Vastine: NYT meni metsään!

Nyt-liite kysyi lokakuussa 2016 viestinnän uusilta opiskelijoilta, miksi viestintä ja journalismi naisistuvat ja onko naisistuminen ongelma. Ongelmallinen oli lähinnä Nyt-liitteen oma otsikko, jonka kysymykseen jutussa ei kuitenkaan etsitty vastausta. Viestinnän professori Esa Väliverronen heitti Twitterissä kysymyksen journalismin naisistumisesta eteenpäin Groteskille.

TEKSTI Alli Alho & Adile Sevimli

Juho Typön kirjoittamassa jutussa “Helsingin yliopistoon pääsi opiskelemaan viestintää vain naisia – miksi viestintä ja journalismi ”naisistuvat” ja onko se ongelma? Kysyimme opiskelijoilta” (Nyt-liite, 11.10.2016) irrotetaan ilmiö kontekstistaan.

Jutussa ei taustoiteta eri alojen sukupuolittumisen historiaa, saati tulevaisuuden näkymiä siitä, mitkä todellisuudessa ovat ne alat, jotka naisistuvat esimerkiksi prekarisoitumisen prosessin tuloksena. Koemme, että jos jonkin alan naisistuminen esitetään jo otsikkotasolla ongelmallisena, olisi lukijalle antoisaa päästä analysoimaan ilmiötä oikeaan historialliseen kontekstiin asetettuna.

Eeva Jokisen artikkelissa Prekaari sukupuoli (Naistutkimus, 2013) käsitellään työn feminisoitumista 2000-luvulla kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, naisia siirtyy entistä enemmän työelämään. Tämä tarkoittaa sitä, että alat ovat alunperin olleet miesvaltaisia ja naiset ovat tulleet töihin miehiä myöhemmin. Naisistuminen siis liittyy ajatukseen naisten siirtymisestä viimein myös perinteisesti miesvaltaisille aloille, Jokinen toteaa. Jostain syystä miehet eivät kuitenkaan ole valtaamassa perinteisesti naisvaltaisia aloja.

Pohjoismaissa palkkatyö hyvinvointivaltion perustana vapautti naiset kodeista kartanoille. Suomessa naiset alkoivat työskennellä poikkeuksellisen aikaisin sotien jälkeen, mutta eivät samoilla aloilla, palkoilla tai asemissa kuin miehet. Jokinen huomauttaa Valtioneuvoston vuoden 2010 selontekoon vedoten, että työnjako ja palkkaerot sukupuolten välillä kuvaavat vieläkin työmarkkinoita. Korkeat virat täytetään edelleen all-male -paneelein.

Toiseksi, työolosuhteet muuttuvat: pätkä- ja osa-aikatyöt, alhaiset palkat, heikko työsuhdeturva ja muut perinteisesti naisaloja kuvanneet attribuutit tulevat tutuksi yleisen prekarisoitumisen, elämän epävarmuuden aikana. Feministit ovat huomauttaneet, että naiset ovat itse asiassa aina olleet prekaareja. Työolot ovat nousseet julkiseen keskusteluun vasta, kun niistä kärsii myös etuoikeutetumpi sukupuoli.

Nyt-liitteen klikkiotsikko jaettiin sekä sen omilla että Helsingin Sanomien Facebook-sivuilla. Tekstin puutteellinen taustoitus innosti kommenttiketjuissa muun muassa ehdotuksiin mieskiintiöiden perustamisesta. Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi naiset ovat pääasiassa edelleen niitä, jotka tekevät matalapalkkaisia kasvatus- ja hoitoalan töitä  ja miksi kyseiset alat eivät houkuttele miehiä, tyydytään yksinkertaiseen kysymyksenasetteluun ja yksinkertaiseen ratkaisuun.

Edes pikainen kertaus siitä, miksi naiskiintiöt yleensä ovat olemassa, olisi voinut avata naisten sortamisen historiallista kehityskaarta sitä tuntemattomille. Kiintiöitähän ei parhaimmassa tapauksessa tarvittaisi lainkaan, mikäli naiset eivät olisi koskaan työmarkkinoiden altavastaavia olleetkaan. On mielenkiintoista, että Nyt-liite haluaa käsitellä ongelmana kehitystä, jossa naiset ovat vallanneet alaa, jonka työolosuhteet muuttuvat yhä epävarmemmaksi.

Johanna Wahlroos on tutkinut Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineesta vuosina 2002-2010 valmistuneiden sijoittumista työmarkkinoilla. Ainoastaan 29 prosenttia toimi journalisteina. Journalismi ja viestintä naisistuvat, mutta onko 24:n henkilön otos yhden vuosikerran viestinnän opiskelijoita oikea lähde tutkia asiaa? Suomessa opiskellaan toimittajiksi muissakin oppilaitoksissa, joissa suurempi osuus kuin vajaa kolmasosa valmistuneista suuntaa journalisteiksi. Toki naisistumisen kysymyksen suuntaaminen kenelle tahansa opiskelijalle on hieman hassua – minkä sille voi, että vuosikurssilaiset sattuvat olemaan saman sukupuolen oletettuja? Jos toimittaja on huolissaan siitä, onko miesten nykyään vaikeampaa työllistyä journalisteiksi, vastausta kysymykseen tuskin kannattaa kysyä naisopiskelijoilta.

Nyt-liitteen otsikko liittää yhteen kysymyksen miesten ja naisten työllistymisestä tietyllä alalla, vaikka ilmiöiden taustat ovat hyvin erilaiset. Valitettavasti julkaistut tutkimukset työmarkkinoiden sukupuolijakaumasta pohjautuvat lähinnä binääriseen sukupuolitypologisointiin ja siksi myös tässä vastineessa asiaa lähestytään kaksijakoisesta näkökulmasta. Hieman pintaa syvemmältä raapaistessa voi todeta, että jokaisella alalla ja sen sukupuolittuneisuudella on oma historiansa.  

Normaalin tuolla puolen

Käsissäsi on lehti, joka kantaa nimeä Hävitys. Se tuo mieleeni kaksi hetkeä, joiden välillä tuntuu olevan ikuisuus.

TEKSTI Tuomas Heikkilä

2. kesäkuuta 2007 puolenpäivän aikaan Fuengirolan rannalla on tukahduttavan kuuma, hiekka polttaa paljaan jalan punaiseksi. Vieressäni makaava matkailija selailee verkkaisesti Aku Ankkaa. Korvilla on Kossin kuulokkeet, joissa soi suomalaisen folk-metallibändi Moonsorrow’n viides pitkäsoitto, Hävitetty. Walkmanissa pyörivä levy on vähän vajaa tunnin pituinen, mutta sisältää vain kaksi raitaa. Niistä ensimmäinen puolituntinen on täysin instrumentaalinen: tuli rätisee ja yksinkertainen melodia käy vähitellen raskaammaksi.

11. marraskuuta 2016 televisio-kameroiden edessä Last Week Tonightin John Oliver raapii päätään: ei tässä näin pitänyt käydä. Tavallisesti tällä ohjelmapaikalla paneuduttaisiin Yhdysvaltain sosiaalisiin ongelmiin: älyttömään kuolemanrangaistukseen, rikkinäiseen eläkejärjestelmään ja poliisin, poliitikkojen ja oikeusistuimen rakenteellisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Mutta tänä vuonna ne ovat jääneet huutavien katastrofien alle. Veriteot, katastrofit ja kansan jakautuneisuus ovat tiivistyneet ahdistaviksi symboleiksi: Orlando, Baton Rouge, Flint, Black Lives Matter. Nyt listalle voidaan lisätä Donald Trump. Ohjelma päättyy parahdukseen: Haista paska, 2016.

Edelliseen hätähuutoon on helppo yhtyä, niin sakeaksi julkisuus on käynyt huonoista uutisista. Väkivallan ja terrorismin maantiede on tiivistynyt tänä vuonna muun muassa Brysselissä, Istanbulissa, Nizzassa, Münchenissä ja Aleppossa. Turkki on suistunut hallitsemattomaan demokratian alasajoon, Britannia EU-eroprosessin limboon. Paniikki uuden natsismin noususta nähdään vuoroin Visegrad-johtajien, UKIP:n tai Trumpin uhossa. Helsingissä poliittinen väkivalta vaati kuolemanuhrin. Toisaalta symboleista itsestään on tullut uhanalaisia. Poismenneiden idolien listalla ovat David Bowie, Prince, Leonard Cohen, Alan Rickman, jopa Harambe.

Medialle kriisiuutisointi on eräänlainen leipälaji, jossa kiteytyvät klassiset uutiskysymykset, klassiset uutiskriteerit ja journalistisen profession itseymmärrys: kansan on saatava tietää. Kriisin taitekohta, huippuunsa kohonnut epävarmuus sotkee niin toimituksen kuin kuluttajan päivärytmin. Yön tunteina Turkin vallankaappausyritystä, Brexitiä ja Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksia seuratessani huomasin vajonneeni transsinomaiseen tilaan sukkuloiden uutispalveluiden ja Twitterin välillä.

Mikä tässä hävityksessä vetää puoleensa? Georges Bataille selitti, että yhteisön kokoava voima on – paradoksaalisesti – sen luhistuminen: väkivallanteko rikkoo normejamme vastaan. Katsoessamme rikkinäistä ihmistä vakuutumme omaksi turvaksemme rakentamistamme arvoista ja suojamekanismeista, niin kutsutusta homogeenisestä. Niiden ulkopuolelle jää heterogeeninen alue, ylijäämä, jota yhtäläiset oikeudet, yhteiskunnan organisoituminen tai moraalisuus ei tee tyhjäksi. Tapahtumat, jotka pistävät esiin harmaasta arjesta mustavalkoisina ja selkeärajaisina.

Luonto tuntuu tukevan Bataillen ajatusta. Ajan kuluessa epäjärjestys lisääntyy, erot tasaantuvat ja rajat haalistuvat. Entropia on se kädenlämpöinen lätäkkö, joka syntyy saunojan selän ja lumihangen välille. Vain suurella vaivannäöllä prosessin voi kääntää päälaelleen. On rakennettava sauna, lämmitettävä kiuas ja katsottava että Suomen talvi hoitaa oman osuutensa. Claude Shannonille entropia merkitsi häiriöitä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välillä, nykyisin sillä viitataan informaatioteoriassa kaikkeen epävarmuuteen.

Rajusti rinnastaen: julkisuuden sirpaloituminen, sosiaalisen median kaikukammiot, faktojen jälkeinen aika ja aneemisuus ovat entropian oireita. Palavat kaupungit, kidutetut ruumiit ja poliittinen myllerrys ovat välähdyksiä yhtenäiskulttuurista, jossa faktoilla ja hyvällä ja huonolla journalismilla on merkitystä.

Groteskin vuoden kolmas numero on kokeellinen teema-albumi Moonsorrow’n, Oliverin ja Battaillen hengessä. Hitaan journalismin avulla käsittelemme sen jutuissa kriisejä, kyykyttämistä, vallan väärinkäyttöä ja sovittamattomia ristiriitoja. Lehti on omistettu viestinnän opiskelijoille, mutta on ilmainen kaikille. Jos kuitenkin haluat tukea jatkossa kallista tutkivaa journalismia, joka katastrofien luomisen sijaan pyrkii paljastamaan ja ehkäisemään niitä, tue sitä ajallasi ja rahallasi. Asetu sitä kehitystä vastaan, jossa Facebookin algoritmi hallitsee pääasiallista tiedonsaantiasi ja uutisartikkelit jaetaan pelkkien otsikoiden perusteella.

Diagnoosipakko

Missä menee raja tavallisen väsymyksen ja mielenterveyden häiriön välillä? Kuka sen määrittelee? Psykiatriassa on käytössä periaate, jonka mukaan hoidon edellytyksenä on diagnoosi.

TEKSTI JA KUVAT Roosa Savo

Katri tajusi yhtenä päivänä, ettei hän yksinkertaisesti pysy enää arjen tahdissa.
Mielessä pyörivät entisen parisuhteen ongelmat ja yliopistoelämän kiireen keskellä kokonaisuus tuntui liian rankalta. Ystävä kehotti häntä hakemaan apua, jolloin Katri soitti YTHS:lle ja pääsi puhumaan terveydenhoitajan kanssa. Avun saaminen ei
kuitenkaan sujunut heti niin hyvin kuin olisi voinut toivoa.

”Minun piti kertoa juurta jaksaen ongelmistani ennen kuin läpäisin seulan ja sain soittoajan mielenterveyspuolelta”, Katri kertoo. Kun hän sai terveydenhoitajan langan päähän, tämä ensin naureskeli Katrin ongelmille. Seuraavaksi Katri sai kuitenkin soittoajan psykiatrille, jonka soitto oli neutraali ja asiantunteva.

“Silloin koin, että minun ongelmani ovat sellaisia, joihin hekin halusivat etsiä vastauksia”, Katri toteaa puhelustaan psykiatrin kanssa. Katrilla ei oltu diagnosoitu varsinaista mielenterveyden häiriötä, vaan hän kaipasi ammattilaista, jonka kanssa hän voisi työstää ongelmiaan.

Kun Jenni otti yhteyttä YTHS:ään, hänellä oli jo diagnosoitu mielenterveyden häiriö.

