Groteski kesäfestareilla: Flow Festival

Hanasaaren voimalaitoksen massiivisen hiilivoimalan varjossa jo viidettätoista kertaa järjestetty Flow-festivaali on profiloitunut korkeakoulutetun, valveutuneen ja myös ympäristöstä tietoisen yleisön tapahtumaksi, jossa juodaan joko kahdeksan euron luomulapparia tai lähes samanhintaista pienpanimokombuchaa. Groteski lähti festareille selvittämään mitä vihreän ja vastuullisen ulkokuoren alta löytyy ja mitä muut tapahtumat voisivat oppia Flow’sta.

TEKSTI: Toni Pakarinen ja Emilia Tiainen ARTIKKELIKUVA: Petri Anttila / Flow Festival

Flow joutui tänä vuonna median pyöritykseen muun muassa artistiperuutusten sekä artistien ja vapaaehtoisten palkkioiden takia. Vaikka festareilta löytyisi paljonkin kritisoitavaa musiikin, hintojen tai kävijöiden tyylin suhteen, on se poikkeuksellisen vahvasti onnistunut profiloitumaan tiedostavien ihmisten vastuulliseksi tapahtumaksi. Flow vetää vuosittain hurjasti ihmisiä Suvilahteen nauttimaan valtavirralle vähemmän tunnetuista artisteista ja näyttäytymään julkisen alueella omiensa joukossa. Vastuullisuuden korostaminen on juurikin yksi ydintekijöistä, joka erottaa Flow’n muista suomalaisista festareista. Tarkastellaanpa sitä vähän lähempää.

Kuva: Toni Pakarinen

Sustainable Flow on festareiden oma tavoiteohjelma, jonka mukaan Flow 2019 on yksi maailman ensimmäisistä hiilineutraaleista tapahtumista. Tapahtuma on sähköntuotannosta festariruokiin ja artistien raidereihin asti pyritty tekemään mahdollisimman vastuulliseksi. Festareiden sähköntuotanto toteutetaan Nesteen uusiutuvista ainesosista tehdyllä biodieselillä. Öljy-yhtiön ottaminen sponsoriksi tapahtumaan voi kuulostaa oudolta, mutta tarkemmin tutustumalla huomaa, että Neste tunnetaan yhtenä maailman “vähiten saastuttavimpana” öljy-yhtiönä. Täten valinta on ainakin jollain tasolla perusteltu. Tapahtumasta syntyneet päästöt myös luvataan kompensoida ja kävijöille tarjotaan mahdollisuutta kompensoida päästöjä sekä tehdä lahjoituksia ilmaston hyväksi.

Tapahtuman tiedottajan korviin ei ollut kuulunut jälkeenpäin kysyttäessä, että tapahtuman turvallisuushenkilöihin olisi oltu yhteydessä häirintätapauksien tiimoilta.

Toisin kuin tapahtuman nettisivuilta olisi voinut ymmärtää, festareilla ei ollut erikseen häirintäyhdyshenkilöä, vaan ongelmien ilmetessä on tarkoitus kertoa asiasta lähimmälle turvallisuushenkilölle. Tällä termillä ilmeisesti tarkoitettiin järjestyksenvalvojia. Tarkemmalla tiedustelulla selvisikin, että kyseessä oli ilmeisesti vain uusi nimike järjestyksenvalvojalle, eikä erillisiä valtsikalaisille tuttuja ”turvallisuushenkilöitä” ollut.

Nettisivujen mukaan myös ensiapuhenkilökunnan puolen olisi voinut kääntyä henkisen ensiavun tarpeessa. Tapahtuman tiedottajan korviin ei ollut kuulunut jälkeenpäin kysyttäessä, että tapahtuman turvallisuushenkilöihin olisi oltu yhteydessä häirintätapauksien tiimoilta. Tämän kokoisessa tapahtumassa on kuitenkin vaikea uskoa, ettei minkäänlaista häirintää olisi tapahtunut. Hiljaisuus voi kieliä siitä, ettei kävijäkunta ole ollut tietoinen turvallisuushenkilöiden tarjoamasta tuesta. 

Suuri osa Flow’n kävijöiden tuottamasta jätteestä on biohajoavaa. Lajittelupisteitä löytyi monesta paikkaa. Isompien lajittelupisteiden yläpuolella oli tarkat ohjeet siitä, mitkä jätteet kuuluvat minnekin. Mistään ei kuitenkaan löydy mainintaa siitä, kuinka paljon jätettä itse festivaalikokonaisuus rakennelmineen aiheuttaa. Oli hienoa nähdä miten aktiivisesti vapaaehtoiset keräilivät tupakantumppeja ja roskia maasta tehokkaasti. Alue oli massatapahtumaksi hyvin siisti. Tuhkakuppeja ei vaan meinannut löytyä millään, vaikka niitä kuulemma oli runsaastikin. 

Kuva: Toni Pakarinen

Tame Impalan visuaalisesti upealla keikalla taivaalle räjäytettiin konfettia, joka leijaili kauniisti ja pitkään taivaalla kohti festarialueen reunoja. Reunojen takana odotti jo valmiiksi saastunut ja roskainen Itämeri. Tiedottajan tietojen mukaan kyse oli biohajoavasta konfetista, mutta jäte Itämeressä on kuitenkin aina jätettä. 

Ruokatarjonta oli juuri niin erinomaista kuin olisi voinut kuvitellakin. Flow ei ota ketä vain tarjoamaan nälkäisille kävijöilleen eväitä, vaan valitsee ravintolansa tarkoin. Ravintoloiden tulee tarjota vähintään yksi kasvisannos, mielellään vegaaninen sellainen, ja ruokailuvälineiden tulee olla uusiokäytettäviä. Tämän lisäksi ravintoloiden tulee käydä festivaalin järjestämä koulutus, jossa opetetaan vastuullisemman ruuanlaiton saloja. Kasvisruoat olivat kaikilla myyntikojuilla listojen kärjessä parhaiten esillä.

Jäte Itämeressä on kuitenkin aina jätettä.

