Kirjoittaja: Strand Funk
Editoinut: Helmi Turunen
Äiti Maamme kiertää ellipsin muotoista rataansa halkoen aikaa ja avaruutta, suuruutta ja suhteellista pienuutta, eksoplaneetan yksinäisyyttä. Se nilkuttaa toista jalkaansa vaappuen, tarkalleen 23,5 astetta kallistuneena. Harteillaan hän kantaa kaupunkeja, Helsinkiäkin, joka tämän kallistuman vuoksi pääsee tekemään tuttavuutta auringonvalon kanssa harvakseltaan.
Helsinki on persoonaltaan kylmä, seksikkäästi etäinen sekä charmikas. Aurinko on Helsingin intuitiivinen vastakohta, mutta jokakesäinen heila. Se jättää katkerat hyvästit ja palaa takaisin. Jälleennäkemisen koittaessa rakastajattarien välisestä kitkasta syntyvä kuumuus jalostuu intohimoksi, Helsingin ja Auringon romanssin roihu syttyy ja kaupungin asukit pääsevät nauttimaan keväästä ja koittavasta kesästä.
Kun kahden ihmisen, tai vertauskuvallisen entiteetin, katseet kohtaavat ajassa ja paikassa, jossa ilmaan on levinnyt jotain syttyvää ja iskeytyvän kipinän suostutteleva mahdollisuus läsnäoleva, on liekki ehkä syttyvä. Uuden tuttavuuden mystiikka, tieto siitä, että toista ei tiedä, avartaa sitä ihmisen tilaa, jossa rakkaus sekä intohimo asuvat. Kun takimmaisen seinän tarkkaa etäisyyttä itsestään ei tiedä, on tutkittavan tuntemattoman määrästä syntynyt laajentava, kiehtova illuusio.
Laajentunutta tilaa voi ottaa haltuun tiedustelemalla taikka tunnustelemalla. Tila lisää myös hapen määrää, joka palamisprosessissa saa liekin palamaan puhtaampana, kirkkaana ja kuumana sinisenä liekkinä, jonka väri, surun väri, enteilee kirkkaan liekin lyhyemmän elinkaaren lopussa vaanivasta melankoliasta. Hetkessä, jota kuvailen, sillä ei ole väliä.
Kuumemman liekin sininen väri johtuu nokisten hiukkasten poissaolosta, joidenka terminen säteily tuottaa kotoisan, keltaisen liekin värin. Keltaisen liekin näemme useimmiten turvallisissa ja tutuissa ympäristöissä taikka nuotiossa sekä kynttilän kärjessä tanssahtelemassa. Tämä liekki ei ole vain liekki, vaan kuvittelemalla heijastamme siihen ennestään tietämiämme asioita ja odotuksia. Tiedämme, millaista turvaa illan hämärän laskeutuessa sytytetty kynttilä tuo mukanaan. Se erottaa turvasataman yhden yön ankkuripaikasta. Sinisessä liekissä emme havaitse mitään tuttua, se kuultaa lävitse. Kuvainnollisesti se on vain raakaa intohimoa.
Talvea ylittäessään Helsinki ja kesä unohtavat toisensa. Nokihiukkaset ovat haihtuneet pois ja ilman on täyttänyt kirkas mutta pistävä yksinäisyyden happi. Kun aurinko palaa, helsinkiläiset pääsevät omaksumaan kesän luonteen, sinisen liekin, uudestaan. Suven edetessä armaiden aikojen muistot palaavat mieleen, liekki kääntyy taas keltaisemmaksi, myöhemmin kohti oranssia – siitä syksynkin värit tulevat. Puhutaan alkukesän kohtalokkaasta kynnyksestä.
Aurinko kiipeää viipyillen yhä korkeammalle, elohopea seuraa perässä. Sen valo osuu ihmisten kasvoihin, kimpoaa poskipäistä ja jättää piirteitä korostavan varjon niiden alapuolelle. Koska aurinko ja Helsinki eivät ole ihmisiä, he eivät rakastellessaan eritä hikeä, jonka tuoksuista heilastelijat voisivat pitää molemminpuolisesti. Heidän todellisuudessaan lähin verrokki tälle aistimaailmaan tunkeutuvalle lemmen sivutuotteelle on ultraviolettisäteilyn ja ihmisten ihosolujen melaniinia vapauttava vaikutus. Helsinkiläiset ruskettuvat ja tummempaan taittava iho korostaa kasvojen silmäkuopissa lepääviä kirkkaita silmiä, jotka luovat kimpoilevia katseita, kysyviä ja ehdottavia.
