En ymmärrä, siis olen

Mitä jos se olisikin taide, joka valvottaisi? kysyy Arda Yildirim.

Kävin katsomassa Kristian Smedsin ohjaaman Tabun. Itkin ja liikutuin. Ajatukseni harhailivat Veljeni Leijonamielen kirsikkapuiden täyteisessä Nangijalassa, Kalevalan Tuonelassa sekä kuoleman kauneudessa. Tunsin kuoleman ihollani enkä pelännyt. En ollut koskaan nähnyt pimeyttä sillä lailla, kuin näin Kansallisteatterissa 8. marraskuuta.

Meitä oli seitsemän. Silti tuntui, että olin meistä ainoa, joka lähti esityksestä kotiin mieli täynnä kysymyksiä. Monet näyttivät pikemminkin ahdistuneilta ja turhautuneilta itseensä.

”Siis oonko muka jotenkin tyhmä?”

”Eihän tosta jäänyt mitään mieleen!”

”Visuaalisesti joo nättii, mut mitä muuta? Asioitahan vaan heiteltiin eikä yhtään selitelty!”

Kristian Smedsin ohjaama sekä Seela Sellan ja Pekka Kuusiston tähdittämä Tabu käsittelee Timo K. Mukan samannimisen teoksen pohjalta usein, kulttuurista riippumatta, tabuna pidettyä uskontoa ja kuolemaa. Teos on kuin sinfonia eriluonteisine osineen. Se palaa aina päämotiiviin tunnistettavan, katsojassa ilmenevän tunteen muodossa. Smeds on tapansa mukaan hyödyntänyt valojen ja äänien potentiaalista energiaa ja voimaa sekä heittää paljon kysymysmerkkejä ilmaan. Hän luottaa katsojan omaan arvostelukykyyn ja siihen, että kaikilla on jonkinlainen suhde uskontoon, tai ainakin mielipide siitä.

Onko meille tuputettu liikaa taiteen virtaviivaisuutta? Emme tunnu osaavan purkaa taidetta osiin, emmekä välttämättä haluakaan. Aristotelinen alku, keskikohta, kliimaksi ja loppu -tarinankerronta on yhä vallitseva. Voimme tästä kiittää myös Hollywoodin ah niin ennalta-arvattavia kassamenestyksiä.

Se, ettei lähde teatterinäytöksestä, tanssiesityksestä tai taidegalleriasta ongelman kohdanneena ja sen käsitelleenä, on kuin saisi yksiosaisen lelun kindermunasta. Olemme tottuneita saamaan vastauksen heti, ilman prosessointia. Ja mikäli tie valaistumiseen on pitkä, on sen kuitenkin oltava maksimissaan esityksen kestoinen.

Väitän, että suurin osa ihmisistä pakenee vieläkin taiteen pariin rentoutuakseen ja nollatakseen. Kaikki ajatustyötä vaativat projektit ja ryhmätyöt heitetään hetkeksi ikuisuuslimboon, ja pimeään saliin mennään vuodattamaan kitkuiset kyyneleet tai nauramaan suut kipeäksi. Emme kaipaa hämmennystä taiteen parissa.

Mitä jos se olisikin taide, joka valvottaisi? Mitä jos ärsyyntyisit kynsinauhojen repimiseen asti monitulkintaisesta elokuvan lopusta? Mitä jos kokisit äärimmäistä euforiaa ratkaistuasi vihdoinkin kryptisen henkilöhahmon motiivin?

Taiteen jaotteleminen korkeaan ja matalaan kulttuuriin on jo kaikille tuttu ja fossiloitunut keskustelunaihe. Viime aikoina on kuitenkin puhuttu paljon esimerkiksi televisioviihteen äärimmäisyyksien vahvistumisesta. Maksulliset viihdekanavat suoltavat monimutkaisia ja tarinallisesti mielenkiintoisia ”laatudraamoja” sekä ajankohtaisia dokumentteja. Kansallisilla kanavilla tulee parhaimpaan katseluaikaan valehtelematta vuorotellen B-julkkisten kädetöntä kokkausta sekä itsestään liikoja luulevien, kävelevien botox-mainoksien vuodatusta rumista ihmisistä. Kuitenkin on myönnettävä, Kolmatta naista siteeraten: “Valehtelisin jos väittäisin, ettei se kiinnosta mua ollenkaan.”

Nykyään yhä usempi rehellisesti myöntää katsovansa tätä vielä kymmenen vuotta sitten roskaksi miellettyä tv-tuotantoa. Vaikka moni niin haluaisikin väittää, paskaa taidetta ei ole olemassa. Niin kauan, kuin jokin ärsyttää, lamaannuttaa tai ihastuttaa, on sillä tarkoituksensa ja paikkansa tässä maailmassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *