Kuukausi vegaanina – osa 2

Saana Lehtinen osallistui tammikuun vegaanihaasteeseen ja raportoi siitä Groteskille.

Ensimmäiset kaksi vegaaniviikkoani kuluivat hämmästellessä pahoja makuja ja ikävöidessä suklaata ja maitokahvia.

Neljään viikkoon on mahtunut monenlaista ajatusmyrskyä. Olen yhä sitä mieltä, että vegaanina on aika vaikeaa, enkä koe valintaa täysin omakseni. Pahanmakuisen aamukahvin kanssa olisi huomattavasti helpompi elää, jos uskoisin vakaasti vegaaniuteen.

Siitäkin huolimatta, että olen narissut koko tammikuun lähinnä pahasta ruoasta, kaikkein eniten minua on ahdistanut asia, jota en osaa muotoilla muuksi kuin vegaanin identiteetiksi. Vaikka uskon tekeväni valinnallani hyvää, tunnen samalla liikkuvani hämärällä, aatteellisesti värittyneellä alueella. Olen sitä mieltä, että maapallon sietokyvyn rajallisuuden takia kaikkien tulisi syödä kasvispainotteisesti, mutta nyt tunnen soluttautuneeni lahkoon. Ahkerasti seuraamieni Facebookin vegaaniryhmien ja vegaanien kanssa käymieni keskustelujen kautta minulle on avautunut vakava ja jyrkkä uskonnon kaltainen maailma, jossa kaikenlainen kyseenalaistaminen on syntiä.

Monia vegaanikeskusteluja sosiaalisessa mediassa seuratessani mieleni on tehnyt syödä tehotuotettua lihaa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ihan piruuttani, niin kiukkuiseksi ne ovat minut saaneet. Facebookin vegaaniryhmissä aikuiset ihmiset parjaavat vegaaniruokavaliosta luopuneita tai aatetta kritisoivia väittelytyylillä, joka on tuttu lähinnä ala-asteelta. Otetta ruokavaliosta ei saisi löysätä edes vakavien terveysongelmien edessä ja jokainen kurinalaiselta tieltä hairahtava on itsekäs idiootti. Ymmärrän inhimillisen tarpeen tuntea yhteenkuuluvuutta ja myös jossain määrin vahvistaa omaa maailmankuvaa, mutta aggressiivinen me vastaan muut –vastakkainasettelu hämmentää minua.

Jokaiseen aatteeseen mahtuu ääriajattelijoita. Siinä missä radikaalifeminismi leimaa feminismiä paikoitellen niin rajusti, ettei moni tasa-arvon kannattaja suostu kutsumaan itseään feministiksi, kiihkoilijavegaanit tekevät veganismista luotaantyötävän omalla ylemmyydentuntoisuudellaan. Maailman ongelmat tuskin ratkeavat näköalattomuudella ja raivolla toisin valinneita kohtaan.

Viikko 3: Kaksikymmentä avokadoa

DSC_3919

Mitä pidemmälle tammikuu on edennyt, sitä harvemmin minun on tehnyt mieli vetää kaupassa itkupotkuraivareita. Painajaismaiset unet lempiruoistanikin ovat harventuneet.

Kun joululomani loppui, aikaa ruoan miettimiselle on jäänyt aiempaa vähemmän. Vaikka olen halunnut unohtaa ruokavalioni vaikeuden, on se silti väkisin tunkeutunut arkeeni esimerkiksi Unicafen ruokalistoja selatessa ja kiireisillä välipalanhakureissuilla. En tiedä, onko kyse lopulta vaikeudesta vai pelkästään rutiinien murtamisen sietämättömyydestä. Jos normaalisti juoksen eväitä ostaessani salamana jugurttiosastolle ja sitten suklaapatukkavalikoiman äärelle, vegaanina joudun ensin kartoittamaan, mitä ylipäänsä saan syödä ja pitkän pohdinnan jälkeen viemään kassalle jotain niinkin hohdokasta kuin banaanin.

Tällä viikolla olen hullaantunut avokadoihin. Laskin syöneeni niitä viikon sisällä kaksikymmentä. Katkaistakseni avokadokierteeni päätin syödä ensimmäisen vegaanisen ravintola-annokseni. Muun muassa falafelilla, hummuksella ja salaatilla täytetty pitaleipä oli hyvää, mutta viimeistään tässä vaiheessa tajusin saaneeni yliannostuksen hummuksesta, jota olen tunkenut joka ruokaani. Avokadojen syömiselle sen sijaan ei vieläkään näy loppua.

Viikko 4: Ote irtoaa

Minulla on yleensä loistava itsekuri. Tammikuun ensimmäisenä päivänä minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö jaksaisi rämpiä vegaanihaastetta läpi hairahtamatta. Maanantaina sattui kuitenkin isommanpuoleinen repsahdus. Mietin jopa hetken, kehtaisinko kirjoittaa luuseroinnistani. Koska olen tavallinen erehtyväinen ihminen, aion olla rehellinen.

Olin sopinut vegaanikaverini kanssa tapaamisen sushibuffettiin. Vegaanikaverini ilmoitti kuitenkin hämmentävästi, ettei aikoisi olla kyseisenä iltana vegaani. Viimeistään buffetpöytää silmäillessäni tajusin, että juuri opiskelijabudjettiini nähden ihan tarpeeksi köyhtyneenä en todellakaan aikoisi tyytyä ravintolan tarjoilemaan yhteen ainoaan vegaaniseen sushivaihtoehtoon. Huonoja selityksiä, tiedän.  Aloin täyttää lautastani raa’alla kalalla. Hullunkiilto silmissäni, uskoisin.

Sushi oli keskinkertaista, eikä aiheuttaunut mitään erityisiä onnentunteita. Nälkä kyllä lähti, mutta oma heikkous viilsi sydäntä. Seuraavana aamuna maailma rankaisi minua silmätulehduksella. Siitä hetkestä lähtien olen ollut vakuuttunut karman lain olemassaolosta. Epäonnistumisestani huolimatta kaadoin aamiaismuroihini ylväästi kauramaitoa, vaikka samalla jokin pääni sisällä huusi, että peli oli jo menetetty.

Viimeistä kertaa vegaaniruokaostoksia lähikaupassa tehdessäni olo oli euforinen. Päätin antaa vegaaniudelle vielä yhden mahdollisuuden ja testata minulle uutta kauramaitovaihtoehtoa, joka osoittautui hirveimmäksi tähän mennessä maistamakseni nestemäiseksi asiaksi. Jos haluaisin katkaista välit ystävään, tekisin sen ehdottomasti kyseistä juomaa tarjoilemalla.

Vanhoihin tuttuihin rutiineihin palaaminen tuntuu toisaalta turvalliselta, mutta myös oudolta. Juuri kun olen huomaamattani alkanut tottua vegaaniruokaan, joudun taas opettelemaan uuden ruokavalion. En enää tiedä, mistä puhua ystävien kanssa, kun koko tammikuu on kulunut vegaanihaasteesta vaahdotessa.

Haasteen viimeisenä iltana en julistanut lähteneeni elämänmuutoksen tielle, vaan latasin ostoskorini täyteen riistoa – siis Fazerin sinistä, täysmaitoa ja maustamatonta jogurttia. Kaikista meistä ei ole vegaaneiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *