teksti: Eevi Kainulainen
kuva: Unsplash
Teinivuoteni olivat täynnä ystävien kesken sylikkäin vietettyjä iltoja, öitä ja sielunsisaruutta. Olimme joukko vinksahtaneita ja typeriä nuoria, jotka olivat jokaisella hetkellä valmiina kuolemaan toistensa puolesta. Vuosien ajan olimme kasvaneet ihmisinä, mutta myös kiinni toisiimme. Kosminen vetovoima pelasti nahkamme myös silloin, kun kaiken järjen ja kohtuuden mukaan jotain pahaa olisi pitänyt tapahtua. Kiersimme toistemme ympäri omassa galaksissamme, jonka keskiössä oli tuo naiivi ja sinisilmäinen rakkaus, jota tunsimme toisiamme kohtaan.
Aikuisuus löysi luoksemme varkain. Opimme sanomaan ei, saimme omat kotimme, saimme omat vapautemme. Enää emme maanneet toistemme huoneissa pumpulilähiöissä, vaan kasoissa naurettavan pienissä yksiöissä, maailmanhistorian pienimmillä sohvilla. Joimme viiniä keittiönpöydän ääressä ja halailimme baarin vessajonossa. Itkimme ensimmäisiä erojamme, suhteita vanhempiimme ja sitä nuoruutta, joka lähes tuhosi meidät.
Juuri noiden sekopäisten teinivuosien ikävöiminen saa minut tuntemaan oloni julmaksi. En kaipaa taskulämmintä Gambiinaa, en särkyneitä sydämiä, en ystävien röökiltä tuoksuvia takkeja omakotitalojen naulakoissa enkä tragedioita, jotka muokkasivat meidät toistemme kainaloihin sopiviksi. Kaipaan tunnetta siitä, että edes hetken ajan olin valitulle joukolle ihmisiä osa heidän omaa Linnunrataansa. Kuuluimme yhteen samalla tavalla kuin alakoulussa opeteltavan planeettavärssyn taivaankappaleet: Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus. Olimme itsenäisiä yksiköitä, mutta niin kiinni toisissamme, ettei yhtä ollut ilman muita. Kaipaan tunnetta siitä, että katoamiseni järkyttäisi maailman tasapainoa tavalla, joka olisi täysin peruuttamaton. Olimme toisillemme aurinkoja, joista yhdenkin sammuminen olisi tuhonnut meidät kaikki.
Galaksiin hiipinyt vihollinen löysi meidät niin hiljaa, etten edes huomannut sen saapumista. Alkuräjähdyksen tavoin sinkouduimme eri suuntiin, ympäri Suomea ja Eurooppaa, kohti omia unelmiamme. Aika ei antanut meille armoa, vaan jatkoimme kasvamista, tällä kertaa yksikköinä erillään toisistamme. Välillämme oli satoja kilometrejä, joissain tapauksissa meriä. Jälkikäteen tuntuu hölmöltä, etten tajunnut niin käyvän. Tietysti rakkaani kehittivät omat vetovoimansa, totta kai kuut kiersivät heitä. Ystäväni kasvoivat ja rakastuivat — minä en kyennyt samaan vaan ajauduin oman elämäni meteorisateeseen.
Havahdun säännöllisesti ajatukseen siitä, että ollessaan minun ikäisiäni, vanhempani olivat jo tavanneet toisensa. Samassa ajassa, jossa entiset luokkakaverini ovat saaneet parhaimmillaan kaksi lasta, olen onnistunut käymään neljillä Hinge-treffeillä, tapaamaan muutaman heilan Tinderistä ja yrittämään parisuhdetta kahteen otteeseen lähes säälittävällä menestyksellä. Ennen ajan hiipimistä galaksiimme asia ei kuitenkaan vaivannut minua. Täysi-ikäistymiseni kesänä join Koskenkorvaa Ainolanpuistossa ja vannoin, etten koskaan haluaisi lapsia. Mihin kaipaisin perhettä, kun minulla oli ystäväni? En voinut käsittää ajatusta siitä, että parisuhde voisi tuoda elämääni jotakin, mitä siinä ei jo olisi. Miksi haluaisin lisätä elämääni jotain, mikä veisi minut kauemmaksi ystävieni kanssa luomasta kotigalaksistani?
Platonisten ystävyyssuhteiden merkityksen väheneminen ei todellakaan ole oman itsekeskeisen universumini uniikki murheenkryyni, vaan suurilta osin markkinalogiikan tarkoitus. On tehokkaampaa panostaa ihmissuhteissa yhteen ihmiseen, ja kaikkein varmiten omalle emotionaaliselle uhkapelilleen saa voittoja juuri parisuhteissa. Tehokkuuseetokseen on helppo hukata oman elämänsä platoniset rakkaat: miten ehtisi nähdä ystäviä, kun pitää opiskella, käydä töissä, siivota, laittaa ruokaa, urheilla ja pitää huolta parisuhteesta? Yhteisön merkitys vähenee, kun on helpompaa maksaa minimipalkkaiselle paskaduunarille yhteisön tehtävien hoitamisesta. Kapitalismin rattaissa on hyödyllisempää, että Bolt-kuski ajaa meidät lentokentälle ja Wolt-kuski käy meille kaupassa ollessamme sairaita. Mihin kukaan tarvitsee markkinatalouden kultakaudella ystäviä? Rahalla ei voi ostaa onnea, mutta illuusion yhteisöstä saa ostamalla applikaatiosta palvelun, jättämättä tippiä.
Oma vastahakoisuuteni parisuhteisiin johtuu kai osittain tästä täydellisen epäreilusta katkeruudesta, jota koen läheisiäni kohtaan. Ehkä kuitenkin on olennaista todeta, etten vihaa romanttista rakkautta. Itse asiassa haaveilen siitä säännöllisesti. Silti jokaisen ystäväni onnellinen laskeutuminen kohti omakotitaloidylliä saa minut voimaan pahoin. ”Me” ei merkkaa läheskään samaa kuin ennen, sillä minä en ole enää osa meitä. ”Meillä” on nykyään yhteinen Kallax-hylly, Marimekon Siirtolapuutarhalakanat sekä ihanat hyggeilyhetket syysiltojen pimetessä. Olen saanut oppia, että galaksin rakentamiseen ei tarvitse kahta enempää.
En halua kadehtia ystävieni rakkautta enkä missään nimessä vihata sitä, mutta silti pelkään suosikkiplaneettani kohtaloa. Minä ja Pluto olemme kai edelleen taivaankappaleita, mutta pelkään, että olemme menettäneet merkityksemme meitä ympäröivälle maailmalle. Vaikka rakastan Plutoa, en haluaisi olla vain sivulauseessa mainittu kääpiöplaneetta rakkaideni galaksin ulkosyrjillä. En halua olla kiireessä unohdettu ja syrjään siirretty osa ystävieni galaksien luomiskertomusta.
Olen kaiken kaikkiaan lopen kyllästynyt toivomaan, että olen elämäni auringoille muutakin, kuin taivaanrannassa näkyvä tähdenlento. Tähdenlennot eivät kai yleensä saa itse toivoa, mutta aion silti valopallona taivaalla räjähtäessäni kuiskata ilmaan rukouksen. Haluaisin oppia olemaan rakkaudessani yhtä itsekäs kuin omat rakkaani ovat. Heidän tähtisumunsa varjoissa piileskely on kantanut minut tänne asti, mutta on viimein aika ottaa itsenäinen askel kohti tuntematonta ja avaruutta reunustavaa pimeää ainetta. Haluan olla oma aurinkoni, oman galaksini keskipiste. Olen aivan varma, että galaksin saa aikaan yksinkin. Ehkä muutumme naapuriplaneetoista naapurigalakseiksi, ja ehkä selviämme siitä.