Keikat sujuivat silminnähden oikein kivasti. Suurimpien esiintyjien keikoille mahtui yllättävän hyvin ja jopa suhteellisen edessä oli tilaa liikkua ilman, että sai vahingossa naamaan iskun jonkun räppikäsistä. Poikkeuksena Nordea Globe Balloon -lavan keikat, jonne ei kaikkien esiintyjien kohdalla otettu kaikkia halukkaita sisään tilanpuutteen takia. Nuorisoa kritisoivat vanhemmat sukupolvet voivat myös vaieta nuorten huonosta käytöksestä: huonoiten tuntuivat käyttäytyvän nimenomaan yli 30-vuotiaat, turhan päihtyneet ja kovaääniset, kalliissa merkkivaatteissa näyttäytyneet aikuiset. He myös olivat niitä, jotka yrittivät ohittaa vessajonossa ja kiukuttelivat joutuessaan odottamaan sisäänpääsyä vippijonossa.

Niistä jonoista! Ne etenivät perjantaina yllättävän nopeasti. Vessajonot olivat välillä tuskastuttavan pitkiä, mutta nopeasti nekin liikkuivat. Loppuillasta jonoja ei enää ollut, vaan vessaan pääsivät lähinnä ne, jotka osasivat ohittaa. Se johtui tosin enemmän kävijöiden humalatilasta kuin festivaalin järjestelyistä. Tämä jatkui lauantaina ja sunnuntaina, jolloin alun perin miellyttävä wc-järjestely alkoi olla turhauttava. Jos vessoja osasi etsiä festarialueen syrjäisemmistä nurkista, selvisi paljon vähemmällä jonottamisella.

Kuva: Toni Pakarinen

Myös ensiapujärjestelyt vaikuttivat toimivan hyvin, ainakin silloin, kun toinen toimittajista itse joutui niihin turvautumaan nestehukan iskiessä väenpaljoudessa kolmantena festaripäivänä.

Flow’sta puhutaan usein “parempien ihmisten” festivaalina. Koko Suomen (eli Helsingin) kulttuuri- ja moraalikerma kokoontuu ottamaan kuvia ja nauttimaan tunnelmasta. Siihen mielikuvaan nähden Flow oli kuitenkin yllättävän tavanomainen. Suurin osa ihmisistä ei ollut pukeutunut erityisen villisti tai ollut värjännyt hiuksiaan oransseiksi. Flow-yleisön ja tapahtuman ”erityislaatuisuuteen” kuuluva itseironia toi asiaan myös oman makunsa.

Kokonaisuudessaan Flow on suomalaisen ja jopa globaalin musiikkifestarikentän vastuullisuuden kruununjalokivi. Monet tapahtumat voisivat ottaa Flow’sta mallia ja väitämme, että tapahtuma voisi toimia yhtä aktiivisemmin haastamassa muita samankaltaiseen kehitykseen.

Edistys ei lopu koskaan ja seuraava askel voisi ottaa yhä vahvemmin turvallisemman tilan periaatteet sekä turvallisuushenkilöiden tarjonnan esille. Voinemme odottaa, että tulevaisuudessa nähdään lisää luovia ratkaisuja ympäristöystävällisyyden suhteen. Nähdäänkö ensi vuonna lennättämisen sijaan vaikkapa hologrammi-artisteja? Voidaanko pyrkiä välttämään lentämistä lähempäät tulevilla artistivalinnoilla? Loppujenlopuksi Flow’n laskennallista hiilijalanjälkeä olennaisempaa on kuitenkin se, minkälaista esimerkkiä se näyttää kävijöilleen ja sidosryhmilleen.

Aitoja – tarinoita Helsingistä

Aita on arkisesti ajateltuna rakennelma, joka rajaa jonkin alueen, toimii näköesteenä tai estää kulkua. Helsingissä aitoja, kaiteita ja niitä muistuttavia rakennelmia on lukuisia. Kiersimme tutkimassa Helsingin aitoja ja pohtimassa, rajoittuuko niiden merkitys niiden funktioon.

TEKSTI: Marissa Rämänen KUVITUS: Jennifer Ahlamaa

Denise Zieglerin Kolme aitaa -ympäristöteos

Kuvataiteilija Denise Zieglerin Konalassa sijaitseva ympäristöteos ohjaa huomion aitojen tarkoitukseen eri alueilla. Keskustan lähettyvillä aidat ovat pääosin koristeita, kun taas kaupungin reuna-alueilla ne toteuttavat aidoille ominaisempaa tarkoitusta näkemisen tai kulun estäjinä.

Zieglerin kolme aitaa sijaitsevat Hilapellon puistossa, Luoteis-Helsingin Konalassa, lyhyiden välimatkojen päässä toisistaan. Aidat ovat tuotu keskusta-alueelta ja ne edustavat jokainen eri tyyliä. Ensimmäisenä huomion kiinnittää verkosta ja betonista tehty aita, jonka malli on peräisin Meilahden sairaalan alueelta 1960-luvulta. Sen lähellä seisoo funkis-tyylinen betonista ja teräsputkista rakentuva valkoinen aita. Tämän malli on peräisin Topeliuksenkadulta Töölöstä. Kolmas sijaitsee hieman kauempana pienen kukkulan päällä. Se koostuu kivitolpista ja metalliketjusta ja on peräisin Kallion kirjastolta.

Kolmannen aidan lähettyvillä paikallinen asukas ilmaisee kritiikkinsä sen sijoittelua kohtaan. Talvella se on lasten tiellä pulkkamäessä, ja lisäksi lapset liimaavat pakkasessa kielensä aidan ketjuun. Typerästi sijoiteltu siis – ja vailla tehtävää kukkulan päällä.


Myllypuron Smash Centerin katto

Helsingin aidat eivät rajoitu kirjaimellisiin aitoihin. Myllypuron Smash Center, joka tunnettiin aiemmin nimellä Finland Tennis Club, on suuri valkoinen rakennus, jonka katolla olevien keltaisten aitaa muistuttavien rakennelmien voi ajatella esittävän mailapeleissä kenttää rajaavia verkkoja. Rakennuksessa on mahdollista pelata muun muassa tennistä, sulkapalloa ja pingistä.

Rakennus on tuttu maamerkki Itä-Helsinkiin matkustaville. Juuri ennen kuin metro saapuu Itäkeskukseen, idän sydämeen, avautuu junan vasemmanpuoleisista ikkunoista ikään kuin tervetulotoivotuksena näkymä Smash Centerille. Vastaavasti metromatkalla kohti keskustaa rakennus hyvästelee idästä länteen lähtevän. Ainakin idän kasvateille Smash Center ja sen keltaiset verkkoaidat ovat merkki siitä, että metro on kuljettanut kotiin.


