teksi: Ada Kaipiainen
kuva: Ada Kaipiainen
En koe olevani kovin isänmaallinen kolmenasatanakuutenakymmenenä päivänä vuodesta, mutta nuo viisi jäljelle jäävää päivää joulukuun alussa saavat isämmaallisuustasoni nousuun. Katsoessani kättelyjonoa joulutortusta peräisin olevan tomusokeripilven peittämänä, peruskoulun käsityötunnilla tehdyt villasukat jalassa mieleni valtaa ennen kaikkea kiitollisuuden tunne. Olen sanoinkuvailemattoman kiitollinen kaikille niille, joiden ansiosta saamme yhä tänäkin päivänä olla ehkä hieman erikoisia, mutta aidosti juuri meidän näköisiämme suomalaisia.
Rakastan ja arvostan suomen kieltä. Kun kirjoitan suomea, haluan hyödyntää kauniita, runomaisesti sointuvia, sielukkaita sanoja, joita Mikael Argicola on meille suonut. Peruskoulussa sijamuotoja tunnollisesti tankatessani tajusin, kuinka ainutlaatuinen kielemme todellisuudessa on. Olemme ylpeitä siitä, kuinka vaikeaa kieltämme on oppia, ja mieluusti esittelemme sen monimutkaisimpia sanoja ulkomaalaisille, vaikka todellisuudessa päivittäinen sanavarastomme on melko suppea – en koskaan ole kokenut tarpeelliseksi käyttää tuota lystikästä lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas-sanaa arjen touhujen keskellä. Vaikka meiltä löytyykin liuta ainutlaatuisia ilmaisuja, kuten sisu, kaiho tai sielunmaisema, rakentuu tärkeimmät ilmaisumme pitkälti ”noniin” termiin sen monine muotoineen – se jos mikä kertoo suomalaisten sanavalmiudesta kiperissäkin tilanteissa.
Toinen asia, jota rakastan, ovat irtomakeiset. Koen irtomakeisten kuvaavan erinomaisesti meitä suomalaisia kansana. Irtokarkeissa kiteytyy niin perimmäinen piheys, taistelutahto kuin sisäänrakennettu makeanhimokin. Irtokarkkialennuksia metsästetään koko perheen voimin, ja kun sellainen noin kolmen viikon välein meille suodaan, suuntaamme sankoin joukoin paperipusseja täyttämään viisysiviis kilohintaan. Tapahtuma on kollektiivinen ja luonnetta kasvattava kokemus. Parhaista karkeista kilpaillaan vauvasta vaariin, kuhina käy, mutta aina lopulta laareilta lähdetään hymyssä suin.
Irtomakeisalennuksen huomaa myös kassajonoista – joita muodostamme toki mieluusti myös muulloin.Uskallan todeta, että me kaikki inhoamme jonottamista. Kantapäät painautuvat kivikovaan lattiaan, selkää hieman kolottaa, ja edessä olevat matelevat kuin vanhan suomalaisen elokuvan kohtauksessa. Emme kuitenkaan valita tai varsinkaan ohittele. Päiväkodissa meille opetettiin ruokajonot, ala-asteella parijonot, yläasteella letkajenkka, lukiossa jonot yo-saliin, heikoimmissa hetkissä leipäjonot, aikuisuudessa työpaikalta uloskirjautumisjonot, iäkkäämpänä niin ämpärijonot kuin liian pitkäksi venyneet hoitojonotkin. Ehkäpä jonotus saa meidät tuntemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, jollaisesta emme muuten uskalla edes unelmoida.
