Arkistot

2020

Oisko heittää yhtä?

Teksti: Viivi Aliklaavu Kuvat: Anni Rossi

Senaatintori häämöttää edessäni. Vuosi sitten sama paikka oli täynnä jouluvaloin koristeltuja pieniä mökkejä ja toppatakkeihin pukeutuneita turisteja. Nyt se ammottaa tyhjyyttään.

Kaupunki on pystyttänyt torin kulmaan joulukuusen. Kuusi on valtava, mutta suurten rakennusten varjossa se näyttää säälittävän pieneltä. Sen juhlallinen väkinäisyys tuntuu tässä tilanteessa karulta vitsiltä.

Senaatintorin keskellä olevan patsaan portailla istuu kaksi teinityttöä tupakalla. Heidän kätensä ovat punaiset ja tärisevät joulukuun tasaisessa harmaudessa.

Tytöillä on kasvot täynnä lävistyksiä, ja heidän mustat farkkutakkinsa ovat hakaneulojen ja bändilogojen peittämät. Ymmärrän täysin, miksi tytöt ovat halunneet uhmata liikkumiskieltoa ja tulleet keskustaan tupakalle. Tässä tilanteessa pukeutumista punkimpaa on olla ulkona. Minuakin turhauttaa.

Haluan takaisin entisen elämäni, mutta paluuta ei ole. Minua suututtaa tämä tyhjyys ja yksinäisyys. Olen vihainen kavereilleni, jotka ovat unohtaneet minut. Ruudun välityksellä halit ja kauniit sanat tuntuvat kaukaisilta. Minut on jätetty yksin.

Tuntuu samalta kuin muutama kesä sitten erotessani kumppanistani, mutta tällä kertaa kaikki ympärilläni kärsivät samasta erosta. Eivät entiset kumppanit voi auttaa toisiaan eroamisen prosessissa. Erosta on päästävä yli ilman entistä rakkautta. Tällä kertaa tukenani on vain jäätelö pienen yksiöni pakastimessa Piritorin kulmalla. Ei ole ketään lohduttamassa.

Sairastaa, sairastuttaa, ihan sama, minua ei enää kiinnosta. Punkkariteinien tapa olla välittämättä on hengittää tupakansavua salaa vanhemmiltaan. Ehkä myös minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tupakalle.

Poltin viimeksi tupakkaa, kun täytin 18 vuotta. Kävin silloin paljon baareissa, ja polttaminen kuului kuvioihin. Tuskin yksi tupakka sen pahempaa keuhkoilleni tekee kuin nämä kaksi kierrosta tartuntaa, joista keuhkoni ovat toipumassa. 

”Hei, oisko teillä heittää yhtä?”

Teinit tuijottavat minua kuin olisin menettänyt järkeni. Yleensä asetelma on toisinpäin: he ovat tottuneet keräämään rohkeutensa kysyäkseen tuntemattomalta aikuiselta kadunkulmassa saisivatko yhden röökin. Löydettyään muutaman tupakan he piilottavat ne tarkasti vanhemmiltaan.

En ole ainoa, joka huomaa epätavallisen valta-asetelman. Myös tytöt ovat hämillään. Tällä kertaa minä olen anelija, kerjääjä. Minun nautintoni on näiden nuorten tyttöjen vallassa. Ei ole tuttua kuviota, jota seurata. Mitä vain voisi tapahtua, mutta kaikki on silti ennalta arvattavissa. Me ihmiset emme oikeastaan ole niin monimutkaisia kuin luulemme. Aralla äänellä toinen tytöistä vastaa:

”Sori, meil on vaan tää yks puokkiin.”

Ehkä ihan hyvä näin. En koskaan oikeastaan edes pitänyt tupakasta. Nautin ainoastaan sen luomasta yhteisöstä. Tupakansavun varjolla oli helppo aloittaa keskustelu tai lopettaa edellinen. 

Viimeisten kuukausien aikana entinen yhteisö ympäriltäni on kadonnut. Kaikki ovat omissa koloissaan piilossa yhteiskunnalta, läheistensä keskellä. Minulla ei ole ketään, jota jaksaisin päivästä toiseen. On kavereita ja vanhemmat, mutta kaikki tuntuu niin etäiseltä, että ennemmin olen omissa oloissani.