Eläintieteellisen tiedekunnan vesiallasta ympäröivät aidat, Hermanni

Hermannin asuinalueella uusi ja vanha käyvät jonkinlaista valtataistelua. Hermannin aluetta on aikoinaan muokannut 1870-luvulla perustettu Sörnäisten vankila sekä 1930-luvulla alueelle tulleet Helsingin yliopiston eläinlääketieteellinen tiedekunta ja teurastamo. Sittemmin sitä on muokannut uudisrakentaminen.

Vaikka navetat on purettu, on Viikkiin siirtyneestä eläinlääketieteellisestä tiedekunnasta jotain muistoja alueella. 1960-luvulta peräisin oleva, tiedekunnan keskusaukiolla sijainnut vesiallas ja sen ympärillä oleva puistosommitelma on suojeltu kohde. Se sijaitsee keskellä uusia kerrostaloja, jotka rakennettiin tiedekunnan päärakennuksen paikalle.

Altaan ympärillä olevat aidat rajaavat sen erilleen muusta pihasta, joko turvallisuussyistä tai altaan suojelemiseksi. Aita on polvenkorkuinen, eikä allaskaan ole muutamaa kymmentä senttiä syvempi – kulku ei siis ole aidan vuoksi estynyt, eikä allas ole suuri turvallisuusriski. Aidan merkitys vaikuttaa olevan lähinnä symbolinen.


Hämeentien rakennusaidat

Autot poistettiin pysyvästi Hämeentieltä, raitiovaunuliikenne keskeytettiin ja Hämeentien valtava remontti aloitettiin. Remontti on kirvoittanut kritiikkiä ja kehuja, mutta luultavasti kaikki voivat olla yhtä mieltä siitä, että Hämeentien remontti muuttaa Helsingin katukuvaa pysyvästi kyseisellä alueella.

Suuriliikenteisen tien keskiosa on rajattu muovisilla rakennusaidoilla. Ne sulkevat sisäänsä raitiovaunukiskojen kaivamistyöt ja ohjaavat bussit milloin millekin kaistalle. Ne estävät kulun työmaa-alueelle ja niiden vaikuttava joukko kertoo alueella liikkuvalle, että täällä rakennetaan uutta Helsinkiä. Hämeentien rakennusaidat toteuttavat paitsi aitojen perimmäistä tarkoitusta kulun rajoittajina, myös viestivät kaupunkikuvan uudistumisesta.


Katajanokan Rakkauden sillan kaide

Katajanokalle johtavan puusillan kaide on täynnä lukkoja, joita rakastuneet parit ovat kiinnittäneet siihen. Lukko kuvastaa ikuista rakkautta: sitä ei saa auki, sillä avain on heitetty mereen. Joukossa olevat koodilla toimivat lukot eivät ole aivan linjassa tämän ajatuksen kanssa, mutta ovat ekologisempi vaihtoehto, sillä mereen ei päädy mitään sinne kuulumatonta. Lukkojen viesti on niin selkeä, että ne voisivat hyvin olla ilman nimikaiverruksia. Edes kaiteeseen kiinnitettyä pyörän vaijerilukkoa ei voi erehtyä luulemaan siihen pyörävarkaalta jääneeksi.

Vaikka Katajanokan sillan kautta on kulkuyhteys saareen, tuntuvat silta ja sen kaide olevan ennen kaikkea turistikohteita. Meidän kanssamme samaan aikaan paikalla on saksalainen pariskunta, joka tosin tyytyy ottamaan kuvia sillasta sen sijaan, että kiinnittäisivät lukon merkitsemään rakkauttaan.

Groteski kesäfestareilla: Ilosaarirock

Teksti: Antti Putila

Matka Ilosaarirockin päälavalle on pitkä. Ensin kuljetaan läpi suuresta portista, joka vie festarikävijän Chill out zonelle, jossa saa vielä nauttia omia juomia. Paikalliset, jo entiset nuoret kutsuivat nykyistä Chill out zonea vuoteen 2014 saakka ”teinimetsäksi”, jossa vietettiin festivaalin varjobileitä ja jossa monet maistoivat ensi kertaa alkoholia. Järjestyshäiriöiden vähentämiseksi Ilosaarirock laajensi vuonna 2015 aluettaan teinimetsän puolelle ja nimesi sen tyylikkäästi chill out zoneksi. 

Chill out zonen päässä on turvatarkastus, joka johtaa hiljalleen varsinaiselle alueelle. Itse päälavalle pääsee kahta reittiä: pienemmän Soundi-lavan ohitse tai massiivisen anniskelualueen läpi, jossa sijaitsee tänä vuonna myös useita ruokatelttoja. Anniskelu on rakennettu raviradan hevostenhoitoalueelle ja hevoskarsinat on tuunattu värivaloilla ja pöydillä ja hetken tuntee olevansa ennemmin keskiaikamarkkinoilla kuin festivaaleilla. Sen verran pistävä tuoksu hevostalleihin on jäänyt. 

Festivaalin historian alussa matka päälavalle ei ollut yhtä pitkä. Loppukesästä 1971 Pielisjoen keskellä olevassa Ilosaaressa juhlittiin 28. elokuuta kahdeksan paikallisen bändin voimin ensimmäistä Ilosaarirockia, joka kulki tuolloin nimellä Rockrieha. Kolean päivän aluksi bändien esiintymisjärjestys arvottiin, jotta näiden välienselvittelyltä vältyttäisiin. Festivaalin historiikki muistuttaa, että pelko nahistelusta oli turha, sillä järjestystä ensimmäisessä Ilosaarirockissa valvoivat ”Joensuun voimailukerhon herrasmiehet”. 

Ensimmäistä Ilosaarirockia juhlittiin nimellä rockrieha. Kuva: Tuntematon

Festivaali muutti nimikkopaikastaan Joensuun laulurinteelle (tutummin laululavalle) vuonna 1991, kun itse Ilosaari jäi liian pieneksi. Laulurinteellä tapahtuma on kasvanut yhdeksi Suomen suurimmista festivaaleista, ja Ilosaarirock on saanut sen muodon ja maineen, jolla se nykyisin tunnetaan.

