Teksti: Sini Kontiainen
Kuvitus: Nanaka Takegata
Maailmanparannusprojekti Parannetaan maailma ja samalla itsemme. Rakastutaan lokakuussa, ja uudestaan sitten keväällä, kun varistelemme kaamosmasennuksen rippeet parvekkeen kylmälle betonilattialle, ja pikkulintu, jota emme kumpikaan tunnista, laulaa Mozartin Requiemin alusta loppuun. Muistamme jälleen, miten maailma täytyy edelleen parantaa. Pyöräillään vieretysten Alepa-fillareilla korit täynnä halvinta viiniä, ja humallutaan, sillä ihan totta, aurinko nousi sittenkin. Juhlistaessamme kissani syntymäpäivää, liikennekartiota matkivan pahvihatun kuminauha puristuu leukaani vasten. Onko minusta universumin parantajaksi? Lasken kahteentoista, ilmassa väreilee hölmö onni. Hyräilet epävireistä oodia oranssin kissan kunniaksi, minä nauran. Yhdeksän elämää tai vain yksi, tänään - ja ehkä huomennakin - annan itselleni luvan olla kokonainen.
Valovuosi Viitsisinkö varastaa yhden tunnin itselleni aamukuudelta, tai yhdentoista kellonlyönnin jälkeen? Halpaa pestoa ja kirsikkatomaatteja, tai ihan vain tuikkivat silmäsi omissani kiinni. Kaikki on hetkessä, ihan juuri tässä. Lukemattomissa uutisissa, suitsukkeissa, ja avaamattomissa rakkauskirjeissä, joita kirjoitamme toisillemme salaa. Hengitetään yhdessä, näytän sinulle Otavan. Piirrän sen ääriviivat murheiden kangistamaan selkääsi. Muista hengittää - nosta katseesi ylös, sillä sinun aikasi on valovuosi, eli silti vain hetki. Vaadin siis, anna se itsellesi, tuikkiville katseille ja kuutamotansseille.
