Some pilalla

Teksti: Erik Räsänen Kuvat: Ella Kokkonen

Sosiaalisen median piti tuoda maailma yhteen, mutta se näyttääkin repivän kaiken pirstaleiksi. Internetin jätit eivät ole kyenneet lunastamaan lupauksiaan.

Erään valtakunnan suurimpiin kuuluvan sanomalehden Facebook-mainos kehottaa katsojaa tukemaan laadukasta journalismia tilaamalla lehden.

Jokainen kommentoija ei ole samaa mieltä lehden laadusta. Arto kertoo näkemyksensä journalismin nykytilasta: ”Työpaikkani on ollut usein esillä tämän lehden jutuissa. Joudumme jatkuvasti korjaamaan virheellisiä tietoja, joita meistä esitetään, kun laiskat toimittajat eivät vaivaudu selvittämään asioiden todellista tolaa.” Kommentti on saanut parikymmentä tykkäystä

Artoa ei oikeasti ole olemassa.

Arton Facebook-profiilia tarkastellessa voi huomata käyttäjätunnuksen olevan vasta muutamia viikkoja vanha. Hän ei ole lisännyt itsestään kuvaa. Hänellä on vain seitsemän Facebook-kaveria. Kaverit ovat Arton kaltaisia kuvattomia profiileja tai suomalaisia julkisuuden henkilöitä, jotka tuhansista Facebook-kontakteistaan päätellen hyväksyvät kaverikseen kenet tahansa.

Jäljet johtavat Pietariin

On todennäköistä, että Arton takana on pietarilaisen trollitehtaan työntekijä. Niin kutsutuista trollitehtaista syötetään maailmalle Venäjän hallinnolle myönteistä propagandaa, kuten valeuutisia ja keskustelupalstojen täyttämiä virallista linjaa mukailevia mielipiteitä.

Verkkoon vuotaneista asiakirjoista huolimatta Venäjän kansainvälisestä informaatiovaikuttamisesta tiedetään edelleen yllättävän vähän mitään varmaa. Suorien yhteyksien osoittaminen Kremliin onkin hankalaa. Työntekijöillä ei ole työsopimuksia ja palkka maksetaan pimeästi käteisellä. Taustalla olevat yritykset ovat yksityisiä eikä niitä voi suoraan yhdistää hallintoon.

Informaatiovaikuttamisen toinen vaikeus on erottaa propagandistin ja propagandan levittäjä toisistaan. Taitavasti räätälöidyt valeuutiset, provosoivat kommentit ja Internet-maailman tunkioilla liikkuvat huhut iskevät aina jonkun maailmankuvaan – jokainen potaskan levittäjä ei kuitenkaan ole trolli, vaan joukossa on oikeita ihmisiä, jotka aidosti uskovat sanomaansa. Valeprofiilin ja tavallisen kansalaisen erottaminen toisistaan ei läheskään aina ole yhtä helppoa kuin Arton tapauksessa.

Sosiaalisessa mediassa tapahtuvan informaatiovaikuttamisen tehtävä on moninainen. Väärän tiedon ei oleteta syrjäyttävän oikeaa – näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Valheet ja provosoiva kirjoittelu ennemminkin hämärtävät totuutta. Vaikka propagandan kohde ei uskoisikaan valheellista sisältöä, propagandistin tavoite toteutuu kohteen tehdessä myönnytyksiä: ”ei valtavirtamediakaan aina kerro kaikkea”. Informaatiovaikuttaminen nakertaa asteittain luottamusta viranomaisiin ja mediaan.

Ongelma on sosiaalisessa mediassa itsessään, sekä sen toimintalogiikassa.

Sananvapauden voi kääntää itseään vastaan

Vuonna 2012 Facebookin perustaja Mark Zuckerberg kirjoitti innostavasti sosiaalisen median verkostoja luovasta ja ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta. Sosiaalinen media näyttäytyi Zuckerbergin visiossa sanomalehden tai television kaltaisena maailmaa mullistavana keksintönä, joka antaisi unohdetuille äänen, yhdenvertaistaisi maailmaa ja veisi yhteiskuntia eteenpäin: ”Maailmassa on valtava tarve, ja on valtava mahdollisuus saada kaikki maailman ihmiset liitettyä yhteen, antaa kaikille ääni ja auttaa yhteisöä kohti tulevaisuutta.”

Kaikkien äänten saaminen kuuluviin on kaunis ajatus. 2010-luvun alussa arabikevät loikin utopistisia toiveita sosiaalisen median vapauttavista vaikutuksista, jotka tekisivät maailmasta demokraattisemman ja paremman. Vuosikymmenen loppupuolella herättiin siihen, ettei lupauksia kyetty lunastamaan. Arabikevätkin lässähti nopeasti, kun entisten hirmuhallitsijoiden valtatyhjiöitä astuivat täyttämään uudet diktaattorit ja ääriliikkeet.

Sananvapautta yritetään rapauttaa kääntämällä se itseään vastaan. Valeuutissivustot ovat tästä keskeinen esimerkki.

Printtimedian kärsiessä lukijoiden ja mainostajien kadosta tulovirrat ehtyvät. Hektinen verkkotoimittaminen pakottaa toimittajat hutkivaan pikajournalismiin, klikkiotsikoihin ja kärjistyksiin huolellisen ja analyyttisen taustoittamisen sijasta. Perinteiseltä medialta vaaditaan enemmän kuin koskaan – ja samaan aikaan uutisista ei olla valmiita maksamaan.

Valeuutiset hyödyntävät median murroksen aiheuttamaa journalismin alennustilaa. Ne provosoivat, ne reagoivat nopeasti, ne väittävät ilman journalistista vastuuta jotain, mitä ammattitoimittaja ei artikkeliinsa kirjoittaisi. Perinteisillä mediataloilla on journalistiset vastuunsa, joita itseään vaihtoehtomedioiksi kutsuvat valeuutissivustot eivät suostu kantamaan.

Valeuutiset ja sosiaalinen media elävät toisistaan kuin kukat ja mehiläiset. Valeuutisten logiikka nojaa sosiaalisen median logiikkaan: jutut kirjoitetaan muka paljastaviksi (”tästä valtavirtamedia vaikenee”) ja tunteita kiihottaviksi, jolloin ne saavat tykkäyksiä ja jakoja. Facebookin kaltaiset sivustot taas haluavat, että palvelussa vietetään mahdollisimman paljon aikaa. Vaikka vaihtoehtomedioiden sisältö olisi selkeästi valheellista ja arveluttavaa kansankiihotusta, sisältöjen poiskitkeminen palveluista voisi johtaa käytön vähenemiseen. Lisäksi miljardien tunnusten valvominen on teknisesti mahdotonta. Sananvapauden verhon taakse piiloutuminen on helpompaa.

Facebookinkaan sanan- ja julkaisuvapauden käsitys ei ole koskaan ollut täysin rajoittamaton. Käyttöehdoissaan palvelu suhtautuu alastomuuteen ja seksuaaliseen sisältöön tiukemmin kuin lainsäädäntö useimmissa länsimaissa vaatisi. Facebook tai sen omistama Instagram eivät salli Free the Nipplen kaltaisten liikkeiden sisältöjä, sillä ne olisivat tiukan puritanistisia amerikkalaisia arvoja vastaan. Liian roisi sisältö voisi karkottaa käyttäjät – ja rahat, joita he palvelulle käytöllään takovat.

Jihadismipropagandaa sananvapauden nimissä

Twitter on tullut tunnetuksi keskimääräistä laveammasta sananvapauskäsityksestään. Palvelu on nähnyt yllättävän radikaalitkin mielipiteet, kuten oikeistoradikalismin, osana yhteiskunnallista keskustelua, jota se haluaa alustana olla mukana rakentamassa. Twitterin rajoittamaton julkaisuvapaus johti siihen, että palvelusta kasvoi vuosina 2013–2015 Isisin ja muiden jihadistijärjestöjen keskeinen viestintäkanava.

Sananvapauskäsitys ilman siihen liittyvää vastuuta ja palvelun helppokäyttöisyys johtivat jihadistisen terroritoiminnan aktiivisimpina vuosina jihadistitilien räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkijat ovat kyenneet jäljittämään Twitteristä kymmeniä tuhansia Isisille myönteisiä tilejä. Osa Irakiin ja Syyriaan lähteneistä Isisin vierastaistelijoista kohosi tuhansien seuraamiksi vaikuttajiksi twiittaamalla kuvia elämästään Isisin julistamassa kalifaatissa.

Facebook alkoi reagoida terroristiseen propagandaan palvelussaan vuonna 2014 sulkemalla Isisille myönteisiä tilejä. Twitter ei kuitenkaan suostunut muuttamaan politiikkaansa, vaan piti härkäpäisesti kiinni vapaan keskustelun ihanteestaan. Täyskäännös nähtiin alkuvuodesta 2016, kun palvelu yllättäen ilmoitti sulkeneensa 125 000 profiilia terroristisen sisällön vuoksi. Voi pohtia, olivatko Pariisin iskut täyskäännökseen johtanut viimeinen tikki. Twitterin käytön on arveltu edesauttaneen iskujen toteuttamista.

Kritiikin yltyessä Twitter alkoi poistaa myös äärioikeiston sisältöä loppuvuodesta 2017. Uusien tilien luominen on kuitenkin helppoa – niin terroristien kuin äärioikeistonkin kissa ja hiiri -leikki alustan kanssa jatkuu edelleen.

Kuherruskuukausi alkaa olla ohi

Vuosikymmenen vaihduttua puheet teknologian ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta ovat kaikonneet. Mark Zuckerberg joutui huhtikuussa 2018 Yhdysvaltain kongressin eteen vastaamaan syytöksiin, joiden mukaan Facebookista vuodetun datan avulla Cambridge Analytica -konsulttiyhtiö oli manipuloinut Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionissa pysymisestä. Kuulemisessaan Zuckerberg ei kannattanut lainsäädännöllä tehtäviä interventioita yhtiönsä toimintaan. Yhtiön oman sääntelyn pitäisi riittää.

Kaksi vuotta kuulemisen jälkeen voidaan nähdä, mitä oma sääntely on tarkoittanut: vastuu sisällöstä on sysätty käyttäjille. Ei-halutusta sisällöstä voi tehdä ilmoituksen, mutta takeita sen poistumisesta ei ole. Yhteisöpalvelut synnyttävät ja ylläpitävät algoritmeillaan sosiaalisia kuplia, jotka pirstovat ihmisten mediamaisemaa ja maailmankuvaa. Äärijärjestöjen propaganda leviää niissä edelleen. Sosiaalinen media ei tuonutkaan maailmaa yhteen, vaan on repimässä sitä pirstaleiksi. Vihapuhe ja valheet jatkavat leviämistä – koronapandemian kaltainen poikkeusaika näyttäisi jopa pahentaneen tilannetta.

Pandoran lippaan sulkeminen voi olla mahdotonta. Yhteiskunta ja yksilöt ovat jo kasvaneet sosiaalisiin medioihin kiinni. Yhtiöt eivät tule muuttamaan toimintaansa vapaaehtoisesti, vaan tarvitaan yhteisön ja lainsäädännön tukea. Siihen asti Arto kumppaneineen jatkaa demokratian nakertamista pala palalta luomalla epäluuloa yhteisöä, sanomalehtiä ja viranomaisia kohtaan.                

”Liiku nopeasti ja riko asioita” tuli tunnetuksi Zuckerbergin mottona 2010-luvun alussa. Kongressin kuulemisen jälkeen The Observer -lehti totesi osuvasti pääkirjoituksessaan, että Zuckerberg tuli tuskin ajatelleeksi liberaalin demokratian olevan yksi asia, jonka hän saattaa rikkoa.

Geenit markkinoilla – kuka ne omistaa?

Teksti: Hanna Catani Kuvat: Iisa Pappi

Geenitestaus on viime vuosina noussut puheenaiheeksi niin mediassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin. Tavalliselle kuluttajalle ensimmäisenä mieleen nousevat helposti ajatukset kotigeenitesteistä ja niihin liittyvistä tietoturvariskeistä. Myös geeniteknologian eettiset kysymykset ovat herättäneet laajaa keskustelua jo pitkään. Mutta mitä geenitestit oikein ovat? Miksi niitä tehdään ja miksi niistä on tullut kulutustavaraa? Eettisten kysymysten lisäksi on tärkeää pohtia myös alan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, sekä sen merkitystä yhteiskunnan ja yksilön näkökulmista.

Käsitys seuraavalle sukupolvelle materiaalia siirtävistä geeneistä syntyi 1900-luvun puolivälissä, jolloin pystyttiin määrittelemään myös ihmisen kromosomien määrä ja alettiin tunnistamaan Downin syndrooman kaltaisia oireyhtymiä. DNA:n geneettinen koodi löydettiin vuonna 1966, minkä jälkeen alettiin tehdä sekä syntymää edeltävää että sen jälkeistä geneettistä seulontaa. Uusia tekniikoita syntyi erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin esimerkiksi sytogenetiikka kehittyi. 1990-luvulla kehittyi molekyyligenetiikka, mikä johti ihmisen genomin kartoittamiseen ja kykyyn muunnella geenejä. 

Ennen 1990-luvun uusia tekniikoita geenitestaus rajoittui lähinnä yhden geenin sairauksiin, joita testattiin lääketieteellisissä tarkoituksissa tai tutkimuslaitoksissa. Näihin yksittäisiin päägeeneihin oli olemassa tiukasti vartioidut lailliset patentit, jotka rajoittivat parin vuosikymmenen ajan geenitestauksen kaupallistumista. Vuonna 2013 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, ettei geenejä voi patentoida, mikä käytännössä avasi kaupalliset geenitestimarkkinat. Lääketieteellisen geenitestauksen voikin tätä nykyä saada jo lähes 8000 toimijalta. 2000-luvun alusta lähtien kaupalliset yritykset ovat tuottaneet myös tietoa monigeenisistä alttiuksista, joilla voi arvioida omia geneettisiä terveysriskejään. Pääosa geenitestauksesta koskee kuitenkin edelleen kromosomipoikkeavuuksia ja klassisia sairauksia.

Vuonna 2013 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, ettei geenejä voi patentoida, mikä käytännössä avasi kaupalliset geenitestimarkkinat.

Suomi on geeni- ja sukututkijan paratiisi. Suomalaisilla on satojen vuosien päähän ulottuvat kirkonkirjat ja kansainvälisesti erottuva, muista kansoista eriytynyt geenipooli. Suomalaista dataa ja kirkonkirjoista saatua tietoa on käytetty lukuisissa tutkimushankkeissa ympäri maailmaa. Pelkästään Suomessa tavattuja perinnöllisiä tauteja on 36, joista valtaosa on edellä mainittuja yksigeenisiä sairauksia. Esimerkiksi Oulun yliopiston kehitysbiologian professori Seppo Vainio on huomauttanut, että suomalaisia pitäisi houkutella kiinnostumaan omasta geeniperimästään. Suomen molekyylilääketieteellisen instituutin professori Samuli Ripatin mukaan suomalaiset ovat maailman geneettisesti tutkituin kansa, jonka geenitietoja käytetään esimerkiksi ylipainon sekä sydän- ja verisuonisairauksien tutkimiseen. Suomalaisten avulla on pystytty myös paikallistamaan harvinaisia sairauksia aiheuttavia geenejä sekä geeniyhdistelmiä.

Kansainvälisten suuryritysten rynniessä markkinoille on geenitestauksen kaupallistumiseen herännyt myös Suomen valtio, joka haluaa tulevaisuudessa profiloitua genomitiedon suurtuottajana. Suomessa onkin alettu kehitellä asiaankuuluvaa lainsäädäntöä: muun muassa genomilain säädösvalmistelu aloitettiin vuonna 2018. Nykyinen hallitus on jatkanut asian valmistelua perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurun johdolla. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan ehdotetun lain tarkoituksena on ”tukea genomitiedon vastuullista, yhdenvertaista ja tietoturvallista käyttöä ihmisten terveyden hyväksi”. Lisäksi lakiehdotuksessa esitetään suomalaisen Genomikeskuksen perustamista. Uudistuksen myötä suomalaiset saisivat kansallisen asiantuntijaviranomaisen, joka sääntelisi Suomessa tuotettavaa geenidataa.

Genomilaista ja sen mukana tulevista uudistuksista on ollut mediassa yllättävän vähän keskustelua. Lain tarkoituksena on terveydenhuollossa tuotetun genomitiedon käsittely sekä tallentaminen Kelan hallinnoimaan rekisteriin. Ongelmana on kuitenkin teknologian kehitys, tai oikeastaan sen puute. Nykyisen suomalaisten terveystiedot sisältävän Kanta-järjestelmän tilavuus on noin 1,5 petatavua, kun arviolta jo 100 000 ihmisen osittaisetkin genomitiedot vaatisivat vähintään 10 petatavua tilaa. Kelan nykyistä järjestelmää hoitavat tuhat ihmistä eivät myöskään millään riitä uuden järjestelmän tarpeisiin. Uuden lain edellyttämä lisäresurssien tarve on siis valtava.

Ylen toimittaja Päivi Neitiniemi haastatteli viime vuonna Tukholman Karoliinisen instituutin molekyyligenetiikan professori Juha Kereä genomitietojen tallennuksesta. Keren mukaan mahdollisia genomitiedon säilyttämiseen ja käyttöön liittyviä ongelmia ovat ainakin yksilön tietoturvan ongelmat ja suomalaisen järjestelmän lääketieteellisiin tarkoituksiin rajattu käyttö. Useat tutkijat eri maissa ovat havainneet, että jo osittaisen perimän sekä väestörekisterien avulla on mahdollista tunnistaa yksilöt ilman sosiaaliturvatunnusta, osoitetta, nimeä tai muita tunnistetietoja. Toisaalta esimerkiksi Yhdysvalloissa poliisi on näiden tietojen avulla ratkaissut huomattavan määrän rikoksia, kuten pitkään selvittämättömänä olleita murhia.

Suomessa tällaista mahdollisuutta ei olla sisällyttämässä ainakaan valmistelussa olevaan genomilakiin. Keren mukaan oikeustieteellisten tarkoitusten kieltäminen voi olla ongelma, koska silloin tietoja ei voida käyttää esimerkiksi suuronnettomuuksien uhrien tunnistamisessa, saati rikosten ratkaisemisessa. Varteenotettavana riskinä voidaan nähdä myös kaupallisten geenitestien voimakas keskittyminen yhdysvaltalaisiin yrityksiin ja niiden alustoille. Esimerkiksi Kelan tietokantaa olisi tarkoitus säilyttää Googlen pilvipalvelussa. Tämä voi altistaa geenidatan tietomurroille: esimerkiksi israelilaistaustaiseen suku- ja geenitutkimuksia kauppaavaan MyHeritage-yhtiöön tehtiin vuonna 2018 tietomurto, jossa vietiin yli 92 miljoonan käyttäjän tunnukset ja salasanat.

Suomessa on kattava biopankkijärjestelmä ja edistyksellistä geenitutkimusta. Esimerkiksi FinnGen-hankkeessa on jo 350 000 suomalaista näytettä. Biopankit ja lääketieteelliset toimijat etsivät kuumeisesti dataa tutkimukseen samalla, kun ylikansallisten geenitutkimusyhtiöiden palveluista maksetaan. Esimerkiksi alan jätti 23andMe myy käyttäjiensä tietoja lääkeyhtiöille. Myös kuolleiden henkilöiden tietoja siirretään biopankkeihin, ja tietoihin liittyvissä suostumusasioissa onkin runsaasti parantamisen varaa. Tavallisen ihmisen on vaikeaa hallita genomitietojensa käyttöä – ja kuolleena se on vielä hankalampaa. Geenitestaukseen liittyy kuitenkin paljon ennakkoluuloja ja virhetietoa, jotka saattavat estää myös asiallista tutkimusta. Jos päivittäin luovutamme itsestämme valtavan tietomäärän eri yritysten markkinointitarkoituksiin vaikkapa Tinderissä, miksi emme voisi luovuttaa genomitietojamme suomalaiselle biopankille?

Tavallisen ihmisen on vaikeaa hallita genomitietojensa käyttöä – ja kuolleena se on vielä hankalampaa.

Geenien tutkimukseen liittyy runsaasti eettisiä, valtiollisia ja teknologisia kysymyksiä. On kuitenkin ainakin yksi ihmisryhmä, jonka suhde geneettiseen tietoon ja geenitestaukseen on henkilökohtainen. Maailmassa on 300 miljoonaa harvinaissairasta ihmistä, joilla on todettu yli 6000 erilaista sairautta, syndroomaa tai tilaa. Suurin osa harvinaissairaiden geenitesteistä ja diagnosoinneista tehdään terveydenhuollossa: sydänklinikoilla, sisätautiosastoilla ja harvinaisemmissa tapauksissa perinnöllisyystieteen yksiköissä. Lääketeollisuus ei kuitenkaan ole ollut kovinkaan kiinnostunut kehittämään lääkkeitä tai innovaatioita harvinaissairaiden hajanaiselle joukolle.

Useiden harvinaissairauksien toteaminen on hankalaa, sillä diagnosointi voi viedä vuosikymmeniä, ja testeihin voi olla vaikeaa päästä. Harvinaissairaiden maailmanlaajuiset järjestöt neuvottelevatkin parasta aikaa yhdysvaltalaisten geenitestijättien kanssa mahdollisuudesta saada omia sairauksiaan yritysten listoille, jotta ihmiset voisivat testata niitä kotioloissa. Monissa maissa esimerkiksi vakuutusperustainen terveydenhuoltojärjestelmä sulkee harvinaissairaat geenivirheperheet ja kokonaiset suvut järjestelmän ulkopuolelle, minkä vuoksi kynnys testata omia sairauksia perusterveydenhuollossa on korkea. Näille ihmisille yksityinen geenitestaus ei ole viihdettä. Valitettavasti ylikansalliset geenitestauksen suuryrityksetkään eivät ole olleet kiinnostuneita lisäämään harvinaissairauksia geenitestilistoilleen.

Geenitestejä on tehty kohta useita vuosikymmeniä, ja niihin liittyy edelleen monia ratkaisemattomia, monimutkaisia kysymyksiä. Kuluttajageenitestauksen avulla ihmiset voivat määritellä ennennäkemättömällä tarkkuudella itselleen sopivia dieettejä tai elämäntapoja, ja geenimuuntelun mahdollisuudet sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa avaavat uusia ovia koko ihmiskunnalle. On myös esitetty, että tulevaisuudessa käytössämme voisi olla jopa genomimme sisältäviä henkilökortteja. Samaan aikaan Itä-Euroopassa toimii geenilaboratorioita, joissa varakkaat parit ympäri maailmaa tuottavat itselleen ”täydellisen” vauvan, jonka kantaa laboratorion emämaan alemman yhteiskuntaluokan keinosynnyttäjä. Tällainen täydellisten jälkeläisten tavoittelu muistuttaa eugeniikan synkistä puolista. Geenitestauksen tulevaisuus on kuitenkin avoin, ja siihen vaikuttaa ennen kaikkea ihmisten suhtautuminen geeneihin kohdistuvaan tutkimukseen. Geenitestaus ja geeniteknologia ovat lopulta vain välineitä: niiden käyttötavat ja -tarkoitukset riippuvat siitä, mitä yhteiskuntamme haluaa käytössä olevalla geenitiedolla tehdä. 

Kirjoittaja on politiikan ja viestinnän opiskelija sekä HUSin harvinaissairauksien asiakasraadin jäsen.

Vastine: NYT meni metsään!

Nyt-liite kysyi lokakuussa 2016 viestinnän uusilta opiskelijoilta, miksi viestintä ja journalismi naisistuvat ja onko naisistuminen ongelma. Ongelmallinen oli lähinnä Nyt-liitteen oma otsikko, jonka kysymykseen jutussa ei kuitenkaan etsitty vastausta. Viestinnän professori Esa Väliverronen heitti Twitterissä kysymyksen journalismin naisistumisesta eteenpäin Groteskille.

TEKSTI Alli Alho & Adile Sevimli

Juho Typön kirjoittamassa jutussa “Helsingin yliopistoon pääsi opiskelemaan viestintää vain naisia – miksi viestintä ja journalismi ”naisistuvat” ja onko se ongelma? Kysyimme opiskelijoilta” (Nyt-liite, 11.10.2016) irrotetaan ilmiö kontekstistaan.

Jutussa ei taustoiteta eri alojen sukupuolittumisen historiaa, saati tulevaisuuden näkymiä siitä, mitkä todellisuudessa ovat ne alat, jotka naisistuvat esimerkiksi prekarisoitumisen prosessin tuloksena. Koemme, että jos jonkin alan naisistuminen esitetään jo otsikkotasolla ongelmallisena, olisi lukijalle antoisaa päästä analysoimaan ilmiötä oikeaan historialliseen kontekstiin asetettuna.

Eeva Jokisen artikkelissa Prekaari sukupuoli (Naistutkimus, 2013) käsitellään työn feminisoitumista 2000-luvulla kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, naisia siirtyy entistä enemmän työelämään. Tämä tarkoittaa sitä, että alat ovat alunperin olleet miesvaltaisia ja naiset ovat tulleet töihin miehiä myöhemmin. Naisistuminen siis liittyy ajatukseen naisten siirtymisestä viimein myös perinteisesti miesvaltaisille aloille, Jokinen toteaa. Jostain syystä miehet eivät kuitenkaan ole valtaamassa perinteisesti naisvaltaisia aloja.

Pohjoismaissa palkkatyö hyvinvointivaltion perustana vapautti naiset kodeista kartanoille. Suomessa naiset alkoivat työskennellä poikkeuksellisen aikaisin sotien jälkeen, mutta eivät samoilla aloilla, palkoilla tai asemissa kuin miehet. Jokinen huomauttaa Valtioneuvoston vuoden 2010 selontekoon vedoten, että työnjako ja palkkaerot sukupuolten välillä kuvaavat vieläkin työmarkkinoita. Korkeat virat täytetään edelleen all-male -paneelein.

Toiseksi, työolosuhteet muuttuvat: pätkä- ja osa-aikatyöt, alhaiset palkat, heikko työsuhdeturva ja muut perinteisesti naisaloja kuvanneet attribuutit tulevat tutuksi yleisen prekarisoitumisen, elämän epävarmuuden aikana. Feministit ovat huomauttaneet, että naiset ovat itse asiassa aina olleet prekaareja. Työolot ovat nousseet julkiseen keskusteluun vasta, kun niistä kärsii myös etuoikeutetumpi sukupuoli.

Nyt-liitteen klikkiotsikko jaettiin sekä sen omilla että Helsingin Sanomien Facebook-sivuilla. Tekstin puutteellinen taustoitus innosti kommenttiketjuissa muun muassa ehdotuksiin mieskiintiöiden perustamisesta. Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi naiset ovat pääasiassa edelleen niitä, jotka tekevät matalapalkkaisia kasvatus- ja hoitoalan töitä  ja miksi kyseiset alat eivät houkuttele miehiä, tyydytään yksinkertaiseen kysymyksenasetteluun ja yksinkertaiseen ratkaisuun.

Edes pikainen kertaus siitä, miksi naiskiintiöt yleensä ovat olemassa, olisi voinut avata naisten sortamisen historiallista kehityskaarta sitä tuntemattomille. Kiintiöitähän ei parhaimmassa tapauksessa tarvittaisi lainkaan, mikäli naiset eivät olisi koskaan työmarkkinoiden altavastaavia olleetkaan. On mielenkiintoista, että Nyt-liite haluaa käsitellä ongelmana kehitystä, jossa naiset ovat vallanneet alaa, jonka työolosuhteet muuttuvat yhä epävarmemmaksi.

Johanna Wahlroos on tutkinut Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineesta vuosina 2002-2010 valmistuneiden sijoittumista työmarkkinoilla. Ainoastaan 29 prosenttia toimi journalisteina. Journalismi ja viestintä naisistuvat, mutta onko 24:n henkilön otos yhden vuosikerran viestinnän opiskelijoita oikea lähde tutkia asiaa? Suomessa opiskellaan toimittajiksi muissakin oppilaitoksissa, joissa suurempi osuus kuin vajaa kolmasosa valmistuneista suuntaa journalisteiksi. Toki naisistumisen kysymyksen suuntaaminen kenelle tahansa opiskelijalle on hieman hassua – minkä sille voi, että vuosikurssilaiset sattuvat olemaan saman sukupuolen oletettuja? Jos toimittaja on huolissaan siitä, onko miesten nykyään vaikeampaa työllistyä journalisteiksi, vastausta kysymykseen tuskin kannattaa kysyä naisopiskelijoilta.

