon useat ihmiset kasvavat, mahdollista kasvaa toiseen suuntaan ja mitä keinoja siihen löytyy?

Tosi tärkee kysymys. Todellakin on mahdollista, ja meidän perhe on siitä esimerkki. Mutta se vaatii, että sen vihan ja tiukkojen raamien, mitä miehillekin asetetaan ー kuten että tunteita ei saisi näyttää ja ne ovat tietynlaisia ー tilalle tuleekin pehmeys ja sallivuus. Että mieskin saa olla pehmeä ja itkeä, eikä se ole häpeä. Puhun nyt miehistä, koska kirjan kontekstissa se oli vahvasti siellä, vaikka naisten kohdalla sama. Muutos vaatii sitä, että joku suvusta tai perheestä alkaa kyseenalaistamaan ja tekee sen työn, että opitusta opitaan pois.

Miten vertaisit Irakin tämän hetkistä tilannetta siihen, mitä se oli Saddam Husseinin hallintokaudella? Miten valtio on kehittynyt siitä oman näkemyksesi mukaan?

Saddamin aikaan on toki ollut diktatuuri: pelkoa ja uhkaa ja kukoistusta niille, jotka seuraa sääntöjä. Nyt on kuitenkin niin sanottu demokratia. ‘Niin sanottu’, koska vaikka on vapautta, niin se on enemmän sellaista kaaoksen vapautta, koska jos vaikka puhutaan naisten tai vähemmistöjen oikeuksista niin on tapahtunut ihan todella suurta takapakkia kaikkeen lapsiavioliitoista naisen asemaan lähtien ja siihen, että homoseksuaalisuus on rikos.

Asiat muuttuu nopeasti. Tulee edistystä ja sitten tulee takapakkia, mikä kertoo siitä, että tilanne ei ehkä ole koskaan vakiintunut siellä sen jälkeen mitä on tapahtunut. Sanoisin, että vapaus on ehkä lisääntynyt, mutta yhä on se kysymys, että keille.

Se vähän muuttuu; silloin oli kyse enemmänkin poliittisesta lojaaliudesta, eikä taas välttämättä sukupuolesta, vaikka totta kai oli sukupuolittunutta väkivaltaa — mikä sotaan valitettavasti kuuluu — ja patriarkaattinen kulttuuri. Mutta tässä päivässä huomataan kuitenkin, että sukupuolten välinen ero on tosi näyttävä Irakissa ja naisen rooli aika alas ajettu monin tavoin.

Miten poliittinen aktivismi näkyy tällä hetkellä Irakissa?

Sitä on paljon. Koko ajan on kansalaisliikehdintää ja siitä johtuukin, että asiat ovat siellä edistyneet ja edistyy. Mutta sitten se ottaa takapakkia, koska demokratia, ja okei, vaikka se ei demokraattisella asteikolla kauheen hyvin mene niin silti, valtaa pitävät yhdessä uskonnollisten johtajien kanssa paljon määrittää (mihin suuntaan asiat menee). Kansalaisten tahto on tosi vahva siihen, että tasa-arvo olisi parempi, mutta sitten sitä kitketään aika väkivalloin pois. Monesti kun todetaan, että “Irak on tällainen” tai “Suomi on tällainen” niin eihän se kerro sitä, että millainen se kansa on ja miten paljon siellä on värejä ja tasoja.

Miten päädyit Naisasialiiton Unionin puheenjohtajaksi?

Se ei ollut mulla ihan on the radar, mutta monesta suunnasta tuli että “nyt haet sinne” ja kannustettiin ja suostuteltiin. Kyllä se sit lähti siitä, että haluan tuoda feminismiin (lisää) intersektionaalisuutta. Olen ensimmäinen irakilaistaustainen suomalaisnainen siellä, mikä tuo jo oman näkökulmansa. Haluan tähdätä siihen, että feminismi on kaikkien asia ja saadaan kaikille sellainen olo, että he kuuluvat tänne. Mulla oli hyvä näkökulma siihen, koska en ole aina itsekään kokenut sitä.

Miten olet lähtenyt edistämään tavoitettasi?

Jo mun puheessa ennen äänestystä toin esille, että mulle esimerkiksi kunniaan liittyvä väkivalta on tärkeä teema ja myös ihan se, että missä kaikessa me ollaan mukana ja missä meidän ääni kuuluu. Sen lisäksi on perusasiat mitä tehdään, oli ne sitten kansainvälisen naistenpäivän marssi tai pienempiä eventtejä tai lukupiirejä tai mitä ikinä. Kaikissa näissä tärkeää on se, ketkä siellä on tekemässä ja osallistumassa, ja sen laajentaminen ja yhteistyön laajentaminen erilaisten olemassa olevien järjestöjen ja yhteisöjen kanssa.

Myös: tartutaan sellaisiin pelottaviin aiheisiin, mitkä jätetään ehkä helposti syrjään, koska jos ei me niin kuka sitten? Otetaan kantaa, ja sitähän puheenjohtaja paljon tekee, että tuo asian omalla nimellään ja kasvoillaan esiin. Vaikka meillä on kyllä upee tiimi ja porukka, että yhdessä tehdään tosi paljon.

