teksti: Pinja Myllylä
kuva: Sara Siekkinen
Kello soittaa jälleen sairaalloista pirinäänsä. Joka aamu, tavalliseen tapaani, minä keskeytän levottoman uneni tarpeettoman varhain, silti kuitenkin liian myöhään. Sinkoudun ylös sängystäni, puen vaatteet kiireisesti päälleni, harjaan samanaikaisesti hampaat oikealla ja hiukset vasemmalla kädellä, keitän pisteliään pikakahvin kylkiäiseksi puisen pikapuuron, tarkastan ilmoitukset pikaviestimistä ja pinkaisen pikapikaa ovesta ulos. Tällä kertaa en voi myöhästyä junasta, en vain saata. Junan puksutus vaan kantautuukin jo korviini, ja katsahtaessani horisonttiin näen sen jylisevän kohti minua hurjaa vauhtia. Jalat on otettava nyt alle – ihan kuin kaikkina päivinä aikaisemmin. Tätä se aina tulee olemaan, valittelen samalla, kun tunnen paitani hörppäisevän hikeä selästäni. Joka päivä kiirehdin, jotta ehtisin junaan: kidutan itseäni heräämällä tarpeettoman aikaisin, hosun aamurutiinini pois alta, juoksen alas metroon johtavat liukuportaat, käytän metrossa istuskelun päivän yksityiskohtaiseen suunnitteluun ja täytän päiväni piripintaan tekemisestä, jotta vain joskus ehtisin ajoissa junan kyytiin. Nykyään en edes vaivaudu istahtamaan alas ja hengähtämään, sillä se nyt vasta kiireen aiheuttaisikin.
Juna jyskyttää minua kohti nopeammin kuin mikään luotijuna Japanissa. Junan veturi puskee piipustaan yönmustaa savua, vaikkei juna tarvitsekaan hiiltä tai edes sähköä kulkeakseen. Niin pitkään, kuin se on jylissyt sairaanloista tahtiaan kiskoilla, ei se ole pysähtynyt kertaakaan. Tämä juna on todellinen ikiliikkuja. Se ei hidasta tahtiaan edes pysäkille, vaan ihmiset hyppäävät sen kyytiin lennosta. Joka päivä teen kaikkeni, jotta kykenisin kiskaisemaan itseni junan kyytiin, mutta se on aina minua nopeampi. Juna on nyt vain sadan metrin päässä, ja pingon niin kovaa kuin väsyneistä kintuistani lähtee. Hetken juoksen junan kanssa rinnan; ehkä tänään onkin se päivä, kun onnistun. Junan pillin vihlaisu halkoo savuista ilmaa, ja onnistun paikantamaan käryn keskellä ulos kurkkaavan konduktöörin. “Ottakaa minut kyytiin!” rääyn kurkkuni käheäksi. Vaan mitä konduktööri tekee? Hän sylkäisee kiskon reunalle ja kyllästyneesti karjaisee takaisin: “Tiedät hyvin, ettei tämä juna odota.” Junan ilmavirta riuhtaisee minut kumoon kiskojen vierelle, ja pääsen todistamaan jälleen samaa, ikuisesti toistuvaa myöhästymisen farssia.
Laahustan kotiin soimaten itseäni: juna kiitää tälläkin hetkellä tuhatta ja sataa kaikki muut ihmiset kyydissään. Kun olen myöhässä junasta, olen samanaikaisesti myöhässä kaikkialta, mihin minun olisi pitänyt ehtiä. En ehtinyt syömään jääkaapin parsakaalia ennen kuin home ehti asettua taloksi sen pinnalle, en ehtinyt metroon, bussiin tai ratikkaan, nukuin pommiin enkä siksi ehtinyt luennolle, en ehtinyt ruokakauppaan ennen sen sulkeutumista, en ehtinyt syömään terveellisesti, en ehtinyt kastelemaan kukkia ennen lopullista kuoloon kuihtumista, en ehtinyt palauttamaan esseetä ajoissa, en ehtinyt kertomaan perheelleni välittäväni heistä enkä laastaroimaan rakkoisia kantapäitäni. Vaikka jokainen päiväni on täynnä tekemistä, en ole silti päiviin saanut aikaan yhtään mitään. Vaikka olen juossut metron liukuportaissa ja pyyhältänyt ympäri kaupunkia, en ole viikkokausiin käynyt yhtään missään. Päivän päätteeksi en edes suo ajatusta tiskeille, enkä varsinkaan Kilimanjaron korkuiselle pyykkivuorelle. Olen saamaton, säälittävä häviäjälurjus. Olen myöhästyjä, eikä kukaan muu ole ikinä myöhästynyt tavalla, jolla minä aina myöhästyn.
Saavuttuani nukkaiseen kotiini asetun makaamaan pölyiselle matolleni, jota en missään vaiheessa ole ehtinyt imuroimaan. Pölyhiukkaset tunkeutuvat sieraimiini, mutten jaksa pärskiä niitä ulos. Jalkani ovat haavojen peitossa jatkuvasta kiskoilla juoksemisesta. Niihin sattuu, ja yksi puhjennut vesikello vuotaa iljettävää litkua pitkin jalkapohjaani. Mikä neuvoksi? Olen paikallani, vaikka pitäisi olla liikkeessä. En jaksa tehdä mitään, vaikka kaikki muut juoksevat junan kiinni joka aamu. Rasvaiseen päänahkaani kutittaa, mutten kykene liikuttamaan kättäni tehdäkseni asialle mitään. Tulen itsetietoiseksi alhaisesta tilastani ja huvitun hieman. Päästän ilmoille apaattisen nauruntyrskähdyksen ja ihmetyksekseni kuulen toisen, ihan pikkiriikkisen, empaattisen naurahduksen. Pienten siipien surina hiljan voimistuu, kun pieni ötökkä lentää keittiöstä korvani juureen.
”Hei, sinä siellä!” kantautuu pikkuinen surina korvaani. Se on banaanikärpänen, joka on seurannut surkuhupaisaa luovutusnäytelmääni. ”Nimeni on Viljo. Olen kotoisin siitä ruskeasta banaanista, jota et ikinä ehtinyt syömään”, hän esittelee kohteliaasti itsensä. En tiennyt, että minulla on banaanikärpäsongelma. Viljo surraa rakkoiselle varpaalleni ja tiedottaa: ”Tämä vesikello kannattaa desinfioida ennen kuin se tulehtuu.” Hän on aivan oikeassa. Tulehtunut haava jalassa on viimeinen asia, jota arkeeni kaipaan. Nousen aristaville polvilleni, konttaan viimeisillä voimillani vessaan, kaivan kaapista tarvittavat välineet ja alan puhdistamaan haavojani varovasti. Irvistelen kivusta, mutta tunne hellittää vähitellen. Viljo laskeutuu lavuaarin reunalle, ja tokaisee kuin äiti varhaisteinille: ”Haiset hieltä ja epätoivolta. Käy suihkussa, ja olosi varmasti kohenee.” Viljo on aivan oikeassa. Hiukseni ovat kankeat rasvasta ja kuivashampoosta. Kun hieron päänahkaani puhtaaksi suihkussa, olkapäälleni putoaa hilse. ”Syö jotain!” se huikkaa, ennen kuin hilseilee tiehensä viemäriin. ”Tuo oli Heli”, Viljo selostaa lavuaarin reunalta. En tiennyt, että hilsepartikkelit osaavat puhua. Käytyäni suihkussa avaan jääkaapin oven: sen sisällä makaa saattohoitoinen parsakaali. Homeitiö hyräilee kansanlauluja sen pinnassa, ja Viljo neuvoo: ”Heitä kaali roskiin. Homeitiön hourailut ovat alkaneet kyllästyttämään minua.” Ajatus hyräilevästä parsakaalista aiheuttaa närästysoireita, joten heitän sen biojätteeseen ja syön nuudelit kaapista. Saatuani vatsantäytettä Viljo ehdottaa lempeästi: ”Voisimme molemmat kaivata raitista ilmaa. Veisitkö minut kävelylenkille?”
Teen ompelulangasta remmin Viljolle, puen vaatetta päälleni, ja lähdemme yhdessä kävelylle kosteaan syyssäähän. Hengittäessäni raikasta ulkoilmaa pölyhiukkaset vihdoin leijailevat ulos sieraimistani. Istun läheisen puiston penkille, ja Viljo istuu olkapäälleni. ”Menetin mahdollisuuteni”, huokaan lemmikilleni. Viljo tuumaa hetken, ja ennen kuin ehdin aloittaa marisemisen junan nopeudesta, hän ehtii ensin: ”Banaanikärpänen elää keskimäärin 30-50 päivää. En tiedä ikääni, sillä kärpäset eivät osaa laskea. Voin kuolla minä hetkenä hyvänsä – nytkin voin kupsahtaa olkapäällesi.” Kärpäsen elämä on lyhyt. Pian Viljo kuolee, enkä voi sille yhtikäs mitään. ”Kaikki muut ehtivät junaan. Miksi minä en ikinä kerkeä? Minulta loppuu kohta aika kesken”, nurisen. Viljo keskeyttää minut, ennen kuin ehdin jatkaa: ”Sinä sanelet junan tahdin.” Järjetöntä. Enhän sanele. Kun Viljo jatkaa, on hänen äänessään viisautta, jonka vain hyvin vanha kärpänen saavuttaa: ”Juna kulkee tasan niin nopeasti kuin sinä annat sen kulkea.”
Imeskelen hänen sanojaan suussani. Juna kulkisi minun käskyni tahtiin… ennenkuulumatonta. Viljo on hiljentynyt. Katsahdan olkapäälleni, jolla möllöttää kärpäsen ruumis. Irrotan hänet talutushihnasta ja hautaan hänen kalmansa jalkojeni juureen. Pidän lemmikilleni hiljaisen hetken, mutten liikahda sen loputtua. Suljen silmäni, täytän syysilmalla jokikisen kolkan keuhkoistani ja puuskautan hiilidioksidin ulos. Katson ruskaista puistoa ympärilläni. Ohitseni vilisee ihmisiä airpodeineen, takeaway-kahveineen ja tympääntyneine otsaryppyineen. Kaupunginvaltuuston pitäisi asettaa jokin nopeusrajoitus kävelyvauhdille. Kantojen kopse lähestyy ja pian taas loittonee kaukaisuuteen, vaan minä pysyn paikallani. Heiluttelen jalkojani ilmassa; rakkojen aiheuttama kipu helpottaa vähitellen. Korviini alkaa kantautumaan pikkuhiljaa vaimea, painajaismainen puksutus. Se virittää kehoni pakokauhuiseen valmiustilaan: jalkani ovat valmiina juoksuun ja hikikarpalot kostuttavat paitani selkämyksen. Näen horisontissa sen samperin junan, jonka perässä aina runnon ja retuutan itseni henkihieveriin. Mutta minä en juokse. En edes nosta pyllyä penkistä. Suureksi yllätyksekseni se pysähtyy eteeni ja avaa ovensa. ”Tervetuloa kyytiin!” kailottaa konduktööri, joka aikaisemmin sylkäisi kengilleni. Kyytiin nousu ei vaatisi minulta paria askelta enempää. Mutta minä en nouse. En ole tänään kiinnostunut junan kyytiin nousemisesta. Sen sijaan alan etenemään varovaisesti kotiin päin, pysähdyn punaisissa valoissa toviksi, odotan hissiä kaikessa rauhassa, avaan kotioveni, riisun ulkovaatteeni ja käperryn sänkyyn peiton alle. Ei minulla ole kiire. Ehdin varmasti seuraavaan junaan.