Yhdessä raviradan hevoslooseista (vältettäköön sanan “karsina” käyttöä) istuu kaksi miestä siemaillen tuoppejaan. Rauhallisen, melkein palautumiselta näyttävän toiminnan katkaisee toisen kaveruksen innokas huudahdus: “Jouni, pitti pyörii!” Heput tyhjentävät keppanansa ja ryntäävät viereisessä Meteli-teltassa esiintyvän raptrion Mouhouksen keikalle. 

Mouhousin jäsenet, Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat iltapäiväkeikan meiningistä jokseenkin hämmentyneitä. Rammstein-paitaan pukeutunut Monako kysyy muilta jäseniltä ”mitä vittuu oikein tapahtuu?” ja pyörittelee päätään. Trion kovimmat hitit, platinaa ja kultaa striimanneet Hellafly ja Äänii, kuullaan viimeisenä ja yleisö hyppii niin, että Jouni ja hänen kaverinsa ovat viimeistään nyt karistaneet eilisillan haamut harteiltaan. Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat aidosti iloisia ja täynnä energiaa, joka vuosia festivaaleja kiertäneiltä artisteilta tuntuu valitettavan usein unohtuvan. 

Tähtiteltassa vietettiin festivaalia tänä vuonna pääosin aurinkoissa tunnelmissa. Kuva: Arttu Kokkonen

Ilosaarirock on suomalaisen festarikentän outolintu. Ohjelmisto on sekoitus valtavirtaa ja indietä, vaihtoehtokulttuuria unohtamatta. Festivaalilla on ollut viime vuosina nähtävissä jonkinasteinen identiteettikriisi, kun ohjelmisto on yrittänyt miellyttää mahdollisimman monenlaisia festivaalikävijöitä. Ilosaari ole oikeastaan koskaan ollut valtavirtamusiikin juhlaa, vaan miltei päinvastoin. Lavoille ovat astuneet vielä tuntemattomat indienimet, jotka ovat ottaneet Ilosaarirockin kesän ainoaksi Suomen esiintymiseksi. Tämä on ollut luonnollisesti monelle syy matkustaa Joensuuhun kauempaakin. Samalla festivaali tarvitsee taloudelliseksi turvakseen varmoja nimiä, joiden tiedetään uppoavan mahdollisimman hyvin, ja nämä varmat nimet ovat toki usein olleet myös pääesiintyjiä. 

Ilosaarirockin ohjelmiston suuret linjat ovat pääesiintyjissä seuranneet valtavirtaa hieman viivytellen. Nykyisessä musiikkibisneksessä tämä voi helposti tarkoittaa tilannetta, jossa pari vuotta sitten hoidetut artistidiilit voivat olla festivaalin koittaessa jo musiikkimaailmassa vanhentuneita. Ilosaarirockissa 2010-lukua hallinneeseen ja maailmalla festivaaleja loppuun myyvään EDM-genreen on tartuttu vasta tänä vuonna, kun ensi kertaa festivaalin historiassa yksikään pääesiintyjistä ei ole rock-yhtye. Perjantaina yleisöä villitsi ranskalainen tuottaja DJ Snake, jonka festivaali mainosti kuuluvan sunnuntain pääesiintyjän Chainsmokersin tavoin elektronisen tanssimusiikin eliittiin. Perinteitä kunnioittaen lauantaina pääesiintyjä oli kotimainen, ja tällä kertaa kunnian sai uuden levyn keväällä julkaissut, kenties suomalaisartisteista varmin viihdyttäjä, rapduo JVG

Perjantain pääesiintyjä DJ Snake. Kuva: Kalle Kervinen

Nousukiitoa lähes koko 2010-luvun kulkenut suomirap on saanut jalansijaa myös Ilosaaresta paljon jalansijaa ohjelmistossa. Heti Mouhousin jälkeen festivaalin tunnelmallisimmassa paikassa, rentolavalla esiintyy kovassa nosteessa tällä hetkellä oleva Gettomasa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Kaisaniemenpuistossa järjestetyissä kultajuhlassa, jossa kiekkoilija Juhani Tyrväinen hillui ympäriinsä fanipaidassa, jossa luki Gettomasa is chosen one, ilman määräistä artikkelia ja artisti revittiin esiintymään kultajuhliin parin tunnin varoitusajalla. Nopeasti kultajuhlien jälkeen useita artistin aiemmin julkaistuja kappaleita kipusi Spotifyn Suomen top 50 -listalle. 

Gettomasa aloittaa rantalavan keikkansa minuutilleen ajoissa. ”Tänään ei sit hypitä kun mulla on selkä ihan paskana”, räppäri aloittaa ensimmäisen välispiikin hauraalla äänellä. Ennen keikkaa lavan edustalla on vietetty värijauhebileitä ja eipä aikaakaan kun joku heittää lavalle yhden jauhepussin.

Rentolavalle valuvat hiljalleen Mouhousin keikalta tutut pelipaidat päällä laahustavat hurjat. Gettomasa vaikuttaa koko keikan ajan silmin nähden väsyneeltä ja kunnon yhteislauluun ylletään vaan kappaleiden Räkis ja Lössi aikana, jolloin joku riisuu yleisössä pelipaitansa ja alkaa pyörittää sitä päänsä päällä ja puolen minuutin päästä keskellä yleisöä pyörii jälleen moshpit. 

Festivaalialuetta ilmasta katsottuna. Päälavalla esiintyy Olavi Uusivirta. Kuva: Kalle Kervinen

Väsyneen Gettomasan tilalle on onneksi muitakin vaihtoehtoja, kun samaan aikaan alueella on käynnissä jopa kolme keikkaa. Päälavalla jammailevalle J. Karjalaiselle vaihtoehdon tarjoaa pimeässä teltassa soittava jyväskyläläinen trash-metal-yhtye Lost Society, jota on saapunut kuuntelemaan alle tuhatpäinen joukko. Aiemmin Children of Bodomin lämmittelybändinä mm. Yhdysvaltoja kiertänyt bändi teki tänä keväänä ensimmäisen itsenäisen Euroopan kiertueensa ja esiintyi muun muassa Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Puolassa.

