Häpeäleimalla eli sosiaalisella stigmalla tarkoitetaan yhteisön negatiivista ja ennakkoluuloista suhtautumista henkilöön tai ryhmään. Usein ennakkoluulot ovat perusteettomia. Groteski haastatteli neljää ihmistä, jotka ovat kokeneet joutuneensa leimatuiksi. Jokainen heistä halusi esiintyä omalla nimellään.
TEKSTI Erik Räsänen
”Ollessani kalju minun oletettiin olevan lesbo. Minua verrattiin Britney Spearsiin. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että naisilla on pitkät hiukset ja miehillä lyhyet, joten lesbo-oletukset johtunevat siitä.
Kerran baarissa kalju nainen tuli kehumaan hiuksiani (tai hiuksettomuuttani) ja alkoi yhtäkkiä puhua valkoisten ylivallasta. Menin lukkoon enkä tiennyt mitä sanoa. Se oli yksi syy, miksi en enää haluaisi olla kalju.
Hiuksista ei voi arvata ihmisen seksuaalisuutta. Homoseksuaalien naisten keskuudessa lyhyt tukka tai kalju saattavat toki olla yleisempiä, mutta heteronaisillakin voi olla lyhyet hiukset tai kalju. Natsismioletusta en ymmärrä, ei kaljuista miehistäkään oleteta sellaista! Naisten kaljujen yleistyessä nämä ennakkoluulot ovat ehkä vähentyneet.”
– Sonja, päänsä kaljuksi ajellut nainen
”Yksinhuoltajana olen huomannut joutuvani kantamaan jonkinlaista epäonnistujan stigmaa. Minun luullaan olevan kahden vanhemman perhettä kyvyttömämpi tarjoamaan lapselleni tasapainoisen ja hyvän elämän. Nuori ikäni pahentaa ihmisten ennakkoluuloisuutta. Etenkin odotusaikana minut nähtiin epätasapainoisena ja vastuuttomana, naiivina nuorena, joka ei takuulla tule kovin hyvin pärjäämään.
Joskus olen kohdannut jopa syyllistämistä siitä, että olen yksinhuoltaja. Ikään kuin minussa olisi täytynyt olla jotain perusteellisesti vialla, koska minut oli jätetty yksin lapsen kanssa.
Yksinhuoltajan oletetaan olevan säälittävä ja emotionaalisesti särkynyt. Deittaillessa joudun ensitöikseni kumoamaan ennakkoluuloja yksinhuoltajaäideistä. En olekaan ’helppo’ tai epänormaalin tarvitseva. Olenkin älykäs, hyvin pärjäävä, tasapainoinen ja kunnianhimoinen nainen, eikä se, että minulla on lapsi, muuta sitä millään tavalla.
Ennakkoluuloista epäoikeudenmukaisimpana ja loukkaavimpana olen kokenut oletuksen vastuuntunnottomuudesta, sillä todellisuudessahan tässä on kyse vastuun kantamisesta.
Nuoren yksinhuoltajaäidin negatiivinen stigma tarttui itseeni häpeän tunteena, josta eroon pääsyä joudun vielä pitkään työstämään, vaikka tiedänkin, ettei häpeään ole pienintäkään syytä.”
– Weera, nuori yksinhuoltajaäiti
”Yleisin ennakkoluulo adoptoitua kohtaan on, että hänen oletetaan automaattisesti olevan ulkomailta adoptoitu. Ulkomailta adoptoiminen on ehkä enemmän pinnalla kuin kotimaan sisällä tapahtuvat adoptiot. Tuntuu, että esimerkiksi tv-ohjelmissa adoptio automaattisesti tarkoittaa muualta Suomeen adoptoitua lasta.
Kerran tapasin baarissa miehen, jonka kanssa keskustellessa mainitsin olevani adoptoitu. Mies kivenkovaan väitti, etten varmasti
ole suomalainen, koska olen adoptoitu.
Kyllä olen. Samoin minulle on väitetty, että biologisen siteen puuttuessa veljeni ei olisi mikään ’oikea’ veli. Kyllä hän on.”
– Katri, lapsena adoptoitu
”Kohtaan aseistakieltäytyjänä yllättävän harvoin ennakkoluuloja, mutta se voi johtua kaveripiireistäni, joissa totaalikieltäytyminen on enemmänkin mielenkiintoa herättävä teko.
Joskus olen törmännyt sellaisiin luuloihin, että totaalikieltäytyjä on realismin kieltävä idealisti ilman kosketusta todellisiin turvallisuusuhkiin. Nämä uskomukset kumpuavat varmaankin Venäjä ja Nato -diskursseista, geopoliittisesta sijainnistamme ja sodasta perinteisenä konfliktien ratkaisukeinona. Keskustelu Venäjästä tuntuu aina sisältävän pelon sodasta.
Sota on usein oire yhteiskuntien muista ongelmista. Yhtenä suurimpana ongelmana on ekologinen katastrofimme. Jos käyttäisimme yhteiskunnan varoja enemmän ongelman syiden ratkaisemiseen, emmekä seurauksien hallintaan (kuten sotimiseen), ympäristöongelmia voitaisiin ratkaista. Siihen haluan vaikuttaa.”
– Kim, totaalikieltäytyjä
