Palstalla median oma yllytyshullu etsii kehon ja mielen hyvinvointia mitä kiistanalaisemmista hoitomuodoista.
TEKSTI Juho Härkönen
Postmodernina aikakautena kulutushysterian, kiireen ja itsebrändäämisen keskellä ihmisen on helppo hukata ote itsestään. Lähdin selvittämään, voisinko löytää elämän purjelaivaa moukaroiviin karikoihin ja merkityksettömyyden tunteen musertaviin aaltoihin helpotusta ikiaikaisesta, luonnosta itsestään ammennettavasta viisaudesta. Pohdin, kykenisinkö löytämään sisältäni korkeampaa voimaa, ja toisaalta kadonnutta pienen, viattoman pojan herkkyyttä. Henkioppaaksi polulleni kohti valaistusta valitsin shamaanin.
Shamaanin jäljittäminen Helsingissä osoittautui turhauttavan haasteelliseksi. Lopulta kuitenkin rukouksiini vastattiin, ja tavoitin puhelimen välityksellä suomea voimakkaasti murtavan mieshenkilön. Spirituaalisten lukkojeni aukimurtamiseksi sovimme konsultointitilaisuuden heti kahden päivän päähän Helsingin luonnonuskojen pyhimpään, Viikkiin.
Saapuessani pääkallonpaikalle shamaanin kerrostaloasunnon oven taakse, epämiellyttävän kylmä väre nuoleskeli selkärankani nikamia. Mitä jos poppamies löytäisi pimeät tuntoni murtaen hatarasti rakentuneen pinnallisen uhmani ja tekisi minusta miehen muotoisen, kyynelehtivän kasan katumusta ja epävarmuutta? Mitä jos ajautuisin syvemmälle magiaan ja luonnonuskoihin, huomaten päätyneeni lonkero-okkultistisen kultin kunniajäsenistöön? Mitä jos joutuisin uhraamaan rusakon?
Vastaanotto runsain orientaalisin ryijyin, unisiepparein ja eksentrisin taikakaluin koristellussa asunnossa oli erittäin lämmin. Shamaani oli keittänyt näyttävän, läpikuultavan pannullisen sielua avaavaa yrttiteejuomaa, ja siemaillessamme tätä Ruohonjuuri-hippien kosteaa päiväunta aloimme kartoittamaan sieluni tahroja.
Kerroin miehelle realistiseen sävyyn hektisen elämäntyylin aiheuttamista kuulumattomuuden, apatian ja väsymyksen tunteista sekä omakuvan menettämisestä. Henkioppaani ohjeistamana tanssitin sormiani pitkin kehoni seitsemää chakra-pistettä, kunnes ongelmieni juuri, kuolemattoman sieluni Akilleen kantapää, löytyikin pallean tienoilta. Käsitykseni mukaan elinvoima vatsastani ei pääse nousemaan sydämeni käsiteltäväksi. Epäilin mielessäni myös satunnaisen närästykseni selittyvän tällä.
Pian kävikin selväksi, että luonteeni heikkous kumpuaa monen sukupolven takaa ja avataksemme sydämeni Pandoran lippaan täytyisi meidän konsultoida esi-isiäni. Niinpä shamaanin avustuksella muodostin sydän-sielu -yhteyden alkaen isovanhempieni vanhemmista edeten kronologisesti alaspäin, pyytäen kaikilta lupaa olla oma itseni. Näin voisin tulla sukuni todelliseksi edustajaksi ja henkisen perimän ilmentymäksi.
Toimenpiteestä hämmentynyt, kärsivän ummettunut ilmeeni teki luullakseni vaikutuksen saadessani kannustavia kommentteja tajuntani kirkkaudesta ja intomielistä kyselyä siitä, mitä isoisäni vanhemmat ovat kilvoittelustani mieltä. Odotin jatkuvasti hetkeä, jolloin alkaisin kuulla viestejä haudan takaa, minkä seurauksena seuraava ”Healing Härkönen” tulisi käsittelemääni kolmen kuukauden hermoparantola- ja valiumjaksoa.
Seuraavaksi lähdimme kartoittamaan uudisraivaajien lailla sydänchakraani. Ilmassa oli sähköä, uhkaa ja kohoavan lämpötilan tuntua minun ja shamaanin istuessa kynttilän vastakkaisilla puolilla, tuijottaen tiukasti toisiamme silmiin. Kahden raavaan miehen laajapupillisen katsekontaktin myskistä voimaa katalysoi samalla esimerkkiä seuraten tapahtuva käsiliike: vuoroin hieroin nännejäni, vuoroin lypsin tietoisuuttani ylös kylkiluista , kohti sisäisen valoni hehkuvaa majakkaa. Tavoitteena oli päästä sisälle sydämeeni, minuuden mikrokosmokseen ja kohdata sisäinen jumalani. Päätellen toisen osapuolen haltioituneista eleistä näimme valoa tunnelin päässä ja jostain myyränkolosta aortan takaa löysimme olemisen ykseyden. Hetken aikaa minä ja Vergiliukseni paistattelimme tässä jumalaisessa valaistuksessa, shamaanin kysellessä näenkö nyt, millaiseen harmoniaan tulee pyrkiä. Hämmennykseltäni en ollut aivan varma, oliko sieluni päre syttynyt vai sammunut, mutta vastasin sielunhoitajani poikamaisen innokkaaseen hymyyn nyökyttelemällä.
Viimeisenä vuorossa oli kehoni tunnelukkojen käsittely ja avaaminen. Telepaattisen yhteyden avulla shamaani, tämä psyykeni pakkopaidasta rimpuileva aivoaaltojen Houdini, selvitti minun subliminaalisesti sulkeneen tietoisuudestani kokonaan minulla 15-vuotiaana olleen tummatukkaisen koulukiusaajan.
Koska olin halunnut moukaroida tätä minulle ennestään tuntematonta mätisäkkiä nyrkillä kuin vierasta sikaa, koskaan kuitenkaan toteuttamatta näitä hurmejuhlia, kipuili oikea olkapääni. Syy ei siis ollutkaan toissapäiväisessä penkkipunnerrusharjoituksessa. Seuraavan niskakivun ilmestyessä luultavasti paljastunee ratkaiseva osallisuuteni Ugandan kansanmurhaan tai vuoden 2008 talouskriisiin. Rintauinnin kuivaharjoitteita ja varjonyrkkeilyä muistuttavin elkein rakensimme minulle psykofyysis-spirituaalisen suojakuplan, jonka sisällä pystyn elämään turmeltumatta, kuin vakuumipakattu kirjolohifilee konsanaan. Ykseydyin myös 15-vuotiaan itseni kanssa kasvattaen teini-minäni pojasta mieheksi. Tunsin valaistuksen rintakarvojen suorastaan puhkeavan kukkaan sieluni sopukoissa.
Olimme saapuneet sovitun tunnin loppuun, ja olin valmis kohtaamaan elämän aidompana, valaistuneempana versiona kurjasta minuudestani. Kohteliaasti jatkokonsultaatiosta kieltäydyttyäni seurasin rivakasti sydämeni mikrokosmoksen pohjantähteä lähimmälle bussipysäkille. Intensiivisten katseiden, haparoivan itsekoskettelun ja isoisäni virheiden telepaattisen korjaamisen täytteinen tunti oli kokemus. Täysin siitä nauttiakseni olisin kuitenkin tarvinnut melko paljon terävämpää yrttiteetä.