Arkistot

2019

Työ muiden joukossa

Mitä on seksityö? Onko se edes laillista? Groteski tapasi seksityöntekijöitä ja kyseli heiltä alasta, josta harva puhuu avoimesti ja vielä harvempi omalla nimellään. Miksi seksityöstä on vieläkin niin vaikea puhua?

Teksti: Emilia Tiainen Kuvitus: Juulia Jokinen

Seksityöllä on monta määritelmää. Osa seksi- ja erotiikka-alalla työskentelevistä katsoo seksityöksi kaiken strippaamisesta asiakkaiden panemiseen. Silloin seksityö on kattotermi, jolla viitataan muun muassa pornoteollisuuteen, eroottisiin tanssijoihin, escort-palveluihin ja prostituutioon. Osalle alan toimijoista on tärkeää erottaa esimerkiksi tanssijana toimiminen niin sanotusta full service -seksityöstä. 

Tässä artikkelissa seksityö viittaa erityisesti full service -työhön eli prostituutioon. Seksityö on terminä parempi, sillä se on neutraali ja sisältää alan ymmärtämisen kannalta tärkeän asian: sanan työ

Maailman vanhin ammatti vai naisiin kohdistuvaa väkivaltaa? 

Monen ensimmäinen reaktio kysyttäessä seksityöstä on huoli ihmiskaupasta ja pakkotyöstä. Keskustelua määrittää usein ajatus uhrista. Käsite tuo mieleen ajatuksia hyväksikäytöstä, väkivallasta ja vallankäytöstä, uhrista, objektista ja pakosta. Seksityöntekijöiden oma ääni jää kuitenkin usein keskustelussa kuulumattomiin.

Seksiä kaksi ja puoli vuotta myynyt Henna on miettinyt paljon sitä, onko hän päätynyt alalle pakon kautta. Hän on transnainen, joka maksoi seksityöllään transitionsa ulkomailla. Sieltä hän päätyi hakemaan apua kohdattuaan transfobisia asenteita hoitavalta lääkäriltä. 

“Olen jonkin verran pyöritellyt sitä vapaaehtoisuusaspektia. Periaatteessa en ollut vapaaehtoinen, vaan yhteiskunta pakotti siihen. Olisin voinut jäädä sinne transpolille ja jonottaisin varmaan vieläkin, mutta se olisi vaatinut paljon. Ensimmäisenä multa kysyttiin, että tykkäänkö leipoa pullaa ja seuraavaksi, että käytänkö seksikkäitä alusvaatteita. Lääkärin tapaamisen jälkeen masennuin. Ajattelin, että mähän kuolen sinne. Nyt prosessi on käytännössä maksettu ja lähden mielelläni muualle. Kirja sulkeutuu nyt.” 

Seksityössä en ole koskaan kohdannut fyysistä väkivaltaa.

Henna muutti lokakuun lopussa Hollantiin. Vaikka pakottavaa tarvetta jatkaa seksityötä ei enää ole, hän haluaa silti pysyä alalla. “Mut potkittiin pois Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiristä hoitajan töistä, kun aloin kyselemään oikeuksieni perään transnaisena. Lisäksi hoitajana päälleni on syljetty ja mua on lyöty niin kovaa, että hampaani lohkesi. Sen sijaan seksityössä en ole koskaan kohdannut fyysistä väkivaltaa. Siinä mä olen kontrollissa ja päätän itse, kenelle, milloin ja mitä teen.”

”Ja kun yksi näkökulma näkee mut uhrina, niin kyllä musta tuntuu, että olen itse se, joka niissä tilanteissa käyttää valtaa”, Henna kertoo. “Kerran mut on ryöstetty, mutta hänkin varoi koskemasta fyysisesti. Viron puolella keikkaa tehdessäni on tullut tekstarilla tappouhkauksia. Suomessa on useimmin kyse transfobisesta, henkisestä väkivallasta, joka jättää jäljet.”

“Toinen syy jatkamiselle on yhteisöllisyys. Missään muualla en ole kohdannut sellaisia ihmisiä, jotka hyväksyisivät mut tällaisena kuin olen. Minne tahansa menenkin, aina löytyy seksityöaktiiveja, jotka ovat valmiina auttamaan, tai jos ei muuta, niin ainakin tarjoamaan kupin kahvia.”

Kolmas syy jatkamiselle on hyvä toimeentulo. “Raha tietysti lisää vapautta. Jos puolen tunnin keikka vastaa kahdeksan tunnin työpäivää hoitajana, niin mulle jää aika paljon vapaa-aikaa käytettäväksi”, Henna naurahtaa. 

Lainsäädäntö hankaloittaa yhteistyötä

On mahdotonta arvioida, kuinka suuri osa Suomessa toimivista seksityöntekijöistä tekee pakkotyötä. Ei myöskään ole olemassa tietoa siitä, kuinka paljon seksityöntekijöitä Suomessa on. 

Kysymys parituksen uhreista on monimutkainen: “Paritus on toki ongelmallista, mutta sillä on väliä, mitä parittamisella tarkoitetaan”, selventää Tiia Forsström, joka on ollut alalla viitisen vuotta. Hän lähti alalle uteliaisuuttaan ja toteuttaakseen omaa seksuaalisuuttaan. “Paritus tarkoittaa sitä, että joku hyötyy toisen seksityöstä ilman, että se on seksityöntekijän edun mukaista. Tosiasiassa esimerkiksi meillä Suomessa paritus kriminalisoidaan kuitenkin sellaisella pykälällä, joka estää mua palkkaamasta henkilöä vastaamaan puhelimeen mun puolesta. En voi auttaa ketään kollegaani hankkimaan asiakkaita. En voi vuokrata työtilaani eteenpäin kollegoille, koska hyötyisin siitä rahallisesti. Eli se, onko mukana jotain paritukseksi tulkittavaa asetelmaa jonkun seksityössä ei vielä kerro, onko se reilua tai vapaaehtoista vai ei.”

Parituslainsäädännön on tarkoitus suojella ihmiskaupan ja pakkotyön uhreja. Parituspykälän lisäksi Forsströmin mielestä lainsäädännöstä löytyy keinoja puuttua pakkoon, vaikka paritusta koskevasta laista luovuttaisiin. “Väkivalta ja seksuaalisiin tekoihin painostaminen on kielletty rikoslaissa. Ihmiskaupan uhrien tunnistaminen on mahdollista, vaikka rikoksen uhriksi joutunut ei välttämättä tunnista sitä itse helposti. On paljon harmaata aluetta. Tämä on pääargumentti sille, miksi tähän pitäisi alkaa suhtautumaan työnä töiden joukossa. Se parituspykälä on moraalinen jäännös ajalta, jolloin ajateltiin, ettei seksityö ole työtä.”

Tähän pitäisi alkaa suhtautumaan työnä työn joukossa.

Myös Henna suhtautuu kriittisesti paritusta koskevaan lainsäädäntöön: “Yksi isoimmista syistä, miksi lähden Hollantiin on nimenomaan turvallisuus. Jos Suomessa ei olisi tällaista parituspykälää, niin jäisin mahdollisesti tänne. Jos saisi vuokrata jonkun toisen kanssa asunnon, asua siellä ja tehdä töitä yhdessä, niin jäisin ja maksaisin veroni Suomeen. Nyt meitä todennäköisesti syytettäisiin parituksesta. Lähinnä se parituslainsäädäntö pitäisi mun mielestä avata.”

Stigmaa, tasa-arvoa ja emotionaalista työtä

Seksipalveluiden myymisen oikeutuksesta käydään jatkuvasti keskustelua. Seksityöntekijän tulee maksaa veroja, mutta mainostaminen tai järjestäytyminen on tehty hankalaksi. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten seksityötä ei kohdella työnä. “Työ tarkoittaa jotain, mitä aikuinen ihminen tekee hankkiakseen elantonsa. Se ei välttämättä ole aina kivaa, mutta se on silti vapaaehtoista. Työssä pitäisi saada jotkut järkevät työehdot ja -olot, mahdollisuus järjestäytyä, tehdä sopimuksia ja hakea töitä. Silloin kokonaisuus olisi selvä”, Forsström sanoo. 

Seksin kaupallisuuden ongelmallisuus ja stigmatisointi liittyy molempien naisten mielestä laajempaan keskusteluun seksuaalisuudesta. ”Ajattelen, että stigmatonta tilannetta on mahdotonta kuvitella ilman, että suhtautuminen naisten seksuaaliseen aktiivisuuteen muuttuu. Voidaan puhua laajemmasta huorastigmasta kaupallisen seksin ulkopuolella. Tänäkään päivänä, vaikka meillä on paljon enemmän tilaa ja naiset saavat puhua seksistä ja käydä erotiikkaliikkeissä ostamassa dildoja, aktiivisen seksuaalisen halun stigma ei ole lähtenyt mihinkään”, toteaa Forsström. Toisessa työssään seksuaaliterapeuttina hän näkee ilmiötä jatkuvasti.

Sukupuolikysymys vaikuttaa myös toisella tavalla: “Koko stigmasta ei päästä eroon ennen kuin uskalletaan tunnustaa myös se tosiasia, että tämä on ainoita aloja, jossa nainen tienaa enemmän kuin mies. Kautta aikojen seksityö on ollut ala, jonka kautta naiset ovat saavuttaneet sellaista itsenäisyyttä, joka ei olisi muuten ollut mahdollista. Ja totta helvetissä se vituttaa osaa jengistä!”

Ihmiset luulevat, ettei seksi- ja erotiikka-alalla tehdä mitään eettistä harkintaa.

Seksityö on osittain myös emotionaalista työtä. Osa alalla toimivista tarjoaa perinteisten panemispalveluiden lisäksi myös esimerkiksi girlfriend experience -palveluita, joissa fokus on hellimisessä ja läheisyydessä. Tämä on yksi asia, joka vaikeuttaa seksityön hyväksymistä työksi. Forsströmin mukaan seksityöntekijän emotionaalisessa läsnäolossa ei ole kyse mistään sen kummallisemmasta kuin vaikkapa psykoterapeutin emotionaalisessa läsnäolossa. Molemmissa tilanteissa ammattilainen on asiakasta varten, ei toteuttamassa omia tarpeitaan. 

Tunteisiin ja läheisyyteen liittyvien palveluiden kaupallisuus inhottaa ajatuksena vähintään yhtä monia kuin pelkän mekaanisen yhdynnän kaupallisuus. “Tiedän, että se liittyy osittain siihen stigmaan. Ihmiset luulevat, ettei seksi- ja erotiikka-alalla tehdä mitään eettistä harkintaa. Että tämä on pelkkää rahanhimoista nussimista. Totta kai se häiritsee, jos lähtökohtana on ajatus kouluttamattomasta, itsekkäästä bimbosta, joka ei pysty mihinkään muuhun ja joka näyttelee olevansa emotionaalisesti läsnä toiselle”, Forsström kertoo. 

“Miksi jokin asia, mitä voin tehdä ilmaiseksi muuttuu pahaksi ja vääräksi, jos pyydän siitä rahaa?” pohtii Henna. “Tämä on työ, joka käytännössä pelasti henkeni, enhän mä sitä voi hävetä. Olen nyt elossa ja tyytyväinen lopputulokseen. Ei mua kiinnosta enää se stigma. Transsukupuolisena tuntuu tosi oudolta ensin tulla ulos yhdestä kaapista ja mennä heti takaisin seksityön kanssa. En enää halua sitä, olin monta kymmentä vuotta kaapissa. En ole menossa enää takaisin.” 

Kohti kriminalisointia?

Seksityöhön liittyvään stigmaan vaikuttaa valtion asenne seksityötä kohtaan. Ruotsissa seksin ostaminen kriminalisoitiin kokonaan vuonna 1999 ensimmäisenä maana Euroopassa. Ruotsin malli levisi ensin Norjaan ja Irlantiin sekä myöhemmin Ranskaan. Poliittinen keskustelu Suomessa on Pro-tukipisteen toiminnanjohtaja Jaana Kauppisen mukaan pyörinyt pitkään nimenomaan kriminalisoinnin ympärillä. 

Pro-tukipiste on seksi- ja erotiikka-alalla toimivien ihmisten oikeuksia korostava sosiaali- ja terveysalan järjestö. Järjestö on poikkeuksellinen globaalissa mittakaavassa, sillä se ei tarjoa ainoastaan lopettamiseen kannustavia palveluita, vaan auttaa myös niitä seksityöntekijöitä, joilla ei ole aikomusta tai halua lopettaa seksityötä. 

Kun Kauppinen luki Ylen uutisen Ruotsin seksityön kriminalisoinnin juhlavuodesta, hän ihmetteli, kuinka eri kokemus asioista voi olla. “Se yhteiskunta, jonka osa seksityöntekijä on, juhlii tämän pahoinvointia ja haluaa viedä sen maailmalle. Harvoin on todistajana kahdessa näin eri maailmassa. Kaikki valta oli juhlijoiden puolella: valta kertoa, että tämä on hyvä. Niillä, joille se on katastrofaalista, ei ollut mitään valtaa. Viestintä saadaan tehokkaasti laulamaan sitä säveltä.“ 

Kauppisen mukaan viime syksynä järjestetystä ruotsalaisten seksityöntekijöiden omasta seminaarista ei yksikään tiedotusväline Ruotsissa kirjoittanut mitään. ”Tutkijat eivät uskaltaneet tulla seminaariin, sillä pelkäsivät sen negatiivisia seurauksia omalle asemalleen ja työlleen.”

Vaikka Ruotsissa kerrotaan menestystarinaa prostituution kitkemisestä, seksityöntekijöiden asema jäi lainsäädännön jälkeen. Kun seksityö kriminalisoitiin, se ei todellisuudessa lakannut olemasta, vaan siirtyi piiloon yhteiskunnan varjoihin. Seksityöntekijän identiteetin paljastuessa hän saattaa menettää lapsensa tai asuntonsa ja joutua kadulle. Vaikka seksityö on viranomaisten mukaan vähentynyt, parittaminen ja ihmiskauppa ovat yhä suuremmassa roolissa. Väkivaltaa esiintyy. 

Asenne seksityötä kohtaan on Ruotsissa vihamielinen. Vuonna 2010 Jonas Trolle Ruotsin poliisista kertoi BBC:lle näkemyksiään seksityöntekijöiden asemasta: “Prostituoituna olemisen kuuluisi olla vaikeaa yhteiskunnassamme. Vaikka emme laitakaan prostituoituja vankilaan, teemme heidän elämästään vaikeaa.”

Kauppisen mukaan Ruotsissa elää vahva käsitys siitä, että seksityö on yksiselitteisesti naiseen kohdistuvaa väkivaltaa. “Jossain vaiheessa vallitsi sellainen väärän tietoisuuden teoria: jos ihminen väittää olevansa ihan ok, se johtuu vain siitä, ettei hän ymmärrä omaa kurjuuttaan. Nämä ovat rakenteellisia valtaongelmia: kuka määrittelee ja kenen ymmärrys on tärkeää. Pitäisi mennä osallisuuden suuntaan, jossa seksityöntekijöiden oma ääni tulisi yhtä tärkeäksi kuin muidenkin.”

Seksityöläisten ääni ei pääse Kauppisen mukaan Suomessa yhtä hyvin kuuluviin kuin monissa muissa maissa. ”Pohjoismaista puhutaan aina tasa-arvon ja ihmisoikeuksien mallimaina, mutta jos ajatellaan marginaaliryhmiä, niin kyllä se välillä ihmetyttää, että meillä on edelleen seminaareja, joissa puhutaan ‘niistä’. Pohjoismaiden ulkopuolella ollaan totuttu siihen, että ihmiset itse tuovat oman näkökulmansa keskusteluun.”

“Tuntuu todella oudolta osallistua sellaisiin keskusteluihin, joissa on korkeintaan yksi ‘kokemusasiantuntija’. Ajatellaan, että kohderyhmää on kuultu, jos on kuultu yhtä sen edustajaa. On aivan eri asia puhua silloin, kun esimerkiksi puolet yleisöstä kuuluu siihen ryhmään. Toivoisin, että Pohjoismaissa ihmiset kokisivat osallistumisen turvalliseksi”, Kauppinen kertoo. 

Tämä on työ, joka käytännössä pelasti henkeni, enhän mä sitä voi hävetä.

Myös Tiia Forsström sekä Henna haluaisivat seksityöntekijöiden ääntä kuuluviin. Osittain tätä varten on vuonna 2018 perustettu seksityöntekijöille tarkoitettu verkosto FTS Finland, jonka kirjainyhdistelmä tulee sanoista fair trade sexwork. Järjestäytyminen voi olla tarpeellista, sillä seksityöntekijöiden olosuhteisiin vaikuttavat poliittiset asenteet ja muutokset. 

Viimeaikaisesta kehityksestä kertoo muun muassa se, että Naisjärjestöjen Keskusliitto julkaisi yhdessä Monika-Naiset liiton kanssa viime marraskuussa kannanoton, jossa vaadittiin hallitukselta tehokkaita toimia ihmiskaupan kitkemiseksi. Yksi vaadittu toimenpide oli seksin ostamisen täysi kriminalisointi. 

“Keskustelu myös muista mahdollisuuksista pitäisi nostaa pöydälle. Jatkuva kriminalisoinnin lisääminen ei näytä tuottavan sitä ratkaisua, mitä yhteiskunta on hakenut. Olen hämmentynyt siitä, kuinka kriminalisoinnin lisäämiseen uskotaan”, Kauppinen pohtii. 

Vaikka Suomessa seksin myyminen ja ostaminen on ainakin toistaiseksi laillista, rakenteet eivät ole yksiselitteisiä. “Lainsäädäntö on helposti tunnistettava rakenne, mutta ihan yhtä paljon vaikuttaa se, kuinka lakia tulkitaan. Ulkomaalaislain pykälä 148 mahdollistaa EU:n ulkopuolelta tulevien maahanpääsyn estämisen ja maasta poistamisen niissä tapauksissa, joissa yksilön edes epäillään myyvän seksiä. Tämä ei vaadi minkäänlaisia ihmiskauppaepäilyjä.” 

“Ihmiskauppalaki edellyttää, että olemme hereillä asian suhteen, mutta ulkomaalaislain pykälä pelottaa niitä ihmisiä, joilla on riski joutua hyvin vakavan rikoksen uhreiksi Suomessa. Jos heidät raiskataan tai pahoinpidellään, heillä on korkea kynnys tehdä viranomaisilmoitus, sillä he pelkäävät pykälää ja sen suomia mahdollisuuksia maasta poistamiseen. Vaikka pykälää ei aina sovellettaisikaan, mahdollisuus siihen on olemassa. Ja tämä riittää pelon herättämiseksi. Maahantulleille seksityöntekijöille saattaa olla vakavampi asia tulla karkoitetuksi kuin joutua seksuaalisen väkivallan uhriksi”, Kauppinen kertoo.  

Jokaisella on omat rajansa 

Kuten seksissä ylipäänsä, seksityössä omien rajojen tunnistaminen ja niiden sanoittaminen ääneen on erityisen tärkeää. “Tällä kentällä on muutama sellainen kirjoittamaton sääntö, joista kaikki ovat samaa mieltä ja jotka toimivat lähtökohtina. Yksi niistä on se, että tekemisistä ja rajoista sovitaan eksplisiittisesti. Se tietysti erottaa maksullisen seksin edukseen melkein mistä tahansa muusta tilanteesta. On sovittu alku- ja loppuaika sekä kerrotaan, mistä tykätään ja mistä ei. Sekä palveluntarjoaja että -ostaja kertovat rajansa ja toiveensa”, Forsström kertoo. 

“Omia rajojani on yritetty rikkoa tosi vähän, mutta olen tässäkin kohtaa monella tavalla etuoikeutettu. Lähdin alalle hyvin aikuisella iällä ja tilanne olisi ollut ihan eri, jos olisin ollut vaikka parikymppinen. Mulla on kuitenkin kollegoja, jotka saattavat joustaa omista rajoistaan, koska niillä on sellainen alitajuinen pelko, että jos niin ei tee, siitä seuraa uhkaava tilanne.” 

Myös Henna on miettinyt rajojaan: “Koska en pitänyt itseäni seksityöntekijänä ensimmäiseen vuoteen, niin omat rajat olivat ihan hukassa. Se aiheutti sellaisia tilanteita, jotka näin jälkikäteen ajateltuna olisivat olleet vältettävissä. Nykyään sanon pelin poikki.”

Kaikille rajan vetäminen ei ole yhtä helppoa. Taloudellisessa ahdingossa kynnys venyttää omia rajojaan on todennäköisesti huomattavasti matalampi. Sama koskee esimerkiksi asiakkaiden valintaa.

Syitä palveluiden ostamiselle on yhtä monta kuin on ostajia.

Vaikka seksityö integroitaisiin täysin osaksi yhteiskuntaa, on se poikkeuksellinen ala. Seksityön säännöt ja ehdot voisivat olla haastavia kirjoittaa auki, mutta se ei Forsströmin mielestä ole syy olla tekemättä niin. “Poikkeaahan tämä monesta, mutta niin poikkeaa aivokirurgiakin. Kun puhutaan seksuaalisuuden kanssa työskentelystä, ei sitä voida täysin verrata mihinkään muuhun alaan. Silloin puhutaan hyvin intiimeistä, arkaluontoisista, emotionaalisista, kehollisista kokonaisuuksista.”

