Shoppaillen Shangri-Lahan

Lokakuisena viikonloppuiltana Mikonkadun falafelravintola Fafa’sista ei tahdo löytyä istumapaikkaa. Jopa kummajaiskorneriksi ristityn syömänurkkauksen on vallannut tuhnuviiksinen parivaljakko, jonka takaraivoilta roikkuvat patalakkipipot herjaavat fysiikan lakeja tavalla, joka saa Philippe Petitin trapetsitaiteilun World Trade Centerien välissä näyttämään sunnuntaitepastelulta.

TEKSTI Juho Valta

Kasvispikaruoastaan tunnetun ravintolan julkeat betoniseinät ovat tyhjennetty tylsyydestään hippisymboliikalla ja ”don’t hurry, be happy” –henkisillä hyvänmielenhaikuilla. Sinne tänne on maalattu huolitellun huolimattomasti elämän pieniä iloja, krokotiileja ja kielennäyttäjiä.

Elintasohipsterit lipovat huuliltaan ruokalistan antimia, jotka ovat ehtaa sädekehänkiillotussapuskaa: hummusta ja halloumia, matbuhaa ja meze-plattereita. Hallitun kaaoksen valtaamasta keittiöstä kantautuu ruokasaliin englantia kirjavasti tulkitsevien aksenttien sointi. Kansainvälisyyttään korostavan suosikkiravintolan rattaat vaikuttaisivat liikkuvan yhtä epäilyttävän sulavasti kuin neuvostotraktori kolhoosimusikaalissa.

Kuin Twin Peaksin kaupungin tai Arnold Schwarzeneggerin avioliiton tapauksessa, saattaa pintapuolinen idylli olla kuitenkin silkkaa illuusiota. Jos tätä artikkelia varten haastateltuihin työntekijöihin on uskominen, sopii ”peace and a lil loving” Fafa’sin sloganiksi suunnilleen yhtä hyvin kuin rauhanmerkki Richard Nixonin käteen.

Mutta ei mennä siihen vielä.

”EN OLE TERRORISTI, mutta jos olisin, pommittaisin Starbucksin”, vitsaili slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek mauttomasti muutama vuosi sitten. Kahvilaketju oli aloittanut kampanjan, jolla se markkinoi eettisiksi väittämiään toimintatapoja. ”It’s not just what you’re buying, it’s what you’re buying into” –iskulauseella varusteltu kampanja korosti yrityksen asemaa maailman suurimpana Reilun kaupan kahvin ostajana ja merkittävänä hyväntekeväisyyden harjoittajana. Kahvilat täyttäneet tietoiskut valistivat asiakkaita siitä, kuinka investointi kuppilan aavistuksen ylihintaiseen sumppiin ei olisi ainoastaan investointi ilmiömäiseen makuelämykseen, vaan kahvietiikkaan.

Žižekin mielestä kampanjassa kiteytyi yksi aikamme tuhoisimmista ajatuksista. Ajatus, jonka mukaan kapitalismin tuottamat ongelmat voidaan korjata lisäämällä kapitalismia.

Starbucks tarjosi saumattomalta vaikuttavaa ratkaisua niihin moraalisiin dilemmoihin, joita miltei jokainen globaaleista kriiseistä tietoinen ihminen kulutusvalintoja tehdessään nykyään kohtaa. Se uskotteli kaukomaiden työoloista ja ilmastonmuutoksen kaltaisista ilmiöistä syyllisyyttä kantavalle kuluttajalle, että ylikansallisen korporaation tuotetta ostaessaan hän voisi olla jotain muutakin kuin planeetan palamista passiivisesti seuraava hedonisti.

Ravintolaketju levitteli kuluttajan harteille hyväntekijän viittaa. Se tarjosi diiliä, jossa asiakas nauttii ja yritys pienen lisäkorvauksen motivoimana suorittaa hänen puolestaan ne altruistiset velvollisuudet, joihin ei nykypäivän itsebrändäämisen läpitunkemassa kulttuurissa jää kansalaisella oikein aikaa.

Se tarjosi aktivismia, joka ei vaadi aktiivisuutta; maailman muuttamista ilman elämäntapojen merkittävää muuttamista; antikonsumeristista konsumerismia.

Nämä ovat ne myyntituotteet, jotka viekkaimmat yritykset ovat onnistuneet lisäämään valikoimiinsa viimeisen vuosikymmenen aikana. Jokaisesta Henkkamaukasta löytyy nykyään henkareihinsa hajoavien sortoleninkien lisäksi rekeittäin luomupuuvillasta punottuja puseroita. Mäkkärissä lehmän lynkkaamisen voi välttää lätkäisemällä klassikkopurilaisen väliin pinkin liman sijasta kasvispihvin. Läppärin ostamalla varmistaa, että Bill Gates lentää vielä ainakin kertaalleen yksityisjetillä Guatemalaan rakentamaan kirjaston köyhälistölle.

Fiksut yritykset ovat kyenneet hiljentämään osan kuluttajakunnan kriittisestä laidasta myöntymällä joihinkin heidän vaatimuksistaan. He ovat eettisiä tuotteita lanseeratessaan houkutelleet skeptikkoja takaisin asiakkaikseen. Kehitys on ollut yrityksille monesti otollinen, sillä merkittäviksi markkinoiduista eleistä huolimatta paljoa ei välttämättä ole tarvinnut muuttaa.

Miltei poikkeuksetta muuta tarjontaa kalliimpia eettisiä tuotteita voivat ostaa lähinnä ne, joilla on siihen varaa. Loput joutuvat taloudellisten rajoitteidensa vuoksi tyytymään samaan kuin ennenkin, halusivat he sitä tai eivät. Kulutuksen asiantuntija Rob Walker esittää Buying In –kirjassaan lisäksi absurdin oloisen väitteen, jonka mukaan eettisiä tuotteita ostava asiakas ostaa saman katon alta usein myös epäeettisiä tuotteita. Ilmeisesti kuluttaja nojaa epäloogiselta vaikuttavassa päätöksessään länsimaiseen perusolettamaan, jonka mukaan hyväntekijä ansaitsee hemmottelunsa.

Eettisen kuluttamisen ajatus on houkutteleva, koska se lupaa kuluttajalle, että pienellä ohimojen kiristämisellä markkinaliberalismista voidaan tehdä ihmiskasvoista. Pelin sääntöjä ei tarvitse muuttaa, jos kaikki nyt vaan sopivat, että pelataan nätisti. Aikaisemmin moraalista krapulaa aiheuttaneesta egoistisesta elostelusta muovataan avunantoa, jossa niin hyvä- kuin heikompiosainenkin voittavat. Kuluttamisesta tehdään synninpäästö, sillä hintaan sisällytetään hedonistisen mielihyvän lisäksi myös hyvänteosta seuraava puhdas omatunto.

fafas

Jos jokin tarjoaa helpotusta elintapojensa täysremonttia kaihtavalle länkkärille, niin se on lupaus shoppailusta maailmanparannuksena. On ihanaa ajatella, että kehitysmaihin kenkäpareja kärräävän Tomsin koko kenkämalliston ostamalla mahdollistaa muotinäytöksen niin kotona kuin ruandalaisessa orpokodissa. Harva toki miettii, että samalla saattaa tukahduttaa viimeisimmätkin toivon rippeet kenkäteollisuuden syntymisestä näissä maissa ja jatkaa luonnonvarojen tuhlaamista oman ja yhteiskunnan turhamaisuuden tyydyttämiseksi. Mutta hei, ainakin tennarit ovat vegaanisia.

ONKO EETTISYYDEN ja kuluttamisen yhtälö tuomittu jäämään mahdottomaksi?

Allekirjoittaneelle termi tuo aina mieleen vanhan videon, jolla neoklassisen talousteorian suuroraakkeleihin lukeutuva, eettistä konsumerismia moraalittomana pitänyt Milton Friedman hypnoottisesti kuvailee, kuinka monimutkainen vaivaisen lyijykynän syntyminen on globaalissa kapitalismissa. Raaka-aineita mahdollisesti jokaisesta maanosasta sisältävän lyijykynän luomiseen on vaadittu jopa tuhannen ihmisen työpanos. Nämä ihmiset saattaisivat haluta sotia keskenään, mikäli he ikinä kohtaisivat kasvokkain.

Demonstroidessaan onnistuneesti globaalin kapitalismin kykyä ylittää kansallisvaltioiden epäkäytännölliset rajat jonkin käytännöllisen luomiseksi, Friedman kuitenkin tietämättään samalla osoittaa eettisen kuluttamisen hankaluuden. ”Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta mistä tämä messinki, tai tämä maali tai tämä liima on peräisin”, hän toteaa huvittuneena kynän muiden ainesosien alkuperää arvuuteltuaan.

Kenelläpä olisi? Arkisimpienkin kulutustuotteiden tuotantoprosessit ja ylikansallisten yrityskonglomeraattien rakenteet ovat nykyään niin kompleksisia, ettei niistä pääsisi selville edes halutessaan.

Eläinkokeita markkinoinnissaan verisesti vastustavan The Body Shopin tuotteita hamstrattuaan moni saa järkytyksekseen kuulla, että merkittävä osa rahasta valuukin emoyhtiö L’Orealin laariin, joka ansaitsisi Teemu Mäen ja Michael Vickin ohella oman siipensä eläinrääkkääjien hall of famessa. Tämä ei ole vielä edes monimutkainen esimerkki siitä, kuinka salakavalasti suuri yritys kykenee kätkemään syntinsä eettisyyden ja kestävän kehityksen takaavien sertifikaattien taakse.

Niin kutsuttua viher- ja valkopesua helpottaa se, että kuluttajat todella haluavat uskoa yritysten hyväntekoon, sillä he ovat koukussa siihen elämäntapaan, jonka yritykset mahdollistavat. Tämän seurauksena sertifikaatit itse ovat alttiita vihervalkopesulle.

Kun kuluttajissa on iso joukko varakasta väkeä, joka on valmis maksamaan suuria summia tuotteiden eettisyydestä, haluaa yritys luonnollisesti hyötyä heistä mahdollisimman paljon. Asiakas, jossa hyväuskoisuus ja varakkuus yhdistyvät on markkinoiden graalin malja. Toisin kuin vihertarrat toitottavat, ei esimerkiksi tietoisten kuluttajien suosiman luomuruuan poikkeuksellisesta ekologisuudesta ja terveellisyydestä ole kattavaa näyttöä.

Siinä missä ulkomaisten yritysten vakuuttelut toimintansa eettisyydestä ovat kerta toisensa jälkeen paljastuneet sanahelinäksi, ovat monet synninpäästöshoppailuun pyrkivät hakeneet eksistentiaaliseen kriisiinsä ratkaisua kotirintamalta. Vastalauseena ylikansallisten korporaatioiden tekopyhyydelle on syntynyt trendi, joka suosii kotimaisia pk-yrityksiä.

Ilmeisesti liikkeen kannattajien ajatuksena on se, että Suomen kaltaisessa tiukan sääntelyn ja vahvojen ammattiliittojen maassa pieni ei voi olla kuin kaunista. Naapurustopuodin rastapään ei haluta uskoa olevan paskapää.

Tämä on johtanut useisiin inspiroiviin menestystarinoihin, joissa pieni yritys on ponnistellut jättiläisten jaloista parrasvaloihin.

YKSI näistä kertomuksista kuuluu helsinkiläisiin ruokapyhättöihin lukeutuvalle ravintolaketju Fafa’sille. Vuonna 2011 perustetusta punavuorelaisesta kääpiöpuljusta on muutamassa vuodessa kasvanut trenditietoisten urbaanien nuorien suosima kulttiketju. Tuoreita kasvisruokaherkkuja sisältävien pitaleipiensä mukana se on syöttänyt skeptikoille vastalauseet pikaruokaan liitettyihin ennakkoluuloihin.

Kaikki tämä on vaatinut vain perustajan rakkauden ruuanlaittoon ja jalon tahdon tarjota työmarkkinoilla syrjityksi tuleville maahanmuuttajille hommia. Näin siis mikäli valtamedian uutisointiin on uskominen.

Fafa’sin nykyisten ja entisten työntekijöiden lausunnoista nivoutuva tarina on toisenlainen.

”Hetkittäin olin erittäin ahdistunut työn tekemisestä, koska tuntui siltä, että voi tapahtua jokin väärä liike ja oli mahdotonta sanoa, mitä siitä voisi seurata. Se loi todella hermostuneen, rauhattoman ja hetkittäin liki paranoidin ilmapiirin. Takaraivossa oli aina sellainen tunne, että mitäpä jos tänne tulisi joku ja asiat eivät olisi miten niiden haluttaisiin olevan.”

Näin myrkylliseksi Fafa’sin nykyinen työntekijä Frank toimipisteiden ilmapiiriä pahimmillaan kuvailee. ”Oman kokemukseni mukaan usea ihminen kokee, että vallitsee sellainen painostuksen kulttuuri. Tuntuu siltä, että asiat ovat jatkuvasti suurennuslasin alla.”

Lukuisten muiden haastateltujen tavoin hän epäilee johtoportaan luottamuspulan työntekijöihin yltyneen niin krooniseksi, että se on laittanut ihmisiä vakoilemaan työntekijöitä työajalla.

Useiden työntekijöiden mukaan toimipisteille ilmestyy säännöllisesti keittiöön pälyileviä ja epätavanomaisia kysymyksiä esittäviä ”mysteeriasiakkaita”, jotka eivät monesti edes osta mitään vaan jättävät pelkästään palautetta. Kummallisia visiittejä seuranneina päivinä työntekijät ovat saaneet epäreiluiksi kokemiaan kritiikkiryöppyjä, joiden ilmaisutavassa olisi ollut parantamisen varaa.

”Se kielenkäytön kulttuuri on todella epäasiallinen, hyökkäävä ja tuhovoimainen”, kertoo Frank. Pahimmillaan hän väittää johtoportaan syyllistyvän peräti työntekijöihin kohdistuvaan verbaaliseen väkivaltaan. Tästä hän ei tosin kykene kertomaan ensimmäisen käden kokemusta.

Johtoportaan raivokohtauksia ei työntekijöiden lausuntojen perusteella voi tosin pitää ainakaan harvinaisina.

Entinen työntekijä Philip kertoo tarinan tiimipalaverista, jossa työntekijät olivat valittaneet perustajalle ilmastoinnin surkeasta kunnosta. Ongelma oli Philip mukaan yltynyt niin pahaksi, että huonon ilmanvaihdon aiheuttama lemu oli haistettavissa 25 metrin päästä toimipisteestä.

