Arkistot

Yleinen

Yksi (1) ihmiselon kokemusten rajojen etsintö

TEKSTI: Heta Ojanperä KUVITUS: Maija Harju

Lukijalle: tämä juttu ei ole koherentti. Sitä ei tarvitse lukea järjestyksessä, tai kokonaan. Silmäile, tutkiskele, pysähdy. Tai rullaa suoraan alas.

Taidehissan lyhyt oppimäärä

Suomen kielen sana “taide” on uudissana 1800-luvulta, ilmeisesti ainakin sanojen “taitaa” ja “tiede” jälkeläinen. Englannin sana “art” taas tulee latinan sanasta “ars”, josta juontuu myös sana “arm”. Jännittävää! Molempien juuret ovat protoindoeurooppalaisen kielen sanassa *h₂r̥tís (“fitting”), jonka kantasana on *h₂er- (“to join”).

Siinä etymologiaa, nyt esihistoriaa. Ajatellaan, että homo sapiens oli kehittynyt, kun se alkoi tehdä taidetta. Sen aivojen oli nimittäin täytynyt kehittyä niin pitkälle, että se kykeni abstraktiin ajatteluun. Homo sapiens vuodelta 200 000 eaa. pystyi kuvittelemaan kauriin, jota se oli edellisenä päivänä metsästänyt. Lisäksi sillä oli tekniset mahdollisuudet maalata kauris luolan seinään, ja vielä halua ja aikaa tehdä se. Esihistorioitsijoita tietenkin harmittaa, että he eivät voi kysyä tältä yksilöltä, miksi hän piirsi kauriin. Maalauksella kun ei ole mitään ilmeistä elossa pysymistä/suvun jatkamista edesauttavaa funktiota. Vai olisiko homo sapiens vuodelta 200 000 eaa. osannut vastata?

Taide on sitä, minkä taideyhteisö on hyväksynyt taiteeksi

Ketkä kuuluvat tähän instituutioon? Mitä pitää tehdä siihen päästäkseen? Miten he tekevät päätökset? Mistä heidän auktoriteettinsa tulee? Miten he tietävät?

Taideyhteisöön kuuluvat päätoimiset muusikot, kuvataiteilijat, elokuvantekijät, valokuvaajat, tanssijat, kirjailijat ja näyttelijät. Yhteisöön päästäkseen pitää opiskella jotain edellä mainittua alaa, olla siinä hyvä ja tulla ainakin jonkin verran kuuluisaksi. Yhteisön jäsenet tekevät päätökset keskustellen taidetapahtumissa, alan julkaisuissa ja sosiaalisessa mediassa. Heidän auktoriteettinsa tulee ikiaikaisen auktoriteetin myytistä. He eivät tiedä.

Taide vs. politiikka

Onko kantaaottava taide aitoa taidetta? Aikaisemmin vastasin ei: taiteella ei voi olla poliittisia tavoitteita, se ei voi pyrkiä ohjaamaan käyttäytymistä tai ajatuksia. Taidekokemuksen tulee olla vapaa, ei ennalta määrätty.

Muutin mieltäni. Piirtämäni raja taiteen ja politiikan välille ei enää ole piikkilangoin varustettu muuri. Taide on kommunikaatiota ja kommunikaatio vaikuttamista. Siinä on aina vähintään kaksi osapuolta. Siksi viattominkaan taide ei voi jättäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle, ja kaikki taide on impliseettisemmin tai eksplisiittisemmin kantaaottavaa. Toisaalta taiteen kokijalla ei ole oikeita tai vääriä tunteita. Poliittinen taide voi pyrkiä synnyttämään esimerkiksi raivon tunteen ja ohjata taiteen kokijaa muuttamaan omaa käyttäytymistään. Tämä kokemus ja tunne on oikeutettu tunne muiden joukossa. Poliittisen taiteen selkeä kausaliteetti taidekokemuksen ja toiminnan muutoksen välillä ei tarkoita, etteikö muilla taideteoksilla olisi vastaavia suhteita. Ne vain ovat piiloisempia. Ja eihän se taiteilija pysty 100%-varmuudella määräämään, mitä mä tunnen, vaikka kuin yrittäis.

Kauhu, iljo, raivo – moraali?

Lars von Trierin uusin elokuva tekee paatuneenkin katsojan vihaiseksi”, kirjoitti Leena Virtanen maaliskuussa Helsingin Sanomien arviossa elokuvasta The House That Jack Built ja antoi elokuvalle kaksi tähteä. Hän kuvaili elokuvaa vastenmieliseksi, ohjaajan ja katsojan siteet katkovaksi, kiduttavaksi, kiusalliseksi, lapselliseksi ja taantuneeksi.

En ole nähnyt elokuvaa. Virtasen arvion perusteella en tekisi johtopäätöstä, että elokuva on huono. Virtanen kommentoi myös: “Elokuvallisesti ja rakenteeltaan The House That Jack Built on taidokas kuten insinööri-Trierin elokuvat aina.” Se on ilmeisesti teknisesti hyvin toteutettu. Eikö elokuva saa tehdä ihmistä vihaiseksi? Pitääkö kielteiset tunteet kiistää ja negatiiviset asiat kuvailla silotellusti?

“Vai onko Trier sittenkin iro­niassaan askeleen edellä? Onhan se mahdollista. Saako tässä nauraa? Saa.” Virtanen pohtii. Menen vetämään omat johtopäätökseni lähipäivinä.

