Päivittelyn vuosikymmen

teemu

 

Luottamuspula iski. Kevät jätti toistuvasti saapumatta sovittuihin tapaamisiin ja loskainen syyskaamos lorvi taas kerran kuin puolalainen vuokratyöläinen Olkiluodon raksalla. Saattaisi olla kansalaisaloitteen paikka, mutta asialle pitäisi oikeasti tehdä jotain, kirjoittaa Teemu Kiviniemi verkko-Groteskin ensimmäisessä kolumnissa.

Haluan, että siirrymme aikansa eläneistä vuodenajoista päivittelysykleihin.

Päivittelysyklien suurin vahvuus on se, että niihin voi aina luottaa. Toisin kuin hämärät syystalvet, ajankohtaisten aiheiden kauhistelu noudattaa millintarkasti aikatauluja.

Päivittelysyklin perusyksikkö on gate, jota vitsikkäästi käytetään lähes mistä tahansa ajankohtaisesta aiheesta. Gaten oleellisin tarkoitus on naamioida päivittely ironisesti niin, että turhiakin aiheita voi kauhistella sillä verukkeella, ettei tee sitä tosissaan. Eihän nyt kukaan oikeasti tuohtuisi jostain tulevaisuusstrategiasta tai pimeänä teetetystä ovesta.

Gatesta seuraava yksikkö on muutaman kuukauden mittainen ajanjakso, joka alkaa oppositiopoliitikon harmittomasta tölväisystä. Tarkoituksenhakuinen media nostaa sen otsikoihin siitä huolimatta, että Herlin-kaappari Juha Turusellakin on demaritausta. Nämä yksittäistapauksiksi kutsutut ajanjaksot toistuvat arviolta pari kertaa teemaillassa.

Teemailta vastaa ajassa mitattuna vuodenaikoja. Noin neljä kertaa vuodessa alkaa päivittely satunnaisesta vähemmistöstä, Yleverosta, pakkoruotsista tai Mannerheimista. Teemailta huipentuu nimensä mukaan neljätuntiseen teemailtaan kakkosella, jossa noin 90 henkilöä kertovat kiveen hakattuja mielipiteitään vuorotellen Aleksi Valavuoren huutaessa naama punaisena ja ironisen tv-yleisön kommentoidessa lähetyksen paskuutta Twitterissä mitä ovelimmin sanaleikein. Lopulta kenellekään ei jää mitään käteen ja aihe valuu talvivaaramaisesti hiekkaan odottamaan seuraavaa sykliä.

Mutta jotain sentään jää.

Vuosi on ainoa ajanjakso, joka säilyy koskemattomana uudessa järjestelmässä. Vuoden vaihtuessa päivitellään joulun kaupallistumista ja roomalaisista kynttilöistä aiheutuvaa vaaraa. Lopulta päivitellään päätä pudistellen, kuinka tänäkin vuonna päiviteltiin sitä rasistista kunnallispoliitikkoa, pakkoruotsia ja Mannerheimia.

Teemu Kiviniemi

Viestinnän ala ei tarvitse maistereita

Iso osa viestinnän opiskelijoista painelee töihin organisaatioviestinnän tai journalismin pariin jo hyvissä ajoin ennen opintojen päättymistä. Yrityksiin, viestintätoimistoihin, järjestöihin ja maamme merkittävimpiin lehtiin. Työksemme kerromme asioita ymmärrettävämmin, houkuttelevammin ja siksi, että jonkun pitää kertoa ne.

TEKSTI Riku Mattila

Kun kanditutkinto on vasta niukasti kasassa, niin työnantaja saattaa toisaalla odottaa täysipäiväistä työpanosta. Yliopistolla kummittelee gradu ja työnantaja suosittelee tekemään senkin. Miksi meidän pitäisi venyä? Miksi edes pitäisi valmistua maisteriksi?

Viestinnän opiskelijat huomaavat työssään, ettei opinnoista juurikaan ole ollut hyötyä. Ei meitä opeteta kertomaan juuri mitään, mutta onneksi kerrotaan lukuisia esimerkkejä muista kertojista. Yleisradion historia käydään varmuuden vuoksi kolmannen kerran maisterivaiheessa läpi.

Alumnit jaksavat muistella kuinka yliopisto opetti ajattelemaan kriittisesti. Sitten tulee hiljaista.

Olen ruvennut kyseenalaistamaan kuinka pitkään on hyödyllistä opetella ajattelemaan kriittisesti. Jos työelämään sattuu pomppaamaan, siellä viihtymään ja vieläpä menestymään, niin miksi sieltä pitäisi palata yliopistolle? Siksi, koska Suomessa pitää olla maisteri.