Kritiikistä suuttunut perustaja alkoi syyttää hajuongelmasta ruokaa ylikypsentäviä ja pannuja huonosti peseviä työntekijöitä. Vähitellen aggressiivisemmaksi muuttuneen monologin päätteeksi hän oli käskenyt työntekijöitä olemaan kiitollisia siitä, että heillä ylipäätänsä on työpaikka ja lähtemään yrityksestä, mikäli meininki ei miellytä. Philip uskoo tämän olleen hänen epäsuora tapansa ilmaista, että heidän on parempi olla hiljaa, koska ei heitä maahanmuuttajina kukaan muukaan palkkaa.

Miltei kaikki haastatelluista työntekijöistä uskovat koko yrityksen vallankäytön perustuvan siihen, että työntekijät pelkäävät työllistymismahdollisuuksiensa olevan heikot. ”Sen tiedostaminen, että meillä on nollatuntisopimukset ja että meille ei tarvitse antaa vuoroja, pitää meidät todella alistuvaisina.”, muotoilee nykyinen työntekijä Nikita.

Monen työntekijän toimeentulo riippuu täysin Fafa’silta saamastaan palkasta. Koska käytännössä kaikki ravintolapäälliköstä harjoittelijaan työskentelevät nollatuntisopimusten alaisina, voidaan epäkohtiin puuttumisesta rangaista vuorojen vähentämisellä.

Työntekijöiden mukaan moisiin toimiin on aikaisemmin ryhdytty. Niskuroijille ei ole tarvinnut antaa potkuja, vaan he ovat joutuneet lopettamaan epäkohtien esiintuomisen välttääkseen vuorojen vähenemisestä seuraavat taloudelliset vaikeudet ja mahdollisen irtisanoutumisen.

Vastenmielisimmilleen kyseinen toiminta on mennyt heidän mukaan tapauksissa, joissa useaan otteeseen sairaana olleelta ja sairauskorvausta vaatineelta työntekijältä on vähennetty vuoroja peräti kahden viikon ajalta. Sairauskorvauksia ei tosin ole haastattelujen perusteella ainakaan mainostettu, jonka seurauksena moni ei ole ymmärtänyt pyytää palkkaa tilanteessa, jossa he eivät ole kyenneet tulemaan töihin.

Asian mainitsemisen luulisi olleen reilun pelin kannalta perusteltua. Jos yritystä eteenpäin ajanut voima on todella ollut tahto integroida maahanmuuttajanuoria suomalaiseen yhteiskuntaan, pieni pikaluento suomalaisesta työlainsäädännöstä tai omasta työsopimuksesta tuskin olisi ollut kohtuuton vaatimus. Integraatiopuheen uskottavuutta heikentää myös se, että yksi entisistä työntekijöistä kertoo, kuinka häntä kehotettiin olemaan puhumatta asiakkaiden kanssa suomea, mikäli hän ei sitä sujuvasti osaa.

”Ei se automaattisesti tule, vaan meidän pitää kysyä sitä” on yleisin lausunto, jonka työntekijöiden suusta haastattelujen aikana kuulen.

Haastattelujen perusteella yrityksessä on vallinnut kulttuuri, jossa esimerkiksi lomaltapaluuraha on maksettu vain niille, jotka ovat sitä älynneet kysyä. Nykyinen työntekijä Robin kertoo, ettei hän ole koskaan saanut yritykseltä lomaltapaluurahaa, vaikka hänellä olisikin siihen ollut oikeus. Entinen työntekijä Sebastian taas muistelee pyytäneensä lomaltapaluurahaa kolmeen otteeseen, kunnes hän lopulta sai sen puolitoista kuukautta myöhässä. Tämän lisäksi Robin sanoo, ettei hänelle ole maksettu sopimuksen mukaisia 50% tuntilisiä, kun hän on kuukauden aikana työskennellyt nollatuntisopimuksen maksimin ylittäviä tuntimääriä.

Useampi myös väittää yrityksen tuoreutta korostavan imagon olevan vähintäänkin harhaanjohtava. Ravintoloiden määrän kasvettua esimerkiksi kana ja seos, josta falafelit valmistetaan, saapuvat yritykselle pakastettuina.

TÄSSÄ vaiheessa moni tosihipsterinä itseään pitävä lukija puhaltaa varmasti jo didgeridoohon tai johonkin muuhun pilliä vähemmän oletusarvoiseen puhallinsoittimeen. ”Mutta Fafa’shan on nykyään jo ihan mainstream”, kuulen heidän huutavan. ”Kuka nyt enää olettais, et ne olis reiluja työntekijöilleen?”

Voin kuitenkin vakuuttaa, että narratiivi pitapullantuoksuisesta paratiisista, jonka menestyksen käärme on ajanut moraalikatoon, ei vaikuta pätevän tällä kertaa.

Itse asiassa käytännössä jokainen haastattelemani nykyinen työntekijä myöntää työilmapiirin menneen jokseenkin parempaan suuntaan yrityksen kasvettua. Yksittäisten ravintoloiden hierarkioita on jouduttu uudistamaan, koska vanha johto ei kyennyt harjoittamaan entisenlaista kontrollia toimipisteiden määrän lisäännyttyä.

Nykyään ravintolapäälliköinä toimii useimmiten yrityksessä rivimiehinä pitkään työskennelleitä työntekijöitä, jotka ovat suojelleet tulokkaita pahimmalta polkemiselta. Samalla työntekijät ovat synnyttäneet viestiketjuja, joilla he ovat informoineet toisiaan oikeuksistaan. Kiitosta osoittautuu myös PAMin suuntaan, joka on ilmeisesti kyennyt auttamaan tapauksissa, joissa työehtosopimuksen kanssa on ollut ongelmia.

Tällaista turvaverkkoa olisivat varmasti kaivanneet Fafa’sin entisessä leipomossa työskennelleet Lawrence ja Colin. Kun he työskentelivät yrityksessä, koostui se vain muutamasta toimipisteestä, jotka olivat täysin selfiekelpoisia seurustelusalonkeja autenttisimmillekin HC-hipstereille.

Lawrencelle yllätykset alkoivat jo heti työsuhteen alussa. Hän oli innokkaana solminut suomenkielisen sopimuksen ravintolatyöntekijän ja keittiöassistentin virassa aloittamisesta. Hyvin nopeasti hän kuitenkin löysi päiväsaikaisen pitaleipien täyttämisen sijaan itsensä yöleipurin roolista. Työ tapahtui toimipisteessä, joka toimi erillään yrityksen ravintoloista. Tässä ei ollut sinänsä mitään ongelmaa, olihan hän työn tarpeessa.

Ärtymys kuitenkin iski hänen jo lähdettyä firmasta. Hän sai kuulla, että palkkaus olisi ollut hyvinkin erilainen, mikäli hän olisi saanut sopia hänestä paremmin toimenkuvaansa sopineen leipurin työehtosopimuksen. Leipurien työehtosopimuksessa leipurille maksetaan yötyöstä tuplapalkka, mikäli kyseessä ei ole vuorotyö. Tämä vaikuttaisi pätevän Fafa’sin leipomoon, jossa työskenneltiin yksinomaan öisin, kun pitaleipiä valmistettiin ravintoloihin seuraavaa päivää varten. Nyt hän oli joutunut kuitenkin tyytymään vain keittiöassistentille maksettaviin yölisiin.

