Teksti ja kuva: Lumia Pesonen
Ilona Lammi (s. 1976) on valtiotieteiden ja psykologian maisteri, joka työskentelee nykyisin psykoterapeuttina. Tämän lisäksi hän on äitini, jonka kanssa jaan kokemuksen Kuppalassa bilettämisestä. Lähdimme äidin kanssa Kannunvalajien legendaariseen biletilaan selvittämään, oliko ysärillä paremmat bileet ja kannattaako nuoruuteen haikailla.
Punaisten haalarien meri. Tiiliseiniä vasten on sulloutunut vieri viereen valtiotieteellisen opiskelijoita, eikä ilmanlaatua varsinaisesti paranna se, että monet heistä tupakoivat sisällä. Suurin osa joutuu seisomaan ja jono baaritiskille kiemurtelee huoneesta toiseen. Taustalla pauhaavat Nirvana ja Darude. Olutta ei juoda tölkeistä vaan ruskeista lasipulloista, jotka särkyvät helposti livetessään hatarasta otteesta. Lattia on tahmea.
Tällaiseksi äitini luonnehtii Kuppalan tunnelmaa yhdeksänkymmentäluvun lopussa, jolloin hän itse opiskeli viestintää Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tunnistan kuvauksesta ainakin ahtauden ja oluen suurkulutuksen, vaikkakin nykypäivänä nautitut alkoholimäärät aiheuttaisivat ysärin opiskelijoissa lähinnä huvitusta. “Olihan se alkoholikulttuuri ysärillä ihan posketonta. Ei ollut mitään rajoja. Nykynäkökulmasta paheksuttu käyttäytyminen oli silloin täysin ok”, äiti kertoo.
Äiti muistelee, että katukyltit ja tienviitat koristivat Kuppalan seiniä jo hänen valtsikavuosinaan. Hän huomauttaa, että Katuma-kyltti on itse asiassa hänen synnyinkaupungistaan Hämeenlinnasta, jossa nimeä kantava järvi sijaitsee.
“Liitytkö sä jotenkin tohon kylttiin?” kysyn.
“En. Ainakaan muistaakseni.”
Sen sijaan sisäänkäynnille sijoitetun roskien lajittelupisteen hän tunnistaa samantien uudemmaksi tulokkaaksi. Ysärillä ei ympäristön huomiointi erityisemmin trendannut.
Nuoruus menee hukkaan nuorissa
Näin totesi näytelmäkirjailija George Bernhard Shawn. Äiti kertoo ymmärtävänsä lausahduksen merkitystä paremmin nyt, kun elämänkokemusta on karttunut. Vaikka nuoruuteen haikailu liitetään tyypillisesti aikuiselämän harmauteen, saatetaan elämänvaihe nähdä jälkikäteen myös hyvin raskaana.
“Jos voisi elää nuoruuden uudelleen aikuisen tiedolla ja ymmärryksellä, saisi nuoruudesta paljon enemmän irti. Mutta tämä on ihmiselämän ikuinen paradoksi ja uskon, että nuoruuden haikailu liittyy siihen. Nuorena kaikki koetaan ensimmäistä kertaa, mieli on avoin ja periaatteessa mahdollisuuksia on rajattomasti.”
Mikä nuoruudessa sitten oli vaikeinta? Äidin mukaan vaativuus itseä kohtaan ja se, että vastoinkäymisiin oli usein vaikeaa suhtautua huumorilla. Aikansa valtsikalaiset äiti muistaa tunnollisina puurtajina, vaikka raskas työ vaati myös raskaat huvit. Kuppalaakin paremmin hän oppi tuntemaan kirjaston lukusalin. “Silloin oli pakko olla aika suorituskeskeinen, että edes pääsi viestintään sisään.”
Tietynlainen kapinahenki korostui ilmapiirissä ja esimerkiksi tentin jälkeen oli tapana todeta, että “taas on punalippua heilutettu.” Ulkoisesta kriittisyydestä huolimatta auktoriteetteja kuitenkin kunnioitettiin nöyrinä. Äiti muistaa esimerkiksi suurta häpeää aiheuttaneen tilanteen, jossa professori pyysi hänet huoneeseensa puhutteluun erään opintopäiväkirjan johdosta. Kyseisen tehtävän tuli käsitellä professorin lempiteoreetikon teosta, johon äiti oli ottanut hyvin väittelevän ja kriittisen näkökulman. Professori moitti tätä lähestymistapaa ja ilmoitti antavansa tehtävästä hylätyn. Huoneen seinät olivat täynnä teoksen kirjoittaneen teoreetikon julisteita.
“Toisaalta aikuisuuteen liittyy myös tietynlaista helpotusta siitä, ettei tarvitse olla enää nuori. Nuoruus on tavallaan myös hyvin raskasta aikaa. Kulttuurimme ihannoi ja palvoo mielestäni vähän sairaalla tavalla nuoruutta. Kypsyydessä on paljon hyvää ja hienoa.”
Nostalgia – katkeruuden kauniimpi kaksonen?
Psykoterapeutin näkökulmasta nuoruuteen palaaminen voi toimia myös defenssinä nykyhetkeä vastaan. Se tarjoaa mahdollisuuden jossitella omia valintojaan ja pohtia, mihin kaikkiin suuntiin elämä olisikaan voinut viedä. Pahimmillaan menneeseen takertuminen voi estää kasvun ja eteenpäin menemisen. “Nostalgiassa voi tavallaan olla samaa kuin katkeroitumisessa. Tarrautumista johonkin, mitä ei voi enää saada takaisin.”
Ehkei ole sattumaa, että juuri nyt nostalgisointi vaikuttaa tuovan erityistä turvaa lähes kaikille sukupolville. Kauan sitten lopettaneiden bändien paluukeikat, millenniaalimuoti ja Disney-elokuvien myöhäiset jatko-osat myyvät kuin häkä. Epävarmoina aikoina menneisyys saa aivan erityisen hopeareunuksen.
“Ennen ei todellakaan ollut kaikki paremmin”, on kuitenkin äitini näkemys. “Tämähän on ikuinen virsi kaikkina aikoina, että ennen kaikki oli paremmin ja nykynuoriso on pilalla. Historia myös kiertää kehää, samat asiat toistuvat uudelleen ja uudelleen.”
Millaisia vinkkejä valtsikaveteraani voi siis antaa Kuppalan nykyisille taistelijoille?
“Kannattaa säilyttää luottamus itseen, mutta myös muihin. Ei kannata liikaa ajatella olevansa jotenkin erityinen. Pitää oppia yhdistämään sekä suorittava että hauskaa pitävä puoli, pitämään mielessä sekä nykyisyys että tuleva.” Äiti kuitenkin muistuttaa, että jokainen sukupolvi vie asioita eteenpäin omalla tavallaan. Eri ajat vaativat erilaisia ihmisiä.
Kun Kuppalassa on istuttu tovi, on jäljellä enää se tärkein kysymys: kumpi bilettää paremmin, valtiotieteellinen vai psykologia?
“Ehdottomasti valtsika. Psykologiassa oltiin sitten vähän eri tavalla sekaisin.”