Hyödyke vs. taide

Minusta mikään ei erota artesaanileipää taiteesta. Leipuri tekee sillä rahaa, mutta niin tekee myös kuvataiteilija teoksillaan. Leipä on toki kulutushyödyke, eli hyödyllistä. Eikö perinteinen taide voi olla ainakin välillisesti hyödyllistä? Jos esimerkiksi kuuntelet musiikkia, joka antaa sinulle valtavasti energiaa ja siivittää elämäsi haasteissa eteenpäin, eikö taide-elämys ole hyödyllinen? Toisaalta, jos syö tajunnanräjäyttävän herkullista artesaanileipää, jonka koko hankintakokemus on mieleenpainuva elämys, leipää, jonka reseptin kehittämiseen leipuri on käyttänyt vuosia ja josta hän puhuu intohimolla, rajaako leivän ravintoarvo sen taidekategorian ulkopuolelle?

Esteettistä taidetta

Metrossa tuli vastaan esteettinen ihmisolento. Hänellä oli vitivalkoiset, kuultavat hiukset, ryhdikäs asento ja lämmintä, tummanpunaista huulipunaa. Samaa punaa oli hänen mokkainen käsilaukkunsa, muuten hän oli pukeutunut mustaan.

Mustat olivat myös Esa Saarisen housut hänen pitäessään Aalto-yliopiston luentosarjaa “Filosofia ja systeemiajattelu”. Mikä vaihtui luennosta toiseen, oli hänen takkinsa. Yksi takeista oli pantterikuvioinen, toinen vaaleanpunavalkoinen, yhdessä oli vihreitä, psykedeelisiä sipuleita ja löytyi klassikkokuosi liituraitaakin. Hänen takeissaan kiteytyi luentojen ydin: ne olivat huolellisesti valmisteltuja, kokonaisvaltaisia kokemuksia, myös esteettisesti.

Pohdin estetiikkaa niin ikään katsoessani YouTube-videota, jossa puhuvaa ihmisolentoa pidin kauniina. Hän oli korostanut poskensa kevyen punaisiksi ja valinnut miellyttävän heleää punaa huulilleen. Lisäksi hän oli kihartanut pitkät, tummat hiuksensa, jotka ryöppysivät yltympäriinsä hänen ympärillään. Jos myönnämme, että kauneus on itseisarvo, mikä ero on kauniilla YouTube-videolla ja kauniilla maalauksella?

Taide ja niukkuuden periaate

Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi! Jonkun on kuitenkin maksettava taiteilijoille. Valtion, eli meidän kaikkien? Vain käyttäjien? Tätä juttua varten haastatellun nimettömän taiteilijan mukaan valtion tuen pitää a) tukea taiteen markkinointia yleisön saavuttamiseksi, b) kohdistua erityisesti kulttuurikermaperseiden ulkopuolelle jäävän kansanosan saavuttamiseen ja c) oltava vakaata.

Onko taidetta, josta kukaan ei halua maksaa? Pitäisikö kenen tahansa voida olla taiteilija? Van Gogh, jonka taidetta yhteiskunta vihasi, koki maalaavansa tuleville sukupolville. Miten emme tapa 2000-luvun Van Gogheja kiireeseen tai köyhyyteen? Kenties perustulolla asia ratkeaisi…

Toisaalta internetin erilaiset joukkorahoitusalustat, kuten Patreon.com, mahdollistavat esimerkiksi lukemattomien YouTube-sisällöntuottajien toiminnan. Pienet niche-yleisöt ja -artistit löytävät toisensa helpommin. Yleinen välineiden halpeneminen puolestaan tarkoittaa, että taiteen tekemisen mahdollisuudet ovat yhä useamman ulottuvilla. Kokeilemisen ja kokemisen hinta laskee.

P.S. Aloitteita matalan kynnyksen ja hinnan taide-elämyksille on: Suomen kansallisooppera ja -baletti kokeilee lento- ja bussilipuista tuttua joustavaa hinnoittelua tietyissä esityksissään. Sinne!

Huonoin määritelmä taiteelle

Taiteen käsite ei ole vain turha, vaan haitallinen. Taiteen instituutio, se yhteinen käsityksemme taiteesta, määrittää ja rajaa sen, minkä arvotamme taiteeksi. Taiteen rajat liikkuvat eri kulttuuristen näkemysten myötä ja muokkautuvat historiallisissa prosesseissa. Käsite itsessään on oma rajansa. Sama vessanpönttö voi olla kulutushyödyke ja toisaalla taideteos. Nyt siitä voidaan vetää alas se vähiten huonokin määritelmä: se, joka ei kerro mitään. Taide on ihmiselon kokemusten rajojen etsintää ja etsinnän tulosten kommunikointia. Se vaatii tekijän ja kokijan, mutta heidän ei ole välttämättä oltava tietoisia toisistaan ja he voivat olla sama henkilö.

Pestyämme kädet instituution paskasta voimme keveinä siirtyä etsimään inhimillisyyden rajoja.

Ole sinäkin oman elämäsi taiteilija

Taide on jotain suurta ja hienoa. Sitä mennään katsomaan Ateneumiin ja kuuntelemaan Musiikkitaloon. Tullakseen taiteilijaksi pitää olla helvetin lahjakas ja silti harjoitella vuosia. Eikä sittenkään todennäköisesti onnistu.

Häh? Siis tekisin taidetta? No siis joo, kyllähän osaan soittaa pianoa, ja järkkärikin tuli joskus hankittua, mutta ei sitä voi verrata oikeaan taiteeseen. Ei oo mun juttu. En mä osaa. En edes kokeile. Edes ajattele. Ei.

Tulos: 35 x taide + 11 x taide yhdyssanassa + 8 x taiteilija  = 54 mainintaa taiteesta, enemmän kuin sanoja “ja” (50x). Tuliko taiteen raja vastaan?

2019

Gallup: Mitä mietit, Meksiko?

Rajansa kaikella, myös Meksikossa. Groteskin Meksikon kirjeenvaihtaja jalkautui paikallisen valtsikan käytäville ja kysyi opiskelijoilta rajoista – muistakin, kuin siitä yhteisestä Yhdysvaltojen kanssa.

TEKSTI JA KUVAT Emma Viitanen

Eurooppa sotkee itsensä kaikkeen mukaan, myös Latinalaisessa Amerikassa. Venezuela on tästä hyvä esimerkki: maan kriisin aikana useat Euroopan maat ovat tunnustaneet presidentiksi oppositiojohtaja Juan Guaidón. Venezuelan mukaan nämä maat alistuvat lähinnä Yhdysvaltojen strategialle, jonka tarkoituksena olisi kaataa istuva presidentti Nicolás Maduron hallitus. Missä menee raja?

Estefania, 21

“Ensinnäkin, Euroopan unioni luotiin aikoinaan Eurooppaa varten. Latinalaisessa Amerikassa tilanteet ja kontekstit ovat aina erilaisia. Lisäksi Euroopan väliintulo tuntuu perustuvan usein pelkkiin geostrategisiin intresseihin. Esimerkiksi Venezuelassa öljyvarat kiinnostavat.

Sekaantuminen ei aina liity kuitenkaan fyysisiin väliintuloihin. Esimerkiksi Venezuelan tapauksessa on kiinnostavaa pohtia myös informaatiovaikuttamista, jossa globaalin pohjoisen mediat ovat luoneet maasta ja sen tilanteesta tietynlaista kuvaa. Sekin on toisen maan asioihin sekaantumista.”

Donald Trumpin muuri: mitä tulee ensimmäisenä mieleen?

Jonathan, 29

“Mielestäni muurien sijaan pitäisi rakentaa siltoja ja näin ollen vahvistaa maiden välisiä suhteita. Trumpin projekti on äärimmäisen itsekeskeinen, varsinkin jos ottaa huomioon kaikki ne tuhannet maahanmuuttajat, jotka työskentelevät Yhdysvalloissa, yhdysvaltalaisissa yrityksissä. Muurin rakentamiselle ei ole yksinkertaisesti hyväksyttäviä syitä.”

Trump on myös uhannut sulkea Meksikon rajan, mikäli laitonta maahanmuuttoa ei saada kuriin. Mitä Meksikon pitäisi tehdä?

Charles, 21

“Trumpin muurihaaveet perustuvat vain vaalilupauksiin ja niiden täyttämiseen kohdistuviin paineisiin. Osalla väestöstä vaikuttaa olevan meneillään tietynlainen identiteettikriisi, jossa rajan sulkeminen tuntuu turvalliselta ratkaisulta. Sellainen “White Fragility” tilanne, tiedätkö termin? Mutta joo, itseasiassa maahanmuutto Meksikosta Yhdysvaltoihin on pienempää kuin esimerkiksi 2000-luvun alussa.

Meksikon presidentti Andrés Manuel López Obrador on kuitenkin luonnollisesti varovainen tilanteen edessä: maan talous riippuu paljon Yhdysvalloista. Trump tykkää provosoida ja toivon, ettei Meksiko lähde leikkiin mukaan. Ja haluan uskoa, ettei niin tehdä.”

Meksikon metrossa naiset matkaavat omassa vaunussaan. Tätä markkinoidaan turvallisena matkustustapana. Onko oikein, että uhrit joutuvat siirtymään häirinnän seurauksena eivätkä syylliset?

Ana, 20

“Huh, vaikea kysymys.

Sovinismi ja sukupuolittunut väkivalta ovat iso osa yhteiskuntaa ja niistä eroon pääseminen on vaikeaa. Ei mahdotonta, mutta vaikeaa, ja prosessissa kestäisi kauan. Sen takia uskon, että tällä hetkellä on tärkeintä minimoida ongelmat, joita naiset voivat kohdata: vaikka sitten omilla metrovaunuilla. Itse pidän niitä hyvänä asiana ja koen oloni turvallisemmaksi niissä matkustaessani.”

Meksikon presidentti Andrés Manuel López Obrador pyysi tovi sitten Espanjaa pyytämään anteeksi kolonialismin ajan tekoja. Espanja kieltäytyi, onhan tässä ehtinyt kulua jo 500 vuotta. Mikä homma? Missä menee raja asioissa tai tapahtumissa, joita tarvitsee pyytää anteeksi?

Pedro, 25

”Hmm. Mielestäni López Obradorin pyyntö tuli outoon aikaan. Toki olen samaa mieltä siitä, että kolonialismi toi maahan enemmän huonoja kuin hyviä asioita. Kuitenkin “syyllisiä” voisi etsiä ehkä nykyistä Espanjaa ennemmin maahan aikoinaan saapuneista henkilöistä.

