Oisko heittää yhtä?

Teksti: Viivi Aliklaavu Kuvat: Anni Rossi

Senaatintori häämöttää edessäni. Vuosi sitten sama paikka oli täynnä jouluvaloin koristeltuja pieniä mökkejä ja toppatakkeihin pukeutuneita turisteja. Nyt se ammottaa tyhjyyttään.

Kaupunki on pystyttänyt torin kulmaan joulukuusen. Kuusi on valtava, mutta suurten rakennusten varjossa se näyttää säälittävän pieneltä. Sen juhlallinen väkinäisyys tuntuu tässä tilanteessa karulta vitsiltä.

Senaatintorin keskellä olevan patsaan portailla istuu kaksi teinityttöä tupakalla. Heidän kätensä ovat punaiset ja tärisevät joulukuun tasaisessa harmaudessa.

Tytöillä on kasvot täynnä lävistyksiä, ja heidän mustat farkkutakkinsa ovat hakaneulojen ja bändilogojen peittämät. Ymmärrän täysin, miksi tytöt ovat halunneet uhmata liikkumiskieltoa ja tulleet keskustaan tupakalle. Tässä tilanteessa pukeutumista punkimpaa on olla ulkona. Minuakin turhauttaa.

Haluan takaisin entisen elämäni, mutta paluuta ei ole. Minua suututtaa tämä tyhjyys ja yksinäisyys. Olen vihainen kavereilleni, jotka ovat unohtaneet minut. Ruudun välityksellä halit ja kauniit sanat tuntuvat kaukaisilta. Minut on jätetty yksin.

Tuntuu samalta kuin muutama kesä sitten erotessani kumppanistani, mutta tällä kertaa kaikki ympärilläni kärsivät samasta erosta. Eivät entiset kumppanit voi auttaa toisiaan eroamisen prosessissa. Erosta on päästävä yli ilman entistä rakkautta. Tällä kertaa tukenani on vain jäätelö pienen yksiöni pakastimessa Piritorin kulmalla. Ei ole ketään lohduttamassa.

Sairastaa, sairastuttaa, ihan sama, minua ei enää kiinnosta. Punkkariteinien tapa olla välittämättä on hengittää tupakansavua salaa vanhemmiltaan. Ehkä myös minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tupakalle.

Poltin viimeksi tupakkaa, kun täytin 18 vuotta. Kävin silloin paljon baareissa, ja polttaminen kuului kuvioihin. Tuskin yksi tupakka sen pahempaa keuhkoilleni tekee kuin nämä kaksi kierrosta tartuntaa, joista keuhkoni ovat toipumassa. 

”Hei, oisko teillä heittää yhtä?”

Teinit tuijottavat minua kuin olisin menettänyt järkeni. Yleensä asetelma on toisinpäin: he ovat tottuneet keräämään rohkeutensa kysyäkseen tuntemattomalta aikuiselta kadunkulmassa saisivatko yhden röökin. Löydettyään muutaman tupakan he piilottavat ne tarkasti vanhemmiltaan.

En ole ainoa, joka huomaa epätavallisen valta-asetelman. Myös tytöt ovat hämillään. Tällä kertaa minä olen anelija, kerjääjä. Minun nautintoni on näiden nuorten tyttöjen vallassa. Ei ole tuttua kuviota, jota seurata. Mitä vain voisi tapahtua, mutta kaikki on silti ennalta arvattavissa. Me ihmiset emme oikeastaan ole niin monimutkaisia kuin luulemme. Aralla äänellä toinen tytöistä vastaa:

”Sori, meil on vaan tää yks puokkiin.”

Ehkä ihan hyvä näin. En koskaan oikeastaan edes pitänyt tupakasta. Nautin ainoastaan sen luomasta yhteisöstä. Tupakansavun varjolla oli helppo aloittaa keskustelu tai lopettaa edellinen. 

Viimeisten kuukausien aikana entinen yhteisö ympäriltäni on kadonnut. Kaikki ovat omissa koloissaan piilossa yhteiskunnalta, läheistensä keskellä. Minulla ei ole ketään, jota jaksaisin päivästä toiseen. On kavereita ja vanhemmat, mutta kaikki tuntuu niin etäiseltä, että ennemmin olen omissa oloissani.

Etäisyys suututtaa minua. Haluaisin olla keskellä. Haluan olla elossa. Minun tekee mieli huutaa, mutta en halua varmistaa teinien uskoa hulluudestani. He ovat tässä hetkessä läheisin ihmiskontaktini. Suljen kivun sisälleni ja pidätän hengitystäni. Tiedän, etten voi kuolla hengityksen pidättämiseen, mutta silti paniikki iskee muutaman kymmenen sekunnin jälkeen. En pysty pidempään, tarvitsen ilmaa. 

Haukon happea paniikissa ja avaan silmäni. Ensimmäinen näkyni on valkoinen kirkko, joka hohkaa kylmyyttä. Lähden kävelemään kohti Tuomiokirkkoa. Askeleeni nopeutuvat itsestään ja pian huomaan juoksevani portaita täyttä vauhtia. En tiedä, kuka minua ohjaa. Kylmä ilma pistää kurkussani, mutta se ei ole epämiellyttävää. Tuntuu hyvältä tuntea.

Istahdan Tuomiokirkon etuoven eteen. Ovi on suljettu, vaikka ennen sunnuntaisin tähän aikaan kirkko oli täynnä ihmisiä. Nyt tämä pyhäksi ymmärretty rakennus ammottaa tyhjyyttään. Ehkä Jumalalla on omat bileet alttarin takana, kun kukaan ei ole katsomassa. Olen varma, että kymmeniä tai satoja vuosia sitten hädän keskellä Jumala ja muut jumalat ovat olleet kiireisempiä. Tämän päivän ihminen antaa Jumalalle oman karanteenin, oman rauhan olla yksin.

Aivan kuin kuulisin urkujen soittavan hiljaa surullista melodiaa.

Ohitseni vipeltää jokin. Se on orava, joka on eksynyt kaupungin keskelle. Nyt meitä on neljä: minä, orava ja punkkariteinit. Orava pysähtyy muutamaksi sekunniksi katsomaan minua. Haluaako se ruokaa vai ihmetteleekö vain?

Orava jatkaa juoksuaan ja katoaa tien toiselle puolelle. Pysähtyminen johtaa uuteen liikkeeseen. Orava tasapainoilee pysähdyksen ja liikkeen jatkumossa. Ainoastaan kuolema saisi oravan pysähtymään lopullisesti paikalleen. Luonto ei koskaan ole täysin paikallaan, kuolema ja syntymä ovat osa elämän liikehdintää. 

Me ihmiset yritämme järjestää kaiken pysyväksi, vaikka mikään muu ei elämässä ole yhtä varmaa kuin liike. Rakennukset pysyvät vuosia paikallaan. Senaatintorilla on edelleen Venäjän entisen keisarin patsas.

Jäämme jumiin omiin keksintöihimme, kun kuvittelemme luovamme jotain luontoa korkeampaa. Rahan illuusio on ottanut vallan hyvinvoinnistamme. Nettikaupat ja kulutushysteria taistelevat pysyäkseen hengissä kovempaa kuin ikäihmisen sydän. Unohdamme olevamme osa luontoa, jossa mikään ei ole pysyvää.

Hymy nousee huulilleni. Minulla ei ole mitään syytä olla iloinen, mutta en jaksa enää olla ahdistunut. Olen ollut niin kauan paikallani, ettei se ole enää paikallaan oloa vaan taistelua. Olen kahlinnut ahdistukseni syvälle mieleeni, mutta ahdistus ei antaudu. Se ei halua pysyä paikallaan, vaan rimpuilee päästäkseen vapaaksi. Olemme ahdistukseni kanssa jatkuvassa kamppailussa. Kamppailumme on väkivaltaista liikettä, joka ei johda mihinkään suuntaan. On aika irrottaa kahleet.

Oravaa ei kiinnosta ihmisten ongelmat, se jatkaa matkaansa. Punkkarit ovat edelleen matkalla kohti muutosta ja kapinaa. Kaikki jatkaa liikettään. Nousen seisomaan ja lähden kävelemään kotiin päin. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen haluan tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *