teksti: Remus Saine

kuva: Nella Maula

Kun sitseillä lauletaan Oodia sitoutumattomille, käytännössä kaikki nousevat ylös, kun päästään säkeistöön feministeistä. Se, joka ei nouse kyseisen säkeistön aikana, on automaattisesti hieman epäilyttävä – varsinkin jos kyseessä on mies. Samoin kun lauletaan Valkoisen cis-heteromiehen oodia, kaikki nauravat nyökytellen. “Ja elämä on helppoo, silloin kun on valkoinen cis-heteromies / Ei tarvitse tulla kaapista, kun kaikki suuntautumises jo ties / Ja elämä on päivästä päivään suurempaa palkkaa sinullekin / Päivästä päivään etuoikeutettu tekee itsestään marttyyrin” Näin se yhteiskunta toimii. 

Jos kuitenkin katsoo sitsipöydän pintaa syvemmälle, törmää ensin hämmennykseen ja sitten turhautumiseen. Tarvitseeko cismiehen oikeasti vain lausua olevansa feministi ylittääkseen “hyvän miehen” riman? Eikö kenenkään muun korvaan särähdä kun heterositsaajat laulavat täysin rinnoin siitä, miten Mikko käännytti Karista “homppelin”? 

Paljon puhutaan aktivismin ja kaikenlaisen woke-kulttuurin performatiivisuudesta. Riittää, että lausuu ääneen taikasanat “olen etuoikeutettu” ja – simsalabim – on päässyt Hyvien Ihmisten leiriin. Marginaaliryhmien liittolaisten yleisin heikkous onkin se, että unohdutaan ihailemaan omaa hyveellisyyttä todellisten tekojen sijasta. Somepostauksissa samat inspiroivat ajatukset kiertävät valveutuneelta ihmiseltä toiselle: tasa-arvoa kaikille, ihmisarvo on jakamaton, love is love ja niin edespäin. Pride-bileissä tai “pray for x” -postausta levittäessä ei tarvitse miettiä esimerkiksi sateenkaarinuorten kohtaamaa korostunutta väkivallan uhkaa (Kouluterveyskysely, THL, 2019) tai rajalla takaisin käännytettyjen turvapaikanhakijoiden kohtaloa.

Performatiivisuuden lisäksi aktivismi ja poliittinen valveutuneisuus tuntuvat olevan nykyään yhä enemmän viihdettä. Maailman tila tällä hetkellä on toki melkoinen farssi eikä ketään voi syyttää huumorin käyttämisestä selviytymiskeinona, mutta silti se kyllästyttää. Sitseillä vielä naurattaa laulaa sukupuolten välisestä palkkaepätasa-arvosta, mutta kun uutisissa kerrotaan, että hallituksen leikkaukset osuvat enemmän naisiin kuin miehiin (Yle, 29.8.2025), ei enää hymyilytä. Meemikuvat Donald Trumpin ulkonäöstä ja järjettömistä lausahduksista kiertelevät samaan aikaan kun ihmisiä kuolee Trumpin tekemän politiikan suorana seurauksena. 

Kuitenkin tuntuu, että asetan riman liian korkealle. Onko performatiivisuus tai viihteellisyys lopulta niin pahasta, jos niiden avulla saadaan levitettyä tietoisuutta ja osallistettua sellaisia, joita muuten jännittäisi avata suutaan? Täytyykö jokaisen valveutuneen ihmisen elää kurjuudessa, toivottomuudessa? Ei tietenkään. Vaatimus puhdasoppisesta, täydellisestä aktivismista inhottaa. Vaikeat aiheet ja tunteet ansaitsisivat kuitenkin enemmän tilaa. On helppo jakaa sokeasti sosiaalisesti hyväksyttäviä somepostauksia kun tuntuu, ettei mitään konkreettista ole tehtävissä. On helppo nauraa katkerasti kavereiden kanssa, kun hallitus leikkaa yhä uudestaan valmiiksi pienituloisilta. Vaikeaa ja tylsää on kohdata se pohjaton raivo ja suru, jota maailman menon seuraaminen aiheuttaa, ja silti uskoa ja työskennellä muutoksen eteen. Ja vielä vaikeampaa ja tylsempää on yrittää ymmärtää sitä raivoa ja surua, joka ei koske itseä, ja ryhtyä toimiin niiden puolesta, joita se koskee. Vaikka aktivismista seuraava muutos on usein hidasta ja epätäydellistä, se vaatii meiltä viipymistä ja kestävyyttä sielläkin, missä ei tunnu hyvältä.

Remus Saine

Päätoimittaja

Tekstissä lähteinä käytetty:

https://yle.fi/a/74-20180037 
https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/140742/URN_ISBN_978-952-343-580-3.pdf?sequence=1&isAllowed=y