Raha ja seksin kaupallisuus eivät kuitenkaan tee seksistä vähemmän intiimiä tai henkilökohtaista. Syitä palveluiden ostamiselle on yhtä monta kuin on ostajia. “Osalla aika ei riitä deittailuun ja osalla on ongelmia, joista on vaikea puhua yhden yön hoidolle baarista. Silloin seksityöntekijä on yksi vaihtoehto. Jokaisella on myös fantasioita, joita olisi kiva toteuttaa toisen kanssa, mutta ei välttämättä oman kumppanin”, sanoo Henna. Forsströmin mukaan seksityön tekeminen ei hänestä vähennä seksuaalisuuden merkityksellisyyttä: “Ei ole mitään järkeä tavoitella tilannetta, jossa seksuaalisuus lakkaisi olemasta ihmeellistä. Se nimittäin on ihmeellistä, ihmeellisempää kuin melkein mikään muu!”

Henna ei esiinny jutussa omalla nimellään asian arkaluonteisuuden vuoksi.

————————————————–

2019

Fiktio: Valinta

Olet huoneessa, jossa on kaksi ovea. Toisesta ovesta pääset vapauteen ja toisesta joudut vankeuteen. Et tiedä, kumpi sinun pitäisi valita.

Teksti: Aino Hokkanen Kuvitus: Katri Astala

Et muista, miten päädyit sinne. Olit kai kävellyt liian pitkälle, jonkin rajan yli, saapunut kaupungin laidalle ja pudonnut siitä johonkin pehmeään. Viimeiset muistikuvasi kertoivat hiekkatien rapinasta jalkojesi alla, kun kävelit kosteassa syksyisessä yössä. Muistit myös oven. Kahva, josta olit pitänyt kiinni, oli karheaa, hiomatonta puuta. Sellaista, että siitä pelkäsi saavansa tikkuja, jotka tunkeutuisivat ikävästi käsiesi ihoon.

Olit muualla. 

Pimeä, kolkko tila edessäsi vaikutti etenevän pidemmälle kuin saatoit nähdä. Yritit huutaa. Vain kaiku vastasi hieman jäljessä, mutta ei silti pelästyttänyt sinua. Niin synkeältä kuin paikka vaikuttikin, mielesi oli keveä ja huoleton. Tuo outo lempeys kietoutui ympärillesi ja piti sinusta kiinni, kuin joku olisi kuiskannut pimeästä: ei hätää. Seisoskeltuasi siinä hetken yritit katsoa pidemmälle nähdäksesi vilauksen jostain tutusta. Silmien siristely ei kuitenkaan auttanut. Mielesi kepeydestä huolimatta jalkasi olivat jämähtäneet paikoilleen, ne seisoivat kuin kivipatsaat liimattuna kosteaan maahan. Sinua ei  huvittanut selvittää, mitä tuolla pimeydessä odottaisi.

Et olisi halunnut lähteä liikkeelle.

Ennen kuin ehdit kävellä muutamaa metriäkään, edessäsi avautui allas, jossa vesi näytti kirkkaalta ja kutsuvalta. Tuo vesi oli kirpeän turkoosia, sellaista mitä olit nähnyt oman maailmasi valkoisilla hiekkarannoilla. Kauniisti se liplatteli edessäsi ja heijasti valonsa seinille, jotka kiersivät altaan reunoja. Asetuit katselemaan tuota kaunista vettä altaan kivisille reunoille ja huomasit liikettä vedessä. Aika ajoin vedestä pulpahteli esiin pieniä kaloja, jotka ensin nousivat pintaan ja lopulta sukelsivat takaisin kirkkaan veden syövereihin. 

Pienet kalat olivat värikkäitä.

Niiden suomut olivat kirjavia, ja ihailit niiden sulavia liikkeitä. Hetkellisesti jopa rakastuit noihin pieniin olentoihin. Tarkkaillessasi kalojen leikkejä huomasit, että niiden suomuissa näytti olevan jotain tuttua: jotain, joka muistutti sinua siitä maailmasta, josta olit tänne joutunut. Katselit niitä kimaltavia, suorastaan kultaisia kaloja, ja olisit melkein voinut napata niistä yhden ja ottaa sen omaksesi – niin kauniita ne olivat. Kalat olivat kuitenkin liian nopeita. Niiden kultaiset suomut vilisivät silmissäsi, kun ne liikkuivat vedessä ylittäen toisensa vain kohdatakseen kohta uudelleen ja sujahtaakseen taas toistensa ohi. 

Rahaa, sinä ihailit rahaa.

Edelleen kalojen värikkäät suomut mielessäsi kävelit eteenpäin vailla päämäärää, vain kutkuttava uteliaisuus matkassasi. Jonkin, määrittelemättömän ja liian pitkän ajan jälkeen näit pimeän käytävän halki kulkevan valonsäteen. Silmiesi edessä pienet, sirot valokeilat paljastivat edetessään ilmassa leijuvan aineen, joka valossa näytti kimaltelevan kuin ilmassa olisi ollut tähtipölyä.

Saavuttaessasi nuo valokeilat nostit katseesi ylös.  Ylläsi avautui neliön muotoisista laatoista koottu taso, josta saattoi nähdä läpi. Niska vääristyneessä asennossa katsoit hölmistyneenä ylös ja yritit saada selvää siitä, mitä yläpuolellasi, tuon lasikaton toisella puolen, oikein tapahtui. Paljoa et nähnyt, mutta kuulit sitäkin enemmän. Klop, klop, klop. Heidän askeleensa kaikuivat ympärilläsi ja näit, miten nuo kapeat, punaiset piikkikorot etenivät tasaisen varmasti yläpuolellasi osuen aina yksi kerrallaan kirkkaaseen lasiin. Varovaisesti yritit koputtaa, mutta heistä kukaan ei pysähtynyt. Heistä jokainen jatkoi matkaansa yhtä varmasti kuin ennenkin, ja sinä mietit, miten he olivat päässeet tuon lasin yläpuolelle. 

