Kunnes kiusaannut

Huonot kirjalliset johdannot aiheeseen ovat kiusallisia. Sellaisen tekeminen on noloa ja lukijalle tai kuulijalle piinallista. Hyvän johdannon tekeminen olisi vaivalloista eli se tuottaisi kiusaa. Sanalla sanoen, se olisi kiusallista.

TEKSTI Joona Raudaskoski

Epäonnistunut tai huono hengentuote ei kuitenkaan ole välttämättä haitallinen. Kiusallinen hammaskipu sen sijaan on. Useimmiten se johtuu myös kiusallisen huonosta hammashygieniasta. Se aiheuttaa kiusaa myös muille kiusallisen pahan hajuisella hengityksellä.

Mutta mikä olisi julkista rakkaudentunnustusta kiusallisempaa? Siispä: Rakastan sinua suomen kieli. Rakastan kaikkia yllättäviä merkityksiäsi ja niiden mahdollistamia asiattomia heittoja.

Katso lisää kaksimielisyyksiä osoitteesta kielitoimistonsanakirja.fi. Asiattomasta puhu ajatushautomo Liberan tutkimusjohtajaksi vastikään valittu VTT Heikki Pursiainen Tuomas Heikkilän haastattelussa.

Groteskin Kielen päällä -palstalla päätoimittaja pohtii numeron teemaa suomen kielen näkökulmasta. Jos et saanut käsiisi painettua lehteä, älä huoli! Kaikki jutut ilmestyvät myös verkossa.

Kuka luulet olevasi, Lauri Korolainen?

 

Median alumni ja YleX:n digituottaja Lauri Korolainen, 28, kuka luulet olevasi?

Olen miettinyt tuota paljon. Lukiossa oli helppo sanoa ylpeästi, että olen sibisläinen. Seuraava tärkeä ja mieluisa identiteettini oli valtsikalainen. Pian aloitin toimittajan työt ja heiluttelin polleana journalistin lippua joka tilanteessa. Sitten syksyllä 2012 jäin työttömäksi Hesarista ja hyppäsin Milttonille ja kesällä 2013 valmistuin valtsikasta. Yhtäkkiä olinkin konsultti, ja nyt YleX:ällä olen tavallaan taas journalisti, vaikka itse asiassa olen toimittajien esimies. Tuntuisi omituiselta esittäytyä: ”Lauri Korolainen, digituottaja.” En osaa antaa yksiselitteistä ammattinimikettä. Olen media-alan aidanylihyppijä.

Missä kaikkialla on tullut hypittyä?

Vuonna 2007 aloitin työt Ylen uutisissa ja nettitoimituksessa. Sen jälkeen olen ollut HS:n kaupunkitoimituksessa, Iltalehdessä toimittajana ja toimitussihteerinä, Nyt-liitteessä, Seuran politiikan toimittajana, Ylellä radiotoimittajana ja Milttonilla konsulttina ja plannerina. Maaliskuussa 2014 siirryin digituottajaksi YleX:älle. Nykyinen duunini on super kiva. Saan yhdistää toimittajantyöhön kaiken sen, mitä opin konsulttina.

Mitä konsulttivuodet opettivat?

Ainakin käyttämään PowerPointia ja esiintymään. Konsultti tekee presentaatioita ja myy omaa asiantuntemustaan. Toiseksi opin pois siitä ajatuksesta, että yritykset ovat lähtökohtaisesti pahoja. Ennen pidin viestintäkonsulttien työtä moraalisesti arveluttavana. Hehän ovat kuin palkkatappajia, jotka edistävät mitä tahansa pyrkimyksiä, joiden edistämisestä heille maksetaan. Nyt tajuan, että yritykset eivät ole pahoja vaan itsekkäitä. Maailmankuvani oli ennen hassunkurisen mustavalkoinen ja kriittinen. Kun tekee pitkään samaa työtä, voi tulla siinä taitavaksi, mutta samalla alkaa helposti katsoa maailmaa pienestä avaimenreiästä ja pitää muulla tapaa ajattelevia idiootteina. Oikeasti voi itse olla se idiootti. Kolmanneksi sain ahaa-elämyksen siitä, miten työelämässä pärjätään.

No miten siellä pärjätään?

Toisin kuin yliopistossa, työelämässä tehokkuus on usein älykkyyttä tärkeämpää. Yrittäjällä pitää luonnollisesti olla hyvä bisnesidea. Mutta kun bisnes on jo olemassa, työnantajat eivät tarvitse niinkään filosofoivia älyköitä vaan tehokkaita ihmisiä, jotka saavat asioita tapahtumaan. Siinä pärjää paremmin kiva ja tehokas typerys kuin muumien murahteleva piisamirotta. Välillä jopa tuntui, että Suomen liike-elämää johdetaan todella pienellä henkisellä ja älyllisellä kapasiteetilla.

