Arkistot

2019

Kiveen hakattu

Uran valitseminen on yksi ihmiselämän suurimpia päätöksiä. Sitäkin pelottavampaa on alanvaihto. Siihen liittyy monenlaisia tunteita ja stigmoja yhteiskunnassa, jossa päätöstään ei mielellään saisi katua.

Teksti: Rosa Kaimio Kuvat: Maija Harju

Kuusi kymmenestä suomalaisesta työikäisestä on vaihtanut ammattia tai alaa työuransa aikana, kertoo Sitran tutkimus vuodelta 2017. 30 prosenttia on vaihtanut uraansa useammin kuin kerran. Siitä huolimatta ammatinvalinta tuntuu lopulliselta päätökseltä. Alanvaihto ei ole kevyt siirtymä, vaan työläs prosessi täynnä selvittelyjä. Kesken opintojen siihen vaikuttavat ensikertalaiskiintiöt, eikä lisä-opiskeluaikaa myönnetä. Myöhemmin huolena taas on toimeentulo, joka heikkenee opintojen ajaksi.

Työmaailman rakennetta on aina haluttu ohjailla koulutukseen liittyvillä säädöksillä. Nyt kun Suomessa vallitsee pelko huoltosuhteesta ja työvoiman pienuudesta, on opiskelijoita kannustettu uudistuksilla valmistumaan nopeammin. Nämä toimet ovat samalla hankaloittaneet opiskelupaikan vaihtamista. Yhteiskunta ei myöskään tue uudelleenkouluttautumista, sillä opintotukikuukaudet riittävät juuri ja juuri yhden tutkinnon suorittamiseen. Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Vuonna 2016 tulivat voimaan ensikertalaiskiintiöt. Ensisijalla korkeakoulujen hauissa ovat ihmiset, jotka hakevat ensimmäistä opiskelupaikkaansa. Vaikuttaa siltä, että ensikertalaiskiintiö hidastanut opintopolkua. Koska siirtymisen koulutusohjelmasta toiseen pelätään olevan vaikeaa, eivät opiskelijat hae enää kuin suosikkikohteeseensa, johon he haluavat hinnalla millä hyvänsä. Päätöksen tärkeys on kasvanut entisestään, kun pelkona on, että opiskelupaikan vastaanottamisen jälkeen tulevaisuus on kiveen hakattu. 

Suomessa kouluttautumisen kulttuuri ja koulutuksen arvostus kärsivät inflaatiosta. Koulutus tulee hankkia ja mahdollisimman tehokkaasti, mutta vain siksi, että saadaan uusi tehokas pyörä työelämän rattaisiin. Koulutukselta puuttuu itseisarvo: se nähdään vain välineenä ammattiin. 

Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Myös alan vaihtaminen varsinkin myöhemmällä iällä on puhtaan hyötyperäisistä lähtökohdista tapahtuvaa. Suurin osa kouluttautuu uudelleen työttömyyden tai sairauden vuoksi. Kun työelämään ollaan päästy, vaihdetaan ammattia harvoin mielekkyyssyistä. Myöskään ne, jotka vaihtavat ammattia omasta tahdostaan, eivät kouluttaudu huvikseen, vaan työllistymisen varmuus on tärkeä tekijä osana ammatinvaihtoa. Jos taloudellinen vakaus uudessa ammatissa epäilyttää, sitä ei lähdetä opiskelemaan.

Koko rumba asettaa kysymykseen yhteiskuntamme luonteen: miksi maailmassamme on usein käytännössä pakko vaihtaa alaa? Miten voi olla, ettei vuosien kouluttautumisella saa mitään kestävää? Taustalla vaikuttavat esimerkiksi taloudelliset suhdanteet: muun muassa kaupan ja teollisuuden aloilta halutaan siirtyä vakaampiin suuntin.

Vaikuttaa siis siltä, että suuret globaalit ilmiöt, joita kukaan ei voi hallita, määräävät työelämän tarpeet, ja tavallisen ihmisen on ikään kuin vain sopeuduttava. Työtä ei tehdä vain oman selviytymisen vuoksi vaan osana globaalin talouden järjestelmän rattaita. Myös koulutuspolitiikkaa pyritään muokkaamaan työelämän tarpeita vastaavaksi säätelemällä aloituspaikkojen määrää kullakin alalla. Ja kun koko yhteiskunta nojaa työllisyyteen ja veronmaksuun, muutosta tuskin on tulossa, päinvastoin. Ihmisiä yritetään yhä hanakammin ajaa esimerkiksi matemaattisten ja terveydenhoitoalojen pariin, sillä niissä tarvitaan entistä enemmän työntekijöitä. Jossain vaiheessa raja tulee todennäköisesti vastaan: ihmisiä voi ohjata halutulle alalle tiettyyn pisteeseen asti, mutta heidän on pidettävä työstään edes jossain määrin, tai edessä on ennen pitkää onnettomuus tai työuupumus.

Talouden ja työn asemat heijastuvat kulttuuriin, minkä vuoksi alanvaihdon yhteydessä voi joutua kipuilemaan myös identiteetin kanssa: on hylättävä alan palkkataso, työkaverit ja rutiinit. Sen jälkeen vuorossa on hyppy tuntemattomaan. Lisäksi alanvaihtoon liittyy ajatus, että edellisellä alalla on jokin ollut huonosti ja että ihminen on tehnyt virhearvion, mikäli hän joutuu vaihtamaan alaa. Uran muutokseen liittyy paljon terveydellisiä syitä ja työttömyyttä, eikä ihmisiä voi syyttää siitä, etteivät he näitä etukäteen osanneet ennustaa. Alanvaihto tuo mukanaan myös huolen toimeentulosta, sillä tulot laskevat merkittävästi uudelleenkouluttautumisen aikana. Monet tukeutuvat säästöihin tai kumppaniinsa, mutta osa joutuu kamppailemaan sotkuisessa tukiviidakossa.

Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia.

Mielikuva siitä, että alan valinnassa on vain yksi ainut mahdollisuus, tuntuu kuitenkin voimakkaalta. Nuorille korkeakoulujen uudistukset ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunta halua heidän vaihtavan alaa, vaan valmistuvan mahdollisimman nopeasti. Harha-askeliin ei ole varaa. Nuorten suhtautuminen työhön ei kuitenkaan ole suorituskeskeinen. Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia. Työ ei myöskään ole monille nuorille elämän ainoa tavoite, vaan sen ohessa halutaan nähdä maailmaa, harrastaa tai vaikka tehdä vapaaehtoistyötä. Lisäksi harva on yhdelle työpaikalle uskollinen, vaan uudet kokemukset houkuttelevat vaihtamaan työpaikkaa varsinkin nuoruusvuosina. 

Myös opiskelun on tunnuttava merkitykselliseltä ja sillä on oltava itseisarvoa. Oikea ala on kuin kohtalo: kun sen löytää, sen tietää. Tämän tunteen kääntöpuolena on pelko epäröinnistä. Tuntuu, että katumusta ei saisi olla missään vaiheessa opintoja, joten omaa tietä on parempi etsiä vuosia.

Mutta onko yksi ja ainoa ala realistinen ajatus, vai onko unelma-ala pelkkä illuusio? Puolet ihmisistä vaihtaa tällä hetkellä alaa ja neljäsosa suunnittelee sitä. Siis vain vähemmistö löytää itselleen unelma-ammatin, jonka saa pitää. Siitä huolimatta ura näyttäytyy monelle tienä, jolta ei saa eikä voi tehdä syrjähyppyjä.

Kaikesta tästä syntyy loputon ketju: ei ole olemassa mitään takeita siitä, että uusi ala on varma tai että juuri kyseisellä alalla into työskennellä eläkepäiviin asti säilyy. Mutta voiko kukaan lopulta todella tietää, mitä uraltaan haluaa, ennen kuin on valintansa tehnyt? Ihminen ei osaa ennustaa tulevaisuutta, joten urastaan varmatkin saattavat muuttaa mieltään myöhemmin. Tämä ei koske vain ammattia, vaan elämää ylipäänsä. Olisi hyvä voida olla itselleen armollinen valintoja tehdessään. 

Ilmiöt

Kuinka saa ottaa kantaa?

Call out -kulttuuri on voimistunut sosiaalisen median myötä, ja tuomion väärien sanojen tai sanoitusten käytöstä voi antaa verkossa kuka tahansa. Rap-artisti Mercedes Bentso eli Linda-Maria Roine tietää, miltä tuntuu, kun joutuu omiensa call outtaamaksi.

Teksti: Marissa Rämänen Kuvat: Heta Heikkala

Vuonna 2015 rap-artisti Mercedes Bentso, eli Linda-Maria Roine, julkaisi kappaleen Munaton mies, jossa puhutaan naisystäväänsä omistushaluisesti suhtautuvasta, väkivaltaisesta miehestä. ”Sä oot mies vaan lainausmerkeissä / Sun elimest ei voi puhuu ees senteissä / Melkeinpä ois selkeintä, suorilta sut kuohia / Mut annetaan mun sanojen toimia taas luotina”, Munaton mies -kappaleessa muun muassa sanotaan.

Romanitaustainen Roine kasvoi Itä-Helsingissä, jossa hän ajautui teini-ikäisenä osaksi huumeita käyttävien romanien yhteisöä. Siellä naisten alistaminen oli arkipäivää ja parisuhdeväkivalta normaalia. Roine eli itse suhteessa, jossa joutui alistetuksi ja pahoinpidellyksi. Venla Pystysen kirjoittaman, Roineen elämää käsittelevän Ei koira muttei mieskään -kirjan nimi kuvaa, millaisena nainen nähdään huumeita käyttävien romanien yhteisössä: ei aivan niin alhainen kuin koira, muttei arvoltaan ihan mieskään. Mercedes Bentson kappaleiden sanoitukset pohjautuvat Roineen omaan elämään ja hän pyrkii niillä ottamaan kantaa ja tuomaan kokemuksiaan julkisuuteen, usein provosoivin sanankääntein.

Kappaleen julkaisun jälkeen vasemmistonuori ja feministi Roine sai osakseen rajua kritiikkiä muilta vasemmistonuorilta feministeiltä. Palautetta tuli myös transmiehiltä. Kappaleen koettiin vahvistavan haitallisia sukupuolirooleja ja kappaleen sanoitusten koettiin viittaavan siihen, että ilman penistä ei voi olla mies – ja tämä nähtiin transfobisena. Keskustelu kävi kiivaana erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Roine call outattiin. Call outtaamisella tarkoitetaan erityisesti internetissä tapahtuvaa toimintaa, jossa ongelmalliseksi koetulla tavalla, esimerkiksi rasistisesti tai seksistisesti puhuva haastetaan julkisesti. Call outtaamalla pyritään saamaan call outattu ottamaan vastuu sanomisistaan, muuttamaan toimintaansa ja ymmärtämään toimintansa haitallisuus. Call out -kulttuuri pohjaa taisteluun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Julkinen call outtaaminen voi tuntua hävettävältä ja ahdistavalta, jos on pyrkinyt toimimaan oikein. Se voi myös lisätä vastakkainasetteluja – erityisesti, kun se tehdään samaa asiaa ajavien ihmisten kesken. Munaton mies -kappaleen nostattama julkinen paheksunta aiheutti Roineessa vastareaktion. Ei koira muttei mieskään -kirjassa Roine kertoo ärsyyntyneensä siihen, miten porukka, jonka oli aiemmin kokenut omakseen, kääntyi häntä vastaan. Vastareaktiona hän erosi Vasemmistonuorista, alkoi tarkoituksella ”vittuilemaan vassareille” ja kävi pyörähtämässä Kokoomusnuorten saunaillassa, joka sekään ei tosin tuntunut omalta. Call outatuksi tuleminen ajoi Roineen kauemmas yhteisöstä, johon hän aiemmin tunsi kuuluvansa.

“Call outtaamisen seurauksena alan tutkia vastapuolta, koska identiteettini on vielä hakusessa. Call outtaamisesta tulee tunne, että nämä eivät halua mua – haluaakohan joku muu? Mulla on kova tarve tulla hyväksytyksi”, Roine sanoo. “Keskustelu on mielestäni eri asia kuin call outtaaminen. Otan sen paljon paremmin.”

Call outatuksi tuleminen ajoi Roineen kauemmas yhteisöstä, johon hän aiemmin tunsi kuuluvansa.

Roine löysi lopulta itselleen porukan Vihreistä nuorista, joihin hän liittyi. Mutta vain kunhan häntä ei pyritä hiljentämään.

Call out -kulttuuri liittyy intersektionaaliseen feminismiin, eli ajatukseen siitä, että yksilöön kohdistuu samanaikaisesti erilaisia syrjinnän muotoja. Ne kasautuvat toistensa päälle: tummaihoinen nainen kohtaa syrjintää sekä sukupuolensa että ihonvärinsä vuoksi ja on siksi syrjitymmässä asemassa yhteiskunnassa kuin valkoinen nainen tai tummaihoinen mies.

Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien eteen taistelevat ovat aina nostaneet julkiseen keskusteluun haitalliseksi kokemaansa toimintaa. Sosiaalisessa mediassa call outtaaminen yleistyi, kun tummaihoiset naiset alkoivat siten puuttumaan muun muassa siellä kohtaamaansa rasismiin ja seksismiin: tuomalla julkisesti esiin tällaiset kommentit voitiin vaatia niiden esittäjää kohtaamaan sanansa ja muuttamaan käytöstään. Call outtaaminen oli heidän keinonsa puolustautua vahingollisia kommentteja esittäviä vastaan.

Call out -kulttuuri ei ole täysin ongelmatonta. Sen lisäksi, että call outtaaminen luo vastakkainasetteluja, antaa se mahdollisuuden tuomita toisia. Erityisesti sosiaalisessa mediassa toisten tekemisiin tartutaan hanakasti. Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama esitti oman näkemyksensä call out -kulttuurin haitallisuudesta Obama Summit -säätiön tapahtumassa lokakuun lopussa. Hän nosti tapahtumassa järjestetyssä keskustelussa esiin sen, miten ajan henkeen kuuluu ajatus tinkimättömyydestä. Obama puhui vallalla olevasta, sosiaalisen median korostamasta ajatuksesta, että muutos saadaan aikaiseksi tuomitsemalla – ja call outtaamalla – muita esimerkiksi väärien sanojen käytöstä. “Maailma on sotkuinen ja asiat ovat monitulkintaisia”, Obama muistutti keskustelusta julkaistulla videolla.

Sosiaalisessa mediassa asioihin voidaan ottaa kantaa nopeasti ja useilla alustoilla sen voi tehdä anonyymisti – usein vajavaisilla tiedoilla. Yksi, oikeassa paikassa julkaistu viesti voi saavuttaa valtavan yleisön. Suuren ja samaa mieltä olevan yleisön edessä julkaistu kommentti leviää helposti ja call outattu voi tulla nopeasti tuomituksi kymmenien toimesta.

Yksi, oikeassa paikassa julkaistu viesti voi saavuttaa valtavan yleisön.

Call out -kulttuuria on kritisoitu myös siitä, että se ei anna kohteelleen mahdollisuutta oppia ja muuttaa käytöstään. Munaton mies -kappaleen jälkeisen kohun aikana Linda-Maria Roine pahoitteli kappaleen sanavalintoja, mutta vastaanotto ei ollut pelkästään lempeä. “Yritin selittää, etten tarkoittanut kappaleella pahaa. Silti sanottiin, että ei auta selittää ja naurettiin, jos käytin jotain väärää sanaa”, Roine sanoo. ”Käytin Munattomassa miehessä sanoja, joiden tiesin loukkaavan kappaleen kohdetta eniten. Kun räppärinä tekee dissausbiisin, täytyy loukkaukset kohdistaa tiettyyn henkilöön. En olisi voinut haukkua sitä feministisin termein, koska ne eivät olisi vaikuttaneet samalla tavalla”, Roine kertoo.

Haitallisiin puhetapoihin puuttuminen on tarpeellista, ja vähemmistöjen kokema syrjintä tulee tiedostaa. Sillä, miten asian ilmaisee, on kuitenkin merkitystä. Roineen mielestä mediassa puhetapoihin voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota, sillä sieltä ne tarttuvat helposti katsojille. Yksityishenkilöiden kohdalla Roine korostaa keskustelun ja perusteluiden roolia.

Roine kokee, että keskittyminen yksittäisiin sanavalintoihin vie huomiota muilta asioilta. “Romanit ovat Euroopan syrjityin vähemmistö, ja jos romania kutsutaan vahingossa jollain haitallisella termillä, niin siihen todennäköisesti sanotaan vain, että ‘älä käytä tota termiä’. Romaneilla on ongelmia, jotka estävät ihmisoikeuksien toteutumisen: ei saada töitä, ei saada asuntoa, eikä voida hoitaa arjen asioita, koska ei päästä sisään kauppaan. Termit ovat pienin ongelma romaneille”, Roine sanoo.

Yritin selittää, etten tarkoittanut kappaleella pahaa. Silti sanottiin, että ei auta selittää ja naurettiin, jos käytin jotain väärää sanaa.

Kun sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa on vaara tulla call outatuksi, nousee kynnys osallistua keskusteluun. Call out -kulttuurin aiheuttama tarve miettiä omia sanojaan ja käyttämiään termejä yksipuolistaa keskustelua, sillä kaikki eivät koe voivansa osallistua keskusteluun. Keskustelun ulkopuolelle on vaarassa jäädä myös vähemmistöihin kuuluvia ja marginaalissa olevia, joiden äänen tulisi kuulua keskusteluissa.

”Täytyy olla akateeminen tai ainakin helvetin hyvä edes jossakin kielessä, jotta tietää edes perustermit. Se on ulossulkevaa. Romaneilla on keskimääräistä pienempi sanavarasto, koska suomea tai romanikieltä ei kumpaakaan puhuta täydellisesti. Niitä puhutaan useimmiten sekaisin. Sen lisäksi sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät sanat ovat tabuja”, Linda-Maria Roine sanoo. 

“Jos mun on vaikeaa päästä mukaan keskusteluun, niin miten sitten joku huumeita käyttävä romaninainen Itäkeskuksesta, joka vasta miettii, että onkohan ok, että sen mies hakkaa sitä joka päivä? Sitä syrjii valtaväestö, ja sen lisäksi se saa turpaan. Sillä on jäänyt joskus kahdeksannella luokalla koulu kesken. Sitten, kun linkkaan sen johonkin feministiryhmään ja sanon, että kerro täällä kokemuksistasi, niin se käyttää jotain väärää sanaa ja sen kimppuun hyökätään. Se on kauheeta, eikä todellakaan mitään kaikkien feminismiä”, Roine sanoo. “Jos kertoo julkisuudessa oman tarinansa, pitää pelätä, että kertooko sen jollain väärillä sanoilla”, Roine lisää viitaten siihen, miten on itse julkisuudessa kertonut omista kokemuksistaan.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, Munaton mies -kappaleen aiheuttama kohu on laantunut ja Linda-Maria Roine on vakiinnuttanut paikkansa feministisenä artistina. Miten Roine näkee kappaleen aiheuttaman kritiikin nyt? “Totta kai saa sanoa mielipiteensä, mutta se ei tarkoita, että asia on niin. Jos sanotaan, että kappale on transfobinen, niin se ei välttämättä ole. Ja jos sanon, että se ei ole transfobinen, niin sekään ei ole mikään absoluuttinen totuus. On vain näkökulmaeroja, eikä yhtä totuutta. Miettisin kyllä tekoprosessissa enemmän asiaa, mutta nimenomaan siltä kannalta, että miten joku transmies kokee sen. Ei kiinnostaisi muiden mielipiteet”, Roine toteaa.

On tärkeää ottaa vähemmistöt huomioon ja miettiä mitä, miten ja missä yhteydessä sanoo jotakin. On myös tärkeää, että ääneen pääsevät mahdollisimman monet vähemmistöjen edustajat – myös ne, joiden sanavarasto on rajallinen. Sosiaalisen median mustavalkoisuus tuo oman lisänsä keskusteluun, eikä se, mikä on oikein tai väärin ole kiveen hakattu. “Kenelläkään ei ole valtaa määritellä, että mikä on absoluuttisesti oikein ja mikä väärin”, Roine muistuttaa. “Se olisikin tosi pelottavaa.”

Yleinen

Au revoir, 2010-luku!

Kansalaiset, medborgare! Viikatemies kolkuttelee jo ovella ja haikara on käynyt matkaan: loppu on käsillä, ja kohta myös Uusi Alku. Kuten kaikki paras, paha tai paska, myös rakas 2010-lukumme on tulossa päätökseensä. Kymmeneen vuoteen ehtii mahtua paljon. 

Teksti: Akseli Rouvari Kuvat: Heidi Puomisto

Ei kuitenkaan yhtään kesäolympialaisissa saavutettua suomalaista kultamitalia. Ei hallitusta, jota ei olisi tituleerattu jatkuvasti Suomen kaikkien aikojen huonoimmaksi. Ja vielä vähemmän Ivan Puopolon esittämiä hyviä argumentteja. Vittu mikä vuosikymmen. Näin lopun hetkellä kysymys kuuluukin, mistä Ylvan naudanlihagaten vauhkoonnuttaman kepulaisen kansanedustajan nopeudella kuluneet viimeiset kymmenen vuotta tullaan tulevaisuudessa muistamaan?

Vuosikymmenen merkittävimpien tilastojen tarkasteleminen osoittaa kiistattomalla tavalla miten maailmamme muuttuu, ja ennen kaikkea kuinka nopeasti. Maailman väkiluku on kasvanut vuoden 2010 6,93 miljardista nykyiseen noin 7,74 miljardiin. Samalla yhä useammalla on pääsy kaiken tiedon ääreen internetin kasvun näkyessä käyttäjämäärien räjähdysmäisessä nousussa. Nykyään joko läppäriään tai älypuhelintaan addiktion rajapintoja hipoen näppäilee 57 prosenttia maailman väestöstä – yli tuplat vuoteen 2010 verraten. Valtava määrä siis, vaikka prosenttiosuus voi kieltämättä tästä urbaaniliberaalista länsimaisen pääkaupungin soijalattesoturin kuplasta katsottuna tuntua alhaiselta, kun elämää ilman internetiä ei tässä yhteiskunnassa käytännössä ole olemassa.

Kyseisestä 57 prosentista peräti neljä viidestä käyttää aktiivisesti eri sosiaalisen median kanavia. Internetin käyttö kytkeytyy siis yhä enenevissä määrin nimenomaan someen ja sen luomaan virtuaaliyhteisöllisyyteen. Sosiaalisen median nousu ja sen alakulttuurien kirjon räjähdysmäinen, edelleen jatkuva kasvu onkin kiistatta tämän vuosikymmenen suurimpia tarinoita. On siis ainoastaan paikallaan tutkia aihetta somekulttuurin luvatusta Shangri-Lasta, eli itseään ”internetin etusivuksi” tituleeraavasta Redditistä käsin.

Globaalin finanssikriisin keskellä alkanut vuosikymmen on päättymässä globaalin ympäristökriisin todellisen laajuuden tiedostamiseen.

Erilaisia aiheeseen liittyviä lankoja lukiessa esiin nousee alinomaa asioita kuten sosiaalisen median nousu, meemit, älypuhelimet, popularisaatio ja internetin korporatisaatio, mainstream-kulttuuri, populismi, sekä Donald Trump. Kaikki kieltämättä merkittäviä ilmiöitä. Kiinnostaviksi huomioiksi osoittautuvat tässä kontekstissa hieman aliarvostettujen trendien puolelle menevät nostot, kuten somen kollektivisoiman sosiaalisen apatian synty, hävytön self-promootio ja sen kautta narsismin evolvoituminen käytännössä välteltävästä tavoitelluksi ominaisuudeksi. Myös meemihorisontti muodostaa merkittävän kategorian käyttäjien vastauksista: rip Harambe, mumisevat räppärit, sekä pikkuorava-remixit.

Muistetaanko 2010-luvun länsimaalainen etuoikeutettu ihminen siis internetiin ja sosiaaliseen mediaan addiktoituneena kapitalistis-korporatististen monopolien orjana, joka pyrkii maailmantuskaisessa sosiaalisessa apatiassaan löytämään edes jotain merkitystä alati kompleksisesta ja epäoikeudenmukaisesta maailmasta räpsimällä selfieitä, juomalla kaljaa ja samalla täyttäen päivänsä paskoilla meemeillä ja muka-taiteellisella uniikilla indie-musalla, jota todellisuudessa kuuntelevat kaikki?

Tapahtumarikkaassa kymmenvuotisessa olemme päässeet myös kokemaan paljon. Globaalin finanssikriisin keskellä alkanut vuosikymmen on päättymässä globaalin ympäristökriisin todellisen laajuuden tiedostamiseen. Konflikteista päällimmäisinä mieleen muistuvat arabikevät, ISIS ja Syyria, Ukraina ja Venäjä, ja niin edelleen. Frederikin ura on tulossa päätepisteeseensä. Matti Nykänen kuoli. Uusi epävarmuuden aika on kohottanut katsettaan 2010-luvulla.

Epävarmuuden lisäksi 2010-luku on toisaalta tuonut meille myös aivan uutta väriä elämiimme: globaalin, laaja-alaisen ja monitahoisen huumorikulttuurin – eli meemit. Toki meemien historia juontaa juurensa jo vuosikymmenten taakse, mutta 2010-luvulla sen kehitys todelliseksi buumiksi, ja osaksi oikeastaan lähes kaikkea kulttuuria, on ollut häkellyttävää. Ikivihreistä mainstream-kuvista kuten Me Gustasta, Trollfacesta ja Bad Luck Brianista lähtien meemit ovat tulleet pitkän matkan nykyiseen lukemattomiin alakategorioihin pirstaloituneeseen huumorikulttuuriin.

Redditissä laajalti kannatusta saava mielipide on, että 2010-luvun meemien huippukohta asettuu vuoteen 2016 ja Harambe-gorillaan. 28. toukokuuta 2016 kolmevuotias poika kiipesi Cincinnatin eläintarhassa gorilla-aitaukseen, ja joutui tällöin paikallisen asukin, 17-vuotiaan Haramben retuuttamaksi. Pojan hengen puolesta pelännyt työntekijä päätyi ampumaan Haramben tapauksen aikana. Rip Harambe.

Kyseinen selkkaus on malliesimerkki 2010-luvun internetkulttuurista. Tapaus sai huomiota mediassa kansainvälisestikin, ja video sekä kuvat tapahtuneesta lähtivät trendaamaan somessa kulovalkean lailla. Sympatiat olivat lähtökohtaisesti Haramben puolella. Tästä saivat alkunsa erilaiset ”rip Harambe” -meemit, jotka eskaloituivat globaaliksi internet-ilmiöksi ottaen mitä erikoisempia muotoja, ja jonka seurauksena syntyneitä tuotoksia toistellaan edelleen. Instagramissa haulla #harambe löytyy edelleen aivan hiljattain julkaistuja kuvia.

Lohtua haetaan nykyään pullon sijasta Facebookista, särkynyttä sydäntä paikkaillaan nettitikuilla.

Toinen kiinnostava globaali sometapaus oli 4. tammikuuta 2019 Instagramiin ilmestynyt ”World Record Egg”, joka onnistui myöhemmin tavoitteessaan rikkoa sovelluksen tykkäysennätys. Alkuperäisellä kuvalla on tällä hetkellä kuvapalvelussa lähes 54 miljoonaa tykkäystä. Munan nähtiin reflektoivan jotain aitoa, poikkeuksellista ja kiinnostavaa nykyisessä sosiaalisen median kulttuurissa, jossa pyrkimyksenä on lähinnä pyrkimys suosioon, ja jossa yritykset sekä poliitikot koittavat pysyä relevantteina ja cooleina hassunhauskoilla meemeillä ja kiusallisuuteen asti jatketuilla ”ananas kuuluu pizzaan” -väittelyillä, joiden herättämässä myötähäpeässä verkkokalvoille piirtyvät lähinnä Steve Buscemin kasvot ja sanat ”How do you do fellow kids?”.

Konsumerismin, julkkiskultin ja tykkäyskulttuurin vastalauseeksi tulkittu muna osoittautui kuitenkin lopulta tekijöidensä antikristukseksi heidän sorruttuaan solmimaan kaupallisia sopimuksia munan brändäämiseksi. Koska juuri sitähän maailma tarvitsi, lisää brändejä ja aikamme uskonnon konsumerismin alttareita postmoderniin todellisuuteen, jossa juuri mikään ei ole enää aitoa tai pyyteetöntä. Kaiken ruoskinnan keskellä on toki ainoastaan kohtuullista muistaa, että munan takana olleet henkilöt tekivät jo alkuvaiheessa arvostettavan teon nostaessaan ilmiönsä avulla tietoisuutta mielenterveydestä. Munan brändi keskittyy osittain tähän teemaan edelleen.

Voiko 2010-luvun yhteiskunnassa mikään enää toisaalta ollakaan aitoa tai pysyvää, kun aikakautemme ihmistä sävyttää merkityksettömyyden tunteen luoman ahdistavan paineen tuottama halu ja pyrkimys olla jotain uniikkia, joka paradoksaalisesti tekee meistä nimenomaan sitä, mitä kaikki muutkin ovat?

Muun muassa tästä syystä noussut hipsterikulttuuri yhdistettynä someen kulminoituu alakulttuurien syntymiseen ja sosiaaliseen ryhmäytymiseen tuntemattomien kanssa – itsensä ja oman juttunsa etsimiseen. Facebookin ryhmät kuten FB-kokit, Suomen Parrakkaat-Yhteisö, Sipsikaljavegaanit – tai vaikka Aito My Little Pony kirppis – saattavat olla tänä päivänä vahvempi osa jäsentensä identiteettiä kuin kasvokkainen vuorovaikutus ihmisten kanssa. Lohtua haetaan nykyään pullon sijasta Facebookista, särkynyttä sydäntä paikkaillaan nettitikuilla. 2010-luku on todella vienyt yhteisöllisyyden käsitettä aivan uuteen suuntaan.