Etäisyys suututtaa minua. Haluaisin olla keskellä. Haluan olla elossa. Minun tekee mieli huutaa, mutta en halua varmistaa teinien uskoa hulluudestani. He ovat tässä hetkessä läheisin ihmiskontaktini. Suljen kivun sisälleni ja pidätän hengitystäni. Tiedän, etten voi kuolla hengityksen pidättämiseen, mutta silti paniikki iskee muutaman kymmenen sekunnin jälkeen. En pysty pidempään, tarvitsen ilmaa. 

Haukon happea paniikissa ja avaan silmäni. Ensimmäinen näkyni on valkoinen kirkko, joka hohkaa kylmyyttä. Lähden kävelemään kohti Tuomiokirkkoa. Askeleeni nopeutuvat itsestään ja pian huomaan juoksevani portaita täyttä vauhtia. En tiedä, kuka minua ohjaa. Kylmä ilma pistää kurkussani, mutta se ei ole epämiellyttävää. Tuntuu hyvältä tuntea.

Istahdan Tuomiokirkon etuoven eteen. Ovi on suljettu, vaikka ennen sunnuntaisin tähän aikaan kirkko oli täynnä ihmisiä. Nyt tämä pyhäksi ymmärretty rakennus ammottaa tyhjyyttään. Ehkä Jumalalla on omat bileet alttarin takana, kun kukaan ei ole katsomassa. Olen varma, että kymmeniä tai satoja vuosia sitten hädän keskellä Jumala ja muut jumalat ovat olleet kiireisempiä. Tämän päivän ihminen antaa Jumalalle oman karanteenin, oman rauhan olla yksin.

Aivan kuin kuulisin urkujen soittavan hiljaa surullista melodiaa.

Ohitseni vipeltää jokin. Se on orava, joka on eksynyt kaupungin keskelle. Nyt meitä on neljä: minä, orava ja punkkariteinit. Orava pysähtyy muutamaksi sekunniksi katsomaan minua. Haluaako se ruokaa vai ihmetteleekö vain?

Orava jatkaa juoksuaan ja katoaa tien toiselle puolelle. Pysähtyminen johtaa uuteen liikkeeseen. Orava tasapainoilee pysähdyksen ja liikkeen jatkumossa. Ainoastaan kuolema saisi oravan pysähtymään lopullisesti paikalleen. Luonto ei koskaan ole täysin paikallaan, kuolema ja syntymä ovat osa elämän liikehdintää. 

Me ihmiset yritämme järjestää kaiken pysyväksi, vaikka mikään muu ei elämässä ole yhtä varmaa kuin liike. Rakennukset pysyvät vuosia paikallaan. Senaatintorilla on edelleen Venäjän entisen keisarin patsas.

Jäämme jumiin omiin keksintöihimme, kun kuvittelemme luovamme jotain luontoa korkeampaa. Rahan illuusio on ottanut vallan hyvinvoinnistamme. Nettikaupat ja kulutushysteria taistelevat pysyäkseen hengissä kovempaa kuin ikäihmisen sydän. Unohdamme olevamme osa luontoa, jossa mikään ei ole pysyvää.

Hymy nousee huulilleni. Minulla ei ole mitään syytä olla iloinen, mutta en jaksa enää olla ahdistunut. Olen ollut niin kauan paikallani, ettei se ole enää paikallaan oloa vaan taistelua. Olen kahlinnut ahdistukseni syvälle mieleeni, mutta ahdistus ei antaudu. Se ei halua pysyä paikallaan, vaan rimpuilee päästäkseen vapaaksi. Olemme ahdistukseni kanssa jatkuvassa kamppailussa. Kamppailumme on väkivaltaista liikettä, joka ei johda mihinkään suuntaan. On aika irrottaa kahleet.

Oravaa ei kiinnosta ihmisten ongelmat, se jatkaa matkaansa. Punkkarit ovat edelleen matkalla kohti muutosta ja kapinaa. Kaikki jatkaa liikettään. Nousen seisomaan ja lähden kävelemään kotiin päin. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen haluan tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

2020

Kauhean nautinnollista

Teksti: Emma Viitanen Kuva: Inka Salminen

Olisin halunnut aloittaa tämän palstan kuvauksella jostain kuuluisasta kauhuelokuvasta. Ongelmana on se, etten ole koskaan nähnyt kauhuelokuvaa. Enkä voi ymmärtää, miksi jotkut katsovat niitä vapaaehtoisesti. Miksi ihminen muka nauttisi kauhusta?

Psyko, Hohto, Painajainen Elm Streetillä, Uhrilampaat. Kaikki ovat kauhuelokuvan klassikoita, jotka myivät aikoinaan elokuvasaleja loppuun – ja ovat suosittuja edelleen. Kauhu kiehtoo ihmisiä: esimerkiksi Stephen Kingin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva, Se (2019), keräsi lippuluukuilla yli 300 miljoonan dollarin voitot. Miksi haluamme kokea vapaaehtoisesti kauhun tunnetta?

Kauhun kokeminen koostuu kahdesta eri tunteesta: pelosta ja inhosta. Amerikkalaisen filosofi Noël Carrollin mukaan kauhuelokuvista pitävät ihmiset nauttivat usein näistä tunteista. Tilannetta, jossa henkilö kokee kauhun miellyttävänä, jopa nautinnollisena, kutsutaan kauhun paradoksiksi.

Tarvitsemme pelkoa selviytymisen kannalta: vaaratilanteessa kehomme ja aivomme siirtyvät pakene tai taistele -tilaan, ja monet saattavat nauttia tästä tunteesta suuresti. Aivot vapauttavat adrenaliinia, pulssi nousee, sydämen iskuvoima kasvaa, verisuonet laajenevat. Ilma virtaa paremmin keuhkoihin, adrenaliini lisää voimavaroja hetkellisesti. Uhkatilanteen jälkeen moni kokee itsevarmuutta – minä selvisin! Olen elossa!

Pelon kokeminen voi siis itsessään tuntua miellyttävältä, samoin sen laukeaminen. Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon kertoo, että joidenkin hermojärjestelmä tuntuu suorastaan vaativan tällaisia hätkähdyttäviä impulsseja, joita kauhuelokuvien tuoma pelko saattaa tuottaa. 

Lisäksi Carrollin mukaan ihmiset ovat luonteeltaan uteliaita ja haluavat yllättyä, nähdä jotain ennennäkemätöntä. Esimerkiksi kauhuelokuvien hirviöt voivat tuntua kiehtovilta ja saada aikaan tunteen, että niistä haluaa tietää lisää. Samoilla linjoilla on filosofi Murray Smith, jonka mukaan ihmisillä on luonnollinen tapa kiinnostua omituisista ja kauhistuttavista asioista. Tämä selittänee esimerkiksi sitä, miksi Frankensteinin hirviö kiinnostaa edelleen lukijoita ja katsojia ympäri maailmaa. 

Tärkeää kauhuelokuvien katsomisessa on kuitenkin tunne siitä, että on turvassa. Ihminen pääsee nauttimaan pakene tai taistele -reaktion hyvistä puolista, kuten adrenaliinista ja dopamiinista, ajatellen kuitenkin, että ”eihän tässä mitään hätää ole”. Kauhuviihde tarjoaa meille mahdollisuuden käsitellä tosielämän tunteita irrallaan todellisen tilanteen peloista, paineista ja vastuista. Tiedämme, ettei ruudulla tapahtuva ole totta, ja pystymme halutessamme esimerkiksi sulkemaan silmämme tai poistumaan elokuvateatterista. Baconin mukaan jotkut saavat kauhuelokuvia katsoessaan vaikutelman tunteiden hallittavuudesta, jolloin keskiössä on omien pelkojen käsittely elokuvan kautta. 

Kauhuelokuvat voivat tunteiden käsittelyn lisäksi tarjota myös mahdollisuuden lähentyä muiden ihmisten kanssa. Journal of Personality and Social Psychologyn vuoden 1974 tutkimuksen mukaan yhdessä koettu uhkaava kokemus voi lisätä viehätysvoimaa tai läheisyyttä ihmisten välillä. Olemme pelottavassa tilanteessa haavoittuvaisia, mikä lisää intiimiyttä läsnäolijoiden välillä. Huomaahan sen jo kauhuelokuvaa katsoessa: kun säikähdämme, saatamme tarttua vieruskaveriamme kädestä tai syöksyä hänen syliinsä. 

Entäs katsojan näkökulma? Miksi kauhu kiinnostaa? Viestinnän opiskelija Roosa Kontiokari pitää kauhuelokuvista ja yhdistää niiden viehätyksen kavereiden kanssa jaettuun hetkeen. Elokuvat eivät aina ole käsikirjoituksiltaan kovin hyviä, ja pelottavien elementtien yhdistäminen tähän humoristiseen aspektiin luo monenlaisia tunnetiloja. On mukavaa, että ne voi jakaa ystävien kanssa. Kauhuelokuvat voivat olla yhdistäviä kokemuksia, joita kaveriporukat muistelevat myöhemminkin. 

Kauhuelokuvien katsomisessa vaikuttaa siis olevan monia positiivisia puolia. Onko silti vaarallista tai epäilyttävää, jos saa kauhuelokuvista mielihyvän tunteita? Baconin mukaan yleisesti ottaen ei, paitsi niissä tilanteissa, joissa ihminen ajautuu sellaisen materiaalin pariin, jonka käsittelyyn hänellä ei ole valmiuksia. Tämän vuoksi elokuvissa käytetäänkin ikärajajärjestelmää. Aikoinaan valtion elokuvatarkastamon yksi sensurointikriteeri oli myös elokuvan oletettu raakuus, mutta siitä on sittemmin luovuttu. 

Yleinen

Oikeuden odottajat

Teksti: Anni Takanen ja Emilia Tiainen Kuvat: Sanna Antila

Kun ihminen joutuu raiskauksen uhriksi, tunteet vaihtelevat.

Uhri voi kokea tekohetkellä kuolemanpelkoa, paniikkia, lamaantumista, epätodellisuuden tunteita tai fyysisiä oireita, esimerkiksi pahoinvointia.

Ohjeet raiskauksen jälkeen toimimiseen ovat kolkot. Älä peseydy, älä vaihda vaatteita. Mene lääkäriin, vaikka näkyviä vammoja ei olisikaan.

Oikeusprosessi alkaa, kun rikoksen uhri tekee rikosilmoituksen.

Raiskaustapauksessa oikeuden toteutumisen kannalta on tärkeää, että uhrilla on todistusaineistoa. Todistusaineisto tarkoittaa käytännössä lääkärintarkastuksessa havaittuja solunäytteitä, joiden perusteella sukupuoliyhteys voidaan todistaa. Lääkäriin on siis mentävä pikaisesti, ennen peseytymistä tai vaatteiden vaihtoa. On likainen olo, eikä sitä saa pestä pois.

Lääkäri ei saa tehdä minkäänlaisia tutkimuksia kysymättä ensin potilaan lupaa. Potilaalle on palautettava määräysvalta omaan kehoon. Terveydenhuollon henkilökunnalla on omat ohjeensa siitä, miten uhria kohdellaan. Jos avun piiriin saapuu, apua pitäisi kyllä saada. Tutkimuksiin ei ole pakko suostua, mutta se kannattaa. Lääkäri selittää potilaalle toimenpiteet ja kertoo, miksi ne ovat tarpeellisia.

Ovatko potilaan vaatteet ehjät? Onko niitä revitty? Onko niissä tahroja?

Potilasta pyydetään riisuutumaan. Vaatteet kääritään paperin sisään ja toimitetaan poliisille. 

Onko potilas peseytynyt? Oliko sitomista? Vangitsemista? Läimäyttämistä?

Penetraatioväline: siitin/sormi/jokin esine, mikä?

Uhrin hoito- ja tutkimusprotokolla on kaksikymmensivuinen lomakekasa, jota seuraten lääkäri tekee rikostutkintaprosessia varten vaadittavat tutkimukset ja samalla huolehtii uhrin henkisestä jaksamisesta. Uhri ei välttämättä vielä tässä vaiheessa koe suurta tunnereaktiota tapahtuneesta. Hän voi olla peloissaan, ahdistunut ja itkuinen, mutta myös apaattinen tai rauhallinen.

Uhrilta otetaan näytteitä kliinisessä tutkimuksessa, gynekologisessa tai urologisessa tutkimuksessa ja verikokeissa. Näillä yritetään selvittää rikoksen tekijän DNA:ta, mahdollisia sukupuolitauteja sekä uhrin mahdollista päihtymystilaa.

Lääkäri voi myös suorittaa uhrille ensiapua sekä määrätä rauhoittavia ja kipu- tai unilääkkeitä, jos uhri niitä tarvitsee. Prosessin tarkoitus on auttaa uhria käsittelemään tapahtunutta, mutta myös mahdollistaa todistusaineiston saaminen tulevaa oikeusprosessia varten.