Teltassa käy nopeasti selväksi, ettei kukaan ole tullut paikalle leikkimään, vaan kuuntelemaan heviä. Kitaristi, basisti ja laulaja moshaavat suorassa rivissä lavan etuosassa samalla kun säröiset sävelet täyttävät pirunsarvimerkkiä näyttävien fanien korvakäytävät. Ja kuten tämän vuoden festivaalille on tyypillistä, tälläkin keikalla pyörii moshpit. Tosin se on nuorista pelipaitahemmoista poiketen väkivaltaisempi, nykivämpi, jo osittain nuoruutensa eläneiden tekemä sekamelska: se aito metallipitti. Hiekka pöllyää, kyynärpäät ja pitkät hiukset viuhuvat, kun fanit nauttivat yhtyeen suosituimmasta biisistä Riot.Now! It is time to disobey! Abolish tyranny! It’s time to riot!”, yleisö karjuu samalla, kun yhtyeen solisti ja perustaja Samy Elbanna kiipeää lavarakenteita pitkin lavan katolle, niin että katsojaa hirvittää. 

Kuva: Valentin Abramenkov

Ilosaarirockin indiepainotteista linjaa edustaa tänä vuonna puhtaimmillaan Lxandra, joka päätti kaksi vuotta sitten muuttaa Berliiniin, koska hän omien sanojensa mukaan halusi pois Suomesta. Vuosi sitten hänet signattiin Saksan Universaliin kuuluvalle Vertigolle ja samalla yhdysvaltalaiselle Islandille. On sääli, että Lxandran keikalle on saapunut vain muutamia satoja ihmisiä. Keikalla vallitsee kuitenkin erittäin rauhallinen ja intiimi tunnelma. Pelipaitoihin pukeutuneet haamut ovat poissa ja sen sijaan harvalukuinen yleisö keskittyy itse musiikkiin. Väkevää sanomaa tarjoavat laulut käsittelevät yhteiskunnassa pinnalla olevia aiheita. Lxandran ensimmäinen sinkku Big Deep käsittelee yhteiskunnan kapeaa naiskuvaa ja ihannoi vahvoja, vapaita ja omatahtoisia naisia. Artistin ja bändin tunteella esittämät kappaleet saavat hetkeksi unohtamaan, että kyseessä on yksi Suomen suosituimmista festivaaleista, eikä intiimi klubikeikka. Lxandran ääni muistuttaa yllättävissä määrin Adelea. Laulu on teknisesti todella taidokasta, kansainvälisen kuuloista ja puhdasta myös livenä. Lyhyt kolmen vartin keikka päättyy harvalukuisen yleisön kiitollisiin suosionosoituksiin. Lxandra esiintyy tänä vuonna Suomessa vielä ainakin Qstockissa, joten jos festivaalille on menossa, voi keikkaa suositella lähes varauksetta. 

Jos päivä Ilosaaressa on jälleen tarjonnut hienoja hetkiä loistavan musiikin parissa, on paras kuitenkin vielä kokematta. Festivaalin pienimmällä lavalla esiintyy puoli yhdeltätoista Henrik!. Aiemmin Versace Henrikinä tunnettu räppäri kertoi viime marraskuusa Ylioppilaslehden haastattelussa, että hänen koko tuotantonsa poistettiin Soundcloud-palvelusta, koska hän oli “ihmisiä vieraannuttaakseen” ladannut profiilinsa kansikuvaksi “kullin”. Henrik kasasi uuden bändin ja julkaisi kaikkien yllätykseksi loppusyksystä 2018 epäalbumina pidetyn pitkäsoiton Vanha Testamentti, joka olikin punkia. Henrikin! ensimmäinen keikka päättyi julkiseen fiaskoon, kun yleisön sekaan heitettiin muun muassa tuoleja. 

Henrik! Kuva: Henrikin! arkisto

Ilosaarirokissa lavalle saapuu hieman myöhässä yhdeksän mekkoon pukeutunutta miestä. Eturivin yleisö on käynnistänyt Henrik-chantin. Henrik aloittaa keikan spiikillä: “Vittu meidän tarvii ees tehdä mitään kun jengi huutaa kuitenkin meidän nimee.” Seuraa pitkä intro, joka päättyy pitkään, useiden minuuttien revitykseen, jossa viisi kitaristia, basisti, kosketinsoittaja ja kaksi rumpalia soittavat joitakin soinnuilta kuulostavia asioita. Henrik huutaa sanoja, joiden merkitys jää korkeintaan triviaaliksi. 

Toisessa välispiikissä Henrik kertoo, kuinka on jo yhtyeineen ehtinyt viettää tunnin festivaalin leirinnässä ennen keikkaa. 

“Mä näin tuolla leirinnässä sellasen vitun söpön koiran joka tuli mua kohti ja se oli vittu huumekoira. Nyt mä oon sitten kaks grammaa pilvee ja meta-amfetamiinii eli noin satakakskymppii köyhempi. Shoutout Suomen poliisille.” 

Välispiikin jälkeen Henrik riisuu pois mekkonsa ja vetää loppukeikan boksereissa. Luvassa on transsinomaista, saatanallista tykitystä, jota voi ainoastaan seurata vain arvaillen, mitä seuraavaksi on luvassa. Välillä Henrik, teologian ylioppilas, lukee päiväkirjastaan huumetrippiensä aikaisia tekstejä ja itkee sikiöasennossa. Sitten vuorossa on taas monen minuutin tykitys, jossa kyytiä saavat niin soittimet kuin mikkitelineetkin. Aika menettää merkityksensä tiedottomalta tuntuvassa kokemuksessa ja Henrik! poistuu lavalta hajanaisten aplodien saattelemana. Yleisö ei tunnu tietävän, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. 

Hetken päästä päälavalla aloittaa illan pääesiintyjä JVG, mutta sillä ei taida olla enää merkitystä. 

Mielen muuttuvat diagnoosit

“Nykytila (status): Asiallisesti pukeutunut ja hoidettu. Somaatt yt hyvä. Tajunta norm, orientoitunut x 4. Ei merkkejä päihteistä tai tuoreista traumoista. Ymmärrettävän huolissaan ja surumielisen näköinen kuvaillessaan vaikeaa tilannettaan. Ei tule ilmi psykoottista tai itsetuhoista. Masennuksen kriteerit eivät täyty, kysymys sekamuotoisesta masennus-ahdistusoireilusta.”

