teksti: Camila Tuisku

kuva: Camila Tuisku

Valtsikalainen läksi kesäksi kaupunkia pakoon saaristoon. Ulapan takana työkulttuuria määrittelee mutkattomuus, brändi-imago ei istu yhteen todellisuuden kanssa ja lomalaisen ruokavalio haastaa kansanterveyttä.

Yhteysaluksen seinällä roikkuva Usein kysytyt kysymykset –lappu saa kysymään millaisia kiusaamiskokemuksia työpäivät ennen sen ripustamista mahtoivat henkilökunnalle olla: “Miksi aluksen miehistöllä on tauko vaikka rannalla on autoja?”, “Miksi reitillä ei ole isompaa alusta?”, “Miksi rannalla on vara-alus paikoillaan vaikka on jonoja?” Syytöksiä kuultavien asiakaskysymysten perusteella sitä ei uskoisi väylän olevan kesälomalaisten suosiossa, sävy on sen verran kaukana aurinkoisesta.   

Olen matkalla Hovisaareen, ja puolentoista tunnin lauttareissuni sujuu epäkohdista varoittelevasta listasta huolimatta oikein rattoisasti. Luen läpi vuoden takaista Talouselämää ja torkahtelen rinkkani päälle, vaikka en ole vielä edes aloittanut työrupeamaani. Heinäkuinen uurastus siintää vasta edessä.

Kuten niin monet meistä, myös minä hain alun perin töitä omalta alaltani. Olin vakuuttunut siitä, että kandivaiheen työharjoittelut olivat välttämätön osa tavoittelemaani uraa. Mitä enemmän työpaikkailmoituksia luin, sitä enemmän rupesin kyseenalaistamaan päätöstäni. Olin joutunut tuijottamaan näyttöpäätettä lukuvuoden ympäri, eivätkä alani kesätyöpaikat tarjonneet vaihtelua tähän. Pidin luovan tauon ja pohdin, mitä oikeasti halusin kesältäni. Kyläyhteisöä, pittoreskeja puutaloja ja luonnon rauhaa? Varmasti, mutta hankolaishuvilan vuokraaminen kesäkaudeksi kävisi kalliiksi, vaikka hankkisin kokoaikaisen työsuhteen ja kuusi kämppäkaveria.  

Varsinainen työpaikkani Töölön vilkkaimman bussiväylän vieressä ei luonnollisesti täyttänyt kesätoiveitani. Oma vaihtoehtonsa oli myös korviini kantautunut kapinalomailu. Ideana oli viettää koko opinnoton kesä tukien varassa, kun se nyt oli viimeistä kertaa mahdollista. Orpon hallituksen siirrettyä opiskelijat vain opintokuukausilta maksettavan asumislisän piiriin ei loma-ajan toimeentulo ollut enää turvattu. Kantaaottavuudestaan huolimatta suunnitelma ei innostanut. Ratkaisu löytyi vähemmän yllättäen hakukoneesta. Sympaattinen työpaikkailmoitus tutustutti minut merenrantakahvilaan sadunomaisessa Hovisaaressa, ja muutaman välivaiheen kautta löysin itseni lautasta matkalla kohti kesäromaanien luvattua maata.   

Ensimmäinen päiväni saaressa sujuu paremmin kuin osasin edes odottaa. Ympäristö on lumoava. Metsät ovat vehreitä, rannat vuoroin kivikkoisia, vuoroin hiekkaisia, pihamaat puutarhoineen omia keitaitaan ja puurakennukset uhkuvat kodinomaista nostalgiaa kuin paremman luokan populistiretoriikka. Innostuneempi valokuvaaja ryhtyisi näissä olosuhteissa lifestyle-vaikuttajaksi. Saaren hurmaavuuteen nähden on tuhkakupitettu työpaikkani tyylittelyltään maltillinen, mutta muun ympäristön lumovoima riittää kannattelemaan hurmaavaa mielikuvaa. En vielä tiedä sitä, mutta tupakantumpit osoittautuvat työympäristöni vaatimattomimmaksi ongelmaksi. 

Kahvilaan saavuttuani esittäydyn touhukkaana tiskin takana puuhaileville kollegoille, ja minut luvataan johdattaa majoitustiloihin sopivan hetken koittaessa. Jään odottamaan kahvilalle harteitani jo epämukavasti painavan rinkkani kanssa. Ajankulua jouduttaakseni päätän tehdä saapumiseni tietäväksi myös terassilla iltaa istuville kanta-asiakkaille. Huidon paikallisten edessä intopinkeää kesäleiriläistä muistuttaen, mutta onnistun tekemään vaikutuksen. Muutaman päivän kuluttua kuulen, että kylällä kiertää sana ilahduttavasta kahvilantytöstä. Ensivaikutelmani on kohottanut minut paikallisjuorujen aiheeksi. 

