Arkistot

Ihmiset

Pöhinän kellarissa

Mikä on keltainen ja hymyilee? Tietenkin kahvakuula, joka toivottaa minut tervetulleeksi pöhkärin eli Tiedekulman kellariin. Täällä pohjakerroksessa sijaitsee vuonna 2017 ovensa avannut mammuttimainen kolmen kerroksen kuntosali, Kluuvin UniSport. Laitteille jonottavat niin oikislaiset, valtsikalaiset kuin lääkisläiset, jotka pakenevat yläkerran maailmanpelastusajatuksia pursuavia keskustelupaneeleja ja niskassa huohottavia deadlineja.

TEKSTI & KUVAT: Roosa Savo

K2-kerroksen valtavassa salissa on sadoittain laitteita ja tupa on täynnä. Ilmassa leijailee tuoreen hien haju ja kaiuttimista raikaa Martin Garrix. On lihaksikasta konkaria ja epävarmasti ympärilleen vilkuilevaa noviisia, kaikki välttelemässä toistensa katseita napit korvissa. Lähden selvittämään, keitä nämä ihmiset todella ovat ja mitä he ajattelevat kellarin pöhinästä.

Aina jos on pyytänyt varmistajaa tai jopa treenivinkkejä, niin niitä on saanut.

Nostotelineellä taukoa pitää politiikan ja viestinnän opiskelija Kaarlo Kallio. ”Teen tänään yläkropan voimatreeniä. Tällä hetkellä minulla ei ole käytössä säännöllistä ohjelmaa, mutta tämä treeni tuntui tänään hyvältä.” Kaarlon mielestä salin tunnelma toimii: ”Tämä on siitä kiva sali, että vaikka olisi paljon porukkaa niin saa silti treenata rauhassa, ja aina jos on pyytänyt varmistajaa tai jopa treenivinkkejä, niin niitä on saanut.”

Ainakin valtsikalaisia siis löytyy, mutta on paikalle eksynyt myös Meilahden kampukselta lääketieteen opiskelija Jonne Juntura, jolla on maastavedot meneillään. Jonne selittää, että lääkisläisiä näkee Kluuvissa eniten iltaisin, koska päivisin heillä on paljon läsnäoloa vaativaa opetusta. Tunnelma on kuitenkin kiva, koska tuttuihin törmää lähes aina. Hänen taktiikkansa on käydä pari kertaa viikossa treenaamassa täysillä. ”Teen kaikki kerralla ja sitten ei tarvitse käydä kolmeen neljään päivään ollenkaan. Minulle tyyli sopii.”

Etsiessäni seuraavaa uhria tuijotan, kun vaaleatukkainen hento nainen vetää 16. leukaansa räkissä, ja hyppää sitten alas kuin ei mitään. Ihmiset istuvat laitteissa silmät fiksoituna puhelimiinsa. Joku rääkii penkatessa kuin sumutorvi. Iloinen UniSport-paitaan sonnustautunut PT kävelee ympäriinsä aivan kuin etsien pahaa aavistamatonta treenaajaa, joka tekee jotain väärin.

Ahdisteluuni suhtautuu positiivisesti myös kehonpainotreenin puolesta puhuva Oona Leinonen valtsikan yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmasta. Hän kertoo tämän päivän lihasryhmien olevan rinta, olkapäät ja ojentajat. Oona pitää salin ilmapiiriä suvaitsevaisena: ”Ei tarvitse olla hirveä bodari, vaan täällä on kaikenlaista porukkaa.” Rintaa treenaa ”maanantain kunniaksi” myös oikeustieteellisen opiskelija Elias, joka käy yleensä treenaamassa parin kaverin kanssa. Hän pohtii, että salille on ylipäänsä vaikeaa saada yhteisöllistä tunnelmaa.

Verryttelyalueella lankuttaa mustapaitainen mies, ja kysyn saako häntä haastatella. “Pyrin välttelemään lehdistöä”, hän vastaa. Jätän hänet rauhaan.

Siirryn portaat alas K3-kerrokseen, jonka verryttelyalueella bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa opiskeleva Johanna lämmittelee takakyykkyjä varten. Hänen päälajinsa on kiipeily, jota hän on harrastanut pari vuotta. ”Kiipeily kuormittaa enemmän selkää ja käsiä, joten niitä tukeakseni käyn treenaamassa salilla.” Johanna pyrkii välttelemään ruuhka-aikoja, jolloin salin tunnelma kärsii ihmispaljoudesta. ”Ilta-aikaan on vähän turhan hektistä.”

Seuraavaksi törmään harvinaislaatuiseen yksilöön: maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan opiskelijaan. ”Se on vähän syrjässä tuolla Viikissä, niin kaikki eivät sitä tiedäkään”, myöntää Sampo Kuurne. Sampo vannoo kuulokkeet päässä treenaamisen nimeen, mutta poisti napit iloisesti tervehtien kun lähestyin. Hän kertoo käyvänsä Kluuvissa, koska Viikin UniSport suljettiin säästösyistä. Salin meininki on hänen mielestään ihan ok. ”Suomalaiset eivät paljoa moikkaile, mutta jos menee itse juttelemaan jengille niin kyllä täällä on hyvä meininki.”

Salin ovat löytäneet myös vaihto-opiskelijat. Kuntopyörissä polkevat pari viikkoa sitten Suomeen saapuneet kiinalaiset Yupei ja Shuling, jotka opiskelevat sosiologiaa ja kasvatustieteitä. He ovat kokeilemassa salia ensimmäistä kertaa ja suunnittelevat testaavansa jokaisen kerroksen laitteet. ”Sali on halvempi kuin Kiinassa, eikä taida edes olla opiskelijahintaa”, he pohtivat ja lisäävät vielä nauraen: ”Ihmiset täällä ovat todella lihaksikkaita.”

Ei tarvitse olla hirveä bodari

Vaikka monet piiloutuvat kuulokkeiden taakse, tunnelma vaikuttaa positiiviselta ja auttavalta. Kaikki treenaajat ovat sitä mieltä, että fiilis on hyvä, painavaan nostoon saa aina varmistajan, ja jos alkaa juttelemaan jonkun kanssa, sieltä tulee vastakaikua. Kluuviin on ylipäätään vaikea tulla välttelemään tuttuja, jos opiskelee yliopistolla, toteaa salin työntekijä Alma: ”Itse en opiskele yliopistolla, mutta minulla on paljon kavereita, jotka yrittävät välttää Kluuvia, koska haluavat treenata rauhassa.”

Kun sain päähäni tehdä tämän jutun, oletin etteivät treenaajat arvostaisi häiriötekijöitä kesken hikitreenin. Pelko oli suurimmalta osin turha – pikemminkin ihmiset vaikuttivat iloisilta saadessaan jutella jonkun kanssa. Mieleeni hiipii kysymys: miksi piiloudumme kuulokkeiden taakse, kun muut treenaajat ovat näinkin hyviä tyyppejä? Itsekin kellarin kävijänä olen pitkään pohtinut, keitä nämä ihmiset oikein ovat, koska en ikinä ole nähnyt heitä kampuksella. Tämän kierroksen perusteella Kluuvi vaikuttaa tiedekuntien väliseltä sulatusuunilta, jossa voisi hyvinkin syntyä uusia tuttavuuksia.

Seuraavana päivänä palaan salille, tällä kertaa liikkumaan. Astun juoksumatolle, työnnän napit korviin ja musiikki soljuu niistä sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Silmäni kulmasta huomaan yhden eilen haastattelemistani opiskelijoista. Onneksi hän ei sano mitään, vaan juoksemme molemmat oman musiikkimme tahtiin, omassa rauhassa. Tunnen kuitenkin jonkin selittämättömän yhteisöllisyyden tunteen, koska nyt tiedän vähän enemmän tästä vieressäni juoksevasta tyypistä.

Relevantit

Näyttämöllä

Lähdin syksyllä näyttelemään Valtsikan Speksiin. Sain roolin, jota lähdin työstämään käsikirjoituksen pohjalta, ja lopulta esittämään lavalle.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Akseli Manner

NÄYTTELEMINEN ON ENSISIJAISESTI julkista toimintaa eikä siinä ole sijaa yksityisyydelle. Roolihahmoni ominaisuudet paljastuvat yleisölle lavalla nähdyn perusteella; hänen luonteensa, vaatteensa, ammattinsa ja ominaisuutensa selviävät esityksessä. Roolihahmo arvioidaan ja tuomitaan vain ja ainoastaan näyttämön julkisuudessa tapahtuneen perusteella. Millään mitä kulisseissa tapahtuu ei ole merkitystä eikä hahmoani ole oikeastaan siellä edes olemassa, vaan näyttelijä on oma itsensä ja voi jättää roolinsa heti poistuttuaan näyttämöltä.

Sosiaalipsykologian tieteenalaan 1900-luvulla vaikuttanut Erving Goffman vertasi ihmisten välistä vuorovaikutusta teatteriin. Lähestymistavassa ihmiset esitetään näyttelijöinä sosiaalisissa tilanteissa, joissa he esittävät omaa rooliaan harkitusti tai ei niin harkitusti. Toisin kuin näytelmässä tosielämässä näyttelijä on myös osa yleisöä ja päinvastoin.

Goffmanin mukaan ihmiset pystyvät tiettyyn pisteeseen asti hallitsemaan vaikutelmia, joita he elämämme teatterissa antavat samaan tapaan kuin oikeassa teatterissa. Vaikutelmien hallinnassa voidaan hyödyntää ilmeitä ja asuja roolin luomiseksi, mitä yleisö voi tulkita samoin menetelmin kuin näytelmää. Koska roolissa olo on kuluttavaa, on mahdollista mennä kulisseihin eli esimerkiksi kotiin lepäämään.

OLEN HUOMANNUT TOIMIVANI eri yhteyksissä eri rooleissa. Välillä olen tehnyt sitä harkitummin, toisinaan harkitsematta ja sattumanvaraisesti. Yhtenä syynä eri rooleihin on ehdottomasti ollut ympäristöni; valtsikan kuplassa nuorena aikuisena sosiaaliset vuorovaikutustilanteet ovat ehdottomasti erilaisia kuin lapsena elo maalaiskaupungissa. Toinen suvaitsee erilaisuuksia enemmän, mutta toisessa tiedetään taustasi sanomattakin. Toisaalta muutoksen rooliin voi tuoda pelkästään ympäröivien ihmisten vaihtuminen. Oma areenansa on vielä omien lähipiirien yksityisempi alue. Eikä pidä unohtaa myöskään yksinoloa, joka on ehkä sekin näyttelemistä – itselleen.

Goffmanin dramaturgista lähestymistapaa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen tuskin voidaan ottaa totuutena, mutta jossain määrin se on roolileikkiä ja haluttujen vaikutusten antamista. Esiintyminen voi olla aitoa ja vilpitöntä, mutta se saa silti pohtimaan: kuka sitä oikeastaan on? Olenko se mitä näytän suurelle yleisölle, ystävilleni, perheelleni vai oman pääni ajatukset? Ehkä totuus on sekoitus näitä kaikkia. Näyttelijä on roolihahmo ollessaan lavalla, mutta ei hän sieltä poistuessaan katoa mihinkään. Yleisö ei kuitenkaan tunne hahmon takana olevaa ihmistä.

 

Yleinen

Henkeen ja vereen

TEKSTI & KUVITUS Rosa Kaimio

Hengitys.        Sisään ja ulos.

Aika liikkuu eteenpäin.

Mutta kohta se pysähtyy, ainakin minun osaltani. Sillä kun aamu koittaa, minä olen kuollut.

Muistan hyvin, mistä kaikki alkoi. Vannoin valan yhdessä muiden kanssa. En syvällä sisimmässäni oikeasti tarkoittanut sitä, mutta päätin olla kunnon ihminen ja sitoutua johonkin. Äiti ja isä paheksuivat, tietysti, ne eivät koskaan pystyisi sitoutumaan yhtään mihinkään, niiden on aina pysyttävä etäällä kaikesta, irrallaan, neutraaleina.

Mutta minä vannoin ja pidin kiinni siitä mitä vannoin. Osa ei pitänyt – en tiedä miten heille kävi. Luulen, että osalle samoin kuin minulle, mutta osa ehkä luovutti ajoissa, jotta he saattoivat palata takaisin sinne neutraaliuden mereen, missä äiti ja isäkin kelluvat. Ei sekään hyvä kohtalo ole, he joutuvat elämään tietäen, että mitään ei saa nähdä, eikä mitään saa ajatella, koska silloin hukkuu varmasti.

Mutta me kaikki loput päädyimme tänne, minä etujoukoissa. Se oli oikeastaan siunaus, sain tuomion nopeasti ja siitä tuli saman tien ehdoton. En joudu odottamaan kuin jotkut toiset, kituen vielä siinä ajatuksessa, että on toivoa välttää pahin mahdollinen. Minulla oli helppoa, kun sitä toivoa ei ollut; saatoin rauhassa keskittyä nauttimaan siitä ajasta, joka minulla oli jäljellä.

Henkeen ja vereen, niin me vannoimme. No, minun osaltani tämä kaikki päättyy vereen.

Käytävästä kuuluu askelia, ja tiedän, että ne johtavat minun kohdalleni. Kyllä. Avain kääntyy pienen hiljaisuuden jälkeen lukossa. Katson tulijaa silmiin. Pelkkää velvollisuutta, ei ainuttakaan muuta ajatusta. Outoa, että minua hakemaan lähetettiin vain yksi, yleensä ne pelaavat varman päälle kohtuuttomissa määrin. Ei sillä, että minä olisin taistellut vastaan.  Hyväksyin tämän siitä hetkestä, kun tukikohtaan hyökättiin. Turhaa kärsimystä tulee välttää, se ei johda mihinkään. Minä tein sitä ennen kaiken minkä pystyin, kuten lupasinkin.

Talven kylmyys tuntuu käytävälle asti melkein täydellä voimallaan, samean harmaat kivilattiat tuntuvat jäältä jalkojen alla. Kuljen eteenpäin katselematta ympärilleni, keskittyen vain omiin hengenvetoihini. Paljonkohan niitä mahtaa olla jäljellä… Ei välttämättä enää edes sataa.

Minä ja saattajani saavumme takapihan ovelle. Uuden avaimenkäännön jälkeen ovi aukeaa ja pakkasilma iskeytyy keuhkoihin. Ei ole enää kovin hämärää, auringon kajo näkyy puiden oksien lomasta. Kylmä lumi kirvelee jalkojen alla, tekee mieli hypähdellä, jotta pysyisin edes vähän lämpimänä. En kuitenkaan tee niin, haluan olla ulkoisesti yhtä tyyni kuin mielessäni. Näyttää, ettei minuun pysty vaikuttamaan millään tavalla. Hengitän syvään. Ilma höyrystyy pieneksi valkeaksi pilveksi ulos hengittäessä.

Joku ylempi virkailija alkaa lukea syytteitäni ääneen, aivan kuin kaikki paikallaolijat eivät tietäisi, mistä on kyse. Hän puhuu pitkään, kontollani on heidän kirjoissaan ollut paljonkin vääryyksiä. Millään niistä ei kuitenkaan oikeasti ole merkitystä tuomioni kannalta, vaan todellinen rikos on se, että toimin heitä vastaan. Sitouduin johonkin, mitä ei sallita. Mitä ei virallisesti heidän mukaansa ole edes olemassa.

Virkailija hiljenee vihdoin ja nuhjuisen näköinen sotilas asettuu muutaman metrin päähän minusta. Tämä näyttää väsyneeltä, eipä ole ollut helppoa heilläkään, vaikka ovat systeemin puolella taistelleet. Katson häntäkin suoraan silmiin ja vedän syvään henkeä.

Laukaus.

Minä hengitän edelleen.

Mutta kaikki sumenee.

Lumelle tippuu veripisaroita, minun vertani. Kuuluu hälinää, aavistan ohuesti, että jotain tapahtuu ympärilläni, mutta tuijotan edelleen jalkojeni juuressa kasvavaa verilammikkoa. Huutoja, paljon huutoja. Lisää laukauksia, mutta ei minua kohti. Käynnissä on taistelu. Jotkut meistä pääsivät siis silloin pakoon. Ja nyt ne ovat täällä.

Katson viimeinkin eteeni. Minuun äsken tähdännyt sotilas makaa maassa, allaan valtavasti verta. Huudot voimistuvat, ihmisiä juoksee ympärillä. Aurinko nousee…

Laukaus.

Aika lakkaa liikkumasta. Minä en hengitä enää.

Asialliset

Anonymiteetti bittiavaruuden syövereissä

Henkilöllisyydellä on perinteisesti tarkoitettu sitä, kuka kukin on. Käsite pitää sisällään henkilön määrittävät ominaisuudet – sen kautta ihmiset voidaan nähdä yksilöinä, uniikkeina olentoina. Henkilöllisyys myös määritellään laissa. Sosiaalinen media asettaa kuitenkin käsitteelle aivan uusia haasteita. Mistä tietää, kuka on todellisuudessa kuka? Vihapuhe, rasismi ja feikkitilit ovat vain jäävuoren huippu eri kanavien käyttäjien kohtaamista ongelmista.

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Katri Astala

JOKAISELLA MEISTÄ ON oma someidentiteetti, joka määrittää käyttäytymistämme eri palveluissa. Some tuntuu hämärtävän henkilöllisyyden käsitettä monella tavalla, ja muokkaavan sitä jatkuvasti. Henkilöllisyys onkin käsitteenä kiinnostava ja relevantti juuri sosiaalisen median näkökulmasta. Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

Somessa kaikki eivät myöskään pelaa samojen pelisääntöjen mukaan. Henkilöllisyyden esille tuomisen taso vaihtelee yksilöiden välillä, kuten myös siihen liittyvät vaatimukset eri palveluissa. Esimerkiksi Instagram kannustaa useiden tilien käyttöön, jotka voivat olla anonyymejä. Facebookilla taas on tiukka politiikka henkilöllisyyden suhteen: sen sääntöjen mukaan jopa lempinimen käyttäminen nimenä on kiellettyä ja antaa syyn lukita tai jopa poistaa kyseinen tili.

Anonymiteetti on jatkuva puheenaihe, joka jakaa käyttäjien mielipiteitä. Esimerkiksi europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari ilmoitti Twitterissä 5.1.2019 blokkaavansa jatkossa kaikki nimimerkillä “twiittuilevat” käyttäjät. Jaakonsaari ei selventänyt, tarkoittiko hän twiittuilulla yleistä anonyymien tilien twiittailua vai nimenomaan anonyymien tilien vittuilua. Joka tapauksessa tämä yli 2100 tykkäystä kerännyt julkaisu herätti laajaa keskustelua ja keräsi mielipiteitä laidasta laitaan.

Suomi-Twitterissä monilla tuntuu olevan konsensus siitä, että palvelussa kuuluisi edustaa omalla henkilöllisyydellään. Perusteluiden mukaan jokaisen pitäisi olla vastuussa twiiteistään ja mielipiteistään omalla nimellä ja naamallaan. Tämän uskotaan ehkäisevän myrkyllistä somekulttuuria, kuten vihapuhetta, rasismia ja tahallisen valetiedon jakamista.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, anonymiteetille voi olla olemassa hyvät perustelut. Nimimerkki toimii monille tapana suojautua vihapuheelta ja henkilökohtaiselta maalittamiselta sekä keinona suojella itseään tai läheisiään konkreettisilta uhkilta. Somevihaa kohdistuu poikkeuksellisen paljon esimerkiksi sukupuoli- ja etnisten vähemmistöjen edustajiin, ja erityisesti mielipiteensä rohkeasti ilmaiseviin henkilöihin, usein itse argumenteista riippumatta.

Esimerkiksi aktivisti Suvi Auvinen kirjoitti Twitteriin Matti Nykäsen kuoleman yhteydessä: “Kuolema ei kyllä tee yhdestäkään naistenhakkaajasta mun sankaria, ei sitten millään.” Twiitti herätti huomattavasti keskustelua ja keräsi palautetta laidasta laitaan. Sen johdosta miesasiamies Henry Laasanen päätti jakaa kuvakaappauksen Auvisen twiitistä seuraajilleen, muun muassa oksennushymiön saattelemana. Seuraavana päivänä Auvinen kertoi saaneensa vuorokauden ajan raiskaus- ja tappouhkauksia yksityisviestein, hänen mukaansa osittain maalittamisen seurauksena. Tapaus kuvastaa erinomaisesti sitä, kuinka todellinen uhka Twitterissä voi tänä päivänä olla mielipiteidensä esiin tuomisessa.

Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

 

VIHAPUHE JA SOMEHÄIRIKÖINTI kaventavat sananvapautta ja ovat vakavia demokratiaongelmia. Anonyymit tilit ovat osa ongelmaa tehden vihapuheen levittämisestä henkilökohtaisesti riskittömämpää. Samalla ne voivat kuitenkin olla ainoa keino monille tuoda mielipiteitään esille ja taistella vihaa vastaan ilman pelkoa itsensä tai läheistensä puolesta.

Nimimerkki KissaOsaaja kertoo twiiteissään käyttävänsä nimimerkkiä, koska on aiemmin joutunut henkilökohtaiseen pelkoon johtaneen häirinnän kohteeksi. “Se oli niin että joko mä oon hiljaa tai pidän mölyä anonyyminä. Jos et halua nimimerkkejä, suosittelen puuttumista misogyniaan, transfobiaan, rasismiin yms. niin nimimerkkejä ei toivottavasti enää tarvita.

Auvisen kaltaiset rohkeasti omalla henkilöllisyydellä, vihapuheesta huolimatta toimivat esikuvat ovat harvassa, ymmärrettävistä syistä. Onkin tärkeää, että vihapuhe ja pelko eivät johda vaikenemiseen ja siihen, että osa mielipiteistä saadaan suodatettua pois. Nimimerkkien käyttöä ei tule ylenkatsoa tai demonisoida. Jos kaikki vihapuhetta ja maalittamista kokevat vaikenevat, ei ole ketään puolustamassa niitä arvoja, joille yhteiskuntamme on rakentunut: sananvapautta ja -vastuuta, demokratiaa, sekä oikeutta elää ilman pelkoa tai uhkaa. Tämän takia tarvitsemme esimerkkejä, jotka kieltäytyvät vaikenemasta.

Toisaalta, toinen tilanne on nähty tiukan henkilöllisyyspolitiikan Facebookissa, jossa säännötkään eivät ole onnistuneet kitkemään ongelmia. Esimerkiksi feikkitilit ja vihapuhe julkisesti omalla nimellä tuntuvat päinvastoin lisääntyneen. Facebook pyrkii nopeaan reagointiin, mutta yli kahden miljardin aktiivikäyttäjän palvelun mekanismit ovat usein hitaita ja kankeita.

Nimimerkillä kirjoittamisella on maamme poliittisessa keskustelussa muutenkin pitkät perinteet. Esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen julkaisi kolumneja salanimellä jo 1960-luvulla. Nimimerkeillä onkin oma paikkansa nyt ja todennäköisesti myös pitkään jatkossa. Vaikka vihapuhe ongelmana katoaisi, palvelee anonymiteetti myös montaa hyvää tarkoitusta. Se mahdollistaa matalan kynnyksen vertaistuen, avun hakemisen, ja vapauttaa meidät hetkeksi kuoresta, jota kannamme mukanamme esittämällä muille julkisesti vain palasia henkilöllisyytemme tilkkutäkistä elämää kaunistelevissa somepalveluissa.

Jaakonsaari kieltämättä on oikeilla jäljillä: blokkaaminen on tehokkain keino hiljentää itseensä kohdistuvaa vihapuhetta. Mutta jos aikoo ja haluaa blokkailla, on parempi tehdä se tilin sisällön, ei nimen perusteella.

Ihmiset

Kuka luulet olevasi, Adikia?

TEKSTI: Emilia Tiainen KUVAT: Rosa Lehtokari

Kirsikka Ruohonen, Adikia, kuka luulet olevasi?

Rap-artisti, intersektionaalinen feministi, podcast-vetäjä. Mä oon myös kuvataiteilija. Valmistuin Lahden muotoiluinstituutista muutama vuosi sitten.

Miten räpistä tuli osa elämääsi?

Aloitin rumpujen soittamisen joskus kymmenvuotiaana ja soitin bändeissä lukion loppuun asti. Kun muutin pois himasta eikä ollut enää vanhempien autotallia ja rumpuja siellä, niin räppi tuli luontevasti siihen, kun kuitenkin oli tarve tehdä musaa. Mä oon siis aina kirjoittanut lyriikoita ja kirjotin usein bändeillekin biisejä, vaikka en niitä itse laulanutkaan. Mä oon aina kuunnellut räppiä, mutta lukion jälkeen alkanut kirjoittaa sitä. Olin pitkään kaapissa sen kanssa, jopa vähän neuroottisesti yritin pitää sitä piilossa. Kesti myös pitkään ennen kuin aloin räpätä itselleni ääneen, kirjoitin vain laineja. Systemaattisesti aloin treenata silloin, kun tein opinnäytetyötäni Lahdessa. Viimeisen vuosikurssin opiskelijoilla oli omat työhuoneet, ja mun työhuone oli koulun perimmäisessä nurkassa, joten sain olla siellä aika rauhassa. Nukuin siellä ja treenasin öisin.

Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Miksi räppäämisen aloittaminen tuntui niin vaikealta?

Olin meidän kaveriporukan se räppiä kuunteleva rumpali. Silloin oikeasti kelasin, että naiset eivät voi räpätä. Ei ollut esikuvia – you can’t be what you can’t see. Olin paljon miespuolisten kavereiden kanssa keskusteluissa ja näin miten naisräppäreistä puhutaan. En halunnut altistaa itseäni sille. Aloin kirjoittaa aktiivisesti vähän ennen kuin Sini Sabotage nousi ja seurasin aika tarkkaan, miten häntä kohdeltiin. Päätin, että mun pitää olla todella hyvä, kun mä tuun sieltä kaapista. Kun kirjoittaa sydänverellä, niin siinä on iso hylätyksi tulemisen pelko ja mietityttää, että onko tää nyt tosi noloa. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että kaikki miespuoliset kaverit räppäsivät. Niiden räppi saattoi olla aika paskaakin, mutta niillä oli sitä itsevarmuutta ja pokkaa, mitä mulla ei ollut.

Räppi on koettu aina todella miehisenä alana. Tuntuuko siltä, että sinun pitää pelata muiden säännöillä?

Kyllä mä pelaan räppisäännöillä, mutta pyrin tuomaan siihen omaa. Mun lähtökohta kirjoittamiseen on ollut se, että olen luonut oman kielen ja pyrin siihen, etten toista niitä samoja kliseitä. Mieluummin ammentaa omasta anatomiastaan ja feminiinisyydestä. ”Suck my dick” onkin ”suck my clit”. Räpissä on paljon sitä asennetta, että herkkyys on heikkoutta ja heikkous on huono. Vahvuus on maskuliinista, joten itse olen pyrkinyt tuomaan siihen herkkyyttä.

On tutkittu, että matalat äänet ovat vakuuttavampia. Se on tietoinen valinta, että mun räppiääni on vähän mun puheääntä korkeampi. Haluan pitää siinä tietynlaista pehmeyttä. Toisaalta tykkään myös kontrasteista! Voi olla vaikka duuribiitti ja pehmeää äänenkäyttöä, mutta tekstit rajuja. Mun biisit on tosi räppimäisiä, jos vertaa vaikka muihin D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-artisteihin. Niissä on aika perinteinen kaava, paljon versekikkailua. Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.

Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua.

 

 

Kumpi tuli ensin, musiikki vai feminismi?

Äitini oli Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, niin kuin mä nyt. Mun kasvatus on ollut korostuneen feminististä. Sen takia mun on helppoa puhua siitä, koska en kyseenalaista sitä, että olenko mä feministi. Mulla on monta frendiä, jotka on ainakin aikaisemmin olleet varovaisia kutsumaan itseään feministeiksi, koska ne pelkää, että ne sanoo jotain väärin.

Millainen edes on hyvä feministi? Mä koen, että hyvä feministi on sellainen, joka kyseenalaistaa itseään koko ajan. Ja miettii, että onko itsellä jotain käyttäytymismalleja tai ongelmallisia tapoja ajatella, joita siis mulla on ollut aina. Eli vaikka oon aina ollut feministi, niin ei se ole ollut mitenkään ongelmatonta. Ehkä sen takia oon hakeutunut miesvaltaisille aloille, mennyt sinne miesten tontille. Kuvataiteilijana huomasin, että tarvitsin jonkun muun mediumin ilmaisulle. Mulla oli tarve kirjoittaa lyriikoita.

Kokevatko miesräppärit sinut uhkaksi? Pitääkö naisräppärinä perustella sanomisia?

En koe, että tarvitsee perustella, mutta olen itse ottanut sellaisen lähtökohdan, että mä pystyn perustelemaan kaiken mitä sanon. Yksikään laini ei ole vain heitetty, vaan siellä on aina keloja taustalla. Mutta kyllä mä huomaan, että mun on vaikeampi saada fiittejä jäbien kanssa. Haluaisin ajatella, että se on sellaista pelonsekaista kunnioitusta. Jos mä pyydän jotain jäbää fiittaamaan, niin niiden ensimmäinen ajatus on että ”vitsi, nyt mun pitää miettiä tarkemmin mitä mä kirjoitan”. Mun biiseissä fiittaavien jäbien tekstejä syynätään tarkemmin kuin silloin, kun ne on niiden omalla mukavuusalueella. Toisaalta mä oon myös ympäröinyt itseni sellaisilla ihmisillä, sellaisilla miehillä, jotka on intersektionaalisia feministejä.