Mielestäni Meksikon valtion pitäisi sen sijaan pyytää anteeksi omalta osaltaan monia muita asioita, esimerkiksi maassa tapahtuvaa väkivaltaa, syrjintää ja rasismia. Meksikossa on paljon ajankohtaisia ongelmia, jotka vaativat ratkaisuja.”

Yleinen

Älä sano mua ekstrovertiks

Teksti: Julia Rautiainen

Kuvitus: Gladys Camilo

“Sä oot niin sosiaalinen”, sanotaan aina välillä, ja mä mietin, että juu niin varmaan. Kun ei vaan millään jaksaisi vaihtaa kuulumisia puolitutun kanssa, joka tulee vastaan kadulla. Mä yritän vaan katsoa muualle, ihan kun en ois huomannut.

Ei sillä että en tunnistaisi itsessäni sosiaalisen ihmisen piirteitä, mut toisaalta en mä koe, et mä oon mikään “social butterfly”, joka liihottaa ympäriinsä kaikille jutellen. Olisinpa sellainen; olisi ehkä jotkut asiat helpompia. Miten toi yks jaksaa aina puhua, on aina äänessä, on kaikkien kaveri? Miks mä en keksi mitään sanottavaa, vaikka mulla ois paljon asiaa? Väsyttää jo ajatus siitä, että pitää uusien ihmisten kanssa tutustua, verkostoitua, heittää läppää.

Introverttiyden ja ekstroverttiyden määritteli jo vuonna 1921 psykologi Carl Gustav Jung. Ne ovat piirteitä, joilla persoonallisuus orientoituu. Introvertti ihminen on sisäänpäinkääntynyt, kun taas ekstrovertti on ulospäinkääntynyt. Introvertti on tyypillisesti hiljainen ja varautunut, mutta ekstrovertit oikein hakeutuvat tilanteisiin, joihin liittyvät muut ihmiset ja heidän kanssaan vuorovaikutuksessa oleminen. Tyypillinen ekstrovertti rakastaa juhlia, puhelimessa puhumista ja uusien ihmisten tapaamista. Introvertti sen sijaan “työstää tunteitaan mieluummin päiväkirjan kuin keskustelun avulla”. Nämä määritelmät ovat rajaavia, tiettyyn muottiin lokeroivia, eivätkä ne jätä tilaa yksilöllisyydelle.

Introvertit.net-sivuston mukaan introverttejä on maailman väestöstä vain noin 30 prosenttia, eli ekstroverttejä on noin 70 prosenttia ihmisistä. “Maailma on ekstroverttien ekstroverteille luoma”, joskus sanotaan. Tällä tarkoitetaan sitä, että ekstrovertit ovat luoneet maailmasta heille sopivan: avokonttorit, keskustelevat pienryhmät ja ryhmätyöt, sosiaaliset käyttäytymissäännöt – kaikki ekstroverttien keksintöjä. Jatkuvasti pitäisi verkostoitua, pyytää kaikkia kavereiksi LinkedInissä, Facebookissa ja ties missä. Kaikkiin työpaikkoihin palkataan aina se hyvä tyyppi, joka on hauska, sosiaalinen, eloisa, verkostoitunut ja niin edelleen. Ekstroverteillä on kaikki mahdollisuudet tehdä mitä vain, menestyä missä vain ja muuttaa maailmaa miten haluavat. Mutta mitä introvertille jää tämän jälkeen tehtäväksi?

“Introvertti säveltää Stairway to Heavenin ja ekstrovertti myy sen.” Voisiko ekstrovertiksi oppia, jos ne kerta on niitä elämän menestyjiä? Pitäisikö siihen pyrkiä, olisiko se toivottavaa? Kuulemma introvertti ei voi muuttua ekstrovertiksi, sillä nämä ominaisuudet ovat syntymässä määräytyneitä. Mutta eikö olisi hienoa, jos voisi? Ainakin edes halutessaan voisi hetken olla todellinen ekstroverttiyden multihuipentuma ja saavuttaa elämässään kaikkea sitä, mitä introverttinä ei mukamas voi saavuttaa.

Miksi en tunne itseäni ekstrovertiksi, vaikka olen kuulemma sosiaalinen? Juhlissa on kivaa, tykkään puhua puhelimessa ja on mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Silti ei tunnu ekstrovertilta. Tuntuu aina siltä, että pitäisi olla vielä enemmän messissä kaikessa, vielä puheliaampi, vielä sosiaalisempi. En millään voi kelvata ekstrovertiksi, sillä haluan olla joskus hiljaa. Ehkä minulla on ennakkoluuloja ekstroverttiydestä, enkä siksi sovi ekstrovertin muottiin. Onko tämä siis minun itseni ruokkima kehä?

Sosiaalinen henkilö on sellainen, joka viihtyy muiden ihmisten seurassa. Arkiajattelussa sillä viitataan usein puheliaaseen henkilöön, kaikkien kaveriin, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta sosiaalisuutensa avulla. Sosiaalinen hakeutuu aktiivisesti muiden seuraan. Tämä sosiaalisuuden määritelmä tukee ajatusta siitä, että vain ekstrovertit ovat sosiaalisia. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento. Kaikki ovat jollain tavalla sosiaalisia, eikä sosiaalisuus kuulu vain ekstroverteille. On helppo ajatella, että introvertti ihminen on ujo tai sosiaalisesti taitamaton, ja tämä on introverttiyden kohdalla ehkä suurin ennakkoluulo. Ujous ja sosiaalisuus eivät kuitenkaan ole toisensa poissulkevia piirteitä. Ujo voi olla sosiaalinen tietyssä seurassa, läheisten ystävien tai perheen kanssa. Toisaalta uusien ihmisten kanssa kommunikoiminen saattaa tuntua hankalalta. Myös ekstroverttiyteen liittyy oletuksia, esimerkiksi että ekstrovertti jaksaisi aina olla supersosiaalinen. Joskus ekstroverttikin tarvitsee omaa rauhaa ja aikaa.

Introverttiyden ja ekstroverttiyden välistä suhdetta olisi syytä ajatella janana. Janan yhdessä päässä on introvertti ja toisessa päässä ekstrovertti. Jokainen sijoittuu johonkin janan pisteeseen näiden kahden väliin. Harva ihminen sijoittuu kuitenkaan täysin jompaankumpaan päähän, vaan pikemminkin jonnekin välimaastoon. Jana-ajattelu onkin järkevämpää kuin vain luokittelu kahteen kategoriaan. Toisaalta, jos kahteen kategoriaan luokittelu ei ole järkevää, onko itse introverttien ja ekstroverttien käsitteissä järkeä? Jos ei kuitenkaan ole täysin kumpaakaan, vaan jotain siltä väliltä, voisiko määritelmät vain unohtaa, jättää omaan arvoonsa. Ihmisen mieli koostuu niin monesta pienestä palasesta, että ei ole ehkä edes mahdollista asettaa ketään näin tiukkaan muottiin. Mutta mitä janan päihin laitetaan, jos ei ekstroverttiyttä ja introverttiyttä?

Kun aina on pakko lokeroida, määritellä, kuulua johonkin lokeroon, kuulua johonkin. Samanlaisuutta ollaan valmiita etsimään vaikka koko elämä, kunhan vain ei tarvitsisi enää olla se toinen. Tunnistetaan piirteitä, määritellään itseä, löydetään omanlainen paikka, jossa on hyvä olla. Mä en edes itse tiedä, mitä mä olen, jos en kumpaakaan näistä. Kertoisko joku muu tän mulle? Määritelmiä on joka puolella: introvertti, ekstrovertti, surullinen, iloinen, masentunut, neuroottinen. Elämän muotokuvaa maalataan näiden piirteiden raameihin lakkaamatta, aina uutta vetoa vetäen.

Määritelmiä tarvitaan itsemme oman itsemme tunnistamiseen ja ymmärtämiseen. Määritelmiä tehdään kuitenkin myös siksi, että määritelmien kautta on helpompi ymmärtää muiden toimintaa, välttää väärinymmärryksiä, tulla toimeen muiden kanssa. Koska olemme sosiaalisia ja tarvitsemme toisiamme, riippumatta siitä tarvitsemmeko toisiamme ihan koko ajan vai pelkästään säännöllisin väliajoin.

Yleinen

Fiktio: Kaunis pimeys

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Katri Astala

I

Herään.

Hiljaisuus. Tyhjyys ennen uutta alkua.

Alku on aina kaunis. Puhdas, rikkoutumaton, toivoa täynnä. Tunne rajattomuudesta. Mutta myös pelko. Pelko siitä, mitä ei voi ymmärtää, ei osaa odottaa, eikä uskalla yrittää.

Riipaiseva kauneus rakentuu yksityiskohdista, matkalla kohti jotain uutta. Kasvua. En uskalla avata silmiäni tai antaa illuusion murtua. Haluan uppoutua, paeta ja leikkiä vielä hetken olevani jotain muuta. Mutta en voi.

Alku on aina kaunis. Puhdas, rikkoutumaton, toivoa täynnä. Tunne rajattomuudesta. Mutta myös pelko. Pelko siitä, mitä ei voi ymmärtää, ei osaa odottaa, eikä uskalla yrittää.
Riipaiseva kauneus rakentuu yksityiskohdista, matkalla kohti jotain uutta. Kasvua. En uskalla avata silmiäni tai antaa illuusion murtua. Haluan uppoutua, paeta ja leikkiä vielä hetken olevani jotain muuta. Mutta en voi.

Tyhjästä kuoriutuu uusien tunteiden ja ajatusten kiertokulku, iskien vasten kasvojani yllättävyydellä, josta jokainen haaveilee välillä. Levottomuus repii aiemmat ajatukseni riekaleiksi ja kasvattaa haluni eheytyä; vastata rytmin kutsuun ja sulautua yhdeksi sen kanssa. Pakko.

Seis!

Illuusio. Kauneus ja levottomuus sulautuvat hybridiksi päässäni – löytääkseen toisensa ja saavuttaakseen sen, mitä kohti ne ovat itseänsä rakentaneet. Olen ehyt. Edes hetken verran.

Loppusoinnut. Loppu ja sen lopullisuus. Rajallinen aika ja ajan puute. Ajan puute ja sen välttämättömyys. Melankolia.

Kaikkea sävyttävä melankolia.

II

Energia kulkee lävitseni sykäyksittäin kuin jääkylmä vesi, joka kietoo kroppani mukaansa. Mieleni kirkastuu. Nielen sisääni tunnetta ja sen mukanaan tuomaa turvallisuutta. Tunnen, elän ja olen.

Missä olen? Havahdun hetkessä unohtaneeni kaiken.

Olen yhtä, ja silti niin erillään.

Tuntisipa joku, kuin tunnen. Maistaisipa hetken sitä, mikä tekee minut ja minä heidät. Olisimmepa yhtä.

Maailma on yhtä olematta.

Oikeassa, ja väärässä siksi. Toivomus ja tahto. Epäilys ja epätoivo.

III

Pam. Liuku.

Liuku kohti tuntematonta. Vaikeneminen. Vaikeneminen tuskasta. Tuskallisuus vaikenemisesta. Halu olla jotain muuta. Mahdottomuus, joka satuttaa. Alastomuus ajatusten edessä. Pelko.

Tomusta kudotut unelmat ja samettinen ajan esirippu niiden ympärillä.

Samettinen, mutta läpäisemätön.

Muutos. Muutoksen melankolinen paine hakkaamassa rintaani. Elämä muuttuu, kun muuttuvat polut.

Kuka olen? En tiedä. Kuka haluaisin olla? En tiedä. Kuka minusta tulee? Pelkään tietäväni.

Elämä muuttuu, kun muuttuvat polut.

IV

Pöytä ja lasi kylmää vettä. Tunnen kylmyyden sisälläni nielaistessani. Kuiskaus korvassani, uni vain ja rakkaus. Ääni vaikenee.

Yö laulaa lauluaan samalla kuin mekin. Kaikki mitä on, on nyt. Tässä hetkessä joka luo minut. Hetken aikaa olen jotain muuta. Puhdas ja vilpitön onni, paljaana pelkäämättä paljastumista.

Suuri elämä lyö tahtipuikkojaan.

Uppoudun osaksi taivaan ja tähtien kaunista vuoropuhelua. Löydän itseni sen keskeltä ja ajelehdin kohti merenrantaa. Kohti rantaa, jolta löydän itseni makaamasta. Sulaudun, tunnen rauhan valtaavan kehoni jokaisen solun ja mieleni kätkemän rauhattomuuden. Valtaavan pelon ja ahdistuksen, jotka niin otteessaan säilyttävät. Olen yhtä kanssa universumin ja sen kauniiden äänten, jotka kertovat tarinaa elämästä ja sen äärettömyydestä.

Olen yhtä. Hetken verran. Hetken, jonka haluaisin luovan minut uudestaan.

V

Odotus.

Kuka minua odottaa? Aika on sisälläni tervaa. Halusin kaiken ja siksi en saa mitään. Sokeus, synti, sakea, katkeransuolainen. Kaunis myrsky jonka itselleni lupasin, oli kuvitelmaa, hetken vain.

Sinä lupasit päivän joka ei pääty. Sinua ei ollut. Tuli yö.

Halusin olla aamu. Olen yö. Olen aina ollut yö.

VI

Pysähdys keskellä kiirettä, havahtuminen.

Elämä löytyy lyhyistä hetkistä, vuosituhansien jatkumosta. Miten kosketan sitä? Selittämättömyys osana kaikkea ympäröi minut. Pala palalta tunnen ja tunnistan, vain hajottaakseni uudestaan ja uudestaan.

Helppoa seuraa vaikeus. Vaikeutta suru ja surua ahdistus. Ahdistusta uudelleensyntyminen, euforia. Euforiaa ahdistus. Uudelleen ja uudelleen.

Syke nousee, vauhti kasvaa. Olen siellä. Kaikki se, mitä olen aina halunnut! Kaikki tottelee minua. Ratsastan kaikkeuden aallonharjalla. Kunnes putoan.

Putoan ikuisuuteen.

VII

Uni.

Risteys ja valinta. En ole yksin, saattajani valvoo ja tuo levollisuutta kaipaukseni kevyeen kirpaisuun. Keskellä kaikkea joku odottaa minua. En kiirehdi.

Unohdus raapiutuu auki, kaipaus huuhtoutuu kohti vastarantaa.

Matka jatkuu. Polku on kevyt ja pehmeä jalkojeni alla. Portit vasemmalla ja autiomaa oikealla. Toinen tunne, ehkä joskus. Odotat minua jo, minä sinua. Levollisia ääniä ja kevyt sade mielessäni. Tasainen mieli. Tyhjä ajatus.

Unohdus. Unettomuus keskellä matkaa.

Odotat minua vielä. Minä sinua. Olen matkalla.

Odota vielä. Olen matkalla.

Odotatko?

VIII

Elämän aavikossa fanfaari yhdelle, fanfaari toiselle. Siellä täällä hahmoja, joiden varjot lankeavat eteeni katuun merenä, joka sulkee minut, kulkijan, syliinsä. Tämä katu. Minun katuni.

Äidin lämmin syli. Ensisuudelma. Unohtumattomat yöt. Muistot menneisyydestä. Kaiut eletystä elämästä. Virheistä ja onnistumisista. Juoksuaskeleet, kaatumiset, väsymys, tuska, onnellisuus, ikävä, riemu.

Joku tuli, joku lähti.

Hahmoja, joiden varjot ovat osa omaani.

Kliimaksi, tämä hetki. Hetki, johon koko aiempi elämäni on minua valmistanut. Nyt.

Juoksen, en pois enkä kohti. Huudan ääneen, en ilosta enkä surusta, en vihasta tai riemusta. Huudan elämästä.

Tästä elämästä.

IX

Huuto hämärässä sammuu. Sen tilalle syntyy hento ja ujo melodia, jonka etäisesti luulen tunnistavani. Kirkonkellot pimeydessä, pimeys saa vallan. Kaunis pimeys.