TEKSTI: Aino Hokkanen & Anni Rossi KUVITUS: Anna Mäkinen

Yllä oleva ote on peräisin eräästä potilaskertomuksesta, jonka täyttäminen on osa mielenterveyden häiriön diagnosoimisen prosessia. Mielen oireiden tunnistaminen ja diagnoosin laatiminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Jo diagnoosin käsite itsessään on monisyinen ja vaikeatulkintainen: siihen vaikuttaa tieteellisen tiedon lisäksi myös yhteiskunnallinen aika, paikka ja ilmapiiri.

Vaikka diagnooseilla piirretään raja terveen ja sairaan mielen välille, ei tämä raja ole historiallisesti pysyvä, vaan muotoutuu aikansa normeihin. Mielenterveyshäiriöiden määritelmät ovatkin eläneet parantumattomasta seinähullusta mielenterveyskuntoutujaan, eikä esimerkiksi masennusta nähdä enää elämän normaalina suvantovaiheena, vaan mielialahäiriönä. 

Diagnoosien merkitys

Ihmisillä on luontainen tarve luokitella asioita, joiden määritelmien varaan ymmärrys maailmastamme rakentuu. Ranskalainen filosofi Michel Foucault uskoi ajasta ja paikasta riippuvien diskursiivisten käytäntöjen muovaavan todellisuutta. Diskursiivisilla käytännöillä hän viittaa konkreettisiin kielen tapoihin, joilla jäsennetään todellisuutta. Kieli rakentaa tietoa, joka puolestaan kehittyessään muuttaa kieltä.

Jotta jokin piirre voidaan kokea sairaudeksi, sairaus on ensin kyettävä määrittelemään kielen avulla. Esimerkiksi psykiatrisia diagnooseja tarkastellut kanadalainen filosofi Ian Hacking ajattelee mielenterveyshäiriöiden syntyvän, kun tietynlainen käytös ja tuntemukset määritellään normaalista poikkeavaksi. Standardoidut luokitukset ja diagnoosit ovatkin olennainen osa mielenterveysongelmien määrittelyä.

Suomen Mielenterveysseuran julkaisemien lukujen mukaan joka toinen suomalainen sairastaa elämässään jonkinnäköistä mielenterveyden häiriötä. 

Oireen nimeämisen myötä ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus kokea ja käsitellä tiettyjä oireita. Paha olo ei tietenkään ole vähemmän olemassa, jos sillä ei ole nimeä. Nimeäminen antaa kuitenkin tuntemuksille tarttumapintaa ja tekee niistä yhteiskunnallisesti todellisempia.

Diagnoosin myötä myös ihmisen omakuva muuttuu ja rakentuu uudelleen. Diagnoosi saattaa leimata, jopa musertaa. Toisaalta se tarjoaa mahdollisuuden käsitellä tuntemuksia kielen avulla ja auttaa ehkä ymmärtämään omaa mieltään paremmin. Ennen kaikkea diagnoosi oikeuttaa hoitoon.

Diagnoosi on välttämätön hoidon piiriin pääsemiselle. Ilman diagnoosia ei tarjota terapiaa tai lääkitystä. Myös vakuutuskorvaukset hoitokuluista ja sairastuneen sosiaalietuudet ovat pelkkää toiveajattelua diagnoosittomalle. Mielenterveyshäiriöiden diagnosoiminen on kuitenkin haastavaa. Monet mielen oireet saattavat ajoittaisina kuulua “normaaliin” elämään, mikä tekee diagnoosin muodostamisesta haastavaa, joskus jopa mahdotonta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan esimerkiksi surureaktio läheisen kuolemaan on osa arkielämää, eikä sitä vielä tulkita mielenterveyden häiriöksi. Tässä mielenterveyshäiriöiden määritelmän rajat sumentuvat entisestään: miten lopulta voidaan erotella normaali arkielämä ja sen tunnereaktiot mielenterveyshäiriöistä?

Terveen ja sairaan mielen rajan häilyvyyttä lisäävät entisestään useat samanaikaiset oireet, jotka eivät ole aina yksiselitteisesti lokeroitavissa tai aina edes täysin tunnistettavissa. Oireilua voi olla vaikea huomata itsessään, jos se on sulautunut osaksi arjen rytmiä. Muutos mielialassa voi tapahtua vaivihkaa.

Häilyvät määritelmät

Psykiatriset diagnoosit rakentuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Toisin kuin esimerkiksi syöpädiagnoosi, joka perustuu näytteiden ottamiseen ja kuvantamisiin, mielenterveyshäiriöiden toteaminen pohjaa ensisijaisesti potilaan ja lääkärin vuoropuheluun. Vastaanotolla lääkärin tehtävänä on tehdä tulkinta potilaan kertomuksista kansainvälisesti standardoitujen tautiluokitusten avulla.

Usein lääkäri käyttää suullisen keskustelun tukena itsearviointilomakkeita. Lomakkeesta voidaan keskustella ennen sen täyttämistä, ja vastaukset puretaan aina yhdessä. Kyselylomakkeet konkretisoivat oireita, mutta ne saattavat myös ajaa diagnoosia raiteiltaan, mikäli ne ohjaavat potilasta tulkitsemaan satunnaisia arjen tunnereaktioita mielialan pysyvämmiksi muutoksiksi.

Potilas ei välttämättä pysty määrittelemään tuntemuksiaan lomakkeen vastausvaihtoehtojen avulla ja saattaa esimerkiksi epäillä oireidensa syvyyttä. Pelkistetyt kyselyt eivät riitä tunnistamaan kaikkia masennuksen muotoja eikä todellisuus aina ole kuvailtavissa tarkkarajaisilla luokituksilla.

Tulkinnan muodostamisen hankaluus tekee psykiatriset diagnoosit myös erityisen alttiiksi mahdollisille virheille, sillä pohjimmiltaan kyse on potilaan ja lääkärin keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jossa tulee ottaa huomioon myös potilaan yksilölliset piirteet sekä ympäristön vaikutus.  

Haasteensa mielenterveyden häiriöiden diagnosointiin tuo psykiatristen sairauksien määritelmien muuttuva luonne sekä mielen konkreettisen mittaamisen vaikeus. Psykiatria on ajan saatossa etsinyt selityksiä mielen muutoksiin niin yksilön biologiasta kuin henkilöhistoriasta.