Jokainen voi varmaan laskeskella millaisista menetetyistä euromääristä puhutaan, kun joku on tuhansien tuntien työpanoksesta saanut tuplapalkan sijaan ainoastaan yölisiä. Toki on hyvä mainita, että Lawrence joskus tuurasi esimerkiksi sairastuneita työntekijöitä ravintoloiden puolella. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia ajasta hän väittää kuitenkin työskennelleensä leipomossa taikinan äärellä.

Surkuhupaisin Fafa’s stintti lankeaa kuitenkin muutaman kuukauden yrityksessä viihtyneen Colinin harteille. Toisin kuin Lawrence, Colin tiesi olevansa ryhtymässä keskiyön doughboyn hommiin. Se ei kuitenkaan tehnyt hänen lähtölaukauksestaan yhtään vähemmän kummallista.

”Sain vain puhelun joltain tyypiltä, joka kysyi, että pääsenkö mä paikalle. Sanoin, että olen valmis kaikkeen. Sitten vain yhtenä keskiyönä ilmestyin leipomolle ja tein vuoron muiden leipurien kanssa nähdäkseni miten hommat hoituu. En solminut sopimusta, enkä saanut minkäänlaista perehdytystä.”

Colinin tapauksessa tästä epävirallisesta stalkkaussessiosta ei koitunut minkäänlaista harmia, aloittihan hän työssä virallisesti jo seuraavassa vuorossa.

Suoritettuaan 80 tunnin harjoitusvaiheen muita työntekijöitä alemmalla palkalla lakkasi Colin täysin yllättäen saamasta vuoroja. Koska hän ei halunnut heittää tyhjästä tullutta luppoaikaa hukkaan, teki hän muutamia lomasuunnitelmia ja varmisti, että tämä on ok yhtiön johtoportaan kanssa. Hänelle kerrottiin, ettei tässä olisi mitään ongelmaa.

Sopimus ei kuitenkaan pitänyt, sillä muutaman viikon päästä vielä koeajalla olleelle Colinille kerrottiin hänen saaneen potkut huonon saatavuuden vuoksi. Samalla vedottiin siihen, ettei häntä oltu saatu koulutettua alkuperäisten tavoitteiden mukaisessa ajassa. Näin siis siitä huolimatta, että hän oli selvinnyt läpi sopimukseen merkitystä 80 tunnin harjoitusvaiheesta.

Päätöksestä hämmentyneelle Colinille luvattiin tapaaminen potkut antaneen henkilön kanssa, jotta asiaa voitaisiin vielä selvittää. Lupaus jäi kuitenkin lunastamatta.

Jälkeenpäin Colin sai vielä kuulla ravintolassa työskennelleeltä ystävältään, ettei huono saatavuus ilmeisesti ollutkaan todellinen syy potkujen takana. Irtisanomisesta vastannut henkilö oli rehennellyt antaneensa potkut Colinille, koska hän oli ”varastellut” keittiöstä kananmunia.

Colin tunnustaa syyllistyneensä tekoon kertaalleen. Tämän luulisi tosin olleen perusteltua sen valossa, että Fafa’s vähensi ja edelleen vähentää työntekijöiltään jokaisen vuoron palkasta ruokarahan. Näin siis riippumatta siitä, nauttiiko työntekijä talon antimista vai ei.

Koska toimipisteet yrityksen menestyksestä huolimatta ovat jatkuvasti alityöllistettyjä, ei lakisääteisten taukojen pitämiseen löydy joidenkin työntekijöiden mukaan usein sopivaa rakoa. Yksi työntekijä kertoo, ettei syömättä jääminen 6-7 tunnin vuoron aikana ole ennenkuulumatonta.

Colinin kokeman farssin kuitenkin kruunasi se, kun hän sai muutaman viikon verenkiehumisen jälkeen oivalluksen. ”Sanoin, että vitut, mähän hommaan itelleni työtodistuksen.” Jos jossain tilanteessa ”be careful what you wish for” –kliseen käyttäminen olisi soveliasta, niin se olisi tässä.

Colinin lievästi sanottuna niukkaan työtodistukseen on kirjoitettu yhteen laitaan ensin mitättömän kokoisilla kirjaimilla ajanjakso, jonka Colin Fafa’sissa vietti. Tätä informaatiopläjäystä seuraavat työnantajan allekirjoituksen ja firman osoitteen lisäksi kaksi ilmeisesti Google Translaten pettämättömän vaikutuksen alaisena näpyteltyä virkettä: ”Työsuhteen päättymisen työsuhteen purku koeajalla. Työtehtäviin ovat kuuluneet tuotanto pitaleipä.”

Ei muuta.

Colin ei ole kokeillut tämän korulauseista riisutun kunniadiplomin tehoa Fafa’sin jälkeisiin työnantajiinsa. Ilmeisesti ainakaan johtoportaan heikkoon kielitaitoon tai persoonalliseen estetiikan tajuun ei ole vetoaminen, sillä muiden Fafa’sista lähteneiden työtodistuksia ei ole tällä kielioppivirheiden täyttämällä sähketyylillä siunattu.

ONKOHAN tällainen toiminta sitten sitä ”systeemin ohi toimimista”, johon Jari Sarasvuo yrittäjiä kannusti Ylen taannoisessa Palkkaerot-illassa? Mitä sitä pikkuseikoista, jos on niin helvetin hyvä jätkä, että hyvää hyvyyttään palkkaa ihmisiä töihin.

fafas3

Nikita kertoo, että Fafa’sin kaltaisissa firmoissa häntä eniten ärsyttää ”koko homman feikkiys”. ”Avataan muka lisää kauppoja, koska halutaan antaa ihmisille lisää töitä. Ei me olla niin tyhmiä. Avaatte kauppoja, koska haluatte tehdä itsellenne voittoa.”

Kotimaisten pk-yritysten tuotteita suosiessa olisi tärkeää muistaa, että jättiläisetkin aloittivat kääpiöinä ja että menestyminen altavastaajana vaatii monesti kepulikonstinsa. Vaikka pienyritykset olisivatkin yksilöinä suhteellisen harmittomia, ei niiden moraalista ole takeita. Etenkin startup-evankeliumin kultakaudella harvan uuden sukupolven yrityksen haaveena on jäädä pienen nichen toiveita täyttäväksi kulmakaupaksi, jossa omistajien rikastumisen sijaan priorisoidaan työntekijöiden hyvinvointi. Tottakai näitäkin löytyy, mutta niin löytyy empatiakykyisiä kokoomusnuoriakin.

MITÄ tässä toivottomalta vaikuttavassa tilanteessa sitten pitäisi oikein tehdä?

Eettisten yritysten viestintään erikoistuneen Sugar Helsinki –viestintätoimiston vetäjä Karita Sainio ei olisi valmis heittämään kirvestä kaivoon eettisen kuluttamisen suhteen. Hän on toki eettisen yritystoiminnan asiantuntijana tietoinen moraalisuuttaan vakuuttelevien yritysten silmänkääntötempuista. Hän kuitenkin muistuttaa, että näiden paljastamiselle omistautunut ihmisjoukko pyrkii jatkuvasti pitämään lupauksia tehneet yritykset linjassa.

”Mä uskon, että muutos tapahtuu sisältä ja isoista yrityksistä”, hän sanoo. Kuka tahansa voi harkituilla kulutusvalinnoillaan ohjata yrityksiä eettisempiin toimintatapoihin. Erityisen innokas hän on ollut kasvisruoan suosion kasvusta, jota hän pitää merkittävän muutoksen alkuna.

Tässä hän on toki osittain oikeassa.

Olisi naurettavaa väittää, ettei eettisellä kuluttamisella voisi saavuttaa pieniä, miksei jopa suuriakin voittoja. Mikäli kaikki länsimaissa alkavat ostaa valtaosan vaatteistaan second handina, on sanomattakin selvää, että ympäristön päälle kipattava kuorma pienenee. Jos länsimaiden nuori sukupolvi näkee vegetarismin valon, säästyy valtava määrä maailman eläinkunnasta tarpeettomalta kärsimykseltä.

Mutta entäs ne ihmiset? Uudistuvatko tällaisten kehitysprosessien myötä ne yhteiskunnalliset hierarkiat, jotka pitävät suuret massat alistettuina monotoniselle ja kauttaaltaan järjettömälle työnteolle?

Tähän on vaikea uskoa, etenkin kun länsimaissa tehokkuutta pyritään lisäämään työvoiman kustannuksia pienentämällä ja työaikoja pidentämällä. Ay-liikettä – joka on jäsenkeskeisyydestään ja jäykähköstä monoliittisuudestaan huolimatta edes jokseenkin ylläpitänyt työväen joukkovoimaa – uhkaa alasajo. Rivityöläisistä tulee uberisaation myötä uuden uljaan ajan yksityisyrittäjiä, jotka kyynärpäätaktiikalla pyrkivät taistelemaan paikastaan työmarkkinoilla. Aivan oman lisänsä koko soppaan lisää horisontissa liitävä automatisaation hornetti, joka on valmis pommittamaan koko työmarkkinoiden perustan uusiksi.

Viime aikoina paljon keskustelua herättänyt Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century lupaa automatisaation jälkeiselle työntekijälle synkkää tulevaisuutta. Sen ennustuksen mukaan järkevää hyväpalkkaista työtä tulee tulevaisuudessa olemaan lähinnä omien alojensa huipuilla. Muut joutuvat todennäköisesti kituuttamaan elantonsa tekemällä pikkupalveluksia marginaaliselle eliitille.

Ovatko suhteellisen korkeaan elintasoon tottuneet länsimaiset massat valmiita kuitenkaan palaamaan kahden kerroksen väen yhteiskuntaan? Tapahtuuko laajamittaisen automatisaation myötä se saksalaisfilosofi Herbert Marcusen uumoilema hetki, jolloin kapitalismi joutuu väistymään omien saavutustensa seurauksena?

Sisäinen radikaalini haluaisi uskoa kehityksen johtavan Marcusen peräänkuuluttamaan ”suureen kieltäytymiseen”, jossa massat lakkaavat osallistumasta sopupeliin, jonka tulos on ohjelmoitu heidän vastaisekseen. Yhteiskuntarakenteiden radikaali uusiutuminen vaatii sitä, että massat kieltäytyvät niistä sortavista hevonpaskaduuneista, joille tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää mitään perusteita.

Samalla ne kerskakulutuksen keuhkot, jotka pitävät nykyisen talousjärjestelmämme hengissä on lajimme pelastamiseksi mitä ilmeisemmin puhkottava. Rajattomalle kuluttamiselle on yksinkertaisesti sanottava ei. Suurin haaste piilee tietenkin siinä, että globaalissa taloudessa tällaisten tavoitteiden toteutuminen vaatisi paitsi melkein maailmanlaajuista heräämistä, myös ihmisten tarpeiden kokonaisvaltaista uudelleentarkastelua.

MONI varmasti pitää moisia tulevaisuuden skenaarioita kyynisinä ja pessimistisinä. Todellisuudessa aikamme suurinta kyynisyyttä on kuitenkin status quoa edesauttava toiminta, jonka leikitään olevan sen vastaista.

Marcusen oppi-isät, Frankfurtin koulukunnan vihaiset, mutta viisaat perustajasedät Theodor Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat jo 1940-luvun lopussa mainonnan suurimman saavutuksen piilevän siinä, että se saa ihmiset kuluttamaan tuotteita, joiden läpi he itsekin näkevät.

Hypoteesi osoittautuu todeksi joka ikinen kerta, kun päiväkausia Kanye Westin signature-lenkkareita jonottaneet viisitoistavuotiaat kertovat haastatteluissa tietävänsä kenkien olevan ihan sitä samaa Kiinassa tuotettua sekundaa kuin muutkin tennarit. Jonnetoveriensa arvostusta saadakseen he ovat kuitenkin valmiita törsäämään tohveleihin melkein puoli tonnia.

Pelkään pahoin, että sama virus on levinnyt myös eettisen kuluttamisen piiriin.

Sen lisäksi, että eettinen kuluttaminen on maailman helpoin tapa saada arvostusta omilta moralistipiireiltä, osoittavat Markus Walz, Sean Hingston ja Mikael Andéhn loistavasti artikkelissaan The Magic of Ethical Brands kuinka eettinen kuluttaminen on myös tietynlaista modernin maailman mustaa magiaa.

Hieman kuin voodoo-nuken lätkiminen auttaa liskoaivojamme purkamaan jotain henkilöä kohtaan tuntemiamme aggressioita, saa eettisen kuluttamisen mahdollistava vastuun delegointi maailmantuskaa potevan henkilön tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Tämän mielihyvän kokeakseen kuluttaja päätyy kuluttamaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikkei hän rationaalisena ajattelijana touhun tehoon uskoisikaan.

Tämän uuden massojen oopiumin tötsyttelyn on kuitenkin loputtava, mikäli vallitseva kehityssuunta halutaan kääntää. Läpikotaisin moraaliton elämäntapamme ei muutu sillä, että muistutamme itseämme sen moraalittomuudesta. Aikamme suurin eettinen uhka on se, että etiikan olemassaolon tunnustaminen samastetaan eettiseen toimintaan. Sensei Sarasvuota siteeraten: ”Jos arvosi eivät maksa sinulle mitään, ne eivät ole arvoja vaan mielipiteitä.”

Tämän takia on vastustettava kaikkia niitä tahoja, jotka kyseisen ajattelun edistämiseen sortuvat. Kuten sanassa sanotaan, antikristuksen susi tulee saapumaan lampaan vaatteissa. Aikamme uhkaavin ihmistyyppi ei ole ISIS-terroristi, sillä tunnistamme hänen vaarallisuutensa.

Se on se jokaiselle yläasteelle ensi keväänä hybridillä kurvaava Vihreiden kunnallisvaaliehdokas, joka vaalipaneelin esittelykierroksella toteaa hennon itseironisten hörähtelyiden saattamana olevansa ”vähän tällainen maailmanparantaja.”

Tätä ilmestymistä edeltävinä viikkoina vastuullinen opettaja rikkoisi virkavalaansa lähettämällä kaikille vanhemmille varoituksen, joka olisi varustettu Fritz Langin M –elokuvan loppukaneetilla.

”Meidän tulee pitää parempaa huolta lapsistamme.”

Kaikkien artikkelia varten haastateltujen työntekijöiden nimet ovat muutettu.

Fafa’sin omistaja pitää valtaosaa artikkelissa esitetyistä väitteistä perättöminä. Groteski on lupautunut julkaisemaan yrityksen vastineen artikkelille.