Miksi itse menestyt?

En välttämättä ole kaikkein fiksuin tyyppi, mutta olen ihan kiva tyyppi. Tykkään ihmisistä ja kanssani on helppo tulla toimeen. Lisäksi tein heti urani alussa tietoisen päätöksen: Halusin tietenkin kirjoittaa pitkiä, hienoja artikkeleita Kuukausiliitteeseen ja Imageen. En kuitenkaan havitellut suoraan huipulle vaan tein uutisia paljon ja pitkään.

Nyt päästään setä neuvoo -osastolle: On toki tosi kivaa, jos saa tehdä siistejä feature-journalismikeikkoja, mutta uutistoimituksessa oppii kaikkein eniten. Yleissivistys laajenee. Kun kirjoittaa verkkoon kymmenen juttua päivässä, kehittyy vahvat rutiinit. Journalismissa uutiset ovat ruisleipä, ja vasta sitten saa pannaria ja kermavaahtoa. Söin tosi pitkään ruisleipää, ja se kantaa. Tuurillakin on osuutensa. Pääsin ensimmäisiin toimittajaduuneihini Ylen uutistoimitukseen syksyllä 2007 ja Hesariin kesällä 2008 eli juuri ennen kansainvälistä finanssikriisiä. Silloin toimituksilla oli vielä varaa palkata kaiken maailman muroperseitä.

Onko kiusallista hypätä journalismista organisaatioviestinnän puolelle?

Jos vaihtamisessa on jonkun mielestä jotain kiusallista, niin sanon että paskan marjat. Teen itse toimittajan työtä idealistisista periaatteista. Kun havannoin maailmaa ja kerron siitä muille, ajattelen ajavani yhteistä etua. Miltton-aika kuitenkin avasi sitä, ettei journalismissa ja organisaatioviestinnässä lopulta ole niin paljon eroja kuin olin ajatellut. Journalismikin on B to C -bisnestä.

Mitä mieltä olit viestinnän opiskelusta ja oppiaineesta?

Olin tosi pettynyt molempiin. Luennoitsijoilla oli heikot pedagogiset taidot niillä harvoilla kursseilla, joilla ylipäänsä oli luentoja. Valtsikasta valmistuu yksiä Suomen halvimmista maistereista, koska lähiopetusta on niin vähän. Viestinnän teoreettinen pohja oli höpölöpöä. Täysin arkipäiväisiä asioita pyritään sanomaan hienosti, jotta oppiaine saisi jotain tieteellistä selkänojaa ja systemaattisuutta. Loistava esimerkki tästä on teoria hiljaisuuden spiraalista eli siitä, että jos muut eivät puhu, ei itsekään tee mieli puhua. Vau, mikä löydös!  Vähäinen pätevältä tuntuva teoriapohja oli lainattu sosiologeilta tai valtio-opista. Olin tosi pettynyt myös fuksivuoteen. Samalla kun vaikka kauppislaisilla kavereillani oli bileitä ja yhteisöllinen meininki, tuntui, että meidät jätettiin heitteelle lukemaan yksin niitä saakelin kirjojamme.

Kaikkein palkitsevinta opiskelussa oli gradun tekeminen. Se oli myös kaikkein eniten perseestä. Hakkasin sitä kaksi vuotta. Graduvaihe oli kuitenkin opiskelun ensimmäinen ja ainoa hetki, kun sain oikeasti oivalluksia viestinnän teoriasta. Aiheeni oli politiikan journalismin viihteellistyminen ja valmistuin vuonna 2013. Työ löytyy netistä.

Kaduttaako?

Jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen siihen, että olen opiskellut viestintää, vaikka oppiaine tuntui aikoinaan pahalta. Ensinnäkin jengi työllistyy viestinnästä paremmin kuin muista valtsikan oppiaineista. Pelkästään harjoittelupaikkailmoituksista suurin osa on meille. Onneksi en vaihtanut valtio-oppiin, kuten välillä suunnittelin. Kaikkein eniten sivistyin UniCafén pöydässä. Valtsikassa opiskelee todella fiksuja ihmisiä. Puolitoistatuntiset lounaskeskustelut olivat parasta, mitä yliopisto pystyi tarjoamaan. Niissä pääsimme parhaimmillaan huikeille leveleille.