Olet myös tehnyt töitä toimittajana ja toiminut antirasismin asiantuntijana Suomen pakolaisavussa. Miten kuvailisit pakolaisten representaatiota suomalaisessa mediassa?

Kiinnostava ilmiö. Koen, että edistystä on tapahtunut, mutta silti mennään sillä perinteisellä kahtiajaolla, missä on joko ‘sankari’ tai sitten hirveät tarinat. Näkyy myös valitettavasti termeissä, kuten “pakolaistulvat”. Ei ehkä kaikilla säväytä, mutta ne epäinhimillistää pakolaisia todella paljon.

Mikä mun kirjassakin tulee esiin on, että pakolaisuus on status, eikä ihminen tai kokonainen identiteetti, vaan hetki elämästä – ainakin sen olisi tarkoitus olla. On huolestuttavaa, että tavallaan kaikki sanat mille me altistutaan luo sitä normaaliksi, että tällainen joukko pakolaisia on jatkuvasti olemassaoleva, vaikka se on nimenomaan välitila elämässä.

Mielestäni pitäisi panostaa siihen, mitä kaikkea ääripäiden väliin jää; mitä on tavallisuus, että pakolaiset ei ole vaan ‘selviytyjiä’ tai ‘uhreja’, ‘välimerellä hukkuvia’ tai ‘rikoksia tekeviä’ vaan myöskin ihan ihmisiä, jotka harrastaa ja unelmoi ja tekee kaikenlaista elämässään. Niin kuin mun kirjasta saa varmaan sen käsityksen, että “Aa tässä oli kokonainen elämä ennen kuin hän päätyi tähän statukseen”. Koen, että medialla on tosi suuri rooli siinä ja itse panostaisin siihen koulutukseen ja tekijäjoukkoon, jotta ymmärrettäisiin, että ne sanat määrittää pitkälti todellisuutta. 

Mitkä asiat tai ketkä henkilöt nimeäisit tärkeimmiksi vaikuttimiksi ja motivaattoreiksi sen taustalla, missä olet nyt elämässäsi?

Äiti on ehdottomasti ollut aina roolimalli ja ystävä, ja omalla tavallaan näyttänyt sen paremman maailman eteen taistelemisen merkityksen. Tekijä, mikä on vaikuttanut, on ehkä se, että siedän epäoikeudenmukaisuutta todella huonosti, se on ollut pienestä asti. Mulla on ollut aina se, että haluaisin pyrkiä kohti oikeudenmukaisuutta, ja sitä miettii tietenkin niissä teemoissa ja asioissa, mitä omassa elämässä tulee, että no miten se tehdään. 

Ehkä tässäkin tulee se lähimmäisenrakkaus aspekti. Toivon, että kaikki keitä rakastan pystyisi elämään vähän paremmassa ja turvallisemmassa maailmassa, ja myös että ihan kaikki pystyisivät elämään vähän paremmassa maailmassa, ja tulevat sukupolvet.

Tiedän, että mäkin oon kai vielä nuori, mutta ajattelen jo seuraavia koska tuntuu, että meille on jätetty aikamoinen sotku selvitettäväksi. Nyt kannetaan sitä vastuuta mitä pystytään, että edes vähän paremmaks jätettäis asiat. Saa nähdä miten käy, mutta ainakin itse pyrin siihen omassa elämässä. Ehkä siis toivo on ajava tekijä, oikeudenmukaisuuden ja äidin lisäksi. Ja tosi monet esikuvat Suomessa, jotka on raivannut tietä, että mä voin ees tehdä näitä asioita. Haluan raivata vähän lisää.

Haluaisitko jakaa jotain tärkeää, mitä olet oppinut äidiltäsi?

Tekisi mieli sanoa muutamakin, mutta ehkä aloitan määrätietoisesta toivosta. Helposti kaikki kauheus, mitä elämässä tulee (vastaan), passivoi ihmisiä ja saa surulliseksi ja toimettomaksi. Määrätietoiseen toivoon liittyy se, että näkee sen jonkun paremman, että jotain voidaan tehdä ja myös tekee sen eteen jotain. Että ottaa toimijuutta, ja ihan pienilläkin tavoilla voi tehdä sitä. Silloin tietotulva kaikesta pahasta tai tapahtuvasta ei lamaannuta, koska se myös monesti pelaa niiden pussiin, jotka haluaa tuottaa pahaa tai hajottaa.

Toinen juttu on hyvät käytöstavat, joka on ollut hyvin iskostettu, koska sillä pääsee niin pitkälle. Esimerkiksi antirasismin ja yhdenvertaisuuden saralla kun kysytään, mitä voi tehdä, niin hyvillä käytöstavoilla pääsee jo niin pitkälle; että mietit, miten kohtaat toisia ihmisiä. Multa monesti kysytään kohtaamisen taidoista ja miten sitä voi kehittää, koska ne hyvät käytöstavat tuo niin pitkälle siinä, että osaan kohdata ihmisiä sen vuoksi ehkä tasa-arvoisesta asemasta ja sellaisesta, että voi luoda tärkeitä keskusteluja, vaikka olisikin eri mieltä.