Ehkä he olivat särkeneet sen ja kiivenneet ylös rikkoen itsensä lasin teräviin reunoihin. 

Mietteliäänä jatkoit matkaasi ja saavuit kapeaan käytävään, jonka päässä avautui näkymä johonkin, jota et näin kaukaa saattanut vielä nähdä. Kiire askelissasi kävelit tuon tiiliseinään tehdyn aukon luo ja kurkistit; alapuolellasi avautui huone, jonka seinät jatkuivat silmänkantamattomiin. Keskellä huonetta oli rulettipöytä, joka pyöri silmiesi edessä huimaa vauhtia. Välillä vauhti hiljeni ja pystyit erottamaan pöydässä kieppuvat kuvat. Näit kellotaulun ja lapsia leikkimässä ison talon pihalla. Näit lempikirjasi ja rakkaasi. Näit yöpöytäsi herätyskellon ja unohdetut juoksukenkäsi. Sinulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan tuon valtavan ruletin pysähtymistä, joten jatkoit matkaasi.

Päässäsi pyöri edelleen.

Jo ennen kuin saavut perille, aistit olevasi lähellä valintaa. Kun nuo ovet lopulta seisoivat järkkymättöminä edessäsi, tulevan päätöksen vaikeus sai sinusta otteen. Seisoit ja katselit noita kahta, täysin identtisen samanlaista ovea,  yrittäen epätoivoisesti löytää niistä edes pienen pientä eroavaisuutta. Et erottanut mitään, mikä olisi tehnyt valintaasi yhtään helpommaksi. Päätit siirtyä lähemmäksi, yrittää tunnustella ovien sileää pintaa. Ne molemmat kiilsivät metallin tavoin, ja ne oli maalattu tummanpuhuviksi, lähes mustiksi. Ovien kahvat olivat kylmää terästä, sellaista, johon pakkasella et tohtisi edes koskea. 

Päätös oli vaikea.

Yritit epätoivoisesti tuntea jotain, joka auttaisi sinua päättämään. Vilkaisit taaksesi, mutta siellä ei näkynyt enää mitään. Olit yksin, näiden ovien edessä, valmiina astumaan toisesta ulos, kun vain olisit tiennyt, kummasta sinun oli tarkoitettu astuvan. Etkä edes tiennyt olisiko se tarkoitettua vai puhdasta sattumaa, jos valitsisit oikean oven. Toisaalta olit valmis lähtemään tästä kolkosta luolasta mahdollisimman pian, toisaalta mieltäsi kaihersi päätöksesi seuraukset. Ainoa asia, mistä olit varma, oli se, että molempia ovia et voisi valita. 

Hitaasti painoit kätesi kylmälle kahvalle ja astuit ulos. 

2019

Kihelmöintiä kuiskinnasta

Istut koulunpenkillä, ja opettaja kumartuu viereesi. Hän kuiskuttaa korvasi juuressa, ja lämmin kihelmöivä tunne lähtee kulkemaan päätä ja niskaa pitkin. Kuulostaako tutulta?

Teksti: Pilvi Nikarmaa Kuvitus: N. Loukimo

Edellä kuvailtu tilanne on monelle varhaisin muisto ASMR-kokemuksesta. ASMR (Autonomous Sensory Meridian Response) kuvaa ilmiötä, jossa tietty audiovisuaalinen ärsyke aiheuttaa kihelmöiviä tuntemuksia lähinnä pään ja niskan alueella. Kihelmöintiin liittyy hyvän olon ja rentoutumisen tunteita. Epävirallisesti aivo-orgasmiksi kutsutun reaktion voi aiheuttaa esimerkiksi kuiskaus, hiusten harjaaminen tai naputtelu. Mutta mihin ASMR perustuu, ja millaisia vaikutuksia ilmiöllä voi olla?

Ilmiötä on tutkittu suhteellisen vähän, eikä kihelmöinnille ole löydetty fysiologista selitystä. Reaktion on spekuloitu johtuvan esimerkiksi tietyn ärsykkeen aiheuttamasta pienen pienestä kohtauksesta aivoissa. Niissä harvoissa tutkimuksissa, joita aiheesta on tehty, on kuitenkin löydetty empiiristä tukea väitteille ASMR-videoiden miellyttävistä vaikutuksista. 

Sheffieldin ja Manchester Metropolitan -yliopistojen vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa ASMR-videoita katselleet raportoivat kontrolliryhmää useammin kokemuksia kihelmöinnistä, lisääntyneestä rauhallisuudesta ja toisaalta innostumisesta, vähentyneestä stressistä ja surullisuuden tunteesta. Useimmin reaktion laukaisivat pehmeä puhe, hiuksilla leikkiminen tai niiden harjaaminen, kuiskailu ja läheinen henkilökohtainen huomio. 

Tutkimuksen toisessa osassa havaittiin itseraportoitujen tuntemusten lisäksi myös fysiologisia reaktioita. ASMR-videoita katselleiden syke laski ja ihon sähkönjohtavuus lisääntyi verrokkiryhmään verrattuna. Laskenut syke erottaa ASMR-kokemuksen esimerkiksi musiikin aiheuttamista kylmistä väreistä, joihin liittyy sykkeen kohoaminen.