TEKSTI Pauliina Suominen KUVAT Joona Raudaskoski

 

Käy ajan hermolle

 

Kun Groteski on siirtynyt levittelemään paikkojaan verkkoon, sen on oltava entistä enemmän ajan hermoilla.

Kornilla Konilla on tästä kokemusta. Se on intoutunut antamaan konsultaatiota aiheesta Groteskin toimitukselle. Koska toimitus kiusaantui Konin ideoiden vallankumouksellisuudesta, Koni innostui jakamaan oivalluksensa myös lukijoille. Ja vieläpä ilman minkäänlaista takaa-ajatusta (ylivoimaista hermoistamistuotettani voi tilata suoraan osoitteesta korninkoninmeili@gmail.com, ja markkinointiblogini löydät Groteskin verkkosivuilta).

Vinkki n. 1. Ole muodikas.

Vielä mieluummin ole hipster. Konin on vaikea keksi mitään enemmän ajan hermoilla olevaa, kuin fiksi, kalapuikkoviikset ja punaiset pipot.

Ja mikä parasta: ne ovat hermon päällä kaikilla niillä, jotka eivät itse ole tarpeeksi onnekkaita ymmärtääkseen jarruttoman fillarin autuutta.

Jarruttoman pyörän kanssa on helppo päästä intiimiin kansakäymiseen asfaltin kanssa. Toisin kuin useimmissa irtosuhteissa, kuppavaaraa ei ole. Sen sijaan voit saada ilmaisen kuppauksen ja varmasti ensi vuonna muodikkaita arpitatuointeja!

Vinkki n. 2. Kerro aina, kun tiedät olevasi oikeassa.

Esimerkiksi Twitterissä on helppo kertoa mielipiteensä. Perustella ei tarvitse, koska 140 merkkiä mahdollistaa vain sen kertomisen, ettei Twitter mahdollista perustelemista.

Varmalla mielipiteellä mennään läpi vaikka peruskalliosta. Vain nössöt käyttävät aikaansa pohtiakseen Pisara-radan kustannuksia. Nämä varmat kaverit puskevatkin itsensä läpi graniittisen seinän Arkadianmäelle.

Vinkki n. 3. Kerro, kun muut ovat väärässä.

Konilla on vain yksi ystävä, joka on kyllin fiksuja tajuamaan itse, jos on väärässä. Tosin hänkin on niin älykäs, ettei vääriä ajatuksia synny. Nimittäin Koni itse.

Toisille heidän ajattelunsa kiusallisen heikkouden osoittaminen… Se on todellista informaatioajan sankaruutta, ja siis ajan hermoilla.

”Huonolla haastateltavalla on oma lehmä ojassa”

”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin”, kertoo kosmologi Helsingin Sanomissa.

”Niukkuuteen perustuva taloustiede on moraalitonta”, uutisoi tiedekolumnisti.

”Tuskin”, vastaavat Katsastaja H ja T, viime vuonna verkkoon ilmestyneen Asiaton lehdistökatsaus -blogin pitäjät.

Puolivillaista talousjournalismia napakasti arvostelevaa blogia on ehditty kehua jo Suomen fiksuimmaksi mediakriittiseksi palstaksi. Taloussanomat onnistui kahdella klikkauksella selvittämään kirjoittajien henkilöllisyydet. Kaksikosta toinen, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen erikoistutkija Heikki Pursiainen, pitää Helsingin yliopistolla taloustieteen peruskurssia.

Kuinka tärkeää tutkijalle on osata suojata omaa anonymiteettiään, tutkija Heikki Pursiainen?

”No ei oikeastaan yhtään, siksi suojausta ei ollut varsinaisesti tehtykään. Valitsimme anonyymin lähestymistavan lähinnä markkinointisyistä. Ajattelimme, että kahden VATT:n tutkijan blogi tuntuisi ihmisistä tylsältä.”

Blogin taustalla on ajatus, että kotimainen talouskeskustelu on luokatonta. Mikä on vialla?

”Suomessa helposti mielletään, että työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välinen konflikti on ainut tapa hahmottaa talouden asioita. Tämä on huomattavan rajoittunut näkökulma. Lehdistössä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, ketä pidetään asiantuntijana. Korkeatasoinen keskustelu ei ole sitä, että pankkiekonomisti kertoo näkemyksiään viime päivien tapahtumista siteeraamatta mitään tutkimusta. Lisäksi toimittajan pitäisi osata tunnistaa kiinnostavat uutiset.”

Kenen juttuja itse luet?

”Luen itse rajoittuneesti suomalaista lehdistöä. Blogit ovat usein kiinnostavampia kuin perinteiset mediat. Jos haluat yhden lähteen kiinnostavaan kirjoitteluun, se on Marginal Revolution.