Jokaisesta kaupungista ja pienimmästäkin kunnasta löytyy jonojen lisäksi myös oma tori. Usein torit ovat laajoja, mukulakivisiä, autioituneita paikkoja. Kuukausittain saatetaan järjestää markkinat, joille ilmaantuu muutama mummo marjoineen ja mies metrilakuineen. Lopun ajan torit ovat tyhjillään. Kunnes tapahtuu jotain merkittävää. Kun suomalaisyksilö näkee kanssasuomalaisen laukovan voittomaalin, saa tämä oivan ajatuksen suunnata tuolle autiolle torille – näin tekevät myös tuhannet muut lajin edustajat. Yksilöt tapaavat, ilakoivat, pistävät torin aivan sekaisin ja lopuksi palaavat takaisin kotikoloihinsa. Kokemus on yhteinen, kaiken salliva, hyväksyvä – joskus jopa tärkeämpi osa suomalaisuutta kuin itse pokaalin saaminen. Jotkut voivat pitää tätä voitonjuhlistusta epäkunnioittavana ja suomalaisten maineen pilaavana, mutta ehkäpä nämä kukkahattutäditkin vain kaipaavat sitä vapautta, villeyttä ja veljeyttä, joka torilta korviimme kaikuu.
Metsä kyllä vastaa, kun sinne huudetaan – se kaikuu. Sanonta juontaa juurensa suomalaisten luontosuhteesta ja -kulttuurista. Nykypäivänä metsä voi tuntua hieman kaukaiselta käsitteeltä. Aiemmin lapsuudessani metsä kuitenkin oli varsin keskeinen osa elämää. Päiväkodissa käytiin metsäretkillä, isovanhempien kanssa marjassa, ja kavereiden kanssa rakennettiin majoja. Metsä tulee aina olemaan osa suomalaisia. Inhoamme loskaa, hyttysiä ja marraskuun pimeyttä, mutta silti kaipaamme metsään. Suomalaiselle metsä ei ole vain maisema, vaan mielentila. Hiljaisuuden kieli. Kun astuu sammaleen pehmeyteen, maailma ympärillä hiljenee ja sisäinen ääni saa tilaa. Metsä ei kysy, kuka olet tai mitä tavoittelet – se hyväksyy sellaisena kuin olet. Sen juuret kertovat tarinoita ajasta ennen meitä ja sen oksien välistä siivilöityvä valo muistuttaa, että elämä kyllä kantaa. Metsässä ihminen ei ole luonnon yläpuolella vaan sen sisällä, osa jotakin suurempaa ja jatkuvaa.
Suomalainen ei usein sano ääneen, mitä ajattelee – ja juuri siinä piilee voima. Hiljainen hyväksyntä on meidän tapamme osoittaa ymmärrystä muita kohtaan. Me olemme kansa, joka ei korota ääntään, vaan antaa tekojen puhua puolestaan. Kun joku kompuroi, toinen ojentaa käden sanomatta sanaakaan. Niin vain kuuluu tehdä. Vaikenemisen taakse ei aina kätkeydy kylmyys, vaan lämpö, jota ei tarvitse erikseen näyttää. Me olemme karua maata, jossa kasvaa herkkyys – juuri sen vuoksi, että se on piilotettu syvälle pinnan alle.
Ehkä suomalaisuus on lopulta sitä, että seisomme tihkusateessa hiljaa vierekkäin miettien, pitäisikö jo lähteä, mutta kukaan ei sano mitään. Me emme ehkä puhu paljoa, mutta olemme aina paikalla, kun tarvitaan – varsinkin jos tarjolla on kahvia ja pullaa. Kaipaamme yhteisöllisyyttä, mutta emme vaadi sitä. Osoitamme sitä erilaisin teoin, joita ulkopuoliset voivat pitää erikoisina. Haluamme järjestäytyä, osallistua ja olla yhdessä; kuulua yhteen. Me emme kehu itseämme, mutta olemme silti kummallisen ylpeitä siitä, kuinka vaatimattomia osaamme olla. Vaikka maailma ympärillä juoksee eteenpäin valojen ja äänien sekamelskana, me tiedämme, että tärkeimmät asiat tapahtuvat yhä siellä, missä tuuli tuivertaa kuusenlatvoissa, ja joku vieressä toteaa hiljaa: “On se vaan hieno maa.”
