Teksti: Silja Veijonen

Kuva: Ylva

Sanotaan, että kaikki asiat päättyvät aikanaan. On kuitenkin vaikea käsittää, että päättyvä asia on tällä kertaa Uuden ylioppilastalon opiskelijaomistus ja ajankohta on nyt. Epätietoisuus, huhumyllyt ja pitkällinen vatvominen on päättynyt. Uusi myydään ja meidät potkitaan sieltä ulos muiden järjestöjen mukana. 

Uutisotsikoiden ja niiden ympärillä käydyn keskustelun perusteella syntyy kuva, että kaikkia kiinnostaa vain Vanhan ylioppilastalon kohtalo: säilyykö rakennus kulttuurikäytössä vielä jatkossakin tai pitäisikö Vanha vallata uudestaan? Uuden ylioppilastalon kulttuurista merkitystä nykyopiskelijalle ei kuitenkaan vaikuteta tunnistettavan, ja toisaalta miksi tunnistettaisiinkaan. Aamuyön jatkojen jatkojen jatkoista Bullessa ei anneta lausuntoja mediatahoille, eivätkä eeppisimmätkään sitsit Alinassa kiinnosta journalisteja. Meille Ylioppilaskunta on konkretisoitunut ennen kaikkea seiniin ja rakennuksiin, eikä niinkään kokemukseen HYYstä yhteisönä.

HYY puolestaan vaikuttaa olettavan sekä järjestöiltä että opiskelijoilta loputonta joustoa ja tilanteeseen sopeutumista. Sympatisoivat korulauseet tilanteen surullisuudesta tai historiallisesta merkittävyydestä eivät kuitenkaan lohduta, kun venyminen voi käytännössä tarkoittaa mitä vain korkeammasta jäsenmaksusta vähäisemmillä jäseneduilla aina vähän laihempiin järjestötukiin tai kenties ainakin toistaiseksi spekulatiivisen tason valintaan järjestötukien ja -tilojen välillä. HYY on epäonnistunut jäsentensä puolien pitämisessä ja viestii siitä avoimesti vasta, kun peruuttamaton on jo tapahtunut.

On siis vaikea ymmärtää, miten HYY katsoo olevansa asemassa esittää vaatimuksia tai odottaa piirissään toimivien järjestöjen osoittavan tukea tässä tilanteessa. Meidät on jätetty ominemme selvittämään, mikä opiskelijakulttuurimme tulevaisuus on ja miten sen jatkuvuus voidaan varmistaa. Uuden rakentamishetkellä Ylioppilaskunnalla on ollut aivan erilaiset taloudelliset realiteetit tilojen järjestämiselle, kuin mitä meillä nyt on. Miten yhdelläkään järjestöllä olisi enää varaa yhtä keskeiseen sijaintiin ja suuriin tiloihin, veloissa uineesta HYYstä puhumattakaan? Ehkä siksi Ylioppilastalojen myynti tuntuu kuoliniskulta opiskelijakulttuurillemme, ainakin sellaisena kuin me sen olemme tunteneet. Ulkopuoliset tilat tapahtumille ovat kalliita ja väitän, etteivät niiden puitteet tarjoa samaa tunnelmaa ja merkitystä kuin Uuden Ylioppilastalon 3. kerros meille tähän mennessä on tarjonnut. 

Pohjimmiltaan kyse on sen jonkin oman menettämisestä. Maallisista instituutioista meille näyttää jäävän vain Kuppala, sillä uusia vastaavanlaisia omia tiloja meille tuskin on luvassa. Kuppalaakaan emme omista, vaan siellä järjestettyjen bileiden taustalla häilyy aina uhka naapurien meluvalituksesta ja yliopiston turvallisuusvalvomon nuhtelusta tai jopa käyttökiellosta. Uudella sentään saimme todistetusti juhlia ja mekastaa läpi vuorokauden miten kovaa halusimme – olihan kyseessä sentään oma tila. 

Kenties muutaman vuoden päästä tulevat opiskelijasukupolvet eivät osaa enää kaivata Uudelle sen enempää kuin mekään Vanhan historiallisia bileitä, mutta me ehdimme jäädä suremaan Uuden menettämistä. Järjestöille on lupailtu viimeistä Alina-salin varauskierrosta keväälle, ja jääkin nähtäväksi, mitkä lopulta jäävät Uuden viimeisiksi bileiksi. Joka tapauksessa jäämme viimeiseksi opiskelijasukupolveksi, jolle Alinan automaattiovet aukeavat. Ovien sulkeutumisen jälkeinen aika on vielä kysymysmerkkejä täynnä. On kai vain luotettava, että Polvi-yhteisö kantaa toivottomien aikojen yli.