Kun on aika kavuta majatalomme yläkertaan, tunnen itseni kokoansa suurempaa taakkaa kantavaksi muurahaiseksi. Tietokone ja kasa kirjoja tuntuvat yhä selkääni kuormittaessaan yhtä välttämättömiltä kuin niitä pakatessa. En saattanut riskeerata reportaasini kirjoittamista, saati lukumateriaalin tyrehtymistä. Yöllä touhuan yhä innosta soikeana viestintäsuunnitelmaa kahvilallemme. Näen sieluni silmin, kuinka työnantajani, Sami, nyökyttelee myhäillen ideoilleni, ja tuleva kuukausi tullaan muistamaan somesivujemme riemukautena. Siirryn lukemisen pariin tuntien edetessä aamuyön puolelle. Kotiin unohtuneen kirjanmerkkini korvaan keittiöstä löytyneellä kananuudeliruukun kartonkipalasella. Ensimmäinen päiväni Hovisaaressa vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta.

Matkailu käy eräänlaisesta sivistyksen mittarista

Mitä enemmän kuulin tulevasta kesätyöstäni, sitä uskomattomammalta se vaikutti. Hovisaari oli kuulopuheiden perusteella poikkeuksellisen viehättävä, erinäisten retriittien vakiokohde. Ateriat ja majoitus lukeutuivat työn luontoisetuihin. Tuleva kuukausi alkoi mielessäni kääntymään työrupeaman sijaan lomamatkaksi. Huvittavaa, sillä tyypillinen tarina tuntuu olevan tyystin päinvastainen: lomareissuista kuoriutuu työleirejä. Kokemuksesta tiedän, että arjen täyttyessä kiireestä ulottuu tiivis tahti herkästi myös sen ulkopuolelle. Median kautta altistumme alati uusille ideoille siitä, mihin voisimme – mihin meidän kuuluisi – aikamme kuluttaa. Lomien määräaikaisuuden synnyttämä aikapaine ja veikeiden bucket list -suunnitelmien muotoon verhotut tavoitelitaniat ovat omiaan tekemään lomakokemuksista suorituksia. 

“Lomani” aikana Yle uutisoi lyhytpakettimatkailun nostaneen päätään. Katsauksen luettuani saatan todeta esivalmistellun pikareissun olevan ruuhka-arjen kulminoituma. Valmiin matkan suunnitteluun ei aikaa kulu, eikä kotiin jäänyt elämä ehdi suistua raiteiltaan parin yön aikana. Kaiken lisäksi verrokkiaan huokeampi hinta mahdollistaa useamman ulkomaan visiitin yhden sijaan. Sekös vasta ilahduttaa nykyihmistä, sillä miellämme kerrytetyt kokemukset usein merkiksi rikkaasta elämästä. Katsomme eri kulttuureille altistumisen avartavan, joten matkailu käy eräänlaisesta sivistyksen mittarista. Tällöin reissujen määrä ajaa laadun edelle. 

Vaikka en pakettimatkoja sen paremmin tunne, olen läheisissä tekemisissä niihin houkuttelevan hektisen elämänrytmin kanssa. Vielä lukuvuoden ollessa käynnissä olisin saanut sätkyn, mikäli minulta olisi vaadittu saaren verkkaiseen tahtiin sopeutumista. En ollut tietoinen työvuoroistani ennen saareen saapumistani, enkä kyllä sen jälkeenkään. Ensimmäisten päivien aikana saan tietää vuorojeni alkamisajankohdan vasta edeltävänä iltana. Päättymisen kahvilanpitäjämme katsoo tilanteen mukaan. Viimein ensimmäisen viikon jäädessä taakse saan käsiini loppukuukauden työaikataulut. Paatunut kalenterin ruksija sisälläni vaikenee vastaanottavaisuuteni tieltä: Kaupunkielämän hektisyys on koulinut mieleni epäterveisiin uomiin. Minulla ei edes ole mitään tarvetta tietää tulevien viikkojen aikatauluja ennalta, olenhan pyhittänyt koko kuukauden saarielämälle. Tämä on nyt sitä hetkessä elämistä! 

Ensimmäisenä työpäivänäni tiedustelen itsevarmasti myhäillen, josko voisin ottaa haltuun kahvilan sosiaalisen median tilit, mitä jo hakemuskirjeessäni alustavasti ehdotin. Taustatyön ansiosta havaitsin työnantajani olevan etevä somekanaviensa päivittämisessä, ja odotan mielenkiinnolla kuulevani ammattilaisen vinkkejä. Sami kuuntelee edellisenä yönä laatimaani viestintäsuunnitelmaa melko välinpitämättömän oloisena. Tiedän jälleen vaikuttavani nuorelta naiivilta idealistilta, joka elämän realiteettien tuntevien aikuisten on palautettava maan pinnalle. Vaikka Sami – hämmentävää kyllä – toteaa sosiaalisen median olevan yhdentekevä heidän asiakaskuntansa kannalta, jokin pauhannassani vetoaa. Hän letkauttaa kättään ja antaa minulle valtuudet tehdä tileillä mitä lystään.  

Mutkattomuus ei jää siihen. Tietynlainen hällä väliä -asenne vaikuttaa olevan Samille ominainen toimintatapa. Vielä toukokuussa hän totesi lainkaan kiirehtimättä kesän työntekijöiden olevan vasta selvityksen alla, vaikka olin jo maaliskuussa saanut kuulla viimeisiltä harkitsemiltani organisaatioilta kesätyöntekijöiden hakemisen olevan auttamatta ohitse. Viestintävastaavaksi ryhtymistäni taas hidastavat puuttuvat salasanat. Tunnusten vaihtaminen ei ole vaihtoehto, sillä muuten julkaisut laativa markkinointitoimisto ei enää pääsisi sisään profiileihin. Käy ilmi, että sosiaalisen median päivittäminen todella on ollut ammattilaisten käsissä koko ajan. Arat haaveeni mentorointisuhteesta hälvenevät. Tunnusten selvittyä Sami jakaa käyttöoikeudet vailla huolen häivää henkilökohtaisille profiileilleni. Heillä kuulemma mitään tietoturvaa tunneta.  

Eikä muuten tunneta erikoiskahvejakaan. Ottaen huomioon, että kyseessä on kahvila, on baristataidoistani täällä naurettavan vähän hyötyä. Asiakaskunta nauttii kofeiininsa suodatinkahvina. Pöydän kulmaan hankittu automaattinen espressokone lähinnä valuttaa kyynelnesteensä kahvikuppiin, jonka tyhjennän päivän päätteeksi viereiseen lavuaarin. Arvottomuuden kokemus nujertaa meistä teräksisimmänkin.  

Uudenlaisessa ruokakulttuurissa riittää ihmeteltävää. Jos valikoimamme olisi ateriamalli, leveilisi lautasella ylisuuri pizza ja käden ulottuvilla tuoppi olutta. Toki vitriinistämme löytyy limonadia, satunnaisia leivonnaisia ja pari täytettyä leipää, mutta kassavirtaa valmiin ennakko-olettaman kanssa seurattuani uskallan väittää liikevaihtomme muodostuvan lähinnä alkoholin anniskelusta ja pizzasta. Tomaattimurskalla ja valikoiduilla täytteillä päällystetyn vehnäletun kanssa on hankala ryhtyä hienostelevaksi, mutta ei asiakaskuntaamme tunnu viininkään laatu juuri väriä enempää kiinnostavan. Pääasiassa ihmiset nauttivat lasillisen ateriansa kanssa, mutta saarelta löytyy myös muutama seurue, jotka päiväkaljoittelevat terassillamme useita tunteja. Sataman välittömässä läheisyydessä istuskellessaan he eivät välttämättä tue sitä idyllinomaista ensivaikutelmaa, jota Hovisaaresta kovasti pyritään maihinnousijoille rakentamaan.  

Paikkaa nimittäin brändätään kaikella muulla kuin keskipäivän päihtymyksellä. Markkinointikuvastossa vaihtelevat rustiikkiset rantatalot, kuormituksen kehosta kuoriva ulkomeri, pääsymaksulliset kalastusretket ja saaristoluonto, joka ei kaikessa paratiisimaisuudessaan “sovellu liikuntarajoitteisille”. Saaren ammattilaisottein rakennetuissa mielikuvissa vilahtelee klassinen vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä. Ei mikään ihme. Haja-asutusalueiden vetovoima lomakohteina pohjaa ajatukseen haaveellisesta pakomatkasta kohti idyllisiä niittyjä, pois kaupungin kestämättömästä elämänrytmistä. Markkinointi on ollut onnistunutta. Naureskelemme yhdessä kollegojeni kanssa todellisuuspakoisille odotuksillemme pittoreskista rantakahvilasta, jonne kuvittelimme olevamme tulossa.  

Kaupunkien psyykeä härkkivä kiihokevirta oli läsnä jo sosiologi Georg Simmelin 1800-luvun loppupuolen teoretisoinneissa. Hän katsoi mielen altistuvan urbaanissa ympäristössä päättymätömälle stimuloinnille. Kuormitus kumpusi jatkuvasta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja huomiotamme kohteesta toiseen pomputtelevasta ärsykevirrasta. Ajatukset ovat yhä kouriintuntuvan ajankohtaisia. Yksistään kävelymatkalla metroasemalta kotiovelle saatamme kohdata katsekontaktia tavoittelevan feissarin, kasapäin tajuntaamme pyrkiviä mainoksia, hengenahdistuksessa hekottelevan kaveriporukan, hälytysvalojaan räiskyttävän pelastusajoneuvon ja naapurirapun ovisummeria uuteen uskoon takovan kiinteistönhoitajan. Miljöö on kaukana niistä elinolosuhteista, joihin ihminen on aikanaan sopeutunut. Rauhaisa maaseutu on helpompi nähdä ihmiselle luonnollisempana, terveempänä ympäristönä kuin täyteen rakennettu kaupunkimaisema. 

Urbaanin asukin hädän ovat äkänneet myös Hovisaaren palveluntarjoajat. Markkinoinnin kärkikohderyhmä on yhdentoista ruuhkakuukauden väsyttämä keskiluokka. Lääke ylikierroksilla rämisevään psyykeen ja keskivaikeisiin keskittymisongelmiin löytyy mainosesitteen mukaan “valosaasteettomasta tähtitaivaasta”, jonka äärellä kellon tikityksen tahtiin hyppivä kaupunkilaissydän saattaa viimein tuntea “kuinka aika pysähtyy”. Eivät lupaukset pelkkää silmänlumetta ole. Katuvalottomassa merenrantakylässä voi yöllä puikkelehtia pihamaiden lomassa vain taivaanrannan himmeä valo turvanaan ja vaihtaa kiireettömästi kuulumisia tuntemattomien kanssa. Ne vähäiset nelipyöräiset, jotka täällä liikkuvat, ovat mönkijöitä.  

Saariston talonpoikaisromantiikan ja runsaan oluen nauttimisen voisi teoriassa yhdistää vaivatta. Vielä muutama vuosisata sitten ne kuuluivat erottamattomasti yhteen, mitä nyt puutostautien ja epävarmojen elinolosuhteiden täytteinen elämä oli silloin kaikkea muuta kuin ihannoitua. Näistä ajoista, jolloin olut oli tavan kansan ruokajuoma, eikä alempaan kulttuurimuotoon terassikaljoittelun kautta yhdistyvä päihdyke, on tultu kauas. Kun ulapan takainen talonpoikaiselämä ilmenee parhaimmillaan romantisoituna sisustustyylinä, hylkivät kulttuurimuotojen mielleyhtymät toisiaan.  

Paheksuntaani lisää viereisessä aitassa muutaman yön liikaa majoittuva seurue, joka ei juomisiaan säästele. Aamuisin pihamaaltamme voi keräillä tölkkejä kuin S-ylivallan uhri bonuspisteitä. Pyrin tekemään osani kansanterveyden edistämiseksi – ja alennustilan lieventämiseksi – lanseeraamalla kahvilalla “talon oman” jääkahvin. Erityisen innokkaasti suosittelen sitä alkoholia jo kertaalleen nautiskelleille asiakkaillemme. Menekki korreloi vahvasti hellelukemien kanssa. Jos mielikuviini kuulumaton alkoholinkäyttö saaren harmoniaa hieman värisyttääkin, kokee se varsinaisen kolauksen työn realiteettien käydessä ilmi.  