Mitä 2010-luku sitten jättääkään historiankirjoihin? Moninainen meditaatioleikki mahdollisen tulevaisuuden kansalaisen kenkiin asettumisesta, ja sieltä käsin muinaisen 2010-luvun tarkastelemisesta, on aina kinkkistä. Se, näyttäytyykö tämä vuosikymmen tulevaisuuden valossa negatiivisena vai positiivisena riippuu luonnollisesti siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitkä kehityskulut sekä trendit voimistuvat jatkossa.

Vuosikymmenemme negatiivisina nähtävät ilmiöt, kuten äärioikeiston nousun sekä kasvaneen poliittisen epävarmuuden ja demokratian kriisin tuomat haasteet, voivat hyvinkin määrittää suuntaa tulevalle kehitykselle ja olla 2010-luvun merkittävintä antia historialliseen jatkumoon. Tässä vaiheessa voi ainakin sanoa jo kiistattomasti, että aikamme, ja ehkä koko ihmiskunnan historian, merkittävin eksistentialistinen kriisi ilmastonmuutos tulee varmasti mullistamaan tapamme elää, sen torjunnan vaatiessa valtavia globaaleja ponnistuksia ja reformeja aivan kaikilta. Markkinat korjaavat, voisi joku sanoa. Ok boomer, sanon minä.

Toisaalta aikalaisina ja valveutuneina valtiotieteilijöinä voimme vain toivoa käsi Das Kapitalilla, että kulunut vuosikymmen on tuonut jotakin pysyvää ja positiivista osaksi maailmamme yhteiskunnallis-historiallista jatkumoa. Nähdäänkö 2010-luku jälkeenpäin vuosikymmenenä, jolloin edistys kaikesta huolimatta voitti, ja asiat kuten ihmisoikeudet, vähemmistöjen asema, sekä sukupuolten välinen tasa-arvo ottivat ratkaisevia harppauksia oikeaan suuntaan? Onko vuosikymmenemme teknologinen kehitys ja sosiaalisen median nousu omiaan luomaan aivan uudenlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja välittömyyttä, joka kaikista kiistattomista ongelmistaan selvinneenä siivittää homo sapiensin kollektiivisemmin kohti todellista ihanneyhteiskuntaa? Entä aloittiko 2010-luku sitten kuitenkin ratkaisevan positiivisen käänteen ilmastonmuutoksen torjunnassa Greta Thunbergin esimerkin käynnistämän globaalin ilmastoliikkeen kautta, via dolorosaan ja infernum pleneen askendoitumisen sijaan?

Markkinat korjaa, voisi joku sanoa. Ok boomer, sanon minä.

Tulevaisuuden arvuutteleminen on aina arvaamatonta puuhaa, ja vaatii aimo annoksen ainaista avarakatseisuutta. Mutta jos joku siinä on varmaa, niin se, että ennustamaan alkava näyttää aivan takuuvarmasti vuosien päästä täydelliseltä idiootilta kaikkien arvausten mennessä kaikessa varovaisuudessaankin aivan päin helvettiä.

Hoi siis sinä tulevaisuuden kansalainen! Olkoon tämä itseään niin valaistuneena, intellektuellina ja kaikin puolin erinomaisena ihmisenä pitävän allekirjoittaneen pyyntö nauraa tämänkin jutun tulevaisuudessa paljastuvalle kapeakatseiselle naiiviudelle, koska sen kirjottaja on kaikesta huolimatta vain pimeässä laaksossa sokkona taivaltava kirjoitustaidoton egoistinen kusipää. Ja aivan tavallinen kuolevainen, vaikkei sitä itselleen haluakaan myöntää.

Siis au revoir, 2010-luku ja tervetuloa 2020! Olen valmis.

Yleinen

Kuka luulet olevasi, pins.ku?

Mietin usein, kuka tai mikä mä olen ja sitä itse asiassa jatkuvasti selvitän. Kai mä olen jonkin sortin artisti, vaikka artisti on laaja käsite. Muuten olen kriiseilijä ja ihan samanlaisten asioiden kanssa kamppaileva kuin kuka tahansa muukin 22-vuotias. 

Teksti: Elina Riutta Kuvat: Rosa Lehtokari

Uusi EP:si Alien julkaistiin lokakuun alussa, minkälainen vastaanotto sillä on ollut?

EP:n julkkaribileet olivat äskettäin, ja siellä konkretisoitui sen hyvä vastaanotto. Oli hämmentävä hetki, kun ihmiset osasivat sanat. On tietysti tullut myös negatiivista palautetta, mutta se kuuluu tähän alaan. Olisin tosi huolestunut, jos kaikki tykkäisivät, koska en halua miellyttää ketään. Teen biisit vahvoista tunteista, niin on ihanaa, että ne tunteet heräävät kuuntelijoilla eloon.

Mistä tyyliisi kumpuaa futuristinen fiilis ja alien-estetiikka?

Ulkopuolisuus on kiehtonut mua aina ja lapsesta asti oon tuntenut, etten kuulu mihinkään. Se, mikä ei kuulu tänne, tulee muualta, niin kuin alienitkin. Samaistun siihen. Pidän niistä väreistä ja siitä visuaalisuudesta, se on miellyttävää. 

Olet entinen YouTube-sisällöntuottaja. Miten päätös lopettaa videoiden teko ja aloittaa musiikkiura syntyi?

Se oli tosi henkilökohtainen päätös, koska silloinen somepersoonani oli täysin itse luotu hahmo. Kun ymmärsin, että on mahdollisuus tehdä musiikkia, mikä vaatii oman alter egonsa, niin niille kahdelle aivan eri asialle ei vain ollut yhteistä tilaa. Nyt olen tosi erilainen hahmo – mun piti kasvaa vanhasta täysin ulos, enkä kadu sitä, koska se oli mun juttu silloin. Musa on mun juttu nyt ja on tavallaan aina ollutkin. Tää on mun kutsumusammatti.

Mitä pins.ku tekee artistiutensa ulkopuolella?

Töitä teen myös muualla, elän tosi tavallista arkea ja mulla on kääpiöbullterrieri. Teen paljon taidetta myös itsekseni. Vietän tosi tavallista ja rauhallista elämää vastapainoksi keikkailulle ja videoiden tekemiselle.

Minkä moton tai elämänfilosofian mukaan elät?

Ajattelen, että mitä jos mä kuolisin huomenna, että oonko mä tehny kaiken minkä halusinkin. Tällä hetkellä en voisi sanoa näin, koska tänään oon vain juonut teetä ja katsonut Netflixiä! Yritän myös aina ajatella, että oonko ollut mun läheisille ihmisille kiltti ja tarpeeksi läsnä.

Miten musiikista ja taiteesta tuli alun perin osa elämääsi?

Mut laitettiin 3-vuotiaana balettitunneille, jota jatkoin 15-vuotiaaksi asti. Soitin myös klassista pianoa ja mulle muutenkin tyrkytettiin taidetta paljon. Erityisesti isoäiti on aina ollut kannustamassa, että otapa kynä käteen ja mene tanssitunneille. Musiikki jäi – se on aina ollut mussa ja ollut mulle tosi yksinkertaista.

Mitkä ovat olleet käänteentekeviä vaiheita tai tapahtumia musiikkiurasi kannalta?

Käännöskohtia on joka päivä; muutun joka päivä. Lisäksi tajuan koko ajan enemmän itsestäni, tästä alasta sekä musiikista. Ehkä suurin käänne oli David Bowien musiikkivideoiden katsominen pienenä, kun mietin, että miten toi uskaltaa. Myöhemmin tajusin, ettei se oo mitään uskaltamista, vaan on oltava rehellinen itselleen.

Ketkä ovat esikuviasi?

70–80-lukujen artistit ja musiikki on aina ollut mulle tärkeetä. Silloin on ollut performanssitaiteilijoita kuten Bowie ja Elton John. Heillä on ollut niin teatraaliset showt, että he ovat olleet mielestäni enemmän eläviä taideteoksia kuin pelkkiä ihmisiä. Uudesta sukupolvesta Lady Gaga ja hänen poliittisuutensa kiehtovat myös. Se, miten hän on käyttänyt vaikutusvaltaansa, on tosi ihailtavaa. Tällaiset ääripäiden esiintyjät kiehtovat mua.

Mistä saat inspiraation musiikin tai muun taiteesi suhteen? 

Inspiraatio iskee usein unissa. Unet ovat luomisen aikaa, joten saatan vaikka herätä yöllä ja kirjoittaa biisin. Luovuus on dominoiva tila ja on vaikea selittää, mistä se kolahtaa. Lisäksi olen aina käynyt tosi paljon taidenäyttelyissä – taide herättää mussa paljon tunteita. Inspiroidun väreistä ja siksi kuvataidekin kiinnostaa.

Alien-EP:n lyriikoissa toistuu teemana nykyajalle tyypillinen deittailukulttuuri, johon usein liittyy haluttomuus sitoutua vakavampiin suhteisiin. Mitä ajattelet tästä, mistä nämä teemat kumpuavat lyriikoihin?

Se on tosi henkilökohtaista, koska itselleni on ihan sama, miten jengi deittailee, ja kenen tai kuinka monen kanssa harrastaa seksiä. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta koska meillä on niin rajattu aika täällä niin en voi ymmärtää, miksei laittaisi ihmissuhteissa kaikkea peliin ja ottaisi sitä riskiä. Mun mielestä on kaiken suola, että laittaa itsensä 110 % likoon ihmissuhteissa.

Miksi kaikkensa antamista sitten niin usein pelätään?

Meidän sukupolvi on jotenkin tosi traumatisoitunutta. Itsekin olen – ollaan synnytty kriittiseen aikaan, kun sosiaalinen media kasvoi isoksi ilmiöksi meidän ollessa teini-ikäisiä. Meidän elämät on käännetty ympäri niin kriittisessä kohdassa, että se ei ole ollut helppoa. Uskon kuitenkin, että kaikessa on lopulta kyse vain pelosta. Jos mä pelkään ihmissuhteissa koko ajan, mä myös menetän tosi paljon.

Mitä sanoisit tyypeille, jotka ajattelevat olevansa noloja?

Ite oon nolo ja se on vaan huvittavaa. Ajattelen aina, että tästä tulee hyvä tarina jälkikäteen kerrottavaksi. Mulla ei loppupelissä ole kauhean hyvä itsetunto, mutta sitten ajattelen vaan, että “fuck that!” Mä en voi muuttaa itteeni ja se täytyy hyväksyä. Itsensä hyväksyminen on pitkä prosessi, mutta ei niin vaikeaa kuin sanotaan. Oon oppinut, ettei kukaan oikeesti välitä ja on tärkeää olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät luo negatiivista ilmapiiriä.

Koetko olevasi yhteiskunnallinen vaikuttaja musiikin tai somepreesensin kautta? Haluatko vaikuttaa tai kiinnostaako se?

Kyllä mä pyrin olemaan. Se on tavallaan velvoite, että voin käyttää saamaani julkisuutta johonkin järkevään. Koen olevani samalla poliittinen vaikuttaja, koska en näe syytä, miksi en yrittäisi vaikuttaa näkemiini epäkohtiin.

Onko olemassa rajoja, joita haluat rikkoa?

Suurin asia mikä ärsyttää on se, että puhutaan artisteista ja naisartisteista, koska tällainen erottelu on tarpeetonta. Ala on tosi miesvaltainen ja tuntuu, että pitää tehdä sukupuolen takia tuplasti töitä jo nyt. Se näkyy joka päivä tekemisessä ja olemisessa. Pyrin vaikuttamaan tähän ja toivon, että asia olisi tulevaisuudessa toisin. 

Vinkkejä maailmantuskan kanssa pärjäämiseen?

Ei valitettavasti ole erityisiä vinkkejä. Maailman tilanne on ahdistava, mutta itseäni helpottaa, että taiteen kautta pääsee purkamaan ahdistusta ja paineita. Jokaisella pitäisi olla tapa purkaa painetta ja pystyä irtautumaan. Musiikki luo itselleni hetkellistä rauhan tunnetta. Toisaalta jos maailmassa ei tapahtuisi näin paljon pahaa, ei olisi taidetta eikä mitään mistä kirjoittaa.

Mistä haaveilet tulevaisuudessa?

Minulla on paljon haaveita, ja ne vaihtelevat. Haluaisin olla yhteiskuntaan vaikuttava artisti ja jatkaa itseni kehittämistä, ne ovat suurimpia tavoitteita. Lisäksi edellisen musavideoni ohjasin kokonaan itse, niin olisi kiva jatkaa ohjaamista myös muille artisteille jossain kohtaa. Yhtenä haaveena on ollut perustaa oma hyväntekeväisyysjärjestö, mutta on vaikea keksiä mikä olisi sen teema. Eniten koskettaa vähemmistöt, koska haluaisin olla äänenä sellaiselle ihmiselle, joka ei pysty tai halua itse puhua. Kuitenkin olen vasta alkukuopissa, enkä halua ottaa tulevaisuudesta liikaa paineita.

Terveisiä lukijoille vuosikymmenen vaihteeseen?

Mietin paljon miltä 2010-luku näyttää tulevaisuudessa, ja onhan tämä kaikesta huolimatta kuitenkin ollut tosi hyvä vuosikymmen, koska paljon on tehty hyvääkin. Aina keskitytään ikäviin asioihin, mutta joskus pitää kääntää kolikko toisin päin ja nähdä muutos, jota on jo saatu aikaan, sillä sitä ei saa unohtaa. 

Yleinen

Keski-iän kynnyksellä

”Röyhkeää, rietasta ja relevanttia” on ollut Groteskin tunnuslause vuodesta 2013. Vaikka seitsemän vuotta on 40-vuotiaan lehden historiassa lyhyt aika, kuvaavat nämä samat sanat osuvasti lehteä jo ensimmäisistä numeroista alkaen. Groteski on nimenä inspiroinut vaikuttamisen halua sekä nuoruuden intoa puhkuvia viestinnän opiskelijoita rohkeaan revittelyyn.

Teksti: Viivi Aliklaavu Kuva: Rosa Lehtokari

Röyhkeyden nimissä Groteski on koetellut hyvän maun rajoja. Vuonna 1989 lehti julkaisi suuren rukousnumeron, josta löytyy viestinnän opiskelijoiden iltarukous. Siinä rukoillaan Yleisradion johtoon uusia tuulia. 

 “Varjele noita Suomen herroja etteivät he nimittäisi poliittisia PELLEJÄ Yleisradion johtoon. AAMEN.” – Jouni Heinonen, G 1/89

Muita medioita on kommentoitu myös esimerkiksi WC-paperiarvostelun merkeissä. Vuonna 2002 julkaistussa arvostelussa opiskelijakriitikot arvioivat eri medioiden kuten Helsingin Sanomien ja Imagen soveltuvuutta vessapapereiksi. 

Joskus tämä röyhkeys on muistuttanut suorastaan ylimielisyyttä ja aiheuttanut ylilyöntejä. Eräs ylilyönti löytyy vuodelta 2006, jolloin Groteski julkaisi mustan huumorin pilakuvia Jorma Ollilasta, joissa Ollila muun muassa polttaa kirkon ja heittää vauvan kalliolta. Kuvien ohessa on lyhyt teksti sananvapaudesta, joka alkaa otsikolla “Jorma Ollila on tyhmä ja ruma”. Tästä ylilyönnistä päästiin kuitenkin eteenpäin olankohautuksella, vaikka tämän päivän lukijaa kuvat kauhistuttavat.

Rietas asenne Groteskissa on havaittavissa konservatiivisten rajojen ja sääntöjen kyseenalaistamisena, mikä on usein tarkoittanut rohkeaa kuvitusta sekä uskallusta puhua hyssytellyistä aiheista. Groteski on herättänyt ajoittain jopa paheksuntaa kuvillaan keskisormista, sukuelimistä ja tisseistä. 

Viimeisimpänä, mutta ei suinkaan ainoana esimerkkinä rohkeasta kuvituksesta on vuoden 2018 ensimmäinen numero teemanaan aito, jonka kannessa on kuva alastomasta ylävartalosta. Kannen lisäksi alastomuutta on kuvituksena eettisestä pornosta kertovassa jutussa. Kuvituksen suostumuksellinen ja taiteellinen ulottuvuus tulkittiin digitaalisten lehtien julkaisualustassa Issuussa sopimattomaksi, ja lopulta kyseinen numero jouduttiin piilottamaan sieltä. 

Relevantti Groteski on pyrkinyt kynsin ja hampain pysymään jatkuvasti ajan hermoilla. Vuoden 2009 nuoruus-teemaisessa numerossa Groteski julistaa kasvaneensa teini-ikäiseksi, vaikka ikää siinä vaiheessa oli jo huimat 30 vuotta. Kyseisessä numerossa toimittajat sukeltavat Kamppi-hengareiden arkeen soluttautumalla Narinkkatorin teinien joukkoon. Juttu kirkastaa käsitystä 2000- ja 2010-luvun taitteen Helsingistä, jonka moni vasta aloittanut opiskelija muistaa vain hatarasti.

“Kello on varttia yli kahdeksan perjantai-iltana ja Kampin kauppakeskuksessa lentää laatta.” – Emmi Lehikoinen, Kaisa Saario, Laura Salonen, G 2/09

Groteskin arkistoista löytyy myös välähdyksiä rakkaan ainejärjestömme Median historiasta. Median fuksit, hallituslaiset ja puheenjohtajat ovat säännöllisin väliajoin kirjoittaneet tervehdyksiään lehteen. Mieleenpainuvimpana helmenä on muistutettava, että Median 25. vuosijuhlia vuonna 1996 juhlittiin Kuppalassa Mikko Alatalo -teemalla. Vieraat saapuivat juhliin kulmikkaissa silmälaseissa ja ruutupaidoissa. Olisiko vihdoin aika ottaa perinteet vakavasti ja valita seuraavien vuosijuhlien teemaksi vaikkapa Pyhimys tai Antti Tuisku?  

“Hilpeät mikot onkivat, vetivät lompakkoa, lauloivat ja muutamat onnistuivat jopa vaihtamaan takkejaan ja vaimojaan.” – G 1/96