Avustajat: Vilma Ikola & Anni Taskinen

Sanateknologiaa

Teknologia on arkipäivää. Emme kiinnitä sen olemassaoloon juurikaan huomiota, jos kyseessä ei ole kuljettajattomat autot tai 3D-tulostetut elimet. Pian emme kiinnitä huomiota niihinkään.

Emme mieti algoritmeja päivittäisessä elämässämme, vaikka algoritmit määrittävät, mitä uutisia luemme, mitä mainoksia näemme ja mitä hakutuloksia Google meille tarjoilee. Emme välttämättä edes ymmärrä algoritmeja.

Ja vaikka meitä kutsutaan diginatiiveiksi, ymmärrämme digiä varsin vähän.

Algoritmeja löytyy myös arkisen kielenkäyttömme takaa, kieliteknologiasta.

Kieliteknologian historian lähtökohtana pidetään konekääntämistä. Google-kääntäjän räpiköiviä suomi-englanti-käännöksiä katsoessa ei uskoisi, että kielten konekääntämistä on kehitetty 40-luvulta asti. Silloin ajateltiin, että ihmiskieli on vain monimutkainen koodikieli.

Kieliteknologia on laitteita ja sovelluksia, jotka analysoivat, muokkaavat sekä tuottavat tekstiä ja puhetta. Tietokonelingvistiikka on kielitiedettä ja tietojenkäsittelytiedettä yhdistelevä teoreettinen pohja, jota kieliteknologia soveltaa.

Aivan ensimmäiset digitaaliset sanakirjat pystyivät kääntämään vain yhden sanan kerrallaan. Kielet olivat kaksinapaisen maailmanjärjestyksen hengen mukaisesti englanti ja venäjä.

Aluksi kieliteknologiaan suhtauduttiin suurella innostuksella, mikä näin jälkeenpäin tuntuu hassulta huomioon ottaen alkukantaiset koodikielet ja koneet sekä rajoittuneen varastotilan. Yhden lauseen kääntäminen kesti parhaillakin koneilla 7 minuuttia.

60-luvulla konekäännöstutkimuksen rahoitus tyrehtyi Yhdysvalloissa, koska sitä pidettiin lyhytnäköisenä ja toivottomana. Mielenkiinto kääntyi teknologiaan, joka pystyisi vastaamaan ihmisten kysymyksiin. Yritykset fantasioivat kieli pitkällä koneista, jotka hoitaisivat yksinkertaisen asiakaspalvelun ja säästäisivät palkkakustannuksissa.

80-luvulla palattiin konekääntämisen tutkimiseen. 90-luvulla puheentunnistusta yhdistettiin kielen ymmärtämiseen. Tänä päivänä visiot puhetta ymmärtävistä asiakaspalveluroboteista ovat toteutuneet Sirin kaltaisissa virtuaaliassistenteissa.

Kiinnostus venäjän kieleen on laskenut tietokonelingvistiikan parissa siinä missä kiinnostus mandariinikiinaa ja arabiaa kohtaan on noussut. Suomi on pieni kieli ja suomalaiset puhuvat verrattain hyvin englantia, joten suomen konekäännöksen kehittämiselle ei ole samanlaista tarvetta kuin suurempien maailmankielien. Vain tuplasti puhutumpaa ruotsia on helpompi kääntää englanniksi, sillä kielet ovat huomattavasti lähempänä toisiaan. Huolimatta siitä, että Google-kääntäjä on meille tunnetuin kääntäjäkone, on kehittyneempiäkin, maksullisia käännösohjelmia olemassa.

Jo nyt on teknologiaa, joka helpottaa kääntäjien työtä, mutta kääntävätkö jonain päivänä koneet tv-sarjojen tekstitykset ja romaanit? Vaikka teknologia kehittyisi, voiko se koskaan tunnistaa kielestä kulttuurisia eroja ja vivahteita? Vai lisääntyvätkö suorat käännökset ja anglismit, tehdä kavereita ja kirjoittaa alas?

Verkossa käytävät keskustelut loivat kirjoitetun puhekielen. Nyt käymme leijonanosan keskusteluistamme verkossa. Vaikka kotimaisten kielten keskus kuinka yrittää, verkon uussanat eivät taivu näppäimistöllämme meitsieksi ja risuaidaksi.

Konekäännöksien lisäksi kieliteknologialle on tyypillistä kielen korjaaminen. Oikeinkirjoituksen tarkistus tekee virheettömien esseiden ja työhakemusten kirjoittamisesta vaivattomampaa. Kirjoitusvirheiden suhteen ei tarvitse olla jämäkkä, kun tietää Wordin lisäävän sinistä tai vaaleanpunaista siksakia lipsahdusten alle.

Ennakoiva tekstinsyöttö auttaa valinnoissamme tekstiviestejä kirjoittaessamme ja hakiessamme sisältöä esimerkiksi Googlesta ja YouTubesta. Sanoja ei tarvitse kirjoittaa loppuun asti, kun meille jo ehdotetaan mitä olimme ajattelemassa. Onko mahdollista, että ennakoiva tekstinsyöttö vaikuttaa hakukomentoihimme, ja lopulta haemme kaikki samoja sisältöjä?

Kieliteknologiaa tarvitaan sekä eri äidinkieltä puhuvien ihmisten väliseen viestintään sekä konekäännösten tapauksessa että ihmisten ja koneiden väliseen kommunikaatioon. Koneet eivät ymmärrä ihmiskieliä, ja konekielet ovat vaikeita opetella.

Tulevaisuudessa yksi kiinnostavimpia kieliteknologian sovelluksia on tekoälytutkimus. Tekoäly itsessään on kieliteknologiaa suurempi ja monimutkaisempi tutkimuksenala, mutta kieliteknologia on olennainen osa sitä.

Maaliskuussa Microsoft joutui sulkemaan tekoälyprojektinsa nimeltä Tay. Oltuaan alle 24 tuntia Twitterissä, ihmiskontaktia varten kehitetty Tay oli muuttunut ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” -tyyppisestä robotti-papukaijasta aggressiiviseksi sovinistiksi ja rasistiksi, joka kielsi holokaustin ja toivoi feministien kuolevan helvetin liekeissä.

Microsoft kertoi Tayn olevan paitsi tekninen, myös kulttuurinen ja sosiaalinen koe. Tay oli ikään kuin peili, joka oppi lukemalla muiden ihmisten twiittejä, eikä sen peilikuva Internetistä ja ihmiskunnasta ollut kovin mairitteleva.

Johtolankoja

Palstalla avaudutaan ensimmäisen maailman elämää suuremmista ongelmista

TEKSTI Roosa Savo

On eräs laatikko, joka jokaisen kodista löytyy.

Jos väität, ettei sinulta löydy tällaista laatikkoa, valehtelet. Ja jos väität, ettei se ole valtaisa sekava kasa, valehtelet taas.

Kyseessähän on tietenkin maailmanlaajuisesti tunnettu ja hyväksytty akku-paristo-johto -laatikko, jossa säilytetään ihmiselämän selviytymisen kannalta elintärkeitä laitteistoja.

Oman laatikkoni sisältö rajoittuu mustiin pölyllä päällystettyihin kiiltäviin piuhoihin ja muutamaan muoviseen mötikkään. Löytyy pitkää ja lyhyttä johtoa, jopa monikäyttöisiä laturinpäitä, joihin saa liitettyä muita johtoja. Puhelimen laturi, läppärin laturi, sähkövirtamuunnin, muistikortteja, muistitikkuja, toinen ja kolmas puhelimen laturi yms. yms. Valikoima on toki yksilöllinen.

Aika ajoin kohtaan tilanteen, jolloin minun on pakko löytää tietynlainen laturi tästä laatikosta. Silloin avaan laatikon ja vedän sisällön klönttinä ulos (tai kaadan kaiken suoraan lattialle). Seasta saattaa pudota muutama vanha, valkoisella jauheella kuorrutettu paristo. Lattialla sotkussa olevat kaikenkarvaiset muoviosat herättävät ärsytyksen tunteita, mutta tässä lajissa maltti on valttia.

Syvähengitys on keskeinen osa etsintäprosessia. Täytän keuhkoni raikkaalla huoneilmalla ja lasken viiteen naama punaisena, jolloin saavutan rauhallisen meditaation tilan. Oikean osan löytyessä nostan sen ilmaan ja rukoilen gravitaation vetävän väärät johdot kohti maanpintaa. Tällä kertaa en pääse niin helpolla, vaan joudun heiluttelemaan, rynkyttämään ja lopulta heittämään johdot päin seinää, ennen kuin haluamani tuote irtoaa solukosta.

Kun kauhun hetket ovat ohitse, lysähdän istumaan lattialle valkoisen myrkkyjauheen peitossa, oikea johto vihdoin voitonriemuisissa käsissäni.

Kansankielistä mediakritiikkiä

Mihin tarvitaan journalismia, kysyvät Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru keväällä 2016 julkaistussa kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat. Näyttäisi siltä, että poliittisen ja taloudellisen eliitin ylläpitoon.

TEKSTI Adile Sevimli

Teos on virkistävää luettavaa kahdesta syystä. Sen lisäksi, että se haastaa vallitsevan talouskeskustelun paikoilleen pysähtyneen ja monotonisen tyylin, se myös ilmaisee kantansa luokkavaltaa ylläpitävään journalismin instituutioon harvinaisen selkeästi. Vaikka puheenvuoro on vasemmalle värittynyt, ei kirjaa lukiessa jää epäselväksi, mikä on aktivisti-toimittajien omaa ääntä ja mikä tutkimustietoa. Onkin virkistävää päästä lukemaan tutkivaa journalismia omalla mielipiteellä maustettuna. Siinä on enemmän tarttumapintaa kuin ympäripyöreässä, ”objektiivisessa” sanahelinässä, jota valitettavan usein valtamediasta saa lukea.

Kirjan parasta antia on kansankielisyys. Ymmärrettävästi kirjoitettu teksti ruotii median juurtuneita käytäntöjä. Kuka hyötyy siitä, että online-journalismin aikaan julkaisemistahti on armottoman nopea? Minkä vuoksi media on vahvasti hierarkkinen niin omistuksen kuin työolojensakin puolesta, ja kuinka tämä vaikuttaa sisällöntuotantoon ja kenttätyöhön? Tästä pääsevät kertomaan kirjaa varten toimittajakyselyyn vastanneet journalistit. Suorissa lainauksissa työskentelyä mediataloissa kuvaillaan enemmän ennalta määriteltynä liukuhihnatuottamisena kuin autonomisena kirjoittamisena.

Toimittajan ammatin todellisuus tulee kirjan kautta tutuksi suurelle yleisölle paljastaen toiseuttamisen tasoja niin pakolais-, seksuaalivähemmistö- kuin keskiluokkakontekstissakin kirjan edetessä tragikoomisesta käytännön esimerkistä toiseen.

Olipa kyseessä sitten Iltalehden etusivun lööppi koskien Suomeen saapuvia turvapaikanhakijoita kuvitettuna Daeshin aseistetuilla sotilailla Lähi-idässä tai Ulla Appelsinin pääkirjoitus Ilta-Sanomissa feminismin ylilyönneistä Suomessa, Luokkavallan vahtikoirat puuttuu median representaatioiden tapaan aiheuttaa tarpeetonta vastakkainasettelua ja ylläpitää luokkajakoa.

Osansa ruodinnasta saavat Appelsinin lisäksi muutkin nimekkäät journalistit, kuten Saska Saarikoski, Heikki Aittokoski ja Atte Jääskeläinen. Koko journalistisen instituution tarpeellisuutta ja tehtävää pohtiva teos kyseenalaistaa, millä perusteella voi voittaa Bonnierin Journalistipalkinnon, ketkä saavat toimia viranomaisten rinnalla asiantuntijoina ja uskottavina auktoriteetteina mediassa sekä millaisilla teksteillä yhteiskunnan älyköiksi mielletyt kirjoittajat saavat palstatilaa.

Teoksessa ei kuitenkaan hyökätä yksilöitä vastaan, vaan tarkastellaan valtaa, joka piilee rakenteissa. Luvussa Yhteisen hyvän harha paneudutaan siihen, miltä etäisyydeltä journalismi kuvaa esimerkiksi työttömiä, syrjäytyneitä, keskiluokkaa ja alakulttuureja.

Kirjoittajien mukaan ”journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuus” ja tätä perustellaan marginaaliseen tilaan puristettujen ihmisten geneeristämisellä homogeenisiksi ongelmaryhmiksi, joiden arkikokemusta käsitellään mediassa vähätellen. Toimittaja testaa -tyyliset jutut, joissa päivän ajaksi astutaan huonompiosaisten saappaisiin, kuulevat kerjäämänsä kritiikin.

Kävipä toimittaja sitten lähijunalla Itä-Helsingin lähiössä tai työväenluokan suosimassa automarketissa Stockmannin sijaan, Kukkala ja Purokuru osoittavat, ettei asuinalueiden alentava kuvailu kiinnitä lainkaan huomiota eriarvoistumisen ongelmien sosiaalipoliittiseen kontekstiin vaan pikemminkin leimaa alueella asuvien yksilöiden ominaisuuksia. Aivan kuin lähiöiden eksotisointi kuvaisi siellä asuvien kokemusmaailmaa. Aivan kuin Stockalla shoppailun ihannointi ei edustaisi muuta kuin pyrkimystä yleismaailmallistaa sitä, millainen on hyvä maku, eli yhteiskunnan ylimmän luokan maku ja mieltymys. Tämän tunnisti jo muuan Bourdieu muutama vuosikymmen sitten eliitin vallankäytön välineeksi kamppailussa sosiaalisesta statuksesta.

Teos inhimillistää niitä, joiden ääni ei kuulu ja jotka leimaantuvat laiskoiksi, typeriksi tai omaa kuoppaansa kaivaviksi. Median puhuessa työttömyydestä se ei Kukkalan ja Purokurun mukaan pohdi, millainen yhteiskuntamalli mahdollistaa työttömyyden kasvun tai millainen politiikka ja millaiset olosuhteet edesauttavat ongelmien kasautumista. Syrjäytyviksi määriteltyjä yritetään pelastaa ja palauttaa takaisin tehokkaiksi kansalaisiksi kyselemättä, kenen etu on toisintaa keskiluokkaista elämää, ja haluavatko tuosta keskiluokkaisuuden ”kelkasta tippuneet” edes elää kuten heitä arvostelevat.