Ensisijaisesti diagnostiikka perustuu aina olemassa olevaan tutkimustietoon: kun tiede kehittyy ja tietoa tulee lisää, myös mielenterveysongelmien luokittelu ja diagnoosit ovat muutoksessa. Tänä vuonna esitetty tautiluokitus saattaa vuosikymmenen päästä olla täysin epäolennainen. Esimerkiksi Suomessa homoseksuaalisuus poistettiin virallisesti tautiluokituksesta vuonna 1981 – kymmenen vuotta sen jälkeen, kun se poistettiin rikoslaista.

Psykiatriset diagnoosit ovat siis vahvasti myös sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä, joihin vaikuttavat kehittyvän tutkimuksen lisäksi vallitsevat asenteet sekä ajattelun ja kielen tavat. Historiassa nykypäivän mielenterveyshäiriö on voitu ymmärtää vain normaaliksi osaksi elämää, ja tämän päivän terveys taas on saattanut olla puhdasta hulluutta.

Yleishulluudesta monipuolisempiin tautiluokituksiin

1800-luvun puolivälissä yleishulluuden uskottiin olevan syynä kaikelle mielen oireilulle ja kaikki mielenterveyden häiriöt niputettiin yhtenäispsykoosin käsitteeseen. Mielen sairauksien tarkempi luokittelu oli turhaa, sillä olihan diagnoosi kaikilla potilailla sama – hulluus. Mielen oireille oli kaikille myös yhteinen hoitomuoto, yleishoito, jossa määrättiin potilaalle lepoa: lepäämällä mieliala aivan varmasti kohenee!

1800-luvun lopussa psykiatria koki kuitenkin muutoksia. Akateemisen maailman asenneilmapiiri muuttui, kun ymmärrys ihmisen mielestä laajeni ja mielisairaalat korvattiin yliopistoklinikoilla. Psykiatria asettui vahvemmin osaksi lääketiedettä: pelkkä oireiden kuvailu ei riittänyt, sillä se ei täyttänyt tieteen perusvaatimuksia.

Syitä oireiluun haettiin muun muassa aivojen rakenteesta, ja yhtenäispsykoosin käsite murtui uusien lähestymistapojen tieltä. Yleishulluudesta siirryttiin kohti monipuolisempia tautiluokituksia.

Saksalainen psykiatri Emil Kraepelin kehitti vuonna 1899 tautiluokituksen, jossa määriteltiin 13 psykiatrista sairauskokonaisuutta. Kraepelin loi luokituksen tukemaan lääkäreitä luotettavan diagnoosien laatimisessa mielenterveyshäiriöille ja luokittelua käytettiin vielä pitkälle 1900-luvulle. Luokittelun myötä diagnoosin käsite vakiintui psykiatriassa. 1900-luvun alkupuolella mielenterveyden häiriöitä diagnosoitiin ensisijaisesti luonnontieteen keinoin.

1800-luvun puolivälissä yleishulluuden uskottiin olevan syynä kaikelle mielen oireilulle ja kaikki mielenterveyden häiriöt niputettiin yhtenäispsykoosin käsitteeseen.

Maailmansotien jälkeen huomio siirtyi yksilön henkilöhistoriaan, kun Sigmund Freud ja psykoanalyysi kasvattivat suosiotaan. Sittemmin kiinnostus on siirtynyt takaisin 1900-luvun alun luonnontiedepainotukseen muun muassa uusien psyykelääkkeiden ja tekniikan, kuten aivokuvantamisen, kehittymisen myötä.

Nykypsykiatrian diagnostiikka nojautuu kansainvälisesti yhtenäistettyihin tautiluokituskäsikirjoihin, jotka on luotu tiedeyhteisön neuvottelujen perusteella. Tautiluokituksissa mielenterveyshäiriöt luokitellaan oireiden perusteella. Euroopassa käytetään pääosin ICD-10-järjestelmää, mutta ohella seurataan myös yhdysvaltalaista Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM) -tautiluokitusta, joka pohjautuu Kraepelin tautiluokitteluun. ICD-10 ja DSM ovat monissa mielenterveyden häiriöiden määrittelyissä hyvin lähellä toisiaan. 

Yhdysvalloissa käytettävää DSM-luokitusta päivitetään säännöllisesti. Amerikkalaisten psykiatrien auktoriteetti diagnosoida mielenterveyden häiriöitä pohjautuu juuri tähän jaotteluun, ja jos DSM-luokitteluun kirjataan uusi mielenterveyden häiriö, siitä tulee hoitojärjestelmän ja viranomaisten näkökulmasta todellinen.

DSM-luokittelua on kuitenkin kritisoitu pinnallisista oireista. Uusin DSM-luokitus määrittelee jo surun ja musikaalittomuuden joidenkin mielenterveysongelmien oireiksi. Mitä useampi ennen arkiseksi tunteeksi tai luonteenpiirteeksi ymmärretty asia lisätään tautiluokituksessa oireeksi, sitä enemmän “normaalin elämän” määritelmä kapenee ja yksipuolistuu.

Kuka enää on terve, jos soittotaidotonkin voidaan lukea sairaaksi? Entä kuinka pitkälle diagnosointiin käytettävät tautiluokitukset voivat laajentua ilman, että jokainen luonteenpiirre mielletään osaksi jotakin mielenterveyshäiriötä?

Diagnoosikeskeisyys ilmiönä

Nimenomaan diagnoosit muodostavat nykypsykiatrian lähtökohdan, jossa luokittelu perustuu nimenomaan oireisiin, eikä oireiden syihin tai tarjolla oleviin hoitomahdollisuuksiin. Oirekuvauksiin perustuvalla luokittelujärjestelmällä pyritään parantamaan psykiatrisen diagnostiikan luotettavuutta. Onkin tärkeää, että järjestelmä on standardoitu niin, että kaikki lääkärit käyttävät samoja määritelmiä, seuloja ja haastatteluja diagnosoinnissa.

Oireisiin keskittyvä lähestymistapa kuitenkin häivyttää oireilun taustalla vaikuttavat yksilölliset syyt ja toisaalta mahdolliset yhteiskunnalliset tekijät, kuten syrjäytymisen, ilmastoahdistuksen sekä menestymis- ja työllistymispaineet. Diagnoosit tavallansa yksinkertaistavat häiriöitä ja niputtavat vaihtelevistakin syistä johtuvia oireita yhteen, samaan pakettiin.