Toisia ASMR-videot auttavat nukahtamaan, toisille niistä voi olla hetkellistä apua myös masennukseen tai kroonisiin kipuihin. Swansean yliopiston vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa masennusta sairastavat osallistujat raportoivat väliaikaisesta mielialan kohentumisesta ASMR-videoita katseltuaan. Kroonisesta kivusta kärsivät puolestaan kertoivat olotilansa helpottuneen jopa tunneiksi videosession jälkeen.

Kaikkia ei kuitenkaan ole siunattu mahdollisuudella kokea aivo-orgasmi. Toisissa kihelmöiviä hyvänolon tunteita herättävät äänet ovat toisille yhdentekeviä tai jopa vastenmielisiä. Erityisen ikävä kokemus on misofoniasta kärsiville. He ovat neurofysiologisesti herkistyneitä arkipäiväisille äänille ja voivat ajautua raivon partaalle esimerkiksi maiskuttelusta tai rapistelusta. 

Misofonian ja ASMR:n on myös spekuloitu olevan yhteydessä toisiinsa. Swansean yliopiston tutkimuksessa ilmiöillä todetaan olevan selviä yhteneväisyyksiä: molemmissa ihmisen toiminnasta syntyvät äänet synnyttävät automaattisia reaktioita. Tutkimus vihjaa myös, että molemmat ilmiöt voivat olla yhteydessä synestesiaan eli aistien sekoittumiseen. On mahdollista, että ASMR ja misofonia ovat saman spektrin kaksi ääripäätä. Tolkun ihmiseltä molemmat voivat jäädä kokematta.

2019

Suorittamisen syöksykierteessä

Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner

Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla. 

Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta. 

Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.

Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.

Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?

Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.

2019

Yksilönä yksin ilmastonmuutoksessa

Ilmastokeskustelu hallitsee mediatilaa, ja yksilön valinnat ovat syynissä. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n sekä muiden organisaatioiden julkaistessa ajankohtaista dataa ilmaston ja ympäristön kriisiytyvästä tilanteesta paineet muuttaa kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä kasvavat. Tämä tarkoittaa väistämättä ihmisten elintapojen ja kulutustottumusten mukauttamista uuteen pakottavaan tilanteeseen. 

Teksti: Aku Houttu Kuvitus: Martta Kiikeri

Muutoskeskustelu käy kiivaana jopa suurimmissa uutismedioissa. Yksilölle kerrotaan tarinoita vähäpäästöisesti elävistä erakoista sekä ohjeita, kuinka ostaa kestäviä vaatteita ja näin vähentää roskamuodin kulutusta. Tiedostavimmissa kaveriporukoissa ilmapiiri on paheksuva punaisen lihan syöntiä ja erityisesti lentämistä kohtaan. Samalla pitäisi osallistua ilmastomarsseille ja lakkoilla, jotta politiikka muuttuisi.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi. Ei ole ihme, että samaan tapaan kuin työllistyminen ja menestys ovat ihmisestä itsestään kiinni, niin ovat myös ilmastoteot. Ihmiset kuitenkin ahdistuvat epäonnistumisessaan ja kokevat huonoa omatuntoa, kun sortuvat jälleen halvan vaatteen ostoon tai ajan säästämiseen lentomatkalla. Kaikkihan tässä on kiinni yksilöstä, jonka pitäisi olla vahvempi kuin kulutuskulttuuria ylläpitävät rakenteet.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi.

Ilmastokriisin ratkaisussa keskeisessä osassa on päästöjen vähentäminen. Merkittävin osin se täytyy tehdä muuttamalla ruokatottumuksia kasvispohjaiseksi, pääsemällä eroon fossiilisista polttoaineista liikenteessä ja energiantuotannossa sekä vähentämällä edellä mainittujen tarvetta. Lisäksi tarvitaan ehdottomasti myös merkittäviä muutoksia turhan materiaalin kuluttamiseen, mikä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja. Miksi siis kulutamme, vaikka sen tuhoisuus on tiedossa? Miksi yksilö ei pääse eroon kulutuksesta?

Kulutuksesta

Norjalaissyntyinen yhteiskuntatieteilijä Thorstein Veblein tutki ihmisen kulutusta ja sen syitä jo sata vuotta sitten. Hän lähti tekemään vertailua primitiivisten yhteisöjen tavoista koristella kehojaan esimerkiksi erilaisilla ihomaaleilla. Tällä ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta, vaan sitä tehtiin ainoastaan paremman statuksen saavuttamisen ja siitä viestimisen takia. Samoin tavoin nyky-yhteiskunnassa omaa asemaa pyritään osoittamaan kulutuksella. Joko ostetaan merkkivaatteita tai ajetaan luksusautoilla.

Vebleinin eläessä tällaisen luksuksen ostaminen, jota hän kuvaili “kerskakulutukseksi” oli vain varakkaimman eliitin etuoikeus, mutta nykyisin se on laajentunut kattamaan suurta osaa taloudellisesti vauraiden maiden väestöstä. Siksi voidaan puhua halvan pikamuodin “demokratisoivasta” vaikutuksesta, jonka on mahdollistanut vaatetuotanto halvemman työvoiman maissa, joissa päästökriteerit ja ympäristönsuojelunormit ovat huonosti valvottuja tai puuttuvat kokonaan.