Journalismissa puhutaan sen alkuasetelmankin takia jonkun toisen suulla, välikätenä, mutta dialogille tulisi silti löytyä mahdollisimman paljon tilaa. Luvussa Oman elämänsä yleisöt keskitytäänkin esimerkiksi siihen, miksi maahanmuuttokeskustelussa asianosaiset sivuutetaan usein toimien kohteina sen sijaan, että he itse pääsisivät ääneen heitä koskevissa asioissa.

Kirja osoittaa, kuinka rasismia pyritään purkamaan ontuvasti muuttamalla negatiivisia stereotypioita muista kuin kantasuomalaisista positiiviseksi ja millaista hiljaista hyväksyntää nauttii journalismiin juurtunut tapa erotella ”meidät” ”heistä”.

Moitteita teos saa kovasta kielestä koskien toimittajien ylimielisyyttä, etuoikeutettua asemaa ja itsetyytyväisyyttä. Ristiriitaisesti Kukkala ja Purokuru korostavat, kuinka lopullisiin teksteihin päätyvät journalistiset virhearviot eivät useinkaan johdu yksittäisen toimittajan välinpitämättömyydestä tai asioiden tahallisesta yksinkertaistamisesta, vaan julkaisukulttuurin nopeasta aikataulusta ja ammattiolosuhteiden kiristymisestä.

Kenen vastuulla on pitää huoli siitä, ettei journalistisista ihanteista tingitä – työnantajan vai -tekijän? Ammattikunta näyttää olevan erittäin ahtaalla ainakin suurimpien mediatalojen sisällä, mikäli teoksen piirtämään kuvaan on uskominen. Viestinnän opiskelijalle teos tarjoaa näkökulman kurkistaa ammatin käytäntöihin. Tulevaisuuden mediantekijän tulee kuitenkin ymmärtää, että Luokkavallan vahtikoirat on vain yksi ikkuna sisälle toimituksiin.

Viimeisessä luvussa argumentoidaan, että toimittaja on aktivisti. Tästä olen samaa mieltä. Journalistisen aktivismin tulisi olla pelkän raportoinnin sijasta haastamista ja vaihtoehtojen etsimistä vallitseville valtarakenteille. Onko esimerkiksi tämän kevään kiintoisampiin uutisiin lukeutuva Panama-paperien vuoto vaikuttanut puheenvuoroihin ja asiantuntijalausuntoihin? Millaisia vaihtoehtoja uskalletaan esittää jatkuvalle talouskasvulle, jota pallomme ei kestä? Vieläkö puhutaan “lännen kriisistä” koskien “pakolaistulvia”? Luokkavallan vahtikoirat laajentaa julkista keskustelua sekä rikkoo sosiaalisia kuplia muistuttamalla monen tavallisen kansalaisen kokemusmaailmasta ja osallistamisesta yhteiskuntaan korkealentoisen jargonin ja näennäisen keskustelunkäynnin sijaan.

Tahdotko nähdä sinistä?

Kuinka vaikeaa on erottaa sininen ja vihreä toisistaan? Sehän on helppoa. Vai onko?

TEKSTI Erik Räsänen

Namibialaisheimo, jonka kielessä ei ole jaottelua siniseen ja vihreään, asetettiin tekemään yksinkertaista testiä: tietokoneen ruudulle ilmestyi kaksitoista neliötä, joista yksitoista oli vihreitä ja yksi sininen. Tehtävä oli etsiä sininen. Testi olisi esimerkiksi meille suomalaisille naurettavan helppo, mutta heimolaisille se tuotti vaikeuksia: sinisen neliön löytämisessä kesti kauan ja virheitä tapahtui yllättävän paljon.

Sininen väri tarjoaa kiinnostavan näkökulman kielen vaikutuksesta ajatteluun. Kieli kehittyy usein erotellen alkuun tumman ja vaalean, sitten nimeten punaisen, keltaisen ja lopulta vihreän. Sininen käsitetään vihreän sävynä, kuten namibialaisheimon tapauksessa, kunnes kielen kehittyessä se eroaa omaksi värikseen.
Antiikin ajan klassikkoeepos Odysseiassa merta kuvaillaan viinintumman väriseksi, ja muissakin aikalaiskuvauksissa taivasta ja merta kuvaillaan yhtä mielenkiintoisilla ilmaisuilla. Oudosti yksikään antiikinaikainen teos ei kuvaile näitä sinen symboleja sinisiksi.
Nykyaikana itsestäänselvyydeltä tuntuva värikartta on yllättävän tuore – esimerkiksi japanin kieleen vihreän ja sinisen erottelu saapui toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden vaikutuksesta. Ihmissilmä on nähnyt sinistä kautta aikain, mutta sitä ei ole osattu aina havaita. Vasta kieli on tehnyt sinisestä helposti tunnistettavan: sille on annettu nimi.

Kielen vaikutuksesta ajatteluun on toistaiseksi olemassa valitettavan vähän tutkimusta. Toistaiseksi ilmaan on kuitenkin heitetty joitain ajatuksia. Väitetään, että saksan ja espanjan kaltaisissa kielissä, joissa sanat voivat olla maskuliinisia, feminiinisiä tai neutraaleja, esiintyy enemmän sukupuolisyrjintää. Ihmiset, joiden äidinkielessä ei ole futuuri-muotoa, väitetään sijoittavan rahojaan hanakammin, koska kieli ei tee selkeää erottelua nykyhetkeen ja kaukaiseen tulevaisuuteen. Aika näyttäytyy aikajanan sijasta enemmänkin ympyrämäisenä, jolloin sijoitus kannattaa tehdä heti, sillä tulevaisuus on nyt.
Väitteissä on spekuloivia piirteitä, mutta ne herättävät ajatuksia. Voiko esimerkiksi Suomen edelläkävijäasemaa sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttajana selittää se, ettei kielessämme ole erillistä hän-pronominia miehille tai naisille?

Yksilön kielitaidon kehittyessä myös kyky ajatella kehittyy: yliopisto-opiskelijan olisi vaikea käsitteistää oppimaansa samalla sanavarastolla kuin seitsemänvuotiaana. Kieli jäsentää ajattelua, se toimii työkaluna maailman ymmärtämiseen.
Eläinten parissa kasvaneet susilapset ovat ääriesimerkki siitä, millaista elämä on ilman äidinkieltä: ihmisten keskelle myöhemmin päätyneet villilapset ovat oppineet parhaimmillaankin vain muutaman sataa sanaa, eikä kommunikointi toisten ihmisten kanssa tahdo onnistua. Äidinkielettömälle on mahdotonta – tai ainakin hyvin vaikeaa – selittää, mitä ovat ironia, aurinkokunta tai ihmisoikeusongelmat.

Äidinkielen osaaminen on laskussa. Nykynuoret lukevat entistä vähemmän. Vaikka Suomi on edelleen Euroopan kärkeä Pisa-testeissä, on peruskoululaisten kyky ymmärtää luettua heikentynyt. Äidinkielen ylioppilastutkinnon vaatimuksia on jouduttu höllentämään, ja jopa yliopistomaailmassa nuorten kielitaidon rapautuminen huolestuttaa. Hektisessä kosketusnäyttömaailmassa ei ole aikaa lukea tai kehittää kieltään. Koska kieli avartaa maailmaa, kehitys on surullista – aivan kuin meillä ei olisi enää aikaa nähdä sinistä.

Silloin maailma alkaa näyttää valitettavan harmaalta.