Nyt-liitteen otsikko liittää yhteen kysymyksen miesten ja naisten työllistymisestä tietyllä alalla, vaikka ilmiöiden taustat ovat hyvin erilaiset. Valitettavasti julkaistut tutkimukset työmarkkinoiden sukupuolijakaumasta pohjautuvat lähinnä binääriseen sukupuolitypologisointiin ja siksi myös tässä vastineessa asiaa lähestytään kaksijakoisesta näkökulmasta. Hieman pintaa syvemmältä raapaistessa voi todeta, että jokaisella alalla ja sen sukupuolittuneisuudella on oma historiansa.  

Normaalin tuolla puolen

Käsissäsi on lehti, joka kantaa nimeä Hävitys. Se tuo mieleeni kaksi hetkeä, joiden välillä tuntuu olevan ikuisuus.

TEKSTI Tuomas Heikkilä

2. kesäkuuta 2007 puolenpäivän aikaan Fuengirolan rannalla on tukahduttavan kuuma, hiekka polttaa paljaan jalan punaiseksi. Vieressäni makaava matkailija selailee verkkaisesti Aku Ankkaa. Korvilla on Kossin kuulokkeet, joissa soi suomalaisen folk-metallibändi Moonsorrow’n viides pitkäsoitto, Hävitetty. Walkmanissa pyörivä levy on vähän vajaa tunnin pituinen, mutta sisältää vain kaksi raitaa. Niistä ensimmäinen puolituntinen on täysin instrumentaalinen: tuli rätisee ja yksinkertainen melodia käy vähitellen raskaammaksi.

11. marraskuuta 2016 televisio-kameroiden edessä Last Week Tonightin John Oliver raapii päätään: ei tässä näin pitänyt käydä. Tavallisesti tällä ohjelmapaikalla paneuduttaisiin Yhdysvaltain sosiaalisiin ongelmiin: älyttömään kuolemanrangaistukseen, rikkinäiseen eläkejärjestelmään ja poliisin, poliitikkojen ja oikeusistuimen rakenteellisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Mutta tänä vuonna ne ovat jääneet huutavien katastrofien alle. Veriteot, katastrofit ja kansan jakautuneisuus ovat tiivistyneet ahdistaviksi symboleiksi: Orlando, Baton Rouge, Flint, Black Lives Matter. Nyt listalle voidaan lisätä Donald Trump. Ohjelma päättyy parahdukseen: Haista paska, 2016.

Edelliseen hätähuutoon on helppo yhtyä, niin sakeaksi julkisuus on käynyt huonoista uutisista. Väkivallan ja terrorismin maantiede on tiivistynyt tänä vuonna muun muassa Brysselissä, Istanbulissa, Nizzassa, Münchenissä ja Aleppossa. Turkki on suistunut hallitsemattomaan demokratian alasajoon, Britannia EU-eroprosessin limboon. Paniikki uuden natsismin noususta nähdään vuoroin Visegrad-johtajien, UKIP:n tai Trumpin uhossa. Helsingissä poliittinen väkivalta vaati kuolemanuhrin. Toisaalta symboleista itsestään on tullut uhanalaisia. Poismenneiden idolien listalla ovat David Bowie, Prince, Leonard Cohen, Alan Rickman, jopa Harambe.

Medialle kriisiuutisointi on eräänlainen leipälaji, jossa kiteytyvät klassiset uutiskysymykset, klassiset uutiskriteerit ja journalistisen profession itseymmärrys: kansan on saatava tietää. Kriisin taitekohta, huippuunsa kohonnut epävarmuus sotkee niin toimituksen kuin kuluttajan päivärytmin. Yön tunteina Turkin vallankaappausyritystä, Brexitiä ja Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksia seuratessani huomasin vajonneeni transsinomaiseen tilaan sukkuloiden uutispalveluiden ja Twitterin välillä.

Mikä tässä hävityksessä vetää puoleensa? Georges Bataille selitti, että yhteisön kokoava voima on – paradoksaalisesti – sen luhistuminen: väkivallanteko rikkoo normejamme vastaan. Katsoessamme rikkinäistä ihmistä vakuutumme omaksi turvaksemme rakentamistamme arvoista ja suojamekanismeista, niin kutsutusta homogeenisestä. Niiden ulkopuolelle jää heterogeeninen alue, ylijäämä, jota yhtäläiset oikeudet, yhteiskunnan organisoituminen tai moraalisuus ei tee tyhjäksi. Tapahtumat, jotka pistävät esiin harmaasta arjesta mustavalkoisina ja selkeärajaisina.

Luonto tuntuu tukevan Bataillen ajatusta. Ajan kuluessa epäjärjestys lisääntyy, erot tasaantuvat ja rajat haalistuvat. Entropia on se kädenlämpöinen lätäkkö, joka syntyy saunojan selän ja lumihangen välille. Vain suurella vaivannäöllä prosessin voi kääntää päälaelleen. On rakennettava sauna, lämmitettävä kiuas ja katsottava että Suomen talvi hoitaa oman osuutensa. Claude Shannonille entropia merkitsi häiriöitä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välillä, nykyisin sillä viitataan informaatioteoriassa kaikkeen epävarmuuteen.

Rajusti rinnastaen: julkisuuden sirpaloituminen, sosiaalisen median kaikukammiot, faktojen jälkeinen aika ja aneemisuus ovat entropian oireita. Palavat kaupungit, kidutetut ruumiit ja poliittinen myllerrys ovat välähdyksiä yhtenäiskulttuurista, jossa faktoilla ja hyvällä ja huonolla journalismilla on merkitystä.

Groteskin vuoden kolmas numero on kokeellinen teema-albumi Moonsorrow’n, Oliverin ja Battaillen hengessä. Hitaan journalismin avulla käsittelemme sen jutuissa kriisejä, kyykyttämistä, vallan väärinkäyttöä ja sovittamattomia ristiriitoja. Lehti on omistettu viestinnän opiskelijoille, mutta on ilmainen kaikille. Jos kuitenkin haluat tukea jatkossa kallista tutkivaa journalismia, joka katastrofien luomisen sijaan pyrkii paljastamaan ja ehkäisemään niitä, tue sitä ajallasi ja rahallasi. Asetu sitä kehitystä vastaan, jossa Facebookin algoritmi hallitsee pääasiallista tiedonsaantiasi ja uutisartikkelit jaetaan pelkkien otsikoiden perusteella.

Diagnoosipakko

Missä menee raja tavallisen väsymyksen ja mielenterveyden häiriön välillä? Kuka sen määrittelee? Psykiatriassa on käytössä periaate, jonka mukaan hoidon edellytyksenä on diagnoosi.

TEKSTI JA KUVAT Roosa Savo

Katri tajusi yhtenä päivänä, ettei hän yksinkertaisesti pysy enää arjen tahdissa.
Mielessä pyörivät entisen parisuhteen ongelmat ja yliopistoelämän kiireen keskellä kokonaisuus tuntui liian rankalta. Ystävä kehotti häntä hakemaan apua, jolloin Katri soitti YTHS:lle ja pääsi puhumaan terveydenhoitajan kanssa. Avun saaminen ei
kuitenkaan sujunut heti niin hyvin kuin olisi voinut toivoa.

”Minun piti kertoa juurta jaksaen ongelmistani ennen kuin läpäisin seulan ja sain soittoajan mielenterveyspuolelta”, Katri kertoo. Kun hän sai terveydenhoitajan langan päähän, tämä ensin naureskeli Katrin ongelmille. Seuraavaksi Katri sai kuitenkin soittoajan psykiatrille, jonka soitto oli neutraali ja asiantunteva.

“Silloin koin, että minun ongelmani ovat sellaisia, joihin hekin halusivat etsiä vastauksia”, Katri toteaa puhelustaan psykiatrin kanssa. Katrilla ei oltu diagnosoitu varsinaista mielenterveyden häiriötä, vaan hän kaipasi ammattilaista, jonka kanssa hän voisi työstää ongelmiaan.

Kun Jenni otti yhteyttä YTHS:ään, hänellä oli jo diagnosoitu mielenterveyden häiriö.

Ennen opintoja Jennillä todettiin masennus ja paniikkihäiriö, ja hänellä oli hoitosuhde HUS:in erikoissairaanhoidossa. Hoitosuhteen loputtua hän päätti kääntyä YTHS:n puoleen. Yleislääkärin vastaanotolla Jenni kertoi ongelmistaan, mutta hänen pettymyksekseen lääkäri ei tuntunut ottavan häntä vakavasti. Lopulta Jenni ohjattiin psykologille, jonka kanssa tämä tuli toimeen todella hyvin ja koki saavansa apua.

Miksi alku on apua hakiessa niin kivikkoinen? Oletetaanko opiskelijoiden liioittelevan pahaa oloaan, kun he tulevat vastaanotolle, vai mistä epäluulo oikein johtuu?

YTHS:n mielenterveyden ylilääkäri Marja Leena Hauhia kertoo, että opiskelija ohjataan ensin yleisterveydenhuoltoon sillä oletuksella, ettei hänellä ole mielenterveyden häiriötä, vaan kyseessä on normaali reaktio ympäristöön. Kaikki regoivat joskus ympäristön ärsykkeisiin stressaantumalla tai ahdistumalla, mutta toisille kehittyy mielenterveyden häiriö: pitkäaikainen mielenterveyden poikkeavuus, johon liittyy henkistä kärsimystä ja toimintakyvyn heikkenemistä.

Miten voi tietää, onko kyseessä häiriö vai tavallista väsymystä? “Tutkimusjakson alussa on vaikeaa tietää, kumpi on kyseessä. Alussa on pakko luottaa ammattilaisen valistuneeseen arvaukseen, kun vasta myöhemmin saadaan perinpohjaisempaa tietoa”, kertoo Hauhia. “YTHS:llä kaikki tekevät mielentervstyötä, eli opiskelijat ohjataan aina ensin terveydenhoitajalla tai yleislääkärille, joka tarvittaessa ohjaa eteenpäin psykologille tai psykiatrille. Sitten lähdetään selvittämään diagnoosia.”

“Psykiatrian ammattilaiset ottavat ohjeet tautiluokitusjärjestelmistä, joihin kannattaa perehtyä, jos haluaa tietää enemmän mielenterveyden häiriöiden diagnosoinnista”, Hauhia lisää. Nämä mystiset tautiluokitukset ovat esimerkiksi Helsingin Yliopiston kirjastossa kaikkien lainattavissa.

Tautiluokitukset kertovat oireista

Häiriöiden luokittelu sai alkunsa, kun psykiatrian alkuvaiheessa erilaisia oireita alettiin niputtaa yhteen oirekuviksi, joita alettiin höydyntää diagnosoinnissa. Tautiluokitusten avulla psykiatrit osaavat yhdistää oireet, kuten väsymyksen, vetäytymisen ihmissuhteista ja unihäiriöt, masennuksen oireiksi. Nykyään maailmalla laajassa käytössä on kaksi erilaista tautiluokitusopasta, Maailman terveysjärjestön (WHO) kehittämä ICD-tautiluokitusjärjestelmä ja Amerikan Psykiatrisen yhdistyksen (APA) kehittämä DSM-järjestelmä.

Suomessa käytetään molempia, mutta pääpaino on ICD-järjestelmässä, joka listaa 100 eri mielenterveyden häiriön alaluokkaa, jotka jakautuvat vielä tarkempiin häiriökuvauksiin. Esimerkkejä alaluokista ovat “F20–F29 Skitsofrenia, skitsotyyppinen häiriö ja harhaluuloisuushäiriöt” ja ” F30–F39 Mielialahäiriöt”. Alaluokkien alta löytyy tarkempia kuvauksia ja yksityiskohtia esimerkiksi skitsofrenian eri muodoista ja oireista.

Viimeinen luokitus mielenterveyden häiriöissä on nimeltään ”F99: Tarkemmin määrittämätön mielenterveyden häiriö”, joka auttaa diagnosoimaan henkilön, jonka oireet eivät ole selkeästi mihinkään tiettyyn häiriöön sopivia. Oirekuvat ovat laajoja, ja monet niistä pitävät sisällään monia tavallisiltakin vaikuttavia oireita, kuten väsymyksen, ahdistuksen, alakuloisuuden tai narsismin. Tautiluokitusjärjestelmät ovat kuin keittokirjoja, jotka tarjoavat suuntaviivat diagnoosin tekemiseen. Mielenterveyden häiriö todetaan kuitenkin vain silloin, kun oireet ovat pitkäaikaiset
ja aiheuttavat todellisia ongelmia arkielämässä.

Yksinkertaistuksena tautiluokitukset kertovat, mitä oireita tiettyyn mielenterveyden häiriöön liittyy, ja psykiatrit käyttävät niitä pohjana työssään. Jos tautiluokitusjärjestelmät ovat mielenterveyden häiriöiden luokittelun perusta, kuka ne on oikeastaan suunnitellut ja miksi?

Onko yhä useampi mieleltään sairas?

Emil Kreapelin kirjoitti ensimmäisen psykiatrian oppikirjan vuonna 1883, jolloin psykiatrian kehittyminen omaksi lääketieteen haarakseen alkoi. Psykiatria oli aluksi hyvin hajautunut tieteenala; selkeää peruskoulutusta ei ollut ja diagnosointi tapahtui enemmän tai vähemmän jokaisen harjoittajan mielen mukaan. Vähitellen mielenterveyden häiriöille alettiin kehitellä yhtenäisiä sääntöjä, joiden mukaan ihmisiä alettiin diagnosoida ja hoitaa. Psykiatriasta tuli oma arvostettu alansa, ja 1900-luvulla uudet hoitomuodot alkoivat kehittyä ja mielenterveyden ongelmia alettiin tiedostaa paremmin. 50-luvulla psyykelääkkeiden kehittyminen toi valtavan muutoksen hoitokäsityksiin, minkä näemme tänäkin päivänä siinä, että lääkkeiden käyttö hoitomuotona on yleistynyt. Kelan tietojen mukaan lääkkeiden kokonaismyynti on viime vuosina noussut Suomessa 2-3% vuosittain. Vuonna 2014 masennuslääkkeitä söi lähes 430 000, psykoosilääkkeitä 180 000 ja neuroosilääkkeitä 170 000 suomalaista (Kela & Fimea, Suomen lääketilasto, 2014).

Psykiatria on kohdannut monia mullistuksia pienen ikänsä aikana, ja asenteet mielenterveyden häiriöitä kohtaan ovat muuttuneet koko ajan positiivisemmiksi. Mielenterveys nähdään yhä enemmän kokonaisvaltaisena terveydellisenä ongelmana, mistä kertoo esimerkiksi se, että Suomessa vuonna 1990 entinen mielisairaslaki korvattiin uudella mielenterveyslailla. Lisäksi mielenterveyden sairauden käsite kattoi ennen kaikki mielenterveyden häiriöt, kun taas nykypäivänä vain psykoosityyppisistä häiriöstä, eli vakavista häiriöistä, puhutaan sanalla “sairaus”. Mielenterveyden häiriö on neutraalimpi ilmaisu, ja tällä pienellä käsitteen muutoksella on on muutettu koko mielenterveyden diskurssia positiivisempaan suuntaan.

Myös hoito on kehittynyt enemmän ehkäisevään suuntaan ja psykiatrisista osastoista on pyritty siirtymään avohoitoon ja ennakointiin. Nuoresta iästä lähtien meille opetetaan tarkkailemaan oloamme. Onko minulla hyvä olo? Mitä tunnen? Onko
normaalia ajatella näin? Koulujen terveydenhoitajat, kuntien terveysasemat, HUS:in erikoissairaanhoito ja yksityiset tahot ovat aktiivisia mielenterveyden ylläpitäjiä. Apu on ainakin näennäisesti hyvin lähellä, ja ihmisten mielenterveys on Suomessa nostettu korkealle prioriteettilistalla. Mitä enemmän ennakoidaan, tiedostetaan ja levitetään tietoa, sitä terveempiä ihmiset ovat mieleltään – tai näin ainakin järkeillään. Vaikka Suomessa mielenterveystyötä tehdään laajasti, olemme itsemurhatilastoissa kummallisen korkealla kansainvälisissä mittauksissa. Vuonna 2014 Suomessa tehtiin 789 itsemurhaa (Tilastokeskus).

Muutokset asenteissa ja hoidossa ovat vaikuttaneet siihen, miten mielenterveys ylipäätään koetaan. Kuuluisa psykiatri Karl Menninger kirjoitti jo vuonna 1930 kirjassaan The Human Mind, että ihmiset ovat kaikki omalla tavallaan epänormaaleja, ja sen kieltäminen on yksi ihmismielen suurimpia heikkouksia. Mielenterveyden häiriöiden erottamista ihmisen normaalista toiminnasta on kritisoitu moneen otteeseen. Aiheen on nostanut esille esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnisti Maaret Kallio blogissaan. ”Mielen puolen ongelmilla on edelleen kummallinen katku. Ajatellaan, että ne koskevat muita tai että ne koskevat vain meitä. Vaikka uskaltaisin väittää, että joka ikisellä meistä on mieli välillä vinossa kuin Pisan kalteva torni”, Maaret kirjoittaa (HS 17.9.2014).

Mielenterveyden häiriöt ovatkin tietyllä tavalla tulleet osaksi jokapäiväistä elämää 2000-luvulla. Modernin yhteiskunnan hektisyys ja työkeskeisyys ovat tehneet elämästä suorittamista, jossa psyykkinen kuormitus on päivittäin läsnä. Kuormitukseen jopa pyritään, ja omasta kestokyvystä on tullut henkisen vahvuuden
merkki. Tutkimusten mukaan mielenterveyden häiriöt eivät kuitenkaan ole varsinaisesti lisääntyneet, vaan lisääntynyt on ainoastaan tietoisuus niistä: yhä useampi hakeutuu hoitoon ja saa diagnoosin. Mutta tarkoittaako se, että yhä useampi on mieleltään sairas? Vai tarkoittaako se juuri sitä, että ihmiset saavat apua ongelmiinsa ja yhä useamman mieli voi hyvin? Jos häiriöt eivät ole lisääntyneet, niin onko tosiaan lisääntynyt tietoisuus luonut mielenterveyspalveluiden tarpeen nousun?

Ylidiagnosoinnin riski

Masennus on suomalainen kansantauti. Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan viimeisen 12 kuukauden aikana siitä kärsi 6,5% väestöstä. Hyvänä kakkosena seurasi ahdistuneisuushäiriö 4,2% tuloksella.

Vuonna 2011 tehdyssä uusintatutkimuksessa kysymykset muotoiltiin hieman eri tavalla. Oletko kokenut merkittävää psyykkistä kuormitusta viimeisen kuukauden aikana? 17% naisista ja 14% miehistä vastasi kysymykseen myöntävästi. Kysymysmuodon muuttuminen on mielenkiintoista, koska nyt selvitetäänkin niitä, joilla ei ole diagnoosia mutta tuntevat olonsa kuormittuneeksi. Vastaus yllättää ainakin opiskelijapiireissä, jossa stressi on läsnä lähes päivittäin. Keitä nämä vastaajat oikein ovat? Kuka ei olisi viimeisenä kuukautena tuntenut merkittävää psyykkistä kuormitusta? Toisaalta psyykkisen kuormituksen termi on monitulkintainen, ja vielä vaikeampi on määritellä “merkittävä psyykkinen kuormitus”.

Mielenterveyden häiriöt ovat tarkasti rajattuja mielen sairauksia, joita hoidetaan maailmalla ”diagnoosi edellä” periaatteella. Kun opiskelija tulee YTHS:n mielenterveyden ammattilaisen vastaanotolle, tarkoitus on ensin todeta ettei vikaa ole, vaan opiskelija reagoi normaalisti elämän muutoksiin. Jos merkkejä häiriöstä löydetään, seuraava askel on ohjata opiskelija psykologille tai psykiatrille, joka alkaa etsiä diagnoosia.

Mielenterveydelle on piirretty tarkat rajat, joiden toisella puolella on terve ja toisella puolella sairas. Harmaata aluetta ei juuri ole, tai ainakaan kahden puolen eroa ei juuri pohdita avoimesti.

Vaikka häiriöt ovatkin jonkun määrittämiä, ei se tee niistä vääriä tai viallisia. Mielenterveyden häiriöt ovat monimutkainen kategoria, koska niissä yhdistyvät aivojen toiminta ja jonkinlainen ”mieli”, tuntemattomassa osassa kehoa sijaitseva ihmisen tietoisuuden keskus, joka jostain syystä voi sairastua. Mielenterveyden hoitamisen taustalla on mielen määrittely ja ikuinen kiista siitä, onko mieli kuin aivot lasikulhossa, vastaanottavainen ärsykkeille, vai onko se enemmänkin jokin spirituaalinen kokonaisuus, jota ei voi biologialla selittää.

Medikalisaation aikakausi on vaikuttanut mielenterveyden häiriöiden hoitoon siten, että pääasiallinen hoitomuoto on lääkitys. Lääkityksen määrätäkseen psykiatrian ammattilaisen on pakko asettaa potilaalleen diagnoosi. Suomessa Kelan kuntoutustukeen täytyy saada psykiatrilta lausunto, jossa määritellään tarkasti, mikä mielenterveyden häiriö henkilöllä on. Tukijärjestelmä luo omalta osaltaan paineita psykiatrin työhön, koska diagnoosi täytyy asettaa, jotta Kela kustantaisi terapian. Diagnoosin taustalla on siis myös täysin käytännön asioihin liittyviä syitä.

Mielenterveys on haluttu lokeroida, jotta ihmisten auttaminen onnistuisi parhaiten, mutta diagnoosikeskeisyys ei ole täysin välttynyt kritiikiltä. Yksi DSM tautiluokitusjärjestelmän suunnittelijoista, psykiatri Allen J. Frances toteaa, että
DSM sortuu ihmisten ylidiagnosointiin. ”Halusimme auttaa ihmisiä, mutta ehkä menimme liian pitkälle”, hän sanoo eräällä luennollaan. Tautiluokitusta laajennetaan, koska se jättää joitakin ihmisiä sen ulkopuolelle, jotka hyötyisivät hoidosta. Toisaalta jatkuva laajentaminen johtaa siihen, että yhä useampi ihminen saadaan mahtumaan jonkin tautiluokituksen alle, psykiatrian asiakkaaksi. Vaikka psykiatrian tarkoitus on auttaa, emme voi unohtaa sen olevan joillekin ihmisille toimeentulon lähde. Ala ei toimisi, jollei kukaan tuntisi mielenterveytensä horjuvan.

Ovatko tautiluokitukset ristiriitaisia, johtavatko ne siihen, että ihmisiä suljetaan liian nopeasti ”lokeroihin”? Hauhia pohtii tätä tarkasti ja vastaa: ”Medikalisaatio voi olla vaarallista, jos oireet tulkitaan masennukseksi, vaikka oikeasti kyseessä on tavallista väsymystä.”

”Keittokirja (tautiluokitusjärjestelmä) ei ole tarkoitettu aseeksi. Ammattilaisten täytyy varoa ylidiagnosointia”, hän sanoo vielä hetken mietittyään.

Tautiluokituksiin kohdistuva kritiikki ylidiagnosoinnista pakottaa miettimään diagnoosin pohjimmaista tarkoitusta. Onko diagnoosi välttämätön, vai onko se olemassa vain luokittelun apuvälineeksi? Mitä jos ihmisiä hoidettaisiin vain heidän oireidensa mukaan? Toisaalta sopivan hoitomuodon löytäminen olisi vaikeaa, jos yhteisiä suuntaviivoja ei olisi olemassa. Vakavien mielenterveyden häiriöiden hoitoon tarvitaan tarkka diagnoosi, koska esimerkiksi psykoosityyppinen häiriö vaikuttaa suuresti ihmisen elämänlaatuun ja kykyyn toimia yhteiskunnassa. Lievempien häiriöiden diagnosoiminen on osittain vaikeampaa, koska oireet eivät ole yhtä
selkeitä ja ihmisellä on jonkinlainen toimintakyky tallessa. Diagnoosi helpottavat hoidon määrittelyä, mutta samalla ne toimivat rajoittavasti niiden kohdalla, joilla selkeää oirekuvaa ei ole.

Diagnoosi voi helpottaa elämää

20% opiskelijoista käyttää opintojensa aikana jonkinlaisia mielenterveyspalveluja. Silti mielenterveys ei ole puheenaiheena kovin yleinen, ja harva on kuullut kaveriporukassaan puhuttavan mielenterveyspalveluiden käytöstä.

”Ei kertominen ole mikään pikkujuttu, jonka tutulle heittää. Pitää olla selvästi parempi ystävä”, pohtii Katri.

Mielenterveys on aiheena herkkäluontoinen, vaikka viime aikoina esimerkiksi Ylen Sekaisin-kampanjassa kerrottiin tavallisten teini ikäisten elämästä psykiatrisen suljetulla osastolla. Aiheen arkaluonteisuutta on vähentänyt myös julkisuuden henkilöiden kannanotot, esimerkiksi Cheekin lokakuussa tekemä paljastus siitä, että hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mielenterveys ei välttämättä silti ole sellainen aihe, josta puolitutun kanssa keskustellaan. Jokainen tuntee joskus olonsa epäonnistuneeksi tavalla tai toisella, mutta missä vaiheessa siitä pitäisi kertoa? Kulttuuriimme kuuluu kyllä stressistä ja väsymyksestä valittaminen, mutta varsinaista ongelmaa on vaikea myöntää tai tunnustaa. ”Vitutus” kuuluu jokaisen sanavarastoon, mutta harvempi käyttää sanoja ”ahdistus” tai ”masennus”.

Opiskelijan pitää tasapainoilla ympäristön odotusten, järjestötoiminnan, työn ja opiskelun välillä. Mahdollisuuksia on loputtomiin, ja nyt on se aika, kun niihin pitäisi tarttua. Kun tenttipäivä lähenee, työelämän paineet kasautuvat niskaan ja muutetaan omilleen, muutokset ovat jokapäiväisiä. Usein ainoa, mitä tarvitsee, on tilaa puhua ja tulla kuunnelluksi. Joskus diagnoosin saaminen voi omalla kohdalla muuttaa paljon, kun ei tarvitse syyttää itseään omasta pahasta olosta. Diagnoosit palvelevat ihmisiä, koska moni tuntee olonsa helpottuneeksi, kun kaikkeen löytyy selitys. Syyllinen kaikkeen on mielenterveyden häiriö, diagnosoitu ja korjattavissa oleva pahis.

Ongelmat liittyvät kuitenkin elämään kokonaisuutena, eikä pelkkä diagnoosin tuijottaminen tuo helpotusta. Jennille YTHS:sän psykologin kanssa juttelu toi valtavasti apua. ”Psykologi ei mennyt pelkästään diagnoosi edellä. Hän ei keskittynyt vain paniikkioireiden vähentämiseen vaan puhuimme kaikesta mahdollisesta”, Jenni
kertoo.

Kenelle tahansa voi kehittyä mielenterveyden häiriö, mutta sen määritelmä ei ole yksiselitteinen, eikä kaikilla ole häiriötä. Mielenterveyden häiriö ei ole kuitenkaan ainoa syy miksi ihminen voi tarvita apua, vaan taustalla voi olla ihan tavallisia toimintakykyä häiritseviä, aitoja ongelmia. Opiskelijat tulevat usein YTHS:n vastaanotolle valittaen väsymystä ja stressiä, ja vaikka ne eivät ole häiriöitä tautiluokituksissa, ovat ne silti olemassa. Opiskelijoiden hyvinvoinnille voisi olla eduksi, että heidät otettaisiin heti vakavasti, vaikkei varsinaista diagnoosia pystyttäisikään tekemään.

Mielenterveys ei ole koskaan ollut helposti määriteltävissä. Kukaan ei voi tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu, eikä mielen toimintaa pystytä täysin selittämään. Onneksi ammatinharjoittajilla on tervettä itsekritiikkiä, ja psykiatria pyrkii tunnistamaan omia ongelmiaan ja korjaamaan niitä. Hauhia toteaakin haastattelun lopussa: ”Sairausajattelussa on omat ongelmansa. Mikä on normatiivista ja missä vaiheessa se muuttuu sairaudeksi? Vaikeaa sanoa.”

Juttuun on haastateltu YTHS:n mielenterveyden ylilääkäriä Marja Leena Hauhiaa, sekä kahta Helsingin Yliopiston opiskelijaa, joiden nimet on muutettu.