Aamuisin pihamaaltamme voi keräillä tölkkejä kuin S-ylivallan uhri bonuspisteitä

Epämääräisistä aikatauluista pillastuva kalenterinrustaaja sisälläni on kenties tukahtunut tyyneyteeni, mutta tunnen pienen työtaistelijan valtaavan vähitellen alaa. Vaikka työnantajani oli varoittanut auttaviksi jääneistä tauoista etukäteen, en tajunnut lempeän aurinkoisen kesäkuppilan kärsivän yhtenäisestä oirekuvasta ravintola-alan kanssa. Tauoille täytyy vain osata lähteä kesken kiireen, ellei halua viettää täyspitkää työvuoroa ilman ravintoa. Ruuhkapäivinä hetken hengähdyksille ei käytännössä liikene mahdollisuutta, sillä asiakasvirran sulava eteneminen vaatii jokaisen vuorolaisen työpanosta. Kun vieressä pakertavan työantajan tulot kaiken lisäksi riippuvat oman aherrukseni määrästä, en yksinkertaisesti kehtaa liueta paikalta ja jättää muita oman onnensa nojaan.  

Hyvinvointini puolesta huolestun siinä kohtaa, kun hellelukemat kohoavat useampaan kymmeneen. Sisätilamme osoittivat kykenemättömyytensä luonnonvoimien edessä jo kylminä alkukesän päivinä, kun saaristotuuli puski itsensä sisään puutaloon. Yhtä vetoisan pytingin voisi kuvitella luovuttavan lämpöä ulos helposti, mutta keskikesä osoittaa asian olevan toisin. Kahvilasta kehittyy pätsi. Voin pahoin jo parin tunnin seisoskelun jälkeen, eikä mikään ihme: edes koneet eivät kestä ympärillämme leijuvaa kuumuutta. Kassamme ja maksupäätteemme kosahtavat peräkkäisinä päivinä, ja pian espressokoneen seurana itkee myös kylmävitriinimme.  

Lämpöhalvauttavien sisätilojen ja intensiiviseen työtahdin lopputuloksena makaan pahimpien paahdevuorojen jälkeen auringonpistoksen kourissa iki-ihanassa makuukamarissani. Kärsin moraalisen dilemman edessä aina, kun aivojeni sulamiselta kykenen: kuinka paljon olen valmis kestämään vain sen tähden, että en tahdo vaikeuttaa mukavan työnantajani elämää? Kultainen Sami tilaa täysin pyytämättä vegaanista ruokaa aterioitani varten ja kantaa henkilökunnalleen tuliaisia mantereella käydessään. Asiaa tarpeettoman pitkään pyöriteltyäni päätän tarttua härkää sarvista. Neuvotellessamme tulevista työvuoroista hapan mielentilani paistaa kasvoiltani sen verran hyvin läpi, että Sami myöntyy kohtuullistamaan työpäiviäni. Asiakasvirta ei sesongin aikana tule tyrehtymään, mutta omat ruumiinvoimani kyllä. 

Asioilla on kääntöpuolensa. Siitä huolimatta, että vietän suurimman osan “ruokatauoistani” töitä tehden, ei Samin työskentelyotteelle ominainen mutkattomuus ole ainoastaan huono asia. Hovisaaressa työaamiaiseni voi kiireettömänä päivänä venyä jopa tunnin mittaiseksi, kun päivystän ruokailemisen ohessa kassalla. En ehkä saa omaa rauhaa, mutta en nauti sen enempää kaupunkikahvilani 10 minuutin väliajasta, joka aamiaiselle on varattu. Etuliite lakisääteinen on vahvasti läsnä vakityöni taukokulttuurissa. Pikaisen pysähdyksen aikana ehtii lähinnä tuntea pahaa mieltä ja välitöntä tukehtumisvaaraa.  

Ketjukahvilan ja saaristokahvilan liikeideat ovat tietenkin erilaiset, eivätkä siksi keskenään täysin vertailukelpoiset. En siitä huolimatta saata välttyä keskinäiseltä analysoimiselta. Eroavaisuuksista monet kumpuavat organisaatiorakenteesta: kahvilassa, jossa yrityksen johto (Sami) paiskii hommia työntekijöidensä keskuudessa sen sijaan, että jalkautuu toimipisteisiin etupäässä suorituksia valvovan keskijohdon välityksellä (kaupunkikahvila), on toimintakulttuuri tyystin toisenlainen. Saadakseni aikaan muutosta minun ei tarvitse varata soittoaikaa toimitusjohtajalle. Riittää, että huomautan asiasta tukkutilausta näpyttelevälle Samille. Riippuen siitä, kuinka kovasti hän on parinkymmenen yrittäjävuotensa aikana ehtinyt käytänteeseen kiintyä, hän joko tyrmää idean suoraan tai todella toteuttaa sen. Hierarkkisen suuryrityksen palveluksessa voin vain unelmoida vastaavasta. 