Ennen opintoja Jennillä todettiin masennus ja paniikkihäiriö, ja hänellä oli hoitosuhde HUS:in erikoissairaanhoidossa. Hoitosuhteen loputtua hän päätti kääntyä YTHS:n puoleen. Yleislääkärin vastaanotolla Jenni kertoi ongelmistaan, mutta hänen pettymyksekseen lääkäri ei tuntunut ottavan häntä vakavasti. Lopulta Jenni ohjattiin psykologille, jonka kanssa tämä tuli toimeen todella hyvin ja koki saavansa apua.

Miksi alku on apua hakiessa niin kivikkoinen? Oletetaanko opiskelijoiden liioittelevan pahaa oloaan, kun he tulevat vastaanotolle, vai mistä epäluulo oikein johtuu?

YTHS:n mielenterveyden ylilääkäri Marja Leena Hauhia kertoo, että opiskelija ohjataan ensin yleisterveydenhuoltoon sillä oletuksella, ettei hänellä ole mielenterveyden häiriötä, vaan kyseessä on normaali reaktio ympäristöön. Kaikki regoivat joskus ympäristön ärsykkeisiin stressaantumalla tai ahdistumalla, mutta toisille kehittyy mielenterveyden häiriö: pitkäaikainen mielenterveyden poikkeavuus, johon liittyy henkistä kärsimystä ja toimintakyvyn heikkenemistä.

Miten voi tietää, onko kyseessä häiriö vai tavallista väsymystä? “Tutkimusjakson alussa on vaikeaa tietää, kumpi on kyseessä. Alussa on pakko luottaa ammattilaisen valistuneeseen arvaukseen, kun vasta myöhemmin saadaan perinpohjaisempaa tietoa”, kertoo Hauhia. “YTHS:llä kaikki tekevät mielentervstyötä, eli opiskelijat ohjataan aina ensin terveydenhoitajalla tai yleislääkärille, joka tarvittaessa ohjaa eteenpäin psykologille tai psykiatrille. Sitten lähdetään selvittämään diagnoosia.”

“Psykiatrian ammattilaiset ottavat ohjeet tautiluokitusjärjestelmistä, joihin kannattaa perehtyä, jos haluaa tietää enemmän mielenterveyden häiriöiden diagnosoinnista”, Hauhia lisää. Nämä mystiset tautiluokitukset ovat esimerkiksi Helsingin Yliopiston kirjastossa kaikkien lainattavissa.

Tautiluokitukset kertovat oireista

Häiriöiden luokittelu sai alkunsa, kun psykiatrian alkuvaiheessa erilaisia oireita alettiin niputtaa yhteen oirekuviksi, joita alettiin höydyntää diagnosoinnissa. Tautiluokitusten avulla psykiatrit osaavat yhdistää oireet, kuten väsymyksen, vetäytymisen ihmissuhteista ja unihäiriöt, masennuksen oireiksi. Nykyään maailmalla laajassa käytössä on kaksi erilaista tautiluokitusopasta, Maailman terveysjärjestön (WHO) kehittämä ICD-tautiluokitusjärjestelmä ja Amerikan Psykiatrisen yhdistyksen (APA) kehittämä DSM-järjestelmä.

Suomessa käytetään molempia, mutta pääpaino on ICD-järjestelmässä, joka listaa 100 eri mielenterveyden häiriön alaluokkaa, jotka jakautuvat vielä tarkempiin häiriökuvauksiin. Esimerkkejä alaluokista ovat “F20–F29 Skitsofrenia, skitsotyyppinen häiriö ja harhaluuloisuushäiriöt” ja ” F30–F39 Mielialahäiriöt”. Alaluokkien alta löytyy tarkempia kuvauksia ja yksityiskohtia esimerkiksi skitsofrenian eri muodoista ja oireista.

Viimeinen luokitus mielenterveyden häiriöissä on nimeltään ”F99: Tarkemmin määrittämätön mielenterveyden häiriö”, joka auttaa diagnosoimaan henkilön, jonka oireet eivät ole selkeästi mihinkään tiettyyn häiriöön sopivia. Oirekuvat ovat laajoja, ja monet niistä pitävät sisällään monia tavallisiltakin vaikuttavia oireita, kuten väsymyksen, ahdistuksen, alakuloisuuden tai narsismin. Tautiluokitusjärjestelmät ovat kuin keittokirjoja, jotka tarjoavat suuntaviivat diagnoosin tekemiseen. Mielenterveyden häiriö todetaan kuitenkin vain silloin, kun oireet ovat pitkäaikaiset
ja aiheuttavat todellisia ongelmia arkielämässä.

Yksinkertaistuksena tautiluokitukset kertovat, mitä oireita tiettyyn mielenterveyden häiriöön liittyy, ja psykiatrit käyttävät niitä pohjana työssään. Jos tautiluokitusjärjestelmät ovat mielenterveyden häiriöiden luokittelun perusta, kuka ne on oikeastaan suunnitellut ja miksi?

Onko yhä useampi mieleltään sairas?

Emil Kreapelin kirjoitti ensimmäisen psykiatrian oppikirjan vuonna 1883, jolloin psykiatrian kehittyminen omaksi lääketieteen haarakseen alkoi. Psykiatria oli aluksi hyvin hajautunut tieteenala; selkeää peruskoulutusta ei ollut ja diagnosointi tapahtui enemmän tai vähemmän jokaisen harjoittajan mielen mukaan. Vähitellen mielenterveyden häiriöille alettiin kehitellä yhtenäisiä sääntöjä, joiden mukaan ihmisiä alettiin diagnosoida ja hoitaa. Psykiatriasta tuli oma arvostettu alansa, ja 1900-luvulla uudet hoitomuodot alkoivat kehittyä ja mielenterveyden ongelmia alettiin tiedostaa paremmin. 50-luvulla psyykelääkkeiden kehittyminen toi valtavan muutoksen hoitokäsityksiin, minkä näemme tänäkin päivänä siinä, että lääkkeiden käyttö hoitomuotona on yleistynyt. Kelan tietojen mukaan lääkkeiden kokonaismyynti on viime vuosina noussut Suomessa 2-3% vuosittain. Vuonna 2014 masennuslääkkeitä söi lähes 430 000, psykoosilääkkeitä 180 000 ja neuroosilääkkeitä 170 000 suomalaista (Kela & Fimea, Suomen lääketilasto, 2014).

Psykiatria on kohdannut monia mullistuksia pienen ikänsä aikana, ja asenteet mielenterveyden häiriöitä kohtaan ovat muuttuneet koko ajan positiivisemmiksi. Mielenterveys nähdään yhä enemmän kokonaisvaltaisena terveydellisenä ongelmana, mistä kertoo esimerkiksi se, että Suomessa vuonna 1990 entinen mielisairaslaki korvattiin uudella mielenterveyslailla. Lisäksi mielenterveyden sairauden käsite kattoi ennen kaikki mielenterveyden häiriöt, kun taas nykypäivänä vain psykoosityyppisistä häiriöstä, eli vakavista häiriöistä, puhutaan sanalla “sairaus”. Mielenterveyden häiriö on neutraalimpi ilmaisu, ja tällä pienellä käsitteen muutoksella on on muutettu koko mielenterveyden diskurssia positiivisempaan suuntaan.

Myös hoito on kehittynyt enemmän ehkäisevään suuntaan ja psykiatrisista osastoista on pyritty siirtymään avohoitoon ja ennakointiin. Nuoresta iästä lähtien meille opetetaan tarkkailemaan oloamme. Onko minulla hyvä olo? Mitä tunnen? Onko
normaalia ajatella näin? Koulujen terveydenhoitajat, kuntien terveysasemat, HUS:in erikoissairaanhoito ja yksityiset tahot ovat aktiivisia mielenterveyden ylläpitäjiä. Apu on ainakin näennäisesti hyvin lähellä, ja ihmisten mielenterveys on Suomessa nostettu korkealle prioriteettilistalla. Mitä enemmän ennakoidaan, tiedostetaan ja levitetään tietoa, sitä terveempiä ihmiset ovat mieleltään – tai näin ainakin järkeillään. Vaikka Suomessa mielenterveystyötä tehdään laajasti, olemme itsemurhatilastoissa kummallisen korkealla kansainvälisissä mittauksissa. Vuonna 2014 Suomessa tehtiin 789 itsemurhaa (Tilastokeskus).

Muutokset asenteissa ja hoidossa ovat vaikuttaneet siihen, miten mielenterveys ylipäätään koetaan. Kuuluisa psykiatri Karl Menninger kirjoitti jo vuonna 1930 kirjassaan The Human Mind, että ihmiset ovat kaikki omalla tavallaan epänormaaleja, ja sen kieltäminen on yksi ihmismielen suurimpia heikkouksia. Mielenterveyden häiriöiden erottamista ihmisen normaalista toiminnasta on kritisoitu moneen otteeseen. Aiheen on nostanut esille esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnisti Maaret Kallio blogissaan. ”Mielen puolen ongelmilla on edelleen kummallinen katku. Ajatellaan, että ne koskevat muita tai että ne koskevat vain meitä. Vaikka uskaltaisin väittää, että joka ikisellä meistä on mieli välillä vinossa kuin Pisan kalteva torni”, Maaret kirjoittaa (HS 17.9.2014).

Mielenterveyden häiriöt ovatkin tietyllä tavalla tulleet osaksi jokapäiväistä elämää 2000-luvulla. Modernin yhteiskunnan hektisyys ja työkeskeisyys ovat tehneet elämästä suorittamista, jossa psyykkinen kuormitus on päivittäin läsnä. Kuormitukseen jopa pyritään, ja omasta kestokyvystä on tullut henkisen vahvuuden
merkki. Tutkimusten mukaan mielenterveyden häiriöt eivät kuitenkaan ole varsinaisesti lisääntyneet, vaan lisääntynyt on ainoastaan tietoisuus niistä: yhä useampi hakeutuu hoitoon ja saa diagnoosin. Mutta tarkoittaako se, että yhä useampi on mieleltään sairas? Vai tarkoittaako se juuri sitä, että ihmiset saavat apua ongelmiinsa ja yhä useamman mieli voi hyvin? Jos häiriöt eivät ole lisääntyneet, niin onko tosiaan lisääntynyt tietoisuus luonut mielenterveyspalveluiden tarpeen nousun?

Ylidiagnosoinnin riski

Masennus on suomalainen kansantauti. Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan viimeisen 12 kuukauden aikana siitä kärsi 6,5% väestöstä. Hyvänä kakkosena seurasi ahdistuneisuushäiriö 4,2% tuloksella.

Vuonna 2011 tehdyssä uusintatutkimuksessa kysymykset muotoiltiin hieman eri tavalla. Oletko kokenut merkittävää psyykkistä kuormitusta viimeisen kuukauden aikana? 17% naisista ja 14% miehistä vastasi kysymykseen myöntävästi. Kysymysmuodon muuttuminen on mielenkiintoista, koska nyt selvitetäänkin niitä, joilla ei ole diagnoosia mutta tuntevat olonsa kuormittuneeksi. Vastaus yllättää ainakin opiskelijapiireissä, jossa stressi on läsnä lähes päivittäin. Keitä nämä vastaajat oikein ovat? Kuka ei olisi viimeisenä kuukautena tuntenut merkittävää psyykkistä kuormitusta? Toisaalta psyykkisen kuormituksen termi on monitulkintainen, ja vielä vaikeampi on määritellä “merkittävä psyykkinen kuormitus”.

Mielenterveyden häiriöt ovat tarkasti rajattuja mielen sairauksia, joita hoidetaan maailmalla ”diagnoosi edellä” periaatteella. Kun opiskelija tulee YTHS:n mielenterveyden ammattilaisen vastaanotolle, tarkoitus on ensin todeta ettei vikaa ole, vaan opiskelija reagoi normaalisti elämän muutoksiin. Jos merkkejä häiriöstä löydetään, seuraava askel on ohjata opiskelija psykologille tai psykiatrille, joka alkaa etsiä diagnoosia.

Mielenterveydelle on piirretty tarkat rajat, joiden toisella puolella on terve ja toisella puolella sairas. Harmaata aluetta ei juuri ole, tai ainakaan kahden puolen eroa ei juuri pohdita avoimesti.

Vaikka häiriöt ovatkin jonkun määrittämiä, ei se tee niistä vääriä tai viallisia. Mielenterveyden häiriöt ovat monimutkainen kategoria, koska niissä yhdistyvät aivojen toiminta ja jonkinlainen ”mieli”, tuntemattomassa osassa kehoa sijaitseva ihmisen tietoisuuden keskus, joka jostain syystä voi sairastua. Mielenterveyden hoitamisen taustalla on mielen määrittely ja ikuinen kiista siitä, onko mieli kuin aivot lasikulhossa, vastaanottavainen ärsykkeille, vai onko se enemmänkin jokin spirituaalinen kokonaisuus, jota ei voi biologialla selittää.

Medikalisaation aikakausi on vaikuttanut mielenterveyden häiriöiden hoitoon siten, että pääasiallinen hoitomuoto on lääkitys. Lääkityksen määrätäkseen psykiatrian ammattilaisen on pakko asettaa potilaalleen diagnoosi. Suomessa Kelan kuntoutustukeen täytyy saada psykiatrilta lausunto, jossa määritellään tarkasti, mikä mielenterveyden häiriö henkilöllä on. Tukijärjestelmä luo omalta osaltaan paineita psykiatrin työhön, koska diagnoosi täytyy asettaa, jotta Kela kustantaisi terapian. Diagnoosin taustalla on siis myös täysin käytännön asioihin liittyviä syitä.

Mielenterveys on haluttu lokeroida, jotta ihmisten auttaminen onnistuisi parhaiten, mutta diagnoosikeskeisyys ei ole täysin välttynyt kritiikiltä. Yksi DSM tautiluokitusjärjestelmän suunnittelijoista, psykiatri Allen J. Frances toteaa, että
DSM sortuu ihmisten ylidiagnosointiin. ”Halusimme auttaa ihmisiä, mutta ehkä menimme liian pitkälle”, hän sanoo eräällä luennollaan. Tautiluokitusta laajennetaan, koska se jättää joitakin ihmisiä sen ulkopuolelle, jotka hyötyisivät hoidosta. Toisaalta jatkuva laajentaminen johtaa siihen, että yhä useampi ihminen saadaan mahtumaan jonkin tautiluokituksen alle, psykiatrian asiakkaaksi. Vaikka psykiatrian tarkoitus on auttaa, emme voi unohtaa sen olevan joillekin ihmisille toimeentulon lähde. Ala ei toimisi, jollei kukaan tuntisi mielenterveytensä horjuvan.

Ovatko tautiluokitukset ristiriitaisia, johtavatko ne siihen, että ihmisiä suljetaan liian nopeasti ”lokeroihin”? Hauhia pohtii tätä tarkasti ja vastaa: ”Medikalisaatio voi olla vaarallista, jos oireet tulkitaan masennukseksi, vaikka oikeasti kyseessä on tavallista väsymystä.”

”Keittokirja (tautiluokitusjärjestelmä) ei ole tarkoitettu aseeksi. Ammattilaisten täytyy varoa ylidiagnosointia”, hän sanoo vielä hetken mietittyään.

Tautiluokituksiin kohdistuva kritiikki ylidiagnosoinnista pakottaa miettimään diagnoosin pohjimmaista tarkoitusta. Onko diagnoosi välttämätön, vai onko se olemassa vain luokittelun apuvälineeksi? Mitä jos ihmisiä hoidettaisiin vain heidän oireidensa mukaan? Toisaalta sopivan hoitomuodon löytäminen olisi vaikeaa, jos yhteisiä suuntaviivoja ei olisi olemassa. Vakavien mielenterveyden häiriöiden hoitoon tarvitaan tarkka diagnoosi, koska esimerkiksi psykoosityyppinen häiriö vaikuttaa suuresti ihmisen elämänlaatuun ja kykyyn toimia yhteiskunnassa. Lievempien häiriöiden diagnosoiminen on osittain vaikeampaa, koska oireet eivät ole yhtä
selkeitä ja ihmisellä on jonkinlainen toimintakyky tallessa. Diagnoosi helpottavat hoidon määrittelyä, mutta samalla ne toimivat rajoittavasti niiden kohdalla, joilla selkeää oirekuvaa ei ole.

Diagnoosi voi helpottaa elämää

20% opiskelijoista käyttää opintojensa aikana jonkinlaisia mielenterveyspalveluja. Silti mielenterveys ei ole puheenaiheena kovin yleinen, ja harva on kuullut kaveriporukassaan puhuttavan mielenterveyspalveluiden käytöstä.

”Ei kertominen ole mikään pikkujuttu, jonka tutulle heittää. Pitää olla selvästi parempi ystävä”, pohtii Katri.

Mielenterveys on aiheena herkkäluontoinen, vaikka viime aikoina esimerkiksi Ylen Sekaisin-kampanjassa kerrottiin tavallisten teini ikäisten elämästä psykiatrisen suljetulla osastolla. Aiheen arkaluonteisuutta on vähentänyt myös julkisuuden henkilöiden kannanotot, esimerkiksi Cheekin lokakuussa tekemä paljastus siitä, että hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mielenterveys ei välttämättä silti ole sellainen aihe, josta puolitutun kanssa keskustellaan. Jokainen tuntee joskus olonsa epäonnistuneeksi tavalla tai toisella, mutta missä vaiheessa siitä pitäisi kertoa? Kulttuuriimme kuuluu kyllä stressistä ja väsymyksestä valittaminen, mutta varsinaista ongelmaa on vaikea myöntää tai tunnustaa. ”Vitutus” kuuluu jokaisen sanavarastoon, mutta harvempi käyttää sanoja ”ahdistus” tai ”masennus”.

Opiskelijan pitää tasapainoilla ympäristön odotusten, järjestötoiminnan, työn ja opiskelun välillä. Mahdollisuuksia on loputtomiin, ja nyt on se aika, kun niihin pitäisi tarttua. Kun tenttipäivä lähenee, työelämän paineet kasautuvat niskaan ja muutetaan omilleen, muutokset ovat jokapäiväisiä. Usein ainoa, mitä tarvitsee, on tilaa puhua ja tulla kuunnelluksi. Joskus diagnoosin saaminen voi omalla kohdalla muuttaa paljon, kun ei tarvitse syyttää itseään omasta pahasta olosta. Diagnoosit palvelevat ihmisiä, koska moni tuntee olonsa helpottuneeksi, kun kaikkeen löytyy selitys. Syyllinen kaikkeen on mielenterveyden häiriö, diagnosoitu ja korjattavissa oleva pahis.

Ongelmat liittyvät kuitenkin elämään kokonaisuutena, eikä pelkkä diagnoosin tuijottaminen tuo helpotusta. Jennille YTHS:sän psykologin kanssa juttelu toi valtavasti apua. ”Psykologi ei mennyt pelkästään diagnoosi edellä. Hän ei keskittynyt vain paniikkioireiden vähentämiseen vaan puhuimme kaikesta mahdollisesta”, Jenni
kertoo.

Kenelle tahansa voi kehittyä mielenterveyden häiriö, mutta sen määritelmä ei ole yksiselitteinen, eikä kaikilla ole häiriötä. Mielenterveyden häiriö ei ole kuitenkaan ainoa syy miksi ihminen voi tarvita apua, vaan taustalla voi olla ihan tavallisia toimintakykyä häiritseviä, aitoja ongelmia. Opiskelijat tulevat usein YTHS:n vastaanotolle valittaen väsymystä ja stressiä, ja vaikka ne eivät ole häiriöitä tautiluokituksissa, ovat ne silti olemassa. Opiskelijoiden hyvinvoinnille voisi olla eduksi, että heidät otettaisiin heti vakavasti, vaikkei varsinaista diagnoosia pystyttäisikään tekemään.

Mielenterveys ei ole koskaan ollut helposti määriteltävissä. Kukaan ei voi tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu, eikä mielen toimintaa pystytä täysin selittämään. Onneksi ammatinharjoittajilla on tervettä itsekritiikkiä, ja psykiatria pyrkii tunnistamaan omia ongelmiaan ja korjaamaan niitä. Hauhia toteaakin haastattelun lopussa: ”Sairausajattelussa on omat ongelmansa. Mikä on normatiivista ja missä vaiheessa se muuttuu sairaudeksi? Vaikeaa sanoa.”

Juttuun on haastateltu YTHS:n mielenterveyden ylilääkäriä Marja Leena Hauhiaa, sekä kahta Helsingin Yliopiston opiskelijaa, joiden nimet on muutettu.

Veretön vallankumousvaatimus

Anarkistit Suvi Auvinen ja Antti Rautiainen kertovat poliittisesta filosofiastaan ja pureutuvat ajankohtaisiin tapauksiin, joiden myötä anarkismi on noussut julkiseen keskusteluun. Anarkistit ovat arvostelleet poliisin voimankäyttöä ja pidättäytyvää puuttumista äärioikeiston aktivoitumiseen. Institutionaalisia ristiriitoja anarkistien ja poliisien välillä ymmärtääksemme otimme yhteyttä myös voimankäyttöä tutkineeseen komisario Henri Rikanderiin ja poliisihallituksen viestintäpäällikkö Marko Luotoseen.

TEKSTI Adile Sevimli

Anarkismi on aate, joka tavoittelee yksilönvapautta pakkovaltaa vastaan. Suomessa se sekoitetaan usein tarkoittamaan Hobbesin luonnontilan kaltaista kaaosta ja sekasortoa tai rinnastetaan yhtäläisyysmerkillä marxismiin.

Anarkismin näkyvimpiä puolestapuhujia Suomessa on Suvi Auvinen, toimittaja, jonka mukaan anarkismista puhutaan liian usein negaatioiden kautta: “Usein kuulee väitettävän, että anarkismi vastustaa yhteiskuntaa, järjestystä tai sääntöjä. Se ei pidä paikkaansa. Se, mitä me vastustamme, on hierarkiat. Tavoite, johon pyrimme on tasa-arvo.”

Historiallisia nyansseja anarkismin aikajanalta tarkastellessa aate näyttäytyy monihaaraisena. Muualla maailmassa anarkismi operoi vakiintuneemmin kuin Suomessa. Täällä uudet protestiliikkeet on aina pyritty integroimaan jo olemassaoleviin liikkeisiin.

Kansalaistottelemattomuuteen ei suhtauduta suopeasti, minkä vuoksi anarkistiksi henkilöityminen ei aina ole ollut helppoa. Maailmalla anarkisteiksi itsensä ovat lukeneet muun muassa Judith Butler, Oscar Wilde, Leo Tolstoi, Alan Moore ja Noam Chomsky.

Myös anarkismin veteraanit ovat joutuneet oikomaan käsityksiä aatteesta.

Ranskalaisen Daniel Guérinin mukaan epäjärjestyksen käsitteeseen sisältyy historian saatossa anarkismiin liitetty negatiivinen sävy. Sanan anarkismi etymologia viittaa hänen mukaansa esivallan tai hallituksen täydelliseen puuttumiseen. Tämän kaltainen tilanne on väärintulkittu epäjärjestykseksi.

Guérinia aiemmin elänyt maanmies, anarkismin tärkeä teoreetikko Pierre-Joseph Proudhon, korosti, että anarkismi päinvastoin on järjestystä.

Suvi Auvinen teroittaa tavoitteensa olevan nimenomaan radikaali tasa-arvo – ei näennäinen, lievempi light-versio yhdenvertaisuudesta.

“Tyydymme pieniin nyökkäyksiin tasa-arvon suuntaan. Se ei riitä”, hän sanoo.

Tasa-arvoinen avioliittolaki – jota Auvinenkin vahvasti puolustaa – ei vielä edusta todellista tasa-arvoa. Esimerkiksi epäoikeudenmukainen translaki on jäänyt Suomessa huomiotta. Muun muassa ihmisoikeusjärjestö Amnesty International kritisoi Suomea epäinhimillisestä translaista, joka vaatii juridista sukupuolenkorjausta pyytävän henkilön steriloimista. Juridisesti sukupuolensa saa vaihdettua toiseksi vasta kun todistaa olevansa lisääntymiskyvytön. Amnesty on moittinut transpolikliniikka-käytäntöä, jossa ihmisen täytyy kuukausia toistella usealle psykologille ja lääkärille omaa sukupuolikokemustaan.

Toinen tasa-arvovaatimusten ulkopuolelle jäävä ryhmä on paperittomat pakolaisnaiset, joita heikommassa asemassa olevia ihmisiä Auvisen on vaikea kuvitella. Heidän oikeutensa eivät nousseet esille edes lokakuun lopun naisten palkkapäivänä, jolloin sukupuolten tasa-arvoa vaadittiin jälleen äänekkäästi.

Syy ignoranssiin löytyy yhteiskunnasta, jossa elämme ja arvoista, joita opimme. “Meitä ei kannusteta haaveilemaan suuresta muutoksesta, vaan ylläpitämään jo valmiita rakenteita pienillä korjauksilla.”

Auvisen mukaan kansallinen iskulause“on lottovoitto syntyä Suomeen” tiivistää, kuinka nöyrät suomalaiset opetetaan hiljaisesti tyytymään vallitseviin olosuhteisiin. Auvinen ei vähättele suomalaisille suotuja mahdollisuuksia, vaan korostaa, ettei jättipotti vielä takaa todellista onnea. Hokemalla Suomen olevan maailman paras maa ei edistä kehitystä mihinkään suuntaan.

“Ihminen on kehittyvä laji, emmekä ole vielä saavuttaneet kehityksemme huippua.”

anarkismi1

Kehityksen sisäänajoa käytäntöön jarruttaa anarkistien mukaan poliisi. Ihanteellinen, radikaali tasa-arvo merkitsisi rakenteiden purkamista. Poliisi on virkamies, jonka tehtävä on valvoa noita rakenteita.

Anarkisti määrittelisi poliisin tehtävän jotakuinkin näin: legitimoitu väkivaltakoneisto ylläpitää valtiota väkivallalla tai vähintään sen uhalla. Oikeusoppinut sosiologi Max Weberkin kuvaili valtion mahdin piilevän sen monopolissa väkivaltaan.

Poliisi valvoo lain noudattamista. Ristiriitaista kyllä, poliisi valvoo pitkälti itse myös omaa lainkuuliaisuuttaan. Ongelmallinen tilanne syntyy, kun poliisi käyttää lain takaamaa voimaansa kansalaista kohtaan väärin.

Auvinen on vaatinut poliisia julkistamaan voimankäyttöasteikon, jonka ohjeistamana se käyttää voimaa. Myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty on Auvisen mukaan vaatinut julkisiksi ohjeita, joiden mukaan poliisi valitsee välineensä.

Komisario Henri Rikander tutkii poliisiammattikorkeakoulussa poliisin voimankäyttöä. Hän selventää, ettei poliisilla ole porrastettua asteikkoa käytössään, vaan voimankäyttöväline valitaan voimankäyttövälinerattaasta suhteellisuusperiaatteeseen ja vähimmän haitan periaatteen mukaan – lievintä, mutta tehokkainta keinoa käyttäen.

Edellä mainitut periaatteet määritellään poliisilaissa. Poliisi ei saa puuttua kenenkään oikeuksiin enempää kuin on välttämätöntä voimankäytön tarkoituksen saavuttamiseksi. Harkinta voimankäytössä on kuitenkin aina tulkinnanvaraista. Pakkokeinotoiminnan käytäntöjä käsitellään laissa lähinnä vangitsemistilanteiden, matkustuskieltojen, takavarikointien ja kommunikointikieltojen suhteen voimankäyttövälineohjeiden sijaan.

Mikäli poliisi määrittelisi taktisia valintojaan etukäteen, toiminnasta katoaisi yllätyksellisyys. Voimankäytön kohdehenkilö voisi tuolloin Rikanderin mukaan aktiivisesti vastustaa voimakeinoja, jolloin poliisi joutuisi turvautumaan vielä voimakkaampaan keinoon. Auvinen taas uskoo, että toiminnan mahdollinen ennakointi voisi vähentää voimankäytön ylilyöntejä.

Suomessa poliisin toiminnasta on kirjattu tutkintapyyntöjä valtakunnansyyttäjänviraston julkaiseman raportin mukaan 836 kappaletta vuonna 2015. Ilmoituksista useimmat liittyvät kiinniottoihin ja voimankäytön ylilyönteihin.

Valtakunnansyyttäjänviraston käsittely-yksikkö tekee ilmoitetuista poliisirikoksista seulonnan, jonka perusteella päätetään mitkä tapauksista lähtevät jatkokäsittelyyn. Vuoden 2015 tapauksista 404 valitusta päätettiin jättää toimittamasta eteenpäin.

Mikäli poliisirikosepäily päätetään viedä eteenpäin tarkempiin selvityksiin, se siirtyy alueellisen syyttäjätutkinnanjohtajan käsiteltäväksi. Tämä tarkoittaa, että valtakunnansyyttäjänvirasto siirtää poliisia koskevat tapaukset tutkintaan toiselle poliisilaitokselle. Jos epäiltynä on esimerkiksi Tampereen poliisi, tutkinnanjohtajuus on Turussa. Poliisia siis tutkitaan toisen poliisilaitoksen puolella.

Mikäli poliisin epäillään syyllistyneen vakavampaan rikokseen tai jos voimankäyttötilanteessa joku on kuollut tai vakavasti loukkaantunut, tehdään rikosilmoitus automaattisesti ja tieto tapahtumasta laitetaan välittömästi eteenpäin valtakunnansyyttäjänvirastoon.

Suomesta puuttuu poliisi-instituution ulkopuolinen elin, joka käsittelisi poliisirikosepäilyt alusta loppuun.

Rikanderin mukaan voimankäyttöön liittyy poliisin työssä aina vaikeita valintoja. “Voimankäyttöä arvostellessa pitää kiinnittää huomiota ex post-ex ante -tyyppiseen tarkasteluun. Tilanteet voivat näyttää hyvin erilaisilta tapahtumahetkellä kuin viikon päästä.”

Rikander kertoo, että talon sisäinen valvonta halutaan pitää kunnossa. “Se ei ole mikään miellyttävä hetki, kun päällystöesimies kutsuu konstaapelin kulmahuoneeseen antaakseen moitteita. Siinä tapahtuu tosiasiallista valvontaa.“

Poliisin esimies voi antaa poliisille huomautuksen, eli moitteita suullisesti tai kirjallisesti. Huomautuksessa pyritään selventämään virassa toimineelle, mikä toiminnassa meni pieleen.

Valvontaa pitää tulla myös ulkoapäin, Rikander sanoo. “Poliisilaitoksen sisällä toimii oikeusyksikkö, jossa tulisi lakimiesliiton lausunnon mukaan työskennellä juristikoulutuksen saaneita henkilöitä, jotka tutkivat poliisilaitoksen toimintaa.” Tämä tarkoittaa esimerkiksi kansalaisen tekemän kantelun prosessin valvontaa – jos kantelua ei päätetä viedä eteenpäin, oikeusyksikkö varmistaa, että päätös perustuu laadullisesti tarpeeksi hyvälle syylle. Valvonta kuitenkin tapahtuu laitoksen sisällä.

Ylintä laillisuusvalvontaa suorittaa kaikkia virkamiehiä valvova eduskunnan oikeusasiamies, joka vierailee poliisilaitoksella tutkiakseen sen toimintaa. Vierailulla tarkastellaan yleisesti poliisin toimintaa, myös poliisilaitoksen tekemiä kanteluratkaisuja. Mikäli kansalaisen tekemän, poliisin epäoikeudenmukaisia menettelyitä koskevan raportin käsittely venyy, voi kansalainen ottaa yhteyttä eduskunnan oikeusasiamieheen.

Vaikka poliisirikoksien tutkinta suoritetaan toisella poliisilaitoksella, Suomessa poliisiin luotetaan vahvasti, vuoden 2016 poliisibarometrin mukaan jopa kasvavissa määrin. “Suorinta kritiikkiä kuulemme asiakkailta, joiden kanssa poliisi on tehnyt kiinniottoja tai käyttänyt voimaa”, Rikander kertoo. Eniten poliisiin luottavat ne, joilla on poliisikokemuksia kaikista vähiten.

“Perusihmisen turvallisuudentunne liittyy poliisin näkyvyyteen, tehokkuuteen, tavoitettavuuteen, turvan tarjoamiseen ja häneen kohdistuneiden rikosten selvittämiseen sekä ammattirikollisten kiinniottoon.”

Perusihmisen, jolle poliisiauton tai konstaapelin näkeminen tuo turvallisuuden tunteen, voidaan olettaa tuntevan omat ja poliisin oikeudet, Suomen lainsäädännön peruspiirteet sekä ehkä kuuluvan muutenkin etuoikeutettuun ryhmään esimerkiksi tulotasonsa tai kielitaitonsa perusteella – mikäli perusihminen ei ole joutunut elämänsä aikana vaikeisiin valintatilanteisiin lain edessä, ei hänellä ole syytäkään pelätä poliisia. Kaikille poliisi ei kuitenkaan edusta turvaa.

“Jos olet maasta, jossa poliisia pitää lahjoa tai poliisiin ei voi luottaa, niin se varmasti vaikuttaa näkemyksiisi poliisista. Se myös hankaloittaa poliisin ja asiakkaan välistä työtilannetta”, Rikander myöntää. “Myös Suomessa eriarvoinen asema voi periytyä monessa polvessa ja vaikuttaa näkemyksiin yhteiskunnan toiminnasta ja poliisista instanssina.”

Poliisi pyrkii tekemään koulukäyntejä, nuorisotalovierailuja, laajamittaista viestintää ja integroivaa toimintaa vastaanottokeskuksissa levittääkseen tietoa toiminnastaan ja ollakseen helposti tavoitettavissa.

Anarkismin ja poliisi-instituution välisen suhteen kitka kiteytyy institutionaliseen ristiriitaan. Anarkistit haluavat purkaa rakenteet, joita poliisi suojelee. Poliisin lakisääteinen tehtävä on yhteiskuntajärjestyksen takaaminen ja turvaaminen – lievintä mahdollista voimankäyttökeinoa tarvittaessa soveltaen. Anarkistin mielestä tämä ei ole reilua. Ryhmät joutuvat törmäyskurssille, kun anarkistien toiminta ylittää lain rajat.

Poliisi pyrkii toimimaan käskyin ja kehotuksin, mutta poliisilain mukaan poliisilla on kuitenkin aina oikeus käyttää fyysistä voimaa virkatehtävissään. “Aina kun kansalaisiin kohdistetaan virkatoimia, olivatpa ne sitten sosiaalityöntekijän tai poliisin suorittamia, on taustalla virkavastuu”, Rikander kertoo.

Auvinen ymmärtää, että ihmisten on vaikea epäillä poliisin legitimiteettiä. Jo lapsuudessa ihmisiin iskostetaan poliisin olevan ystävä. Automaattinen ajattelumalli perustuu oletukselle poliisista, joka on hyvien puolella ja ylläpitää hyvää yhteiskuntajärjestystä.

Poliisi lanseeraa tammikuussa oman lastenohjelman, jossa seikkailee lapsia ohjeistava maskotti, poliisileijona. Auvinen osuu siis sinänsä oikeaan. Lasten tavoittamisen ideana on poliisihallituksen mukaan kuitenkin poliisin tutuksi tuominen ja helppo lähestyttävyys, ei propaganda.

Auvinen pysyy kriittisenä poliisia kohtaan. Voimankäytön oikeutus on yksittäisessä tilanteessa aina tulkinnanvaraista. Hänelle poliisi sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme tulee aina olemaan konfliktissa vapauden ja vapaiden yhteisöjen kanssa. Vapaassakin yhteiskunnassa voisi kuitenkin olla jonkinlaista valvontaa.

“Minulla ei ole ongelmaa yksittäisen poliisin kanssa, vaan poliisi-instituution.”

Sosiaalipsykologit kiistelevät edelleen ihmisen luontaisesta taipumuksesta aggressioon ja egoistiseen oman edun tavoitteluun. Auvinen ei halua ottaa kantaa mahdolliseen väkivallan ilmenemiseen biologis-psykologisista syistä hypoteettisessa, vapaassa yhteiskunnassa.

Hän ei kuitenkaan usko, että ihmiset kävisivät toistensa kimppuun ilman legitimoitua väkivaltaa. Päinvastoin itsekkäät yksilöt eivät tuolloin pääsisi päättämään muiden asioista.

“Uskon ja toivon, että pystymme ihmis- ja yhteiskuntana päätymään tämänhetkisiä parempiin ratkaisuihin ilman kaaosta. Tasa-arvon kerran vallitessa emme tarvitse lainkaan väkivaltaa.”

Kapinallinen kirjailija, anarkisti Emma Goldman argumentoi, että jokainen hallinnan muoto perustuu väkivallalle. Anarkistinen yhteiskuntajärjestys taas perustuu vapaudelle.

Vapaudella Goldman tarkoittaa ihmisen täydellistä tietoiseksi tulemista itsestään ja mahdollisuuksistaan. Vapautumista varten ihmisen on kuitenkin jätettävä menneisyydessä määritellyt järjestyksen muodot taakseen, jotta voisi rakentaa parhainta mahdollista yhteiskuntaa tänään.

Yksilönvapaus liittyy liberalismiin. Kansalaisaktivisti ja anarkisti Antti Rautiainen korostaa, että anarkismi on jossain suhteessa jopa lähempänä liberalismia kuin marxismia. Kun valtion haltuunotto ja kaiken sorron perustuminen riistoon kuuluvat marxismiin, kääntää anarkismi kausaalisuhteet toisin päin: taloudellinen riisto on vain yksi hierarkkisten valtasuhteiden muoto.

Toki anarkismi liittyy myös marxismiin. Rautiainen itse lukeutuu anarkokommunisteihin, joiden ajattelu juontaa Karl Marxin ja Mihail Bakuninin ajatusten synteesistä.

Marx ja Bakunin perustivat 1800-luvun lopulla Ensimmäiseksi internationaaliksi kutsutun kansainvälisen työväenluokan yhteistyöjärjestön. Marxistit ja anarkistit ajautuivat kuitenkin riitoihin siitä, tulisiko valtio ottaa haltuun vai järjestelmää vastustaa täysin.

“Anarkisti ei juuri usko vapautumiseen vaalilipun alla”, kirjoittaa Guérin. Anarkistit eivät myöskään ole perustamassa puoluetta. “Näitä keinoja on historiassa jo kokeiltu”, kertoo Rautiainen.

Mihail Bakunin ja hänen jälkeensä Pjotr Kropotkin, eräänlaiset anarkismin oppi-isät, tyrmäävät täysin edustuksellisen järjestelmän.

Bakunin alleviivaa, että se turvaa vain pienen aristokratian olemassaolon lain legitimoimana. Kropotkin pitää kirjoitettujen lakien järjestelmää lähinnä aikansa eläneenä käyttäytymistapojen kiteyttämisprosessina. Hänen mukaansa lakeja tulisi tutkia historiallisina ja antropologisina ilmiöinä.

Anarkismin sisäisiä suuntauksia erottavat päämäärien lisäksi metodit. Linjaerimielisyyksissä kättä on väännetty siitä, pitäisikö anarkistien toimia työväenliikkeessa, muodostaa anarkistisia liittoja, syndikalistisia liittoja vai anarkistisia ammattiliittoja. Syndikalistisen liiton tavoite on kaikkien, myös anarkistiksi tunnustautumattomien osallistumismahdollisuus toimintaan ja tätä kautta koko yhteiskunnan tasa-arvoistaminen.

Rautiaisen mielenkiinto on taloudessa. Anarkokommunisti kannattaa tuotannon yhteisomistusta. Koska kaikki tuottavat jotain arvoa tai hyödykkeitä toisistaan riippuvaisesti, kaikki myös tarvitsevat tuotantovälineitä. On kuitenkin mahdotonta erotella minkä arvosta joku toinen ansaitsisi tuotettuja hyödykkeitä toista enemmän. “Mielestäni nykyisenkaltainen tuotantojärjestelmä ei pysty edes rikkaimmissa maissa täyttämään ihmisten perustarpeita.” Kaikilla ei ole edes asuntoa tai kunnollisia vaatteita.

Suomessa anarkistien toiminta valtiota tai kapitalistista talousjärjestelmää vastaan on vielä suppeaa. Rautiainen huomauttaa, että anarkistien suoraa toimintaa kriminalisoidaan ja siihen kohdistetaan herkästi repressiota. Valtion vastustaminen on vähemmän hyväksyttyä kuin muualla.

Suora toiminta tarkoittaa oma-aloitteisuutta sen sijaan, että odottaisi järjestöjen tai muiden tahojen ajavan asioita eteenpäin. Suoraan toimintaan kuuluu laillisia ja laittomia keinoja. Leivän jakaminen leipäjonossa on esimerkki laillisesta suoran toiminnan muodosta.

Merkittävää, laitonta suoraa toimintaa Suomessa ovat tehneet eläinaktivistit. Rautiainen toteaa, että trendiksi paisunut vegaanius on saanut vaikutteita eläinten oikeuksia puolustavasta yhteisöstä, joka on raivannut Suomessa pohjaa aiemmin melko vieraalle ilmiölle. Nyt yhteisö on laajentunut, eikä sitä voi poliittisesti erottaa suomalaisesta yhteiskunnasta.

Toinen laiton toimintamuoto on talonvaltaus, joka edustaa klassista suoraa toimintaa anarkistien repertuaarissa. Tyhjiä tiloja valjastetaan muun muassa asumis- tai kulttuuritiloiksi.

Rautiaisen esimerkit anarkistien toiminnasta eivät edusta radikaalia terroria ihmiskuntaa vastaan. Rautiaista ärsyttääkin anarkismin virheellinen liittäminen esimerkiksi leninismiin ja poliittiseen hirmuvaltaan. “Kyseenalaista toimintaa on tapahtunut maailmalla myös anarkismin nimissä. Siinä on kuitenkin valtava ero, onko poliittinen väkivalta yksittäisen ihmisen ylilyönti vai keskusjohtoisen puolueen puheenjohtajan järjestämää”, Rautiainen sanoo.

Talonvaltaukset päättyvät yleensä siihen, ettei tiloja pystytä pitämään hallussa pitkään. Rautiaisen mukaan Helsingissä suurin syy on, että tilakeskus pitää lähes poikkeuksetta tiloja sopimattomina sosiaalikeskus- tai asumiskäyttöön. Turun politiikka on, ettei valtaajien kanssa neuvotella. Poliisin on puututtava tilanteeseen lakisääteisen tehtävänsä suorittamiseksi.

Poliisin ja anarkistien välillä on tapahtunut viime vuosina useita yhteentörmäyksiä. Poliisi sai huomautuksia vuonna 2006 osittain laittomasta toiminnastaan Smash ASEM -mielenosoituksen suhteen. Vappumarssilla 2014 anarkisteilta takavarikoitiin lippuja astaloina, eli aseena pidettyinä välineinä. Poliisi on puuttunut anarkistien toimintaan myös, kun paikkoja on pistetty palasiksi.

Omaisuussabotaasi nousi huomattavan korkealle, kun itsenäisyyspäivän perinteiset kuokkavierasjuhlat lanseerattiin vuonna 2014 nimellä Luokkaretki lähiöst Linnaan. Eliitin juhlia vastustava mielenosoitus nousi valtamedioissa leimaamaan kuvaa anarkisteista.

Auvisen mukaan omaisuussabotaasi, talonvaltaukset ja mielenosoitukset ovat kaikki symbolista toimintaa, ei päämäärätöntä riehumista. “Kukaan tuskin ajattelee, että rikkomalla ikkuna saadaan mitään muutosta aikaiseksi. Se on ennen kaikkea viestintää ja huomion hakemista.”

Luokkaretki lähiöst linnaan on viimevuosien mielenosoituksista ehkä radikaalein. Toiminta on Suomessa harvoin paisunut moisiin mittakaavoihin. Auvinen ymmärtää ihmisten turhautumisen, mutta ei itse harrasta omaisuussabotaasia. Hän ei usko sillä saavutettavan mainitun kaltaisessa tilanteessa juuri mitään.

Myös naamioituminen on tuottanut eripuraa poliisin ja anarkistien välillä.

Naamioituminen on rikoslain mukaan laitonta silloin, kun on ilmeistä, että naamioitunut henkilö aikoo käyttää toiseen henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai vahingoittaa omaisuutta.

Poliisin on vaikea tulkita, milloin väkivallan uhka on ilmeinen. Naamioitumistilanteessa poliisi päättää havaintojen perusteella, ryhtyykö toimiin. “Selkeää rajaa tällaisissa tilanteissa ei pystytä vetämään, eivätkä resurssit aina riitä toimimiseen”, Rikander sanoo.

Naamioituminen voi liittyä esimerkiksi toiselta ryhmittymältä piiloutumiseen. Anarkistit vastustavat äänekkäästi äärioikeistoa, ja Auvinen määrittelee anarkismin ja fasismin ideologiasuoran äärilaidoiksi. Aatteet ovat vastakkaiset, ja kasvojen tunnistaminen voi johtaa myöhemmin uhkailuun kansallismielisten puolelta.

Äärioikesto ja anarkistit törmäsivät yhteen itsenäisyyspäivänä 2015, kun uusnationalistit marssivat 612-yhdistyksen järjestämässä soihtukulkueessa kansalaistorilla pidetyn rasistisen tapahtuman jälkeen. Toki tapahtumaan osallistui muitakin kuin itsensä ääripäähän luokittelevia nationalismin kannattajia.

Anarkistinen Vapaus pelissä -vastamielenosoitus oli paikalla tarkoituksenaan häiritä kansallismielisten kulkuetta. Ajatuksena oli osoittaa, ettei natsitervehdyksiä hyväksytä kansanedustajien kokouksissa eikä suomalaisessa katukuvassa. Antifasistit protestoivat rasismin, misogynian ja fasismin normalisoitumista.

Vapaus pelissä -vastamielenosoituksesta ei ilmoitettu poliisille etukäteen. Järjestäjien tarkoituksena ei ollut hakea yhteenottoa poliisin tai muiden mielenosoittajien kanssa. Toisin kävi. Vastamielenosoitus pyrittiin motittamaan poliisin toimesta heti sen alettua. Poliisi varoitti toiminnastaan etukäteen.

Auvinen syyttää poliisia puolueellisuudesta. Hänen mukaansa poliisi on katsonut äärioikeiston toimintaa läpi sormien koko kansallismielisen liikkeen nousun ajan, kun taas anarkistien toimia valvotaan tarkasti.

Itsenäisyyspäivänä poliisi oli paikalla turvaamassa kokoontumislain mukaisesti organisoitua kulkuetta. Poliisi suoritti agitatiivista tehtävää, eli yhteiskuntajärjestyksen ja -turvallisuuden ylläpitoa. “Taktisessa mielessä poliisi ei voi päästää kahta eri ryhmittymää kohtaamaan, mikäli toinen tuntee halua vahingoittaa toista, tai mikäli on mahdollista, että tilanne eskaloituu väkivaltaiseksi”, Rikander selittää massiivista mellakkapoliisijoukon paikallaoloa itsenäisyyspäivänä.

Poliisi ei ole poliittinen järjestö, vaan turvaa kaikkien mahdollisuutta päästä ääneen aatteesta riippumatta. Anarkistit ovat tästä toista mieltä: “Poliisi tekee joka päivä päätöksen puolustaa vallitsevaa järjestystä”, Auvinen kommentoi.

Rikanderin mukaan ei ole tarkoituksenmukaista, että poliisi ottaisi kantaa poliittiseen keskusteluun. Sen tehtävä on ainoastaan turvata järjestys. Järjestyksen realiteeteista taas päättää joku muu.

Auvinen pitää ongelmallisena, ettei poliisi joudu perustelemaan tai puolustelemaan tekemisiään vahvan oikeusturvan ja sisäisen valvontansa vuoksi. Hän kokee poliisin kyttäävän anarkisteja. “Eikä ihme, kun tarkastelee poliisin puoluekantakyselyjä.”

Auvinen viittaa Lännen Median yhdessä Suomen poliisijärjestöjen liiton kanssa suorittamaan kyselyyn, jossa poliisien todettiin kannattavan pääasiassa kahta puoluetta – kokoomusta ja perussuomalaisia.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten kannatus oli kyselyn mukaan poliisin keskuudessa suositumpi kuin kaikkien suomalaisten keskuudessa keskimäärin. Noin yksi viidesosa vastanneista jätti paljastamatta, mitä puoluetta äänesti. Kyselyn mukaan muun muassa turvapaikanhakijatilanne nähtiin etenkin kyselyyn vastanneiden alle 50-vuotiaiden poliisien mielestä erittäin tai melko uhkaavana Suomen tai suomalaisten turvallisuuden kannalta. Kyselyyn vastasi 2489 poliisia, eli noin joka kolmas Suomen poliisi.

Poliisihallituksen viestintäpäällikkö Marko Luotonen painottaa, että kaikkia ryhmiä kyllä valvotaan ja että poliisin viesti äärioikeistolle on, ettei minkäänlaista rikollista toimintaa suvaita. Rikander muistuttaa, ettei poliisi paljasta, ketä se tosiasiassa ‘kyttää’.

Luotonen myöntää, ettei poliisi onnistunut viestinnässään katupartioiden noustessa julkiseen keskusteluun. “Poliisia vaadittiin tuomitsemaan välittömästi uusi ilmiö, mutta sitä poliisi ei voinut tehdä, sillä rikollista toimintaa ei ollut ilmennyt.”

“Poliisi on siinä mielessä preventiivinen, että yritämme vaikuttaa ennalta yhteiskunnan suvaitsevaisuuteen, mutta siinä mielessä ikävä kyllä reaktiivinen, että toimimme vasta, kun jotain on todellisuudessa tapahtumassa”, Rikander sanoo.

Luotosen mukaansa oleellista on kysyä, miksi poliittisia näkemyksiä ylipäätään pitää puolustaa väkivallan keinoin.

Anarkistit ovat antifasisteja, mutta kränää väkivallasta ja voimankäytöstä itsenäisyyspäivänä 2015 aiheutui moneen suuntaan. Muutama anarkisti oli ilmeisesti kerännyt kiviä ja oksia, ja heittänyt niitä kohti poliisia. Anarkistit arvostelevat poliisin väkivaltaa, mutta onko poliisi-instituution väkivaltainen vastustaminen oleellista anarkistien omassa toiminnassa?

“En osaa kuvitella tilannetta, jolloin poliisin väkivaltainen vastustaminen olisi kannattavaa. Sen taistelun tulet häviämään, päädyt putkaan ja saat syytteen poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta, mistä seuraa ehdollista linnaa. Tällainen ei hyödytä ketään”, sanoo Auvinen.

Mikäli yhteiskunnalliset voimasuhteet olisivat erilaisia ja poliisi selkeästi fasistien puolella, olisi väkivaltaa sisältävä itsepuolustus poliisia vastaan Auvisen mielestä “OK”. Hän ei halua määritellä, kannattaako kenenkään koskaan heittää yhtään kiveä. “Tähän ei ole oikeaa eikä väärää vastausta. Yksittäiset tapaukset ovat aina tilannesidonnaisia.”

Jos valtion väkivaltakoneistoa tai äärioikeistolaista ryhmää kohti hyökätään keinoja kaihtamatta, eikö tämä ole yhtä kaikki fasismia? Päämäärä, jonka ajatellaan pyhittävän keinot, muodostaa moraalisen ristiriidan.

Auvisen mukaan olisi tekopyhää lähteä väittämään, ettei hyväksy väkivaltaa missään tilanteessa. Käsitepallottelu itsepuolustuksen ja väkivallan välimaastossa on Auvisen mukaan umpikuja. “Poliitikot kertovat, kuinka he tuomitsevat poliittisen väkivallan, mutta kun poliisi käyttää väkivaltaa, niin sitä kukaan ei tuomitse poliittisena väkivaltana.”

Kun itsensä sorretuksi tunteva ryhmä kamppailee oikeuksiensa puolesta, on elitististä mennä osoittelemaan heidän käyttämiään keinoja vääriksi. Auvisen mukaan anarkismi kuitenkin pystyy pyrkimään yhteiskuntaan, joka olisi vähemmän väkivaltainen, kuin missä tällä hetkellä elämme.

Vastauksena anarkistien kivien ja keppien heittelyyn itsenäisyyspäivänä poliisi ampui FN303-nimisestä mellakka-aseestaan laukauksia kohti Vapaus pelissä -vastamielenosoitukseen osallistuneita ihmisiä. FN303:a käytettiin tuolloin Suomessa ensimmäistä kertaa mielenosoituksen aikana. Tätä kritisoitiin sekä anarkistipiireissä että niiden ulkopuolella.

Helsingin poliisin johtokeskuksen päällikkö Jussi Huhtela kommentoi FN303:n käyttöä tapahtuman jälkeen Nyt-liitteelle seuraavasti: “FN303 on kieltämättä provosoivan näköinen. Sille porukalle, jota kohtaan välinettä käytettiin, syntyi sellainen olo, että heitä on ammuttu. Heidän tunnettaan me emme pysty jälkeenpäin mitenkään muuttamaan.”

Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä tunne ammutuksi tulemisesta, vaan todellinen tilanne. Viestintäpäällikkö Luotonen kommentoi Huhtelan viitanneen luultavasti myös muihin tapahtumaan osallistuneisiin ihmisiin, joihin välinettä ei käytetty. Luotonen kuitenkin myöntää, ettei kyseessä tietenkään ole pelkkä tunne vaan aktuaalinen tapahtuma.

Miksi poliisi hankkii uusia voimankäyttövälineitä, vaikka luotto poliisiin on mielipidemittausten mukaan kasvussa? “Jos koemme, että jokin väline puuttuu, se pitää hankkia. Välineiden tarkoitus on päästä haluttuun lopputulokseen lievintä, mutta tehokasta keinoa käyttäen”, Rikander kertoo.

Asearsenaalin monimuotoistuminen herättää kysymyksen voimankäytön normalisoitumisesta tulevaisuudessa. “Lelujen lisääntyminen merkitsee myös niiden käyttämistä. Yhdysvallat on tästä hyvä esimerkki”, Auvinen kommentoi. Yhdysvalloissa poliisin aseenkäyttöä ei pidetä enää erityisen ihmeellisenä. “Suomessa poliisi ei onneksi vielä syyllisty samaan.”

Rikander kertoo, että poliisin aseenkäyttö Suomessa on itseasiassa pidättyvämpää nykyään kuin esimerkiksi 80-luvulla. Lukuja hänellä on kuitenkin antaa vain ampuma-aseen käytöstä, ei muista voimankäyttövälineistä. FN303 ei ampuma-aselain määrityksen mukaan lukeudu ampuma-aseeksi.

anarkismi2

Auvinen ja Huhtela ajautuivat Twitterissä verbaaliseen kamppailuun itsenäisyyspäivän tapahtumien jälkeen koskien poliisin uutta voimankäyttövälinettä. Kiistelyä käytiin siitä, voiko FN303:a kutsua aseeksi vai ei. Huhtela twiittasi, ettei kyseinen väline ole ase.

Poliisin retoriikan voi tulkita vähättelevän voimankäytön vakavuutta.

Rikander kertoo paineilmatoimisen projektiililaukaisimen olevan nimenomaan voimankäyttöväline, ei ase. Voimankäyttövälineiden käyttö perustuu poliisin harkintaan, jonka tulee perustua perus- ja ihmisoikeuksille sekä suhteellisuusperiaatteeseen – lievimpään, mutta tehokkaimpaan keinoon.

Ampuma-aseen määritelmä ampuma-aselaissa on seuraava:

Ampuma-aseella tarkoitetaan välinettä, jolla ruutikaasunpaineen, nallimassan räjähdyspaineen tai muun räjähdyspaineen avulla voidaan ampua luoteja, hauleja tai muita ammuksia taikka lamaannuttavia aineita siten, että siitä voi aiheutua vaaraa ihmiselle.“

Poliisille nimenomaan aseen käyttö merkitsee äärimmäistä voimankäyttöä. Siksi poliisi haluaa pitää termin määritelmän tarkkana. Niin tarkkana, että sana saa erilaisen määritelmän myös arkiajattelussa. Arkiajattelussa aseiksi miellettäviä välineitä ovat myös kyynelkaasu ja pamppu, vaikka poliisille ne ovat voimankäyttövälineitä.

Eikö FN303:sta kuitenkin ammuta projektiili? “Sillä ei ammuta, vaan siitä lentää”, Rikander selventää. Ase tai voimankäyttöväline, FN303:n lievempi kutsumanimi on laiha lohtu sille, joka ammuksesta saa.

Poliisilla on oma diskurssinsa, jonka kautta se määrittelee käsitteen ase. Poliisin tulisi kuitenkin pystyä puhumaan kansankielellä voimankäytöstä. Viranomaisterminologiaan juuttuminen ei luo hedelmällistä keskustelua tai edesauta instituution läpinäkyvyyttä.

“Poliisin käyttämä kieli voi syventää epäluuloa esivaltaa kohtaan. On ymmärrettävää, jos joku ei luota tahoon, joka yrittää väittää mustaa valkoiseksi”, Luotonen kertoo.

Virkakielellä on kuitenkin omat kulttuuriset ja historialliset perustansa. “Emme me esimerkiksi miellä nykyisin, että poliisimiehet, palomiehet ja lakimiehet olisivat kaikki miehiä.”

Korrektilla kielellä FN303:n käyttöä voisi luonnehtia näin: paineilmatoimisesta projektiililaukaisimesta lennätetään saippuamassan kaltaisesta valmistettu kova aines, jonka on tarkoitus aiheuttaa kipua lihaksessa. On ymmärrettävää, miksi kansankielellä FN303 on ase.

Luotosen mukaan hiuspinnikin voi toimia tarpeen tullen aseena. Hänen mukaansa poliisi tiedostaa, etteivät kaikki halua käyttää poliisin aseretoriikkaa, eikä heidän Luotosen mielestä tarvitsekaan.

Aseen määritelmä on liukuva ja kielenkäytön kulttuurit erilaiset. “Voimankäyttövälinetermit ovat kieltämättä vaikeita. Jos joku haluaa välinettä aseeksi sanoa, se käy ihan hyvin.”

Kieli on yksi vallankäytön muoto. Viestintä voi toimia diplomaattisena vuorovaikutuksen välineenä tai vaarallisena määrittelyn mandaattina. Jos pystyy retoriikallaan pelaamaan keskustelun omaan pussiinsa, on onnistuneesti käyttänyt valtaa tarkoitusperiensä edistämiseksi.

Poliisi on vastannut muuttuneen viestintäkentän haasteeseen esimerkiksi aktiivisella toiminnalla sosiaalisessa mediassa. Viestintää tekee poliisihallituksessa päätoimisesti 30 ihmistä.

“Poliisit toimivat viestintäalustoilla omilla kasvoillaan ja persoonillaan. Tämä on täysin uutta.” Luotonen komppaa Rikanderia siitä, kuinka poliisi pyrkii tekemään yhteistyötä yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa. Viestintä on molempien mukaan yksi tapa madaltaa kynnystä keskusteluun poliisin ja kansalaisten välillä. Viestinnän tarkoituksena on ennaltaehkäistä rikoksia vaikuttamalla ihmisten asenteisiin.

“Poliisi haluaa palata aikaan, jolloin kyläpoliisin tunsivat nimeltä ja naamalta kaikki. Emme halua istua norsunluutornissa määräilemässä. Siksi kommunikoimme nykyään viestintäalustoilla henkilötasolla, kuten Jussi Huhtela”, Luotonen kertoo.

Myös anarkistit toimivat nykyään omilla kasvoillaan. Auvinen on tästä elävä esimerkki.

Rautiaisen mukaan henkilökeskeisessä kulttuurissa anarkistiksi tunnustautuminen on nykyään hyväksyttävämpää kuin ennen. Lisäksi se on tehokasta viestin viemistä. “Kaikki kortit pitää käyttää”, Rautiainen sanoo.

Omaa nimeä ei ole aina toivottu otsikoihin. Rautiaisen mukaan vielä 90-luvulla aktiivisille anarkisteille lähinnä naurettiin. Asenteet suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta kohtaan olivat tuomitsevat.

Persoonan valjastaminen aatteen käyttöön julkisuudessa luo paineita perheen, koulun ja työn puolelta. “Voi tulla paljon paskaa niskaan, ja ennen sitä tulikin”, Rautiainen kertoo.

“Toki naisille sitä sataa aina rutkasti enemmän.” Rautiaisen mukaan seksismi elää edelleen vahvasti keskustelukulttuurissa. “Julkisuudessa puhuvia naisia vastaan hyökätään usein. Tosi harvoin itse joudun kokemaan samanlaista vittuilua.”

Yksilönvapautta on edistetty maailmalla oman vapauden uhalla. Rautiainen kertoo, että anarkisteja on aikanaan istunut Yhdysvalloissa vankiloissa heidän puhuttua seksuaalisesta vapaudesta ja ehkäisystä. Tasa-arvoa on ajettu vapaan rakkauden nimissä, mikä tarkoittaa mahdollisuutta avioeroon ja naisen mahdollisuutta omaisuuteen. “Individualistit saavat turhan harvoin tunnustusta työstään.”

Auvinen on aktiivinen mediassa avatakseen keskustelua ja perustellakseen anarkistien tekemisiä, sillä liike, jonka päämääriä ja toimintatapoja kukaan ei tunne, ei voi vaikuttaa mihinkään. “Se jää keskinäiseksi puuhasteluksi.”

Anarkismi pyrkii kokoamaan kaikki sorretut yhteen. 1900-luvun alussa työläisidentiteetti yhdisti laajalti massoja, mutta tänä päivänä identiteetit muodostuvat pirstaloidusti. Ihmisiä on vaikeampi yhdistää vallankumoukselliseen liikehdintään, kuin monoliittisen työväenliikkeen aikana. Kuinka edustuksellisen instituution vaaleilla valittu eliitti riuhdotaan valtaistuimiltaan?

“Tällä hetkellä en näe muunlaista vaihtoehtoa kuin valtion purkamisen asteittain”, Auvinen sanoo. “On erittäin mahdollista, että ilmastonmuutoksen kaltainen mullistus pakottaa meidät yllättäen luopumaan yhteiskunnasta sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Ekologinen kriisi voi jouduttaa meitä tekemään radikaaleja muutoksia nopeammin kuin edustuksellinen järjestelmä on tällä hetkellä kykenevä tekemään.”

Rautiaisen mukaan talous voitaisiin tuolloin perustaa uusiutuviin energianlähteisiin ja permakulttuuriviljelyyn – kestävään, rakennetun ympäristön suunnittelemiseen luonnon ehdoilla.

“Kaikki järjestelmät tarvitsevat jatkuvaa kriittistä tarkkailua ja uudelleenjärjestystä. Siksi anarkisteilla ei ole tarjota neuvottelupöytään Anarkismi 101 -oppikirjaa, joka sisältäisi tarkat ohjeet valtion purkamisen jälkeiselle elämälle”, kertoo Auvinen.

Käytännön ohjeita löytyy Kropotkinin Kapinahengestä. Se sisältää kappaleen Bakuninin ajatuksiin pohjautuvalle vallankumouksen jälkeiselle järjestäytymiselle.

Kappaleessa esitetään ajatus itsenäisistä yhteisöistä, jotka muodostaisivat alueellisen järjestelmän ja ammattikuntien liitoista, jotka toimisivat erilaisten toimien järjestäjinä. Tämän jälkeen ihmiset muodostaisivat yhdistysten tapaisia tiivistymiä, joissa täytettäisiin muun muassa terveyteen, kasvatukseen, talouteen, taiteeseen, huolenpitoon ja huvitteluun liittyviä tarpeita.

Tärkeintä olisi antaa näiden keskittymien vapaasti täydentää toisiaan, ilman rangaistuksien pelkoa tai pakottavia sanktioita. Yksilö olisi vapaa pelosta.

Avustajat: Martta Kallionpää, Ripsa Niemi

Katastrofimaratonin kahdet kasvot

“TYYT-TYYT”, ääntelee Annastiinan puhelin käsilaukussa pöydän alla. Harmittava keskeytys kiinnostavalle keskustelulle, hän ajattelee. Vanhemmat ovat tulleet kaupunkiin ja he ovat yhdessä siirtyneet nauttimaan illallista paikalliseen kuppilaan. On marraskuun 13. päivä vuonna 2015 ja kello on kohta 11. Viesti on työnantajalta: hälytys kiireellisestä uutispäivystyksestä. Annastiina nousee vauhdilla ja pujahtaa takkiinsa.

TEKSTI Elisa Kitunen

Korot kopisevat Annastiinan kiirehtiessä puolijuoksua kotitoimistolle, samalla kun jokainen vastaan tuleva poliisi pyytää häntä tiukasti poistumaan kaduilta. Tekstiviestit risteilevät suuntaan ja toiseen. Ensimmäiset ihmiset Suomessa ovat jo kuulleet ja kysyvät, onko hän kunnossa. Hän on, mutta moni muu ei. Ystäviä saattaa olla nyt väärissä konserteissa ja ravintoloissa. Pariisi, rakkauden kaupunki, on salamannopeasti sotatilassa.

Näin alkoi YLE:n Pariisin-kirjeenvaihtajan, Annastiina Heikkilän, vuoden toinen verinen katastrofimaraton.

Mari Medafer viettää tavallista perjantai-iltaa kotonaan Helsingissä. Pitkän koulupäivän päätteeksi hän napsauttaa TV:n päälle. Ei kuitenkaan minkä tahansa kanavan vaan ranskalaisen France 2:n, jota hän ranskankielisenä, Ranskassa ja Tunisiassa asuneena tilaa Suomesta käsin. Suora uutislähetys Pariisin kaduilta on käynnissä. Lähetys, jota töölöläisessä kaksiossa tullaan seuraamaan koko yö.

Pariisin marraskuun iskuissa kuoli arvioiden mukaan 132 ihmistä ja loukkaantui 352. Kolmen jihadistisolun hyökkäys perjantai-illan ilakoinnin keskelle toteutettiin kuudessa paikassa ympäri keskustaa: Bataclan-rokkiklubilla, useiden kahviloiden edustoilla sekä Stade de France -jalkapallostadionin kupeessa. Media-antropologi Johanna Sumialan sanoin yksittäiset iskut laajenivat nopeasti yhdeksi isoksi hybridiksi globaaliksi mediatapahtumaksi.

Mari avasi välittömästi koneensa selvittääkseen monien muiden eurooppalaisten tavoin, ovatko hänen ystävänsä Pariisissa turvassa. Sydän jätti muutaman lyönnin välistä, mutta hän sai lohdullisen tiedon nopeasti Facebookin safety checkin kautta. Ranskan sisäministeriön kyseisiä tilanteita varten lanseeraama puhelinsovellus SAIP otettiin käyttöön vasta iskujen jälkeen.

Ensihetkessä Marin päälle vyöryi kokonainen tunnepaletti. Olotila sai silmät kostumaan ja kädet hikoamaan. Vasta tovin kuluttua hän pystyi erottelemaan tunteitaan: järkytys tapahtuman laajuudesta, pelko läheisten puolesta, epätietoisuus mahdollisista seuraavista iskuista. Alkujärkytys lähti päivässä, mutta samalla voimistuivat suru ja viha tekijöitä kohtaan. Tunteet laimenivat pikkuhiljaa, mutta edelleenkin Maria puistattaa tapahtumien käsittämättömyys.

Marin yön pääuutislähteena pysyi hänen luotettavana pitämänsä ranskalaiskanava. Ajoittain hän päivitti myös kotimaisia uutissivustoja, mutta ainoastaan vertailun vuoksi: valtiotieteilijänä Mari halusi tutkia, miten eri maiden mediasisällöt eroavat keskenään. Hän huomasi nopeasti ranskalaisten viestimien voittavan nopeudessa ja kerronnan monipuolisuudessa. Mari kertoo kriisitilanteissa suosivansa autenttisia ja mahdollisimman harvan välikäden kautta kulkeneita uutisia, siksi hän pyrkii seuraamaan kielitaitonsa puitteissa aina kriisimaan kansallista mediaa.

Suomen kielellä samaa autenttisuutta ja paikallisuutta pyrkivät välittämään kirjeenvaihtajat. Mari kutsuu heitä todellisiksi hybridijournalisteiksi. YLE:n ulkomaantoimituksen päällikkö Elina Ravantti painottaa, että YLE haluaa olla tiiviisti läsnä uutismaailman hot spoteissa. Ravantin mukaan niihin päästään juuri kirjeenvaihtajien kautta: ”Heillä on ihan valtava merkitys. Kun kirjeenvaihtajalla on suhde kriisimaahan, uutisista tulee yleisölle ymmärrettävämpiä. He ovat myös ne ihmiset, jotka takaavat nopeuden.”

Globaalin mediatapahtuman raportoija sekä seuraaja toimivat yhä nopeammin. Nyt myös tutkija hyppää ripeästi mukaan maratoniin. Kun Charlie Hebdo -isku Ranskassa puoli vuotta aiemmin lävähti silmillemme, koki media-antropologi Johanna Sumiala tehtäväkseen reagoida välittömästi ja perusti nopean tutkimuksen joukot kollegansa Katja Valaskiven kanssa. He alkoivat pureutua mediakatastrofien symboliikkaan:

“Tavoitteena oli ymmärtää, miten nämä globaalit hybridit mediatapahtumat toimivat, ja miten solidaarisuus ja uhkakuvat liittyvät laajempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Mediatapahtumat ovat perinteisesti tuottaneet yhteisöllisyyttä ja synnyttäneet suuria kuviteltuja yhteisöjä. Sosiaalisessa mediassa tällainen syntyi #jesuischarlie:n ympärille ja toisaalla muodostui päinvastaisia yhteisöllisyyksiä eli vastanarratiiveja. Tutkimme, millä tavalla nämä törmäävät toisiinsa ja lisäävätkö nämä itse asiassa vastakkainasettelua ja polarisaatiota esimerkiksi länsimaiden suhteessa islamiin.”

Kun panttivangit vielä viruivat Bataclan-klubilla, Annastiina oli jo laittanut YLE:lle ensimmäisen uutisraporttinsa. Koska online on uusi deadline, kirjeenvaihtajan unirytmi noudattelee täysin päivittäistä uutisagendaa. Annastiina ymmärsi nopeasti, että nukkuminen jää nyt hetkeksi.

YLE julistaa olevansa 24h uutiskanava sillä poikkeuksella, että suoraa TV:tä ei tehdä öisin. ”Uutuutena on se, että meillä on kevytstudio, jonka saa minuutissa pystyyn kriisitilanteissa sekä verkossa toimiva nopean toiminnan verkkostream, jossa toimittajat ja asiantuntijat kertovat ihmisille nopeasti, mistä on kyse”, sanoo YLE:n Ravantti.

Kotitoimistolle päästyään Annastiina alkoi kokoamaan illan tapahtumia pala palalta. Hän avasi TV:n ja aloitti surffaamisen TV2 ja BFMTV -kanavien välillä. Annastiina sääti radionsa  kanavalle nimeltä RTL, josta vaihtoi puolen yön aikaan France Infolle. Koneelta hän selasi ensimmäiseksi Le Monde, Le Figaro, Libératoni ja Le Parisien -lehtien nettisivut sekä kaikkien edellä mainittujen mediatalojen twiitit. Annastiinan Twitter-feedi päivittyikin ennätysmäiseen tahtiin. Yksityishenkilöiden hädänalaisiin twiitteihin hän ei raportointiaan perustanut, mutta niiden avulla kokonaiskuva katastrofin laajuudesta ja tekotavan raakuudesta alkoi muodostua. Aamuyöstä hän tarttui puhelimeen ja haastatteli pariisilaisia yön tapahtumista sekä alkoi viestitellä tutuille, joiden huomasi olleen tapahtumapaikoilla.

katastrofi2

Annastiina twiittaa yksityishenkilönä, vaikkakin hän näkee sen kuuluvan olennaisesti toimittajan ammattikuvaan. Hän twiittasi kahdeksan julkaisua ennen keskiyötä: “Nyt ammuskelua jo meidänkin kaupunginosassa (Les Halles), samalla panttivankitilanne yhä käynnissä Itä-Pariisissa. Aivan käsittämätöntä.” “Pariisissa korkein mahdollinen hälytystila, iskuissa kuollut paikallisen median mukaan ainakin 60 ihmistä. Sanat eivät riitä. #pariisi

Sosiaaliseen mediaan alkoi vyörytä kauhunsekaista materiaalia: huolesta sekaisin olevat vanhemmat julkaisivat kadonneiden lastensa hymyileviä kuvia ja ensimmäiset silminnäkijät brutaaleja pakovideoita. Mari on kiitollinen, ettei hänellä ollut Twitter-tiliä vielä Pariisin iskujen aikaan. Seuraavan kesän Nizzan autoiskun yhteydessä hän myönsi tekevänsä virheen seuratessaan twiittikansaa aktiivisesti. Siellä liikkui Marin mukaan niin paljon roskaa ja kyseenalaisia huhupuheita, että hän teki sen jälkeen välittömästi linjauksen 24 tunnin Twitter-boikotista suurten katastrofien aikana.

Annastiinan taskussa Twitter kulkee aina. Saint Denisin piiritystilanteessa muutama päivä iskujen jälkeen tapahtumat muuttuivat niin nopealla tempolla, että jopa YLE:ltä tuli harvinainen twiittauspyyntö. Hektiset seuraavat päivät – jotka lopulta venyivät viikoiksi – olivat juoksemista ympäri kaupunkia. Pariisin autioilta kaduilta lähti tiuhaan tahtiin kuvasuoria ja taustahaastatteluja Pasilaan.

“Ammattimedia ei enää yksin käsikirjoita katastrofitarinaa”, Sumiala summaa. Sosiaalinen media vetää kaikki tapahtumien ytimeen maantieteellisistä rajoista piittaamatta. Tammikuussa 2015 syntyi yksi maailman twiitatuin twiitti #jesuischarlie pilakuvapiirtäjien surmaamisen seurauksena. Sen leimahdus globaaliksi tapahtui aikakaudelle ominaisesti salamannopeasti: kello 11.30 Kouachin veljekset lähtivät toteuttamaan iskua. 20 minuuttia myöhemmin, kello 11:50 ranskalainen art director Joachim Roncin suunnitteli meemin ja jakoi sen Twitterissä. Roncinin senhetkisten 400 seuraajan joukosta hashtag levisi muutamassa tunnissa maailmanlaajuiseksi, ja ensimmäisen 24 tunnin sisällä #jesuischarlie twiitattiin 6 500 kertaa minuutissa.

Pystyitkö mielenmaisemassasi matkustamaan töölöläiseen kaksioon tai Pariisin kaduille Annastiinan ja Marin kokemuksiin? Jos vastasit kyllä, samastuit heihin. Filosofi Judith Butlerin mukaan surra voi vain sellaista, jonka kärsimykseen pystyy ottamaan omakseen. Tutkimusten mukaan paikallisten esimerkkien avulla toteutettu kriisiraportointi on vetoavinta. Kun faktapitoiselta ylätasolta laskeudutaan kokijan tasolle, mediayleisön katse ja tunnekapasiteetti nauliutuu kriisiin paremmin. Marin myötätunto kasvoi erityisesti samastuttavien kuvien kautta. Ihmisten lasittuneet katseet ja toivoton kehonkieli välittivät parhaiten tapahtuman katastrofitason Töölöön asti.

Vaatiiko informatiivinen ja objektiivinen uutisointi yksityiskohtaista kuvailua uhreista ja tapahtumapaikoista? Kyllä yleensä vaatii, ajattelee Annastiina. On iso ongelma, jos sisältö jää liian epämääräisiksi. Hän kutsuu sitä sievistelyksi.

Kammottavat detaljit auttavat siis katsojaa konkretisoimaan tapahtumaa. Totuus on, että Pariisin iskut tehtiin tehokkailla sota-aseilla, joten katunäkymät ja ihmisten vammat olivat sen mukaiset. Annastiina painottaa, että totuuden nimissä pitää pyrkiä kaikin keinoin välittämään tapahtumien groteskius. Mediapsykologi Anu Mustonen on samaa mieltä. Hänen mukaansa pieni trauma on jopa toivottavaa: Joskus voi olla ihan hyvä kasvatuksellisesti, että lapsetkin näkevät mitä väkivallanteosta seuraa.”

Uutistoimistojen tavoitteena on välittää kokonaiskuva maustaen sitä näillä konkretisoivilla piirteillä: haastatteluilla, itkuisilla kasvoilla ja verisillä haavoilla. Myös YLE:n Ravantti korostaa uutistoimiston roolia taustottavana tahona vaihtoehtomedioihin verrattuna: ”Me pannaan asiat kontekstiin, mikä korostuu varsinkin poliittisissa kriiseissä.”

Annastiina ei myönnä pelänneensä missään vaiheessa, koska hän koki olevansa tilanteessa enemmän kuin pelkkä sivustaseuraaja. Toiminnallinen uutistoimittajan rooli toi hänelle epäilemättä valheellisen tunteen tilanteen jonkinlaisesta hallitsemisesta. Työ pysyi kaavamaisena myös yllättävissä tilanteissa, mikä auttoi häntä fokusoimaan ajatukset oleelliseen. Koko kriisiuutisoinnin ajan häntä johdatti myös sisäinen palo olla suomalaisille hyödyllinen eturintaman journalisti – ei siinä ehtinyt pelkäämään!

Ammattirooli ei kuitenkaan peittänyt ihan kaikkea epävarmuutta, kun ympärillä marssi sotajoukkoja ja leijui kauhun ilmapiiri. Päivät iskun jälkeen olivat painostavia ja ilmapiiri säpsähtelevä. Siispä joukkopaniikkikohtaus Notre Damen juurella sai kokeneenkin toimittajan ryntäilemään pelkästä selkäydinreaktiosta.

Toimittajan rooli on Annastiinalle helpompi pukea kuin riisua. Iskujen aikana ja niiden jälkeen ei rooli tahtonut lähteä päältä millään. Adrenaliinia erittyi tasaiseen tahtiin, koska milloin tahansa saattoi tapahtua ja juuri silloin piti olla valmiudessa raportoimaan. Niin sanottuja vapaapäiviäkin jäyti valmiustila, kun hälytystehtäviä oli tullut runsaaseen tahtiin.

Ammattiroolin johdosta Annastiinan tunteet nousivat pintaan viiveellä – niin käy usein kriisitilanteissa toimiville. Työnantajana YLE tarjoaa systemaattisesti henkistä tukea ja kriisiapua traumaattisiin työtilanteisiin joutuneille toimittajille. Annastiina ei turvautunut siihen, vaan häntä auttoi ympäröivä työyhteisö. Arjessa hänellä on rinnallaan paikallinen vakiokuvaaja. Iskujen jälkeen Annastiinan kanssa raportoinnin taakkaa lähetettiin jakamaan YLE:n Brysselin kirjeenvaihtaja. Myöhemmin tiimiä vahvistettiin vielä Pasilasta lennätetyllä ulkomaantoimittajalla.

“Kaikki konkreettiset asiat auttavat käsittelemään kriisejä”, Mustonen huomauttaa. Toimittajan työn voi tästä näkökulmasta nähdä jopa terapeuttisena: siinä teemoja käsitellään heti verekseltään, mikä estää tehokkaasti silmien ummistamisen. Yleisölle sosiaalinen media on yksi purkautumisen areena. “Pariisin iskuista lähti ensimmäisenä voimakas yhteinen solidaarisuuden aalto”, sanoo Sumiala. Sururituaalit ovat vaihtuneet kynttilän sytyttämisestä tietokoneen ruudun loisteeseen ja yhteisiin meemeihin ja lainauksiin.

untitled-design

Vuoden 2015 Tunisian Soussen terrori-iskut toteutettiin Marin lapsuuden leppoisalla hiekkarannalla. Niiden jälkeen hän päätti julkaista Facebookissa harkitun ja pitkähkön päivityksen. Hän argumentoi, miten pahuus tuli Tunisian ulkopuolelta, eikä paikka itsessään ole niin pelottava kuin media antaa ymmärtää. I know this is also what those animals want, attention, but I can’t not post about this topic anymore, my blood is boiling way too much.Ulostulon motiivina oli demystifioida iskupaikka. Se auttoi, eikä veri enää kiehunut niin kovasti, kun suu oli puhuttu puhtaaksi. Pariisin iskut Mari käsitteli läheisten kanssa käydyissä keskusteluissa, jotka aloitettiin heti tapahtumayönä.

Annastiina menetti iskuissa tuttaviaan, aisti pariisilaisten hädän ystäviensä silmistä ja näki iskujen vaikutukset kotikorttelissaan. Tutkija Mustosen mukaan toimittajan pitää osata eläytyä sopivissa määrin: “Toimittaja oppii ammattitaidon ja kokemuksen myötä tunteellisesti etäännyttämään itseään karmeista kohtaloista lääkärin tavoin. Toisaalta pitää olla tunneherkkyyttä, jotta erottaa milloin menee yli ja milloin ali.”

Raportoijan rooli on kerätä ja välittää tietoa, mutta kriisiuutisoinnissa korostuu myös inhimillisen kosketuspinnan välittäminen. Annastiinan mielestä tunneherkkyys on timanttinen ominaisuus, jota toimittaja ei saa hukata. Ilman sitä toimittajasta tulee itsensä turruttanut robotti. Annastiina oli järkytyksen ja surun maalamine kasvoineen kertomassa suomalaisille näkemästään ja kokemastaan suorissa lähetyksissä. Siinä suhde yleisöön on hyvin intiimi ja tunnelatautunut. Ja sitä Annastiina uskoo myös ihmisten haluavan kuolonuhrilukujen ja pääministerin tiedotustilaisuuksien vastapainoksi.

Väkivaltaista mediatapahtumaa selostavat kerronnan ammattilaiset. Mustosen mukaan mediavälitteiset kriisit ovatkin hyvin elämyksellisiä kokemuksia yleisölle: “Kiinnostunut reaktio on luonnollinen. Kun kärsimys on kaukana oleva asia itsen ja läheisten ulottumattomissa, sitä voi hekumoida ja elämystä kokea turvallisen välimatkan päästä. Mitä lähemmäksi se tulee, sitä ahdistavammaksi se muuttuu.”

Mari tunnistaa ympärillään ihmisiä, joilla tällainen elämysten jano nousee sammumattomaksi kriisien aikaan. “Kyseessä on ihmiselle luontainen pimeän lumo”, Mustonen selittää. Mari pysyi tarkkana, ettei oma seuraaminen saisi neuroottisia piirteitä. Hän seurasi uutisia tiiviisti, koska niitä kuuluu seurata. Maria alkoi jo tapahtumayönä kuvottaa, miten helposti jopa France 2 -uutiskanava sortui ala-arvoiseen mässäilyyn. Silloin näyttö pimeni Töölössä. Mari kertoo olevansa tyytyväinen nopeasti toimivaan itsesuojeluvaistoonsa.

Mari on huomattavan esimerkillinen tapaus kriittisestä ja valveutuneesta mediakuluttujasta. Kaikki eivät kykene kontrolloimaan yhtä helposti sormiaan puhelimen tai kaukosäätimen näppäimistöllä. Väkivaltaisiin sisältöihin turtuminen vie yleisöltä tunneherkkyyttä. Mustonen sanoo, että totumme nopeasti yhä raaempiin kuviin ja kuvailuihin: “Tunnevoima ei ole enää niin suuri. Materiaali ei pysty enää tuottamaan yhtä isoa tunnereaktiota, kun ollaan monta kertaa nähty samantyyppisiä kuvia.” Hän uskoo, että mediavälitteisen väkivallan raakuuden lakipiste on jo lähellä ja näkemiämme livemestauksia tai -itsemurhia pahemmaksi on enää vaikea panna. Terroristit tarvitsevat yhä shokeeraavampia toimia samanlaisen medianäkyvyyden saavuttamiseksi.

Jos livemestaus ei enää hätkäytä katsojaa, tapahtuu turtumisen mediavaikutus eli desensitisaatio. Toisto lieventää siis myötäelämisen tunnetta. Uusi ilmiö vetoaa yleisöön parhaiten ja saa osakseen myös enemmän taustoittavia juttuja, mikä pidentää uutiskaarta. Puolentoista vuoden aikana Ranskassa tapahtui kolme isoa terrori-iskua: Charlie Hebdon ja Pariisin iskujen jälkeen autopommittaja lanasi ihmisiä Nizzan rantabulevardilla Ranskan kansallispäivänä. Se oli julkinen verilöyly, jossa kuoli paljon lapsia, mutta sen uutiskaari oli silti Charlie Hebdoa jo puolet lyhyempi. Mediayleisön elämyksellinen voimakkuus ei saavuttanut samoja mittasuhteita.

Desensitisaatiotutkimuksia ei enää tehdä niiden eettisten pulmien vuoksi: toistuvan väkivallan näkeminen turrutti tutkimuksiin osallistuneita kohtuuttoman paljon. Turtumisen seurauksena heissä havaittiin huomattavaa empatian puutetta, reaktioherkkyyden vähenemista sekä väkivallan seurausten vähättelyä. Montako mediakatastrofia tähän tarvitaan, riippuu ihmisestä. Erityisesti hänen medialukutaidostaan.

“Mediakasvatuksen tuottama medialukutaito on nykyajan kansalaistaito, joka toimii rokotteen tai puskurin tavoin suojana median riskivaikutuksilta“, toteaa Mustonen. Kohtuullinen ilmaisu-  ja elämysvoima ovat Mustosen mukaan aseet riskivaikutuksia vastaan. Omaa mediakäyttäytymistä on kontrolloitava aktiivisesti. “Medialukutaidossa on tärkeää erottaa genret ja tarkoitusperät eli mikä on toimituksellista ja mikä taas vaikutusyritystä”, sanoo Mustonen.

Vastaanottaja joutuu priorisoimaan kriisiuutissisältöä, koska jokaista sanomalehden sivuilta bongattua uhria ei pysty suremaan. Nyky-yleisöä painaa myötätuntoväsymys, compassion fatigue. Ihmisen tunnekapasiteetti on rajallinen, joten jokaisen katastrofiuutisen syvä sureminen näkyy nopeasti jo omassa psyykkisessä terveydessä. Mari yrittää kriisien jälkeen panostaa siihen, että oma elämä jatkuisi mahdollisimman normaalisti: hän ei halua unohtaa kriisejä, mutta ei myöskään vatvoa niitä. Unohtamalla hän antaisi terroristeille anteeksi, vatvomalla taas polvistuisi heitä kohti.

Terroristien agendalla on valjastaa mediatapahtuman osalliset levittämään tunnetta. Tunteen nimi on pelko ja sen toivottu seuraus on vahvistaa ihmisten epävarmuutta ja epäluottamusta toisiaan kohtaan. “Suuren yleisön suurin ase terrorismia vastaan on medialukutaito”, Mustonen kertoo. Mikä tunne nousee vallitsevaksi, riippuu meistä kaikista: journalisteista ja heidän tuottamastaan sisällöstä, mutta myös kuluttajista ja heidän omista sisällöistään sekä klikkaus- ja ostopäätöksistään. Järkytyksellä ja pelolla mässäily toteuttaa terroristien tavoitteita, kun taas asiapohjainen, uhmakkaaseen suruun ja myötätuntoon pohjautuva journalismi edistää terrorisminvastaisuutta.

“Mediatapahtumissa käydään myös taistelua siitä, kuka on sopiva tai oikea uhri”, Sumiala toteaa. Polarisoiva vaikutus näkyy Sumialan mukaan somekäyttäymisessä. Heidän viiden miljoonan twiitin tutkimusaineistonsa paljasti voimakkaan vastakkainasettelun #jesuischarlie (olen charlie) sekä vastahashtagin #jenesuispascharlie (en ole charlie) välillä. Kaksi päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen Pariisissa hyökättiin juutalaiseen supermarkettiin. Kyseisen iskun uhrit saivat oman tunnustuksensa: #jesuisjuif (olen juutalainen).

Sumiala on ihmetellyt kevään Brysselin terrori-iskujen melko vähäistä mediahuomiota suhteessa Pariisin iskuihin: “Paljastiko tämä jostakin symbolisesta näkokulmasta, mikä kaupunki onkaan Euroopan sydän? Brysseli on ehkä EU:n pääpaikka, mutta EU ja Eurooppa eivät todellakaan ole sama asia.” Euroopan keskinäistä myötätuntokilvoittelua enemmän mediassa on kuitenkin kinattu kehittyvien maiden ja Lähi-idän kriisien vähäisestä uutisoinnista. “Kriisiuutisointi tekee näkyväksi maailman epätasaisen ja epäoikeudenmukaisen jakauman”, Sumiala toteaa kylmänviileästi. Myös filosofi Butler muistuttaa, että globaali sureminen on aina poliittista.

Koitti aika, jolloin YLE:ltä ei enää tullut juttupyyntöjä iskuista, ihmiset luopuivat Facebookin trikolori-filttereistä ja kahvipöytäkeskustelut kääntyivät takaisin suomalaisten omiin kriiseihin. Annastiinassa alkoi nousta ristiriitaisia, jopa loukkaantuneita tunteita uutisagendan äkillisestä muutoksesta. Ei Ranska ole vielä toipunut! Ei Ranskan media ole vielä unohtanut! Kansallinen hätätila on vielä päällä, eivätkä pariisilaiset vielä voi nauttia iltapäiväcroissanttiaan huoletta kahvilan terassilla! Kuten niin monet maailman katastrofinäyttämöt, Pariisi joutui nyt mukautumaan siihen, ettei koko maailma enää katsonut sitä kohti.

Turvallisuussyistä kaikki joukkokokoontumiset oli kielletty Pariisissa iskujen jälkeen. Sen takia ei ollut mahdollista järjestää samanlaista mielenilmausta ja marssia kuin Charlie Hebdo -iskujen jälkeen. Selkeä yhteinen hetki olisi symbolisesti sinetöinyt vahvemmin tämän mediavälitteisen kriisin. Mari lopetti tietoisen seuraamisen ennen uutiskaaren päättymistä, koska hän oli jo kokenut saaneensa kaiken relevantin informaation.

Mustonen korostaa, että jos kriiseistä jotain pitää ymmärtää, niin niiden vaikutukset ja seuraukset. Silloin kriisiuutisointi ei saisi loppua marssiin tai kyllästymiseen. Media osoittaa kunnioituksensa uhreja kohtaan omilla vuosittaisilla muisteloillaan kriisien huippuhetkistä. “9/11-iskuista tulee 15 vuotta – Näin kaikki tapahtui” -otsikko löytyi Iltalehden lööpistä vielä tänäkin vuonna. Mutta miten paljon mediassa oikeasti pohditaan kriisien aiheuttamaa syvempää muutosta yhteiskunnassa? Sitä varten tarvitsisimme kenties enemmän kriisien jälkeistä syvällistä reflektointia.

Maratonin jälkeen niin toimittaja kuin yleisökin huokaisivat helpotuksesta. Kuitenkin niin hiljaa, etteivät muut sitä kuulleet. Tunnemaratoneja tulee kuitenkin niin jatkuvalla syötöllä, etteivät hengähdystaot ole pitkiä. Annastiinan uutisagendalla uhrit ja aseet vaihtuivat diplomaatteihin, ja kuukauden kuluttua saimme kuulla hyviä uutisia Pariisin ilmastosopimuksesta. Yleisö riemastui, mutta lehdet eivät saaneet samanlaisia lukijaennätyksiä kuin iskujen aikaan. Surun, pelon ja epävarmuuden tunteissa roikkuvat kalleimmat hintalaput.

Valtamedia on nyt saanut somekansasta rinnalleen joukon portinvartijoita ja sisällöntuottajia. ”En sano, että ammattimedia olisi hävinnyt taistelun”, Sumiala sanoo, ”Ammattijournalistit pystyvät kuitenkin intensifioimaan sisällön. Heillä on vielä paljon enemmän volyymia kuin kansalaisjournalisteilla”. Mediapsykologi Mustonen luottaa varauksetta ammattimediaan: “Niin kauan kun ammattijournalistit tuottavat sisällön, kriisiuutisointi on vastuullista ja yhteiskuntakehitystä edistävää.”

Ammattimedia ei ole hävinnyt koko taistelua. Sen on kuitenkin kiristettävä lenkkikenkiensä naruja pysyäkseen mukana sosiaalisen median käyttäjien juoksutahdissa. Samoin sen on vastattava yleisön elämyksenhaluun faktojen lisäksi tunteilla. Sosiaalisen median ja ammattimedian suhde mediakatastrofeissa on kompleksinen ja vastavuoroinen, mutta yksi on varma: kansalaisten osallistuminen haastaa ja kehittää kriisijournalismia. Avoin mediakritiikki sekä vaihtoehtoiset sisällöt ovat mediataloille kullanarvoisia kirittäjiä.

Annastiina on valmis vastaamaan siihen, mitä uskoo uutisseuraajien haluavan: “Eläytyvää raportointia, sillä sekunnilla ja paikan päältä.” Siispä siellä hän on, kun tarvitaan. Omilla kasvoillaan, maratonin lähtölaukauksesta maaliviivalle.

 

Avustajat: Anna Jaakonaho, Arda Yıldırım