Ohjeesi hyväksi talousjournalistiksi aikovalle?

”Ensimmäinen ohje on, että näkee vaivaa ja kaivaa oikeasti asiantuntevan tyypin. Ne löytyvät yliopistoista ja tutkimuslaitoksista, ja silloinkin kannattaa kysyä monelta. Huono talousjournalismi on tyypillisesti sellaista, jossa haastatellaan ihmisiä, joilla on oma lehmä ojassa. Lisäksi usein ajatellaan, että mitään tosiasiaväitteitä ei voida esittää. Taloudessakin asiat oikeasti ovat jollain tavalla, jos joku on tutkimuksella sen osoittanut. Nämä eivät ole vain mielipidekysymyksiä.”

Asiaton lehdistökatsaus -blogia voit lukea täältä.


Kuva: Joona Raudaskoski

Somessa jo ennen syntymäänsä

Verkon parissa kasvanut sukupolvi on lisääntymisiässä. Kun elämän merkittäviä hetkiä on jo vuosia jakanut sosiaalisessa mediassa, on vaikea sulkea perheenlisäystä tämän ulkopuolelle. On syntynyt sukupolvi, joka on somessa jo ennen syntymäänsä.

Olen tullut siihen ikään, että tuttavapiirini kreisibailaus-pävitykset ovat vähentymään päin. Some-feedeissäni pomppii pääosin uutisia, työpäivityksiä ja muita hauskoja, mutta hillittyjä kommelluksia arkipäivästä.

Nykyään pamahtaa näytölleni yhä enemmän myös kuvia raskaustesteistä, ultraäänistä ja vastasyntyneistä pienokaisista. Päivitykset aiheuttavat toisille iloa, toisille taas ärsytystä. Joillekin jopa moraalista paniikkia.

Ilmiö on mielenkiintoinen erityisesti moraalisen paniikin kannalta. Ikäiseni saivat valita, mitä tietoja he laittavat verkkoon. Useat palvelut olivat tuolloin vasta kehittymässä, ja harvan vanhemmat niitä osasivat käyttää. Näin ollen myös nolot lapsuuskuvat ja muistot säilyivät visusti pienen piirin tietona. Omat syntymäkuvani ovat edelleen äitini kuva-albumissa kaukana bittimaailmasta.

Nyt syntyvät lapset ovat verkossa jo ennen kuin he sitä käsittävätkään. Onko se väärin?

Sääntöviidakossa korostetaan vanhempien vastuuta

Perehtyminen Facebookin, Instagramin ja Twitterin käyttösääntöihin paljastaa, ettei mikään palvelu suoranaisesti kiellä vanhempia julkaisemasta päivityksiä omasta jälkikasvustaan. Ainakaan niin kauan, kun ne eivät edistä laittomuuksia tai ole huonon maun vastaisia.

Käyttösäännöissä 13 vuoden ikä on maaginen luku, jota toistetaan monessa kohdassa. Jokainen palveluntarjoaja korostaa, ettei heidän tarjoamiaan palveluita ole tarkoitettu alle 13-vuotiaille. Jokaisella palvelulla on myös ilmoitusjärjestelmä, jolla alle 13-vuotiaan kuvan saa poistettua, jos joku muu sattuu sellaisen julkaisemaan ilman lupaa. Alle 13-vuotiaista ei myöskään kerätä dataa Twitterissä tai Instagramissa.

Sosiaalisen median asiantuntija Aamer Chaichee painottaa vanhempien harkintaa. Palvelut sysäävät käyttösäännöillään lähes kaiken vastuun lapsen vanhemmille.

”Eri asia onkin, miten hyvin käyttösäännöt tunnetaan. Esimerkiksi Facebook ei muistuta erikseen säännöistä kuvien julkaisun yhteydessä, vaan ne pitää itse etsiä.”

”Lapsia koskevia käyttösääntöjä ei juurikaan ole enkä usko, että ohjeistusta tullaan tulevaisuudessa tarkentamaankaan. Käytännössä palvelut haluavat vain pitää alle 13-vuotiaat käyttäjät poissa palveluiden piiristä.”

Mihin vanhempi vetää rajan?

Eräs lapsipäivityksiä tekevä vanhempi on 25-vuotias Piia. Kymmenkuisen tyttären äiti korostaa lapsen olevan yksi suurimmista muutoksista elämässä. Kun on jakanut suuren osan elämänsä merkityksellisimmistä asioista verkossa, on vaikea olla näkemättä omaa lastaan yhtenä näistä.