Yhdenmukaisuuden on helppo ymmärtää olevan tärkeää vahvan brändin kannalta. Toimipisteiltään lukuisan ketjukahvilan tapauksessa tämä tarkoittaa tiukkaa konseptia. Siinä missä olen kaupunkikahvilassa tottunut leikkaamaan leivät konseptinmukaisiin viipaleisiin, ei Samia kiinnostaa, minkä muotoisilta siivuilta lounasleivät tänään tarjoillaan. Ainoa työvaatevaatimuksemme, tylsä paita, ei ehkä vedä vertoja ketjukahvilan tyylikkäille asukokonaisuuksille, mutta sen sijaan minulla on vapautta. Helteellä saatan valmistaa drinkkejä kesämekossa, asetella leivänpäälliset – tai herra isä, peräti ideoida kokonaan omani – haluamaani järjestykseen, palvella asiakasta samaan aikaan kollegani kanssa ilman, että syyllistyn häntä hämmentävään palveluvirheeseen ja jättää muistuttamasta taas yhdestä mieltä alentavasta sovelluksesta.

Vaikka Samissa on hienosäätäjän vikaa – pennin venyttämisen nimissä raaka-aineet tulee leikata läpikuultaviin siivuihin –, on meno kaukana ketjukahvilasta. Koska Sami voisi halutessaan itse tulla olkamme taakse kyttäämään työotettamme, ei (olemattoman) konseptin valvomiselle ole tarvinnut valjastaa yrityksen sisäistä mysteeriostajien koplaa. Helsingissä he eivät tosin paukkaa sisään anonyymeinä asiakkaina, vaan toimipisteeltä toiselle kiertävinä aluejohtajina. Valvonta on vaativaa. Herkkää tasapainoa riittää järkyttämään se, että vitriinituotteet eivät ole esillä oikeassa järjestyksessä. Kampin ketjukahvilassa asioinut asiakashan hämmentyy, jos Töölöön saavuttuaan viineri seuraisikin korvapuustia eikä toisin päin. Sesonkien mukana uudistuva ohjeellinen pullajärjestys viestii niin vahvasti poikkeamien pelosta, että on kaikessa välttämättömyydessäänkin huvittava. Pidän työnantajastani, mutta välillä ote on kuin neuroottisen vanhemman syynissä: autonomia on käsitteenä vieras ja asioista päättävän huoltajan totuus kiistaton.   

Hovisaaressa minua ei toisin sanoen ole ahdettu vaatetusta myöten osaksi brändi-ilmeen jatkumoa. 

Viikkojen vieriessä koittaa niistä väistämättä myös viimeinen. Kuljen majatalomme alakerran autioituneissa huoneissa. Parin viikon ajan niitä vuokrattiin lapsiperheelle, jonka mukana pihapiiriimme saapuivat riemunkiljahdukset, iltapäivien meditaatiohetket ja ylös huoneeseeni hihkutut leikkikutsut. Nyt pihapiiri on hiljentynyt. Muistona menneestä maassa lojuu satunnaisia vesi-ilmapallojen raakileita. Asumattomuus saa kotoisat huoneet näyttämään luontonsa vastaisilta. Oloni on haikea. Sama autius valtaisisi vähitellen koko talon. Meistä yläkertalaisista vain yksi jäisi töihin loppukesäksi. Sitä pidempään jatkaminen ei olisi mahdollista, kahvila sulkisi ovensa syksyn saapuessa. Väkimäärä hiipuisi yksittäisiin asukkaisiin. 

Lopulta saaren vetovoima perustuu juuri pakomatkaan. Vaikka saari kuinka on kodikkuuden ja tunnelmallisuuden tyyssija, ei se saata houkuttaa kohderyhmäänsä aikaansa enempää. Kiireinen kaupunkilainen pitkästyy ennen pitkää, ja hyvä niin. Kesävisiitti mahdollistaa turmeltumattoman mielikuvan säilymisen kukoistuksen kaikotessa talven tieltä. Laukuin kuormatut maitokärryt työnnetään satamaan viimeisen kerran ja laidunmaan karitsat teurastetaan. Saari vaipuu horrokseen kuin muumitalo, jotta voi sykkiä lumovoimaansa taas seuraavana kesänä. 

Paikkojen ja henkilöiden nimet on muutettu ihmisten yksityisyyden suojaamiseksi.  

Georg Simmelin ajatuksia on taustoitettu teoksella 

Aro, J. & Jokivuori, P. (2014). Klassinen sosiologia ja moderni maailma. Docendo.