Erityisesti se, miten uhri kohdataan, kun hän ensimmäistä kertaa ilmoittaa viranomaiselle raiskauksesta, vaikuttaa siihen, jaksaako uhri viedä ilmoitusta eteenpäin.

Amnesty Internationalin Suomen osaston vuonna 2019 toteuttaman selvityksen mukaan raiskauksen uhrit kokivat viranomaisten toiminnan oikeusprosessin aikana ajoittain epäinhimilliseksi. Joskus uhria jopa syyllistettiin.

Selvityksessä myös ilmeni, että poliisi vaati uhreja toistamaan rikoksen tapahtumia kerta toisensa jälkeen, ja että raiskausmyytit vaikuttivat asianajajien sekä tuomareiden käyttäytymiseen oikeudenkäynnin aikana.

Pitkä oikeusprosessi

Rikosilmoitus tehdään poliisiasemalla, yksin tai läheisen kanssa. Jos mukaan ei halua läheistä, Rikosuhripäivystys voi tarjota tukihenkilön seuraksi poliisiasemalle.

Rikosilmoitusta seuraava oikeusprosessi on todennäköisesti pitkä ja turhauttava. Raiskausrikoksen tuomio annetaan yleensä vasta yli vuosi rikosilmoituksen tekemisen jälkeen: keskimääräinen oikeusprosessi raiskaustapauksissa kestää 18 kuukautta. Siis puolitoista vuotta rikoksen tekohetkestä käräjäoikeuden ratkaisuun. Joissakin tapauksissa pitkäksi venyneestä oikeusprosessista voidaan myöntää korvauksia rikoksen tekijälle – ei uhrille.

Pelkästään oikeusprosessilla on psyykkisiä vaikutuksia osallisiin ihmisiin, sillä se on luonteeltaan stressaava ja ahdistava, erityisesti vakavan väkivaltarikoksen uhrille. Asianomistajan kokemukset oikeusprosessista ovat usein kielteiset.

Erityisen pitkä oikeusprosessi voi olla uhrin toipumisen kannalta hankala, kun uhri joutuu aktiivisesti käsittelemään tapahtunutta uudelleen ja uudelleen. Toisaalta epävarmana tulevaisuudessa häämöttävää oikeudenkäyntiä varten olisi tärkeää pitää traumaattinen tapahtuma mielessä mahdollisimman tarkasti, jotta sitä voisi kuvailla oikeudessa yksityiskohtaisesti. Jos raiskaajan tuomio on vain muutama kuukausi ehdollista, onko uhrin järkevää lähteä prosessiin mukaan? Onko lyhyt vankeustuomio riittävä rangaistus raiskaajalle?

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 poliisille ilmoitettiin 1465 raiskausta, joista 349 vietiin oikeuteen. Näistä tapauksista 221 päätyi tuomioon.

Raiskauksesta tuomitaan yhdestä kuuteen vuoteen vankeutta, tosin ”vakavuudeltaan vähäisestä” raiskauksesta vankeutta voidaan tuomita neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Törkeästä raiskauksesta rangaistus on kahdesta kymmeneen vuotta vankeutta. Vuonna 2015 keskimääräinen ehdoton vankeusrangaistus raiskauksesta oli kaksi vuotta, törkeästä raiskauksesta neljä ja puoli vuotta. Samana vuonna hieman alle 40% raiskaukseen syyllistyneiden vankeusrangaistuksista oli ehdottomia. Törkeistä raiskauksista puolestaan reilu 80% tuomittiin ehdottomina vankeusrangaistuksina.

Toisin sanoen alle puolet raiskaukseen syyllistyneistä ja vankeuteen tuomituista päätyy ehdottomaan vankeuteen. Vain 15% poliisille ilmoitetuista raiskauksista päätyy tuomioon.

Suostumus lainsäädännön pohjana

Yksilön kehollisen itsemääräämisoikeuden huomioon ottavan määrittelyn mukaan raiskaus on seksiä, joka tapahtuu vasten ihmisen tahtoa. Suomen laki ei kuitenkaan tunnista tätä määrittelyä, sillä raiskauslainsäädäntö ei ole suostumuspohjainen, ainakaan vielä. Rikoslain mukaan kyse on raiskauksesta silloin, kun raiskaaja käyttää väkivaltaa tai sen uhkaa, tai jos uhri on sairauden, tajuttomuuden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 raiskauksia ilmoitettiin 1455 kappaletta, 62 tapausta enemmän kuin vuonna 2018. Lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli ilmi 1796 kappaletta. Lisäksi ilmoitettiin 1105 muuta seksuaalirikosta, joista 519 oli seksuaalista ahdistelua. 

Muihin seksuaalisiin tekoihin kuuluu muun muassa pakottaminen seksuaaliseen tekoon. Se tarkoittaa pakottamista johonkin muuhun seksuaaliseen toimintaan kuin sukupuoliyhteyteen. Siitä ei saa yhtä suurta tuomiota kuin raiskauksesta. 

Aikaisemmin rikoslaissa oli kohta ”lievemmästä raiskauksesta”, jota kutsuttiin sukupuoliyhteyteen pakottamiseksi. Se kuitenkin poistettiin, sillä lievemmän raiskauksen määrittelyä ei nähty tarpeelliseksi: teko täytti raiskauksen piirteet. Oli myös uhrille kohtuutonta määritellä teko lievemmäksi.

Sen sijaan törkeän raiskauksen rikos on olemassa. Se täyttyy, mikäli teko on tehty erityisen julmalla, nöyryyttävällä tai vaarallisella tavalla aiheuttaen uhrille erityisen paljon kärsimystä esimerkiksi pysyvän vamman muodossa.

Vuonna 2018 aloitettu Suostumus2018-kampanja kritisoi nykyistä raiskauslainsäädäntöä siitä, että se vaatii uhria puolustautumaan raiskaajaa vastaan. Vaikka kykenemättömyys itsensä puolustamiseen tai tahdon ilmaisemiseen voikin johtua pelkotilasta, lain pitäisi selkeästi linjata, että sukupuoliyhteys ilman suostumusta on aina raiskaus. Raiskaustilanteessa tunteet voivat olla yllättäviä, ja shokkitila voi olla niin suuri, ettei uhri saa sanaa suustaan. Joillekin on opetettu, että voi olla vaarallisempaa vastustella.

Suostumus2018-kampanjan mukainen lainsäädäntö määrittäisi seksin ilman suostumusta aina raiskaukseksi. Se tunnustaisi raiskaukseksi esimerkiksi tilanteet, joissa suostumus muuttuu tai poistuu kesken seksin. Myös kykenemättömyys suostumuksen ilmaisemiseen päihtymystilan johdosta – huolimatta siitä, onko se itseaiheutettua vai ei – luettaisiin raiskaukseksi.

Oikeusministeriö aloitti vuonna 2019 hankkeen raiskauslainsäädännön kokonaisuudistuksesta. Hanketta valmistelevan työryhmän toimikausi päättyi toukokuun lopulla.

Ruotsissa otettiin vuonna 2018 käyttöön Suostumus2018-kampanjaa vastaava lainsäädäntö, jossa seksiin vaaditaan molempien osapuolten suostumusta. Käyttöön otettiin myös uusi rikosnimike, ”tuottamuksellinen raiskaus”, sellaisia tilanteita varten, joissa tekijä ei ole tiennyt syyllistyvänsä raiskaukseen. Vuoden 2019 alussa uuden lain käyttöönotosta tehtiin selvitys, jossa ilmeni erityisesti väkivaltaisista raiskausrikoksista langetettujen tuomioiden koventuneen sen jälkeen, kun uusi laki astui voimaan.

Samassa selvityksessä kävi ilmi, että naisilla ja miehillä oli Ruotsissa erilaiset käsitykset suostumuksesta. Miehistä 17% piti baarista toisen mukaan lähtemistä suostumuksena. Naisista vain 7% näki toisen mukana kotiin lähtemisen suostumuksena. Kolmasosa miehistä näki alasti riisuuntumisen toisen seurassa suostumuksena, mutta naisista vain 16% ymmärsi tämän suostumukseksi.

Koska käsitykset suostumuksesta eroavat merkittävästi, on olennaista painottaa selkeän suostumuksen tärkeyttä lainsäädännössä. Jos seksiin ei ole selvästi suostuttu, tulisi teko tuomita raiskauksena. Baarista toisen matkaan lähteminen ei tarkoita suostumusta seksiin.

Joskus traumaattiseen tilanteeseen joutunut on mieluummin ajattelematta asiaa, vaikka tilanne voisikin olla hyödyllistä käsitellä ja, lopulta, hyväksyä. Tapahtunutta ei voi muuttaa, eikä myöskään raiskaajan tuomio vie tapahtunutta pois, vaikka oikeus toteutuisikin.

Raiskausoikeusprosessin aikana ihmisestä tulee ensin potilas, sitten uhri ja lopulta asianomistaja. Tärkeä osa uhrin toipumista on se, että ihminen ymmärtää olevansa muutakin kuin uhri, että uhrius ei määritä identiteettiä. Pelkän uhriuden sijaan ihminen on kaikkea sitä, mitä hän oli myös ennen rikosta. Vaikka häneltä on tilanteessa viety toimijuus, hän saa sen vielä takaisin. Hänen ei tarvitse olla uhri, eikä häntä pidä kohdella eri tavalla kuin ennen tapahtunutta. Lopulta elämän jatkaminen onnistuu kyllä.

Vaikka elämä jatkuisi ja uhriksi joutunut hyväksyisi tapahtuneen, on syyllinen saatava vastuuseen.

2020

Kolumni: Saako pelätä rauhassa?

Teksti: Mona Zabihian

Kuva: Anni Takanen

Muistan vieläkin ensimmäisen painajaiseni. Painajaisessa olen isossa autiossa talossa ja Disneyn Herkules-elokuvan Hades-pahis jahtaa minua takaa miljoonien pienten hämähäkkien kanssa. Painajainen aiheutti minussa niin suurta pelkoa ja ahdistusta, että muistan sen vielä 20 vuoden jälkeen.

Nyt Hades tuntuu aika naurettavalta syyltä pelätä tai ahdistua. En tosin ymmärrä, mikä siinä on niin huvittavaa. Jostain syystä haluan vähätellä pelon lähdettä. Alan vitsailla ja naureskella sille, mutta miksi?

Jos minulta kysytään nyt, mitä pelkään, reagoin kysymykseen nolostuen, vähätellen ja häpeillen. Minua hävettää kertoa ääneen, että pelkään kävellä yksin kotiin yöllä. Minua nolottaa myöntää ahdistuvani, jos pahanhajuinen juoppo istuu viereeni metrossa. Suojautumiskeinona lähden vitsailemaan asiasta.

Pelot ovat vahvasti sidoksissa aikaan, sosiaalisiin suhteisiin, kasvatukseen ja yhteiskuntaan. Muiden kokemuksia ei pitäisi vähätellä, vaan ne tulisi ottaa vakavasti. Siitä huolimatta tunnustan itsekin heittäneeni monesti läppää kavereideni peloista, koska ne tuntuvat minusta niin järjettömiltä.

Toisten pelkoihin on helpompi samaistua kuin toisten. Kun jonkun pelko tuntuu itselle oudolta, käsittämättömältä tai vieraalta, sortuu usein tuomitsemaan: miten sä voit pelätä jotain noin arkipäivästä ja normaalia?

Valtiotieteellisessä opiskeluun sisältyy paljon yhteiskunnan rakenteiden ja ilmiöiden kyseenalaistamista. Olen huomannut kyseenalaistamisen kulttuurin lunastaneen paikkansa myös arkisissa keskusteluissa opintojen ulkopuolella. Toisten pelkojen kyseenalaistaminen ja kritisoiminen tuntuvat olevan nykyään ihan ok. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla.

En sano, että peloista ei saisi keskustella. Todellakin saa. Joskus pelosta saattaa päästä yli keskustelun avulla. Joskus taas ei. Kun näihin keskusteluihin ajautuu, on tärkeää muistaa olla vähättelemättä ja tuomitsematta toisten pelkoja. Kyseenalaistamisellekin on opittava löytämään oikea aika ja paikka.

Joskus toivon, että saisin vain pelätä rauhassa. Pelkäämistä ei pitäisi joutua häpeämään. Ehkä suurin pelkoni onkin se, että muut ihmiset kyseenalaistavat ja tuomitsevat minut pelkojeni takia. Tästä huolimatta koen peloista keskustelemisen tärkeäksi. En voi valehdella itselleni siitä, mitä pelkään ja mitä en. En voi myöskään salata pelkojani muilta, sillä ne ovat osa minua ja persoonaani.