Ihmettelen salaa, mitä sitten toivoisin. Olen saanut soittaa säveltäni paljon, ja silti en tarpeeksi, en koskaan tarpeeksi. Olemassaoloni ristiriita ja sen sydämellinen suru.

Lauluni kaikuu pimeydessä.

Aika on maalattu päivästä viikkoon, viikosta kuukauteen, kuukausista vuosiin. Maalattu osaksi laulua, jonka laulamista kiirehdin. Maalaus elämästä, joka rakentuu palasissa ja muuttaa tyyliään kerta toisensa jälkeen.

Hiljaisuus taas.

Hento ääni pimeässä maalaa tuttua melodiaa sieluni sisään sievästi. Pieni hetki vielä, ehkä.

Kokonaisuus rakentuu, maalaus kasvaa, kehittyy, muokkautuu. Vääristyy.

Ei.

Se iskee vasten kasvojani. Lauluni. Majesteettisten sointujen saatellessa alkaa melodiani syödä itseään kohti väistämätöntä tuhoa. Visio halkeaa, ajatus laukkaa, huuto kaikuu pimeydessä.

Mutta.

Rauha. Vihdoinkin rauha. Suljen silmäni ja vaivun transsissa kohti lepoa, jota olen kaivannut niin.

Ei.

Levottomuus iskee viiltävämmin, voimakkaammin. Ei jätä rauhaan, kuluttaa kohti loppua.

Luovutan.

Lisää, lisää, lisää, lisää! Enemmän, enemmän, enemmän, enemmän!

Mikään ei riitä. Nautin levottomuudesta, nautin. Nautin, nautin, nautin, nautin! Nautin mieltäni repivästä pelosta, nautin kirvelevästä tuskasta pitkin kroppani ydintä. Nautin siitä, ja tuhoudun. Olen luovuttanut. Olen osa sitä. Olen se. Kunnes tuhoudun.

Loppu. Niin tuskallinen loppu.

Viimeinen ajatus.

Hymyilen.

Relevantit

Kuka luulet olevasi, Liisa Lilja?

TEKSTI Outi Spolander KUVITUS Liisa Liljan arkisto

Kuka luulet olevasi, Liisa Lilja?

Haastattelijat esittelevät mut aina maailmanmestarina ja paratriathlonistina, mutta en ikinä esittelisi itseäni niin. Jos esittelisin itseni ventovieraalle, sanoisin, että olen Liisa, nautin hirveästi liikunnasta ja rakastan Pepsi Maxia sekä MasterChef-ohjelmia.

Miksi juuri triathlon? Mikä lajissa kiehtoo?

Olen aina harrastanut kestävyysurheilua. Kahdeksanvuotiaana sairastuin luusyöpään ja seuraavat pari vuotta vietin sairaalassa. Vammautumisen jälkeen fysioterapeuttini suositteli aloittamaan uinnin, mutta sanoin, että ei todellakaan, inhoan kylmää vettä. Silti me menimme ja mä vain innostuin liikunnasta. Vuonna 2015 sain juoksujousen, ja triathlon valikoitui lajikseni luonnollisesti. Kestävyysurheilu on hitaasti syntyvä addiktio – mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siitä nauttii.

Minkälaisia luonteenpiirteitä kestävyysurheilijalta vaaditaan?

Urheilussa menestyminen on ihan luonnekysymys. Täytyy olla päämäärätietoinen ja pitkäjänteinen. Luonteenpiirre, jota erityisesti kestävyysurheilussa vaaditaan, on itsensä sietäminen ja yksin olemisesta nauttiminen. Teen monesti neljän tai viiden tunnin pituisia lenkkejä, jolloin täytyy olla vain omien ajatusten kanssa.

Kestävyysurheilu on hitaasti syntyvä addiktio – mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siitä nauttii.

Millaista on urheilijan arki ja elämä?

Onhan se kokopäivätyö, sillä mäkin treenaan noin 30 tuntia viikossa. Keskittyminen on urheilussa pitkälti koko ajan, mutta en ole ikinä kokenut, että mun olisi pitänyt uhrata mitään tämän vuoksi. Sanon aina, että sitoutuminen johonkin tuo hirveästi vapautta, koska mun ei ole tarvinnut koskaan miettiä mun valintoja. Mä olen tehnyt päätöksen, johon sitoudun.

Katsojat eivät pääse näkemään rankan kilpailusuorituksen vaatimaa työtä. Miten maksimisuoritukseen päästään?

Maksimisuoritus on henkinen asia. Se syntyy siitä, että keskittyy joka päivä siihen, mitä tekee. En mä ikinä kuvitellut, että musta tulisi maailmanmestari, enkä mä vieläkään tee tätä sen takia, että musta tulisi voittaja. Mä ajattelen, että menen yksi treeni kerrallaan ja teen sen parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siitä syntyy menestyminen.

Triathlon todella testaa fyysistä kestävyyttä. Missä menevät ihmiskehon rajat?

Mun mielestä vammaisurheilu näyttää hyvin sen, mihin ihminen kykenee. Jos multa olisi kysytty silloin kun olin vammaton, että pystyisinkö ajamaan pyörää 35 km/h yhdellä jalalla, olisin sanonut, että en todellakaan pysty. Mutta nyt mä olen sen osoittanut. Ihmisessä on ihan hirveästi potentiaalia, jos siihen vain uskoo. Ja monesti sen tajuaa vasta silloin, kun puuttuu jotain.