Syntyneenä lisääntymään, pakotettuna haluamaan, ihminen kohtaa ruskettuneet kasvot, sirosti kaartuvan kaulan sekä juuri oikean muotoiset huulet, jotka hymyyn levitessään paljastavat väriltään helmikuista hankea muistuttavan hammasrivistön. Kun musiikki on kovalla, ja halu kertoa toiselle jotain läsnä, joutuu kertoja kallistumaan lähemmäksi, jolloin kertovaa suuta somistava huuli saattaa hipaista kuulijan korvaa. Hipaisu värisyttää ilman happimolekyylejä ja paljastaa niiden määrän. Toistuvat tapahtumat toistuvat, ja vastaavat kysymyksiin siitä, millaista on pitää kiusoittelevaa katsekontaktia ja miltä tuntuukaan suudella tuntematonta.
Havainnollistavan vertauskuvan rytmin ja sävelten keinuttamaan iltaan voi löytää musiikista. Rumpujen tarjoama perusta, rytmi, luo maan jalkojen alle, toisinaan lisäten kuulijan aisteja terävöittäviä poikkeamia. Basso tuo jotakin, mitä ennakoiva intuitio kaipaa, mihin se ei aina kiinnitä täyttä huomiotaan, mutta jonka läsnäoloa se kovasti kaipaisi. Sen kutinan, joka erottaa tyypillisen keskiviikon tyypillisestä lauantaista.
Kun elämä svengaa ja ilta groovaa, mieli on valmis mausteille, kutkuttaville tapahtumien kululle ja jännitykselle. Ensimmäinen sointu on yllättävä, lupaava ja seksikäs. Tunnelma asettuu ja mieli toivoo tulevan ruokkivan asettuneita haaveita. Seuraava sointu vie syvemmälle ja pysyy kiusoittelevan pitkään. Kohtaat katseen, joka sekin pysyy kiusoittelevan, jännittävän pitkään. Kolmas sointu vie mukanaan vauhdilla, hämmentää, mieli ei pysy perässä, huomaat suutelevasi – tässä soinnussa on yllättävä nuotti, iskee kuin tequila. Se maalaa maisemaa, johon asetut ja illan jatkuva, tunteja aamua kohti keräävä luonne unohtuu. Melodia kulkee poikkoilevasti kierellen, mutta palaa siihen ideaan, tunteeseen, johon takerrut, toonikkaan. Kappale päättyy, on kohtalon hetki, yllätetty sekunti päättyneen nuotin ja aploodien välillä, muutoskohta.
Keväisessä sateessa, jalkojensa alla kesän kynnystä tunnusteleva ihminen kävelee kotiin hyräillen. Veri kiertää alavartalossa ja suussa maistuu jonkun tequilan maustama sylki. Tequilaisissa suudelmissa maistuu ensin suola, sitten sitruuna, tequila seuraa viimeisenä. Intuitiivinen mieli aavistaa, että makuja vastaanottavan aistin takana piilee tarkoitus, joka vahvistaa ihmisen otetta elämänlangasta; ehkä se auttoi muinaisia esi-isiämme erottamaan myrkylliset marjat syötävistä. Hullunkurista, miten aisti, jonka tarkoitus on auttaa tulkitsijaansa välttämään ennenaikainen kuolema, kääntyy kuolettavaksi, kun toisen makua kuollakseen kaipaa.
Kun asian pohdintaa jatkaa, ymmärtää toisen maistamisen olevan portti uuteen maailmaan, jossa hellä tuulenvire on hänen hengityksensä. Tuoksu hänen tuoksunsa ja sateen uusi olomuoto riippuu sateen tyypistä: hekumoiva heinäkuun tihku, taiko kitkerän kirskuva kaamossade. Pääsy tähän maailmaan on ihmisyyden ydin ja elomme jatkumista ylläpitävä seikka. Siinä maailmassa vuodenajat eivät ilmene samanlaisena systemaattisena kulkuna kuin reaalimaailmassa, joka paljastuukin lähtöportiksi kesämaahan. Siispä tämän vuodenajan pohtiminen on turhaa kaiken muun kuin rakkauden, tai rakastajien kannalta.