“Gradu. Sanoisin, että se on osoitus”, totesi suomalaisen viestintätoimiston korkeasti koulutettu toimitusjohtaja. Toimitusjohtaja puhuu totta. Gradu on osoitus venymisestä. Maisteri on myös hieno titteli. Minustakin tulisi Maisteri-Mattila. Wauh!

Silti ihmetyttää, miksi maisterius on Suomessa niin vallitsevaa. Valtiotieteiden kandidaatti ymmärtää jo melkoisen määrän asioita. Luovat alat elävät asioiden tekemisestä, aallon harjalla pysymisestä ja kiinnostuksesta uusiin ilmiöihin. Näissä yliopiston on vaikea pysyä perässä. Teoriaa tarvitaan tietenkin sopiva annos lisäämään kompetenssia. Sitä pitää oppia ymmärtämään ja hyödyntämään, mutta tähän prosessiin ei tarvita viittä vuotta.

Työelämään siirrytään liian hitaasti. Töissä käyvä opiskelija ei kasvata valtion kassaa toivottavissa määrin, koska hidastuneet opiskelut ahmivat rahaa. En sano, että ”kandina työelämään” pitäisi olla vallitseva käytäntö tai ihanne. Sanon, että on teennäistä pitää sitä huonona vaihtoehtona.

Viestinnän alalla ei pidä olla maisteri. Viestinnän alalla pitää opetella tekemään viestintää. Maailma pitää järjestää sanoilla ja sisällöillä joka päivä uudestaan. Sellaisen työn tekemiseen olisimme sopivia kandidaatteja kandidaatteinakin.


Kirjoittaja ei ole maisteri. Kirjoittaja ei ole edes kandi.

Nuuskaralli

Ylläkseltä on 40 kilometriä Ruotsiin. Sieltä saa nuuskaa.

Kolarin kunta Länsi-Lapissa on tunnettu jylhästä Yllästunturista. Alue on kuuluisa myös poliittisesti punertavasta väestään ja vankasta oikeistovastaisuudestaan. Viime presidentinvaalien toisella kierroksella Pekka Haavisto sai yli 60 prosenttia kolarilaisten äänistä. Ihan vain protestiksi.

Ruotsin rajalla kuhisee lisäksi eräänlaisen tunturirallin erikoiskoe, kun nuuskaa kärrätään kaasu pohjassa länsinaapurista omiin ja kaverien tarpeisiin. Ylläkseltä ajaa Ruotsin puolelle noin puolessa tunnissa. Rajanylityspaikka on parin kilometrin päässä Kolarin kirkonkylältä. Heti rajalla, keskellä ei-mitään, on ruotsalaisten ICA-marketti.

Ruokakaupan ikkunasta loistaa useiden metrien kylmäkaappirivistö. Ruotsalaiset ovat ottaneet nuuskan valmistuksen tosissaan, sortimenttia on jos jonkinmoista. On maustettua, irtotavaraa ja annospusseja.

Nuuskan myynti ja luovutus on kiellettyä EU-maissa. Ruotsi on kuitenkin saanut Euroopan Unionilta erityisvapauden nuuskan valmistukseen ja myyntiin. Erityinen lupa sisältää erityisen ehdon: Ruotsin on estettävä tuotteiden vienti muihin EU-maihin. Rajamarketissa nuuskaostokset voi kuitenkin maksaa euroilla.

“Mitä sillä on väliä? Kyllähän me kaikki sitä nuuskaa kannetaan, jos joku pyytää”, toteavat paikalliset.

Moni Ylläksen vakituisista työntekijöistä asuu Kolarissa. He hakevat rajan takaa nuuskaa ja tuovat tunturiin sesonkityöläisille, jotka eivät viitsi ajella kalliilla bensalla erikseen Kolariin ja Ruotsin rajan yli. Tuskinpa kukaan välityspalkkiota ottaa, sellainen ei kuulu Lapin tapoihin. Kaveria autetaan nuuskatarpeissa samalla kun itseäkin.

“Kyllähän tuolta käsittääkseni hirvittävät määrät nuuskaa kärrätään, samoin kuin Haaparannasta Tornion naapurikaupungista. Paikalliset hakevat lähinnä itselleen. Turisteista en osaa sanoa, kun etelässä pääsee helposti laivalle.”

Nuuskaa saa tuoda yksi henkilö yhdellä kertaa kolmekymmentä purkkia. Kukaan ei valvo, montako reissua päivän aikana tulee rajan yli ajettua. Suomen ja Ruotsin rajanylityspaikoilla ei pariinkymmeneen vuoteen ole ollut tullivirkailijoita aktiivisesti työn ääressä.

Ylläksen baareissa joka toisella miehellä pullottaa – viiksien alla. Kolarin jääpallojoukkueen pukuhuoneesta löytyy tuskin yhtään silohuulista.

Liikettä maailman ympäri

Les Millsin sanotaan tehneen ryhmäliikunnalle sen, minkä McDonald’s teki hampurilaisille. Se on maailman suurin tavaramerkittyjen harjoitusohjelmien tuottaja.

”Valmiina? Ykköset jäljellä! Taistele!” Ryhmäliikuntaohjaaja kannustaa ja laskee hauiskääntöjen viimeiset toistot ääneen: ”Neljä – kolme – kaksi – yksi!” Mustat levytangot nousevat ja laskevat mahtipontisen Up in the Air -kappaleen tahtiin. Treeni on tuttu noin 15 000 kuntokeskuksen asiakkaille yli 80 maassa, ja se on nimeltään BodyPump 88.

Maailmanlaajuinen menestystarina

Les Mills on uusiseelantilainen franchising yritys, jonka juuret ulottuvat olympiaurheilija Leslie Roy ”Les” Millsin ja hänen vaimonsa vuonna 1968 Aucklandiin perustamaan kuntosaliin. Ajatuksena oli tarjota mahdollisuus kuntoharjoitteluun muillekin kuin ammattiurheilijoille. Myöhemmin pariskunnan poika Phillip Mills kehitti perheyritykseen ryhmäliikuntatunteja, esimerkiksi levytankoja hyödyntävän Pumpin.

1997 perustettiin tuntiohjelmien kansainväliseen levitykseen pyrkivä Les Mills International. Sen ensimmäinen lippulaiva oli Pumpin seuraaja BodyPump.

Se on yhä suosituin ohjelma, mutta Les Millsin tarjonnasta löytyy konsepteja voimaharjoittelusta tanssillisiin tunteihin ja kehonhuoltoon: BodyStep, BodyCombat, BodyBalance, SH’BAM, CXWorx… Les Mills on alusta lähtien pyrkinyt luomaan oman vastineensa kaikkiin ryhmäliikunnan trendeihin, joten esimerkiksi viimeisin lanseeraus GRIT Series perustuu uusimpaan ilmiöön, korkeatehoiseen intervalliharjoitteluun.

Standardisoidut vetäjät

Tehokas on myös Les Millsin organisoima järjestelmä ohjaajiensa kouluttamiseksi. Saadakseen oikeuden vetää tiettyä tuntia ohjaajien tulee osallistua kaksipäiväiseen koulutukseen. Virallisen lisenssin saa sitten, kun on kuvannut pitämänsä tunnin videolle ja saanut siitä hyväksyvän arvion Les Millsiltä.

Ohjauskokemusta ja liikuntatietoutta tärkeämpää on oikeanlainen persoonallisuus, sillä tunteja vedetään pääosin salin edessä, kasvot asiakkaita kohti. Ohjaajan vastuulla on innostaa liikkujia yhä uudestaan saman treenin pariin, sillä Les Mills luo jokaiseen tuntikonseptiin uuden ohjelman kolmen kuukauden välein. Tällöin ohjaajille järjestetään jatkokoulutuksia kaikissa maissa, ja lisäksi jokainen saa koreografian sekä dvd:llä että vihkoon kirjattuna.

Persoonatonta, mutta globaalia

Palveluiden on perinteisesti ajateltu olevan globaalin standardisoinnin ulottumattomissa, mutta Les Millsin luoma järjestelmä osoittaa, miten jopa kehon liikettä voidaan tuottaa keskitetysti ja kopioida ympäri maailmaa.

Tampereen yliopiston tutkimushankkeessa Les Millsin koreografioita analysoinut Jaana Parviainen kritisoi niiden tukahduttavan kyvyn luovaan, itseohjautuvaan liikkeeseen ja todelliseen vuorovaikutukseen. Ohjaajien tulee pysyä omalla paikallaan ja musiikin tahdissa, mikä estää esimerkiksi antamasta henkilökohtaista neuvontaa yhdelle asiakkaalle.

Standardoinnin ansiosta kuntokeskukset ja asiakkaat kuitenkin tietävät mitä saavat. Toisaalta myös liiankin hyvin, sillä konseptit määrittelevät jopa sen, mitä milläkin tunnilla pitäisi tuntea. Les Mills on jopa tavaramerkinnyt ”ryhmäefektin” brändinsä perustaksi.

Se on “Se mieletön flow ja tekemisen meininki, joka porukasta huokuu, kun kaikki antavat parhaansa”, kuten ryhmäliikuntaohjaaja Jenni Salo tuntien parhaita puolia kuvailee.

Les Mills on yhteisön tarina.

Juttua varten on haastateltu liikunta-alan yrittäjää Jenni Saloa, joka on ohjannut Les Mills -tunteja vuodesta 2008. Lähteenä on käytetty myös Jaana Parviaisen tutkimusta ”The standardization process of movement in the fitness industry: The experience design of Les Mills choreographies” (European Journal of Cultural Studies, 2011).