Ihmiset tuntuvat keskittyvän siihen, mitä eroa meillä on, vaikka todellisuudessa ollaan kaikki tosi samanlaisia.

Mikä on tavoitteesi tällä hetkellä? Mitä rajoja haluat vielä rikkoa?

Mä olen aina sanonut, että kun en enää tässä lajissa kehity, keksin jotain uutta. Mulla motivaatio syntyy siitä, että menee koko ajan eteenpäin, mutta pysyy nöyränä. Nyt mulla on tavoitteena päästä Tokion paralympialaisiin 2020. Vaikka olen maailmanmestaruuden voittanut, niin voin sanoa, ettei se tuntunut läheskään niin hienolta kuin monet muut asiat, joita olen saanut kokea. Ei mun tarvitse voittaa paralympiakultaa ollakseni onnellinen, koska ei se elämä siitä mihinkään muutu.

Sanoit, että maailmanmestaruuden voittaminen ei ole ollut hienoin kokemasi tunne. Mikä on ollut tähänastisen urheilu-urasi mieleenpainuvin hetki?

Mieleenpainuvin hetki oli Rion paralympialaisissa 2016. Seurasin vesisateessa italialaisen käsipyöräilijän kilpailua ja maaliviivalla seisoi kannustamassa seitsemän tummaan pukuun pukeutunutta miestä. Selvisi, että käsipyöräilijä oli entinen formulakuski, joka oli menettänyt formuloissa molemmat jalkansa. Pukumiehet maaliviivalla olivat hänen entisen tallinsa pääjehuja. Kun katsoin niitä vesisateessa seisovia pukumiehiä, ajattelin, että vaikka elämä veisi minne tahansa, niin ne tärkeimmät henkilöt pysyy. Tämä on ollut sykähdyttävin hetki, jonka olen urheilussa saanut kokea. Kyse ei ole menestyksestä, vaan taustalla olevista tarinoista.

Olenkin aina ajatellut, että ei se maailma mihinkään muutu, jos menestyy urheilussa. Tärkeää on se, mitä teoillaan osoittaa. Mäkin toivon, että antaisin ihmisille esimerkkiä siitä, että yhdelläkin jalalla pystyy jatkamaan elämää ja kaikki on mahdollista. Toivon myös, että voisin sanoillani vaikuttaa esimerkiksi vammaisten asemaan.

Minkälainen suunta suomalaisella vammaisurheilulla on? Miten se on sinun urasi aikana muuttunut?

Mä olen ollut vammaisurheilussa nyt seitsemän vuotta mukana. Leo-Pekka Tähden tunnen hyvin, ja hän on vienyt mielettömästi vammaisurheilua eteenpäin, mutta totta kai vielä on paljon tehtävää. Ongelma on siinä, etteivät ihmiset pysty samastumaan vammaisurheiluun. Ihminen pystyy kuvittelemaan, millaista on juosta sata metriä kymmeneen sekuntiin, jos itse juoksee sen viiteentoista. Emme kuitenkaan pysty  kuvittelemaan sitä, millaista on kelata samaan tahtiin. Ihmiset tuntuvat keskittyvän siihen, mitä eroa meillä on, vaikka todellisuudessa ollaan kaikki tosi samanlaisia.

Mua ei häiritse, että luokitellaan vammattomat ja vammaiset, mutta se on ongelma, jos ne arvotetaan eri tavalla.

Viimeisimmät parayleisurheilun EM-kilpailut käynnistivät keskustelun vammaisurheilijoiden omavastuumaksusta. EM-kilpailuihin osallistuvat vammaisurheilijat joutuvat maksamaan 900 euron omavastuumaksun, mikäli he eivät yllä mitalisijoille. Mitä kehityskohtia suomalaisessa vammaisurheilussa mielestäsi on?

Mä treenaan aina vammattomien kanssa, ja koen, että saan hirveästi heistä, koska mulla on aina kirittäjä. Toivon, että voitaisiin nähdä, että meilläkin on paljon annettavaa. On hurjaa, että apurahoista ajatellaan, että me vammaisurheilijat syödään heidän rahansa, mutta emmehän me koskaan sano, että te vammattomat syötte meidän rahamme. Mua ei häiritse, että luokitellaan vammattomat ja vammaiset, mutta se on ongelma, jos ne arvotetaan eri tavalla.

Olet varmasti monelle nuorelle urheilijalle esikuva. Onko sinulla itselläsi esikuvaa?

Mä olen aina arvostanut niitä, jotka tekevät pitkäjänteisesti töitä, mutta kuitenkin niin, että siinä on jokin arvo mukana. En ikinä haluaisi menestyä niin, että loukkaisin muita ihmisiä. Uimari Hanna-Maria Seppälä, jonka kanssa olen paljon leireillyt, on hyväsydäminen ja kova tekemään töitä. Hän piti mua aina vaan yhtenä treenikaverina, eikä koskaan ajatellut, että siinä on yksijalkainen tyttö.

Minkä moton tai elämänfilosofian mukaan elät?

Ennen vammautumista halusin hirveästi suunnitella elämää, ja mikäpä siinä, jos koko elämä olisi kontrollissa. Mutta olen ajatellut, että koska elämää ei voi suunnitella, otan se VIP-elämyksenä. Jotain sellaista, mitä et ikinä osaisi suunnitella, mutta siitä tulee jotain niin ainutkertaista, ettet haluaisi sitä vaihtaakaan. En odota hirveästi, mutta otan kaiken vastaan haasteena.