Matriarkaatti-podcastissa vasta heräsimme siihen, että jengi oikeasti pitää meitä tietynlaisina auktoriteetteina. En ole itse oikein sisäistänyt sitä, ja musta tuntuu oudolta ajatella, että jengi pelkäisi mua. Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua. Pyrin luomaan sellaisen ilmapiirin mun ympärille ihan sukupuolesta riippumatta, että jengillä on turvallinen fiilis.

 

 

Kysytäänkö sinulta usein, että vihaatko miehiä?

Ei koko ajan, mutta kysytään. Usein feminismiä syytetään miesvihamielisyydestä ja mä puhun paljon patriarkaatista, niin musta tuntuu, että miehet usein sekoittaa sen. Miehet ei ole yhtä kuin patriarkaatti ja maskuliinisuus ei ole yhtä kuin miehet. Sen takia siinä on se etuliite ”toksinen”, kun ei kaikki maskuliinisuuskaan ole toksista. Mulla on paljon maskuliinisia piirteitä ja miehillä mun ympärillä on paljon feminiinisiä piirteitä. Tuntuu välillä siltä, että toistan aina vaan samaa: ”feministit ei vihaa miehiä”. Tuntuu, että sanoo mitä tahansa, niin ei jengi halua kuunnella. Koen, että mun on tärkeää puhua näistä asioista, koska koen ne kummatkin puolet: sen altavastaajan roolin sukupuolen kautta, mutta sitten valkoisuuden kautta mulla on myös paljon etuoikeuksia. Varsinkin, kun on itse kuluttanut paljon afroamerikkalaista musaa ja rodullistettujen ihmisten tekemää kulttuuria, niin mä tavallaan samastun siihen, että tuntuu kuin syytettäisiin asioista, mitä ei ole itse voinut valita. Mutta se ei ole henkilökohtaista, eikä kukaan vaadi mitään muuta kuin sen, että itse tunnistaa omat etuoikeutensa.

Kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä.

Lyriikoissasi puhutaan paljon seksistä. Miksi haluat korostaa sitä? Onko sekin poliittista?

On sekin joo. Mun oma kamppailu nuorempana on kiteytynyt siihen kodin ja muun kasvuympäristön ristipaineeseen. Nuorempana kävin läpi paljon sitä, että millainen on hyvä feministi ja millainen uskottava asiantuntija. Mä voin räpätä ja tehdä tosi eksplisiittisiä biisejä ja tuoda omalla pukeutumisella sitä sukupuolta ja seksuaalisuutta esiin, mutta se ei vähennä mun asiantuntijuutta millään tavalla.

Mun mielestä sellainen seksuaalisuus seksuaalisuuden vuoksi ja sen normalisoiminen on tärkeää. Kuvataiteessani on ollut seksuaalisuuden karnevalisointia. Turvasanan lähtöajatus on ehkä ollut se ristiriita, että mediakuvasto on yliseksualisoitu, mutta jengi on kuitenkin ihan hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa. Kun 50 Shades of Grey tuli, niin yhtäkkiä oli tosi siistiä olla BDSM, vaikka jengi ei olisi edes oikeasti halunnut sitä. Että seksi on sellaista suorittamista ja pornonäyttelemistä, josta ei itse edes nauti. Se ei palvele omaa nautintoa, ja naisille se on usein heterosuhteessa sitä miehen ja mieskatseen tyydyttämistä. Mun musa on sellaista toimijuuden ja erityisesti naisen seksuaalisuuden toimijuuden haltuunottamista.

Yritätkö muuttaa maailmaa?

Ajattelen niin, että kieli muuttaa maailmaa, ja että todellisuus muokkaa kieltä. Eli kieltä pystyy muokkaamaan siihen suuntaan, että se alkaa vaikuttaa ajattelumalleihin. Ja toki myös omalla esimerkillä: kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä. Tavallaan se, että mä räppään ja julkaisen materiaalia on jo iso juttu, koska se muuttaa todellisuutta. Kyllä mä uskon, että muutos on vääjäämätön ja haluan mielellään olla siinä mukana. Voi olla liian mahtipontista sanoa, että haluan muuttaa maailmaa, mutta ainakin vähän ohjata sitä tiettyyn suuntaan, että se lähtisi muuttumaan.