Tavallisen kansan matkima eliitti keksii koko ajan uusia tapoja ja pukeutumistyylejä, joiden takia pukeutumistrendit osaltaan muuttuvat ja pikamuotiketjut vaihtavat mallistojaan. Veblenin tutkimuksista johdetut ajatukset eivät kuitenkaan kokonaan selitä kulutuskäyttäytymistä. “Primitiivisten” tapojen lisäksi kulutusta ja kulutustarpeita voidaan lisätä sekä luoda riippumatta toisista ihmisistä. Varsinkin suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä. Tällaisen ajatuksen esitti yhdysvaltalainen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Tämän jälkeen mainonnan merkitys on kasvanut huomattavasti koko maailmassa ja siihen käytettävät rahasummat ovat nousseet tähtitieteellisiksi.

Suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä.

Konsumeristisen kulttuurin ylläpito on yksi keskeisistä syistä ilmastonmuutokseen vaadittavien tekojen viivästymisestä. Ympäröivässä yhteiskunnassa liikkuessa ihminen kohtaa koko ajan kulutukseen kannustavaa mainontaa: metron liukuportaissa, bussin kyljessä ja kadun valotauluilla. Suurista urheilutapahtumista, kuten amerikkalaisen jalkapallon Super Bowlista, pienempiin viihteenkulutuksen muotoihin, kuten elokuvissa käymiseen: mainonnalle altistuu tunneittain.

Ei siis mikään ihme, jos tiedostava kuluttaja kokee suurta ahdistusta ja ristiriitaa arjessaan, kun vähän väliä vilkaistava kännykän näyttö näyttää yhä personoitumpia mainoksia, mutta samalla kulutusta tulisi vähentää. Tämä voi kokonaan estää yksilöä huomaamasta omien tekojensa ilmastovaikutuksia.

Lobbauksesta 

Käyttäytymiseen ja tottumuksiin liittyvän kulttuurin muuttaminen on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä se on lähivuosina? Sinänsä itsestään selvistä ja selkeistä politiikkaratkaisuista joudutaan taistelemaan, vaikka esimerkiksi Suomessa lähestulkoon kaikki poliittiset puolueet ovat sitoutuneet IPCC:n ja laajan tiedeyhteisön suositukseen vähentää päästöjä, jotta ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä 1,5 asteeseen. Kuten lentoverokansalaisaloitteen huima loppukiri 50 000 allekirjoitukseen osoitti, löytyy rajuillekin ratkaisuille tukea. Hyvin usein jotain tapahtuu päätöksentekoprosesissa, joka ei aina vastaa kansan tai tieteellisten tulosten vaatimaa politiikkaa. Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle. Päättäjiin kohdistuva vaikuttaminen ei olisi miljardibisnes, ellei sillä todella kyettäisi vaikuttamaan päätöksentekoon.

Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle.

Lobbaus ei itsessään ole kielteinen ilmiö, vaan monessa tapauksessa parantaa päätöksenteon laatua. Lobbausta tekee myös laajasti eri yhteiskunnan osat liike-elämästä kansalaisjärjestöihin, jolloin eri intressit pääsevät vaikuttamaan. Kuitenkin resursseilla on suuri merkitys siinä, kuinka paljon ja tehokkaasti on mahdollista vaikuttaa. Lobbauksessa korostuvat eri sektorien erot ja se, missä rahaa liikkuu. Monikansalliset suuryritykset hallitsevat usein lobbaustilastoja rahamääräisesti niiltä osin, kun käytetyt summat on listattu ja toiminta on julkista. 

Avoimuuden vuoksi EU ylläpitää avoimuusrekisteriä, missä on lueteltuna eri toimijoita, jotka vaikuttavat sen päätöksentekoon. Sinne on listattu edunvalvontaan käytettävän rahamääriä arvioina. Eroja näkyy, kun tarkastellaan esimerkiksi maailmanlaajuisesti näkyvästi ilmastonmuutosta vastaan taistelevan Greenpeacen käytettyä rahamäärää ja verrataan sitä kahteen suureen kansainväliseen energiayhtiöön, Shelliin ja ExxonMobiliin. Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseen lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen, Shellillä yli 4,5 miljoonaa ja ExxonMobililla lähes 3,5 miljoonaa euroa. Lisäksi on vielä lukuisia muita fossiilisen energia-alan etuja ajavia toimijoita, jolloin yhteenlasketut vertailuluvut ovat huomattavasti suuremmat verrattuna ympäristöjärjestöihin.

Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseensa lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen.

Kuinka laajasti lobbaus sitten voi torpata tarvittavia muutoksia? Globaalia ratkaisua päästöjen vähentämiseen neuvoteltiin kansainvälisessä politiikassa jo 1990-luvulla. EU:ssa tällä hetkellä voimassa oleva päästökauppa on seurausta tästä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös päästövero, jolloin päästäminen olisi ollut yhtä kallista kaikkina hetkinä eikä päästökaupan tapaan vaihtelevaa. Kuitenkin valtioiden välisessä politiikassa Yhdysvaltain puolustamat liike-elämän intressit voittivat, ja syntyi markkinaehtoinen ratkaisu. Saastuttavan teollisuuden intressien voittaminen olivat seurausta lobbauksen onnistumisesta.

Huolimatta konsumeristisen kulttuurin ylläpitämästä mainonnasta tai ilmastomyönteistä poliittista päätöksentekoa sabotoivasta lobbauksesta, on ilmastotekoja tehtävä yksilötasolla nyt. Rakenteet on tiedostettava ja niitä on aktiivisesti muokattava. Koska ilmastonmuutos ei odota, on toimittava joka hetkessä. On kyseessä sitten äänestyspäätös, kulutuksesta karsiminen tai vaikka oman pankkinsa painostaminen ilmastoystävälliseen sijoitustoimintaan.