teksti: Anne Haussalo
kuva: Still-kuva Pysyisitkö lähelläni -elokuvasta
Lomien autioittamat kadut, veden sinikultainen välke, lehtien läpi siivilöityvä valo ja loputtomiin venyvä aika… Elsa Kantasen ja Iiris Kariniemen Pysyisitkö lähelläni? -lyhytelokuva tuudittaa katsojansa rauhaisiin kesätunnelmiin unohtamatta hellepäivinä ilmassa raskaasti roikkuvaa ukkosen uhkaa. Elokuva pohtii platonisen ja romanttisen rakkauden välisiä eroja ja kuvaa tarkkanäköisesti määrittelemättä jääneitä ihmissuhteita sävyttävää vähäeleistä draamaa. Pysyisitkö lähelläni? haastaa nykyajan nopeatempoisia mediasisältöjä anteeksipyytelemättömällä viipyilevyydellään. Se on nuorten elokuvantekijöiden luoma aikakapseli ja rakkauskirje teinivuosien kesille sekä Suomen luonnolle.
Mikä inspiroi teitä tekemään oman lyhytelokuvanne? Oliko teillä ennestään mitään kosketuspintaa elokuvaamiseen?
Elsa Kantanen: Olemme molemmat tehneet paljon esittävää taidetta, etenkin musiikkia. Lisäksi mulla on vahva teatteritausta.
Iiris Kariniemi: Mä oon myös valokuvannut jonkin verran.
E.K.: Yhteinen siirtymä valokuvaamisesta ja [teatteri]näyttelystä elokuvanäyttelyyn ja videokuvaukseen tuntui luonnolliselta. Ekat inspikset taas tuli leffassa käydessä. Katsoimme toissa vuoden puolella tosi hienon ja koskettavan kotimaisen elokuvan. Lopputekstien aikana käännyimme katsomaan toisiamme ja kysyimme toisiltamme: ‘pitäisikö tehdä leffa?’
I.K.: Leffan jälkeen mentiin heti Elsan luo ja alettiin listata ensimmäisiä ideoita.
Miten käsikirjoitus syntyi? Erosivatko ensimmäiset ideat suurestikin lopullisesta versiosta?
I.K.: Erosi joo. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli hyvin alkeellinen, kirjoitettu tyylillä ‘ja sitten henkilö x itkee, #itku’–
E.K.: Joo, ja jotain, ‘lol noi pussaa nyt’. Vähän silleen ala-astetarina, mutta ranskalaisilla viivoilla. Siitä se alkoi sitten kehittyä, teimme ehkä neljä versiota tarinasta.
I.K.: Karsittiin mutta samalla tarkennettiin jokaista versiota. Oikeastaan muokkasimme kässäriä vielä kuukautta ennen kuvauksia – se oli pitkä, pitkä prosessi.
E.K.: Kesti varmaan lähemmäs vuosi hioa käsikirjoitus ihan loppuun.
I.K.: Repliikeejä muokattiin vielä kuvausten aikanakin kunkin näyttelijän suuhun sopivaksi.
Toimitte molemmat ohjaajan ja tuottajan rooleissa, jonka lisäksi Elsa myös näyttelee yhtä elokuvan pääosista. Sujuiko yhteistyö saumattomasti, vai menikö teiltä kesäteemasta huolimatta silloin tällöin sukset ristiin?
E.K.: Meillä oli aika erilaiset ohjausroolit. Minä ohjasin näyttelijöitä, kun taas Iiris vastasi visuaalisesta ja teknisestä puolesta – vaikka tietenkin molemmilla oli sananvaltaa molempiin.
I.K.: Elsalla on näyttelytaustaa ja minulla on kuvaustaustaa, joten työt jakautuivat luonnollisesti ilman, että sovimme mitään erikseen.
E.K.: Riitelimme yllättävän vähän.
I.K.: Kuvauksissa tuli muutamia ikäviä tilanteita…
E.K.: Suurin osa johtui taiteellisista erimielisyyksistä, siitä että toinen teki päätöksiä muistamatta kertoa toiselle tai kysyä toisen mielipidettä halutessaan toteuttaa omaa visiotaan.
I.K.: Pahimmillaan pidimme toisillemme tunnin-pari mykkäkoulua.
E.K.: Mutta saimme myös pääkuvaaja Eero Vaijalta tittelin ‘Maailman parhaat sopijat.’
I.K.: Mitään ei ikinä jäänyt hampaankoloon, ja iltaisin ei koskaan menty ärsyyntyneenä tai vihaisena nukkumaan.
Mitä kustannuksia teidän piti ottaa elokuvaa tuottaessa huomioon?
E.K.: Saatiin melkein kaikki kamat lainaan, ja koko kuvausporukka on kavereista koottu. Kaikki tiesi alusta asti ettei tästä saa mitään tuottoja. Kuvausryhmän matkoista maksoimme, samoin kuin pienistä rekvisiittajutuista ja julisteista.
I.K.: Teostolle piti maksaa artistien biiseistä.
E.K.: Siihen meni sata kakskybää. Elokuvan soundtrack sen sijaan ei maksanut meille mitään, sillä se on projektia varten sävellettyä. Lähestyimme säveltäjiä –Kaiku Korkmania ja Vili Vahlaa– jo käsikirjoitusvaiheessa, ja ilmoitimme heti että kyseessä on nollabudjettiprojekti. He suostuivat tekemään musan meille ilmaiseksi.
I.K.: Meillä on mennyt kahden vuoden aikana neljä-viissataa yhteensä. Tuloja emme ole saaneet mistään, esimerkiksi YouTubesta tai elokuvafestivaaleilta ei ole tullut senttiäkään.
E.K.: Eikä tulekaan. Emme halunneet lähteä tarjoamaan projektia jakelijoille, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Se olisi tietänyt sitä, että olisi saattanut mennä vuosia ennen kuin leffa olisi tullut ulos. Halusimme julkaista lyhärin palveluun, jossa se on heti kaikkien saatavilla.
Miten lähestyitte elokuvan markkinointia ja yleisön kartuttamista?
I.K.: Oletimme elokuvan kiinnostavan etenkin nuorta katsojakuntaa, joten julkaisimme paljon sisältöä someen, esimerkiksi videopätkiä ja koosteita kuvauksista.
Koitteko somemarkkinoinnin itsellenne luontevaksi?
I.K.: Meistä kumpikaan ei käytä hirveästi sosiaalista mediaa. Markkinointivideoiden tekeminen oli epämukavuusalueelle hyppäämistä.
E.K.: Ei se tuntunut omalta, mutta olemme kuitenkin nähneet paljon vastaavia sisältöjä joten tyylilaji oli tuttu. Kyselimme myös kavereilta, millaisia trendejä kannattaa tehdä.
I.K.: Vaikka markkinointi ei ole oma juttu, on ollut kiva huomata että esimerkiksi jonkin TikTokin julkaiseminen vaikuttaa heti YouTuben katselukertoihin. Se on ihan palkitsevaa, vaikka välillä vähän inhottavaa.
E.K.: Ei jaksaisi tehdä sitä. Mutta pakko on jaksaa.
Elokuvaa tahdittavat juonesta itsenäiset, hiljaiset kuvituskuvan pätkät. Miksi juuri nämä klipit valikoituivat lopulliseen versioon? Mitä halusitte välittää katsojalle kuvituskuvan avulla?
I.K.: Ne oli meidän mielestä vaan hienoja…
E.K.: Meillä on leffassa tosi vähän dialogia. Suurin osa asiasta ja juonesta tulee siitä, että näytetään vaan missä ihmiset on, mitä ne tekee ja miten ne viettää aikaa. Samoin näyttelijöiden ilmeet ja eleet olivat tosi tärkeitä.
I.K.: Olemme saaneet sekä positiivista että negatiivista palautetta dialogin vähyydestä. Jotkut tykkää, jotkut ei.
E.K.: Meille iso juttu oli se, että tahti rauhoittuukin aina välillä.
I.K.: Editoidessa välillä mietimme, jaksaako jengi katsoa ja keskittyä elokuvaan. Samalla menimme tahallaankin valtamediassa yleistyviä ilmiöitä vastaan, jossa sisällöt ovat lyhytkestoisia ja nopeatempoisia. Elokuvasta tuli teos, jonka äärelle pitää oikeasti pysähtyä.
Lyhärin Youtube-kuvauksessa luonnehditte Pysyisitkö lähelläni? -elokuvaa “postikortiksi Suomen kesästä.” Mitä Suomen kesä teille tarkoittaa?
I.K.: Luontoa ja vehreyttä, merta ja järviä, rauhaa ja saunomista, mutta myös kesä-Hesaa.
E.K.: Läheisiä, kavereita, rakkautta…
I.K.: Sitä, että aika tuntuu loputtomalta.
E.K.: Mielestäni elokuva on realistinen kuvaus nuoren kesästä. Varsinkin monet aikuiset ovat kommentoineet, että he olivat täysin unohtaneet tälläisen kesän – luulen, että nuoruudessa kesät ovat aika erilaisia kuin aikuisena.
I.K.: Teimme elokuvan hyvään hetkeen. Olimme 19-vuotiaita, joten saimme viimeisen teinikesämme jäädytettyä elokuvaan. Sitä on varmasti kiva katsoa itsekin vanhempana, sitten kun on ehtinyt unohtaa, miltä tälläinen kesä tuntui.