”Päivityksiä tehdään niille, joita kuulumiset kiinnostavat, kuten esimerkiksi sukulaiset ja läheiset ystävät. Kaikkia ne eivät todellakaan kiinnosta”, Piia hymähtää rauhallisesti.

Piia päivittää Facebookia harvakseltaan. Huomattavasti kovemmassa käytössä on kuvapalvelu Instagram, joka tuntuu hänestä luontevammalta paikalta lapsipäivityksille. Instgram tuntuu usein myös turvallisemmalta, sillä sieltä häntä ei ole yhtä helppoa etsiä kuin Facebookista. Twitteriä Piia ei käytä ollenkaan.

”Pohjimmaltaan päivitykseni ovat asioita, jotka minä koen hauskana – niihin varsin usein liittyy lapseni. Enkä todellakaan julkaise joka ikistä kuvaa, jonka otan.”

Vanhemmuus näkyy somessa paitsi omasta lapsesta tehtyinä päivityksinä, mutta myös aktiivisena yhteydenpitona muihin vanhempiin. Muiden lasten kuvista tykkäillään ja niitä jaetaan. Päivitysten yhteydessä ihastellaan sekä vaihdetaan kuulumisia ja kokemuksia vastaavista tilanteista.

”Some-toimintaa voisi hyvin verrata esimerkiksi keskusteluihin, joita vanhemmat käyvät hiekkalaatikon vierellä lasten leikkiessä. Tulevaisuudessa yhä suurempi osa näistä keskusteluista käydään verkossa. Henkilökohtaisesti pidän tätä hyvänä asiana, sillä se antaa mahdollisuuden jakaa kokemuksia laajemman porukan kanssa. On hyvä kuitenkin muistaa välillä myös oikeasti käydä siellä hiekkalaatikolla”, Chaichee toteaa.

Some-julkaisemiselle on kuitenkin vedettävä raja. Piian mukaan julkaisemisessa on käytettävä tervettä järkeä. Esimerkiksi naku- ja vatsamakkarakuvat ovat hänestä liikaa, sillä ne lapsi saattaa kokea myöhemmin noloina. Lapsi ei myöskään saa toimia hölmöyden ylistyksenä.

”Vanhemman on tärkeä toimia suodattimena, kun pienokaisen mielipidettä ei voi vielä kysyä. Mitä enemmän lapsi kasvaa, sitä tarkemmin julkaisemista kannattaa miettiä, sillä hän muuttuu koko ajan tunnistettavammaksi”, Piia pohtii.

Ovatko pelot aiheellisia?

Sekä Piia että Chaichee mainitsevat ensimmäisenä mieleen tulevana pelkona lapsen negatiivisen reaktion kuviin, jotka hänestä on julkaistu lapsuusvuosina. Chaichee kuitenkin huomauttaa, että tuleville sukupolville verkossa olevat kuvat ovat eri asia kuin some-palveluiden nykyisille suurkäyttäjille, palveluiden kanssa kasvaneille sukupolville.

”Pitää muistaa myös, että lapsen kavereille on luultavasti sama tilanne, mikä tehnee asiasta varsin normaalin monille. Jos suurella osalla lapsista on lapsuuskuvia netissä, niin tuskin niistä kukaan jaksaa kiusata.”

”Kauheinta olisi, että oman lapsen naama pamahtaisi meemiksi, joka lähtisi leviämään ympäri maailmaa”, Piia jatkaa.

Pelko ei ole tavaton ja esimerkkejä meemi-lapsista on jo. Pikainen googlaus tuottaa lähes loputtoman määrän tuloksia. Ja kuvia tulee koko ajan lisää.

Onko olemassa vaara, että lasten kuvia vuodetaan kolmansille osapuolille? Teknologiaoikeuteen erikoistunut tekniikan tohtori ja juristi Ville Oksanen ei muista törmänneensä tapauksiin, jossa käyttäjien henkilötietoja olisi annettu eteenpäin sosiaalisen median palveluissa. Tietojen jakaminen kielletään myös Instagramin ja Twitterin käyttösäännöissä.

”Turvallisuusviranomaisethan ovat joitain tietoja keränneet itselleen. Esimerkiksi on NSA seurasi Yahoo Chatissa käytyjä keskusteluja. Jos chatissa on lapsiasioita vaihdettu, niin ne ovat menneet sinne samalla”, Oksanen kertoo.

Mitään suuria uhkia Oksanen ei lapsipäivittelyssä näe. Hän ei usko, että lapsista tehdyt päivitykset kiinnostaisivat ketään ulkopuolista.

”Tällä asialla pelotellaan ehkä vähän liikaakin. En henkilökohtaisesti näe tässä mitään suuria vaaroja.”