Diagnoosikeskeisen lähestymisen myötä myös diagnoosit ovat yleistyneet. Lähestymistavan muutoksen ja tutkimustiedon kehittymisen lisäksi diagnoosien määrän kasvuun vaikuttaa stigmojen purku mielenhäiriöiden ympäriltä: mielenterveysongelmat puhuttavat julkisuudessa entistä enemmän. 

Suomen Mielenterveysseuran julkaisemien lukujen mukaan joka toinen suomalainen sairastaa elämässään jotakin mielenterveyden häiriötä. Tämä kääntää perinteisen ajatusmallin aivan päälaelleen: sairastuminen on luonnollinen osa elämää, eikä olekaan poikkeavaa olla sairas. Kehitys saattaa kulkea suuntaan, jossa mielenterveyden häiriöstä tulee uusi normi, jolloin “normaaliin elämään” voi kuulua esimerkiksi vakavan masennusjakson sairastaminen.

Muutos voi lopulta olla myös kehämäistä, jolloin masennus ymmärretään jälleen elämään luonnollisena kuuluvana melankoliana, joka ei tarvitse erityishuomiota. Kehitys kohti mielenterveyshäiriöiden normalisointia on toki itsessään hyvä keino häivyttää mielen sairauksiin liittyvää stigmaa.

Sosiaalisen median avulla esimerkiksi moni nuori on kertonut omia kokemuksiaan ja tehnyt näkyväksi vaikeaksi miellettyä aihetta. Muun muassa tubettajat Joona Hellman ja Mansikkka ovat käsitelleet nuorten mielenterveyttä videoillaan. 

Mielenterveyden häiriöitä määrittelevät diagnoosit ovat jatkuvassa muutoksessa ja tulevaisuuden tautiluokituksia voi vain arvailla. Diagnoosien määritelmät elävät, ottavat sisäänsä uusia oireita ja pyyhkivät vanhoja: ne oikeuttavat, toisaalta vaativat eri aikoina erilaista käytöstä. Tie psykiatriseen diagnoosiin, ja sitä myötä avun piiriin, on useimmiten pitkä ja kuoppainen.

Myös diagnoosien reunoilla liikkuvilla on haastavaa: mikäli sairauden kriteereitä ei täytä, hoitoa ja tukea saa hankalammin – jos ollenkaan. Tärkeintä on huolehtia siitä, että jokainen apua kaipaava saa tarvitsemaansa hoitoa, sillä avuntarve säilyy, vaikka pahalle ololle ei tarjottaisikaan nimeä. 

Pitäiskö alkaa narkkaa?

Narkkari on huumeiden käyttäjä, joka ölisee kadulla kadonneista kengistään. Vai oliko se sittenkin vain juoppo? Alkoholismi ja narkomania mielletään lähes aina päihteiden ongelmakäytöksi, mutta käyttö voi olla haitallista jo ennen tätä pistettä.

TEKSTI: Viivi Aliklaavu KUVITUS: Akseli Manner

Rajaksi päihteidenkäytön muuttumisesta viihteestä ongelmaksi voidaan vetää esimerkiksi laillisuus, terveyshaitat tai riippuvuus. Vaihtoehtoja rajanvedoille on lukuisia, mikä osoittaa, ettei päihdeongelmaisen määritelmä ole kaikille yhteinen. Rikoslailla on omat näkemyksensä hyväksytyistä päihteistä, mutta tuntuu, että säädetyt rajat perustuvat enemmän sattumaan ja historiallisiin tekijöihin kuin aineiden vaarallisuuteen.

Päihteidenkäytön normit eroavat ryhmien ja yhteisöjen välillä rajusti. Jokin porukka käyttää mietoja laittomia päihteitä aina tavatessaan, toinen kokoontuu kaljan äärelle tupakansavuiselle terasille. Konemusiikkia kuuntelevalle yhteisölle on tavanomaista käyttää bilehuumeita, joita ovat erilaiset stimulantit ja hallusinogeenit kuten ekstaasi, amfetamiini, LSD ja kokaiini. Teknoreivien merkittävin ero alkoholipainotteisiin baareihin tuntuu tosin olevan se, että juhlijat jaksavat tampata lattiaa aamukymmeneen. Näitäkö ovat narkomaanit?

Monet reiveissä käyvät mieltävät jopa vahvat huumeet ongelmakäytön ulkopuolelle, kunhan ulospäin elämä näyttää normaalilta. Huumeiden bilekäytön sekä töissä ja opinnoissa menestymisen oletetaan kertovan terveestä suhteesta päihteisiin, vaikka piriä, eli amfetamiinia, kuluisi joka viikonloppu. Vain biletykseen piriä ryystäviä pidetään täysin eri kastina kuin niitä, jotka käyttävät samaista ainetta yksin kotona päihtyäkseen. Tyypillistä bilehuumeiden käyttäjille on määritellä opiaattien ja suonensisäisten huumeiden käyttäjät narkomaaneiksi.

Viihdekäytöksi hyväksyttyjen päihteiden määritelmä saattaa venyä, mitä enemmän päihteitä kokeilee. Porttiteorian mukaan jo kannabiksen ensimmäinen kokeilu avaa portit vahvempien huumeiden käyttöön ja lopulta kaikki rajoitteet hälvenevät. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurempi merkitys on ihmisillä, joita elämänsä aikana tapaa. Rajat liikkuvat jatkuvasti elämäntilanteiden ja ympäröivien ihmisten mukana.

Haluan olla jatkuvasti valmiudessa muuttamaan tottumuksiani mahdollisimman hyvin omaa ja läheisteni hyvinvointia tukevaksi turvautumatta liikaa ympäröivän seuran normeihin. Tiedostan, että tilastojen valossa ongelmakäytön todennäköisyys on korkea, etenkin alkoholin suhteen, jonka haitat moni kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä. Täysin päihteetön elämä on itselleni yksi vaihtoehto muiden joukossa, mutta juuri nyt se ei tunnu tarpeelliselta, koska päihteet ovat muutakin kuin haittoja ja ongelmakäyttöä.