Fiktio: Valinta

Olet huoneessa, jossa on kaksi ovea. Toisesta ovesta pääset vapauteen ja toisesta joudut vankeuteen. Et tiedä, kumpi sinun pitäisi valita.

Teksti: Aino Hokkanen Kuvitus: Katri Astala

Et muista, miten päädyit sinne. Olit kai kävellyt liian pitkälle, jonkin rajan yli, saapunut kaupungin laidalle ja pudonnut siitä johonkin pehmeään. Viimeiset muistikuvasi kertoivat hiekkatien rapinasta jalkojesi alla, kun kävelit kosteassa syksyisessä yössä. Muistit myös oven. Kahva, josta olit pitänyt kiinni, oli karheaa, hiomatonta puuta. Sellaista, että siitä pelkäsi saavansa tikkuja, jotka tunkeutuisivat ikävästi käsiesi ihoon.

Olit muualla. 

Pimeä, kolkko tila edessäsi vaikutti etenevän pidemmälle kuin saatoit nähdä. Yritit huutaa. Vain kaiku vastasi hieman jäljessä, mutta ei silti pelästyttänyt sinua. Niin synkeältä kuin paikka vaikuttikin, mielesi oli keveä ja huoleton. Tuo outo lempeys kietoutui ympärillesi ja piti sinusta kiinni, kuin joku olisi kuiskannut pimeästä: ei hätää. Seisoskeltuasi siinä hetken yritit katsoa pidemmälle nähdäksesi vilauksen jostain tutusta. Silmien siristely ei kuitenkaan auttanut. Mielesi kepeydestä huolimatta jalkasi olivat jämähtäneet paikoilleen, ne seisoivat kuin kivipatsaat liimattuna kosteaan maahan. Sinua ei  huvittanut selvittää, mitä tuolla pimeydessä odottaisi.

Et olisi halunnut lähteä liikkeelle.

Ennen kuin ehdit kävellä muutamaa metriäkään, edessäsi avautui allas, jossa vesi näytti kirkkaalta ja kutsuvalta. Tuo vesi oli kirpeän turkoosia, sellaista mitä olit nähnyt oman maailmasi valkoisilla hiekkarannoilla. Kauniisti se liplatteli edessäsi ja heijasti valonsa seinille, jotka kiersivät altaan reunoja. Asetuit katselemaan tuota kaunista vettä altaan kivisille reunoille ja huomasit liikettä vedessä. Aika ajoin vedestä pulpahteli esiin pieniä kaloja, jotka ensin nousivat pintaan ja lopulta sukelsivat takaisin kirkkaan veden syövereihin. 

Pienet kalat olivat värikkäitä.

Niiden suomut olivat kirjavia, ja ihailit niiden sulavia liikkeitä. Hetkellisesti jopa rakastuit noihin pieniin olentoihin. Tarkkaillessasi kalojen leikkejä huomasit, että niiden suomuissa näytti olevan jotain tuttua: jotain, joka muistutti sinua siitä maailmasta, josta olit tänne joutunut. Katselit niitä kimaltavia, suorastaan kultaisia kaloja, ja olisit melkein voinut napata niistä yhden ja ottaa sen omaksesi – niin kauniita ne olivat. Kalat olivat kuitenkin liian nopeita. Niiden kultaiset suomut vilisivät silmissäsi, kun ne liikkuivat vedessä ylittäen toisensa vain kohdatakseen kohta uudelleen ja sujahtaakseen taas toistensa ohi. 

Rahaa, sinä ihailit rahaa.

Edelleen kalojen värikkäät suomut mielessäsi kävelit eteenpäin vailla päämäärää, vain kutkuttava uteliaisuus matkassasi. Jonkin, määrittelemättömän ja liian pitkän ajan jälkeen näit pimeän käytävän halki kulkevan valonsäteen. Silmiesi edessä pienet, sirot valokeilat paljastivat edetessään ilmassa leijuvan aineen, joka valossa näytti kimaltelevan kuin ilmassa olisi ollut tähtipölyä.

Saavuttaessasi nuo valokeilat nostit katseesi ylös.  Ylläsi avautui neliön muotoisista laatoista koottu taso, josta saattoi nähdä läpi. Niska vääristyneessä asennossa katsoit hölmistyneenä ylös ja yritit saada selvää siitä, mitä yläpuolellasi, tuon lasikaton toisella puolen, oikein tapahtui. Paljoa et nähnyt, mutta kuulit sitäkin enemmän. Klop, klop, klop. Heidän askeleensa kaikuivat ympärilläsi ja näit, miten nuo kapeat, punaiset piikkikorot etenivät tasaisen varmasti yläpuolellasi osuen aina yksi kerrallaan kirkkaaseen lasiin. Varovaisesti yritit koputtaa, mutta heistä kukaan ei pysähtynyt. Heistä jokainen jatkoi matkaansa yhtä varmasti kuin ennenkin, ja sinä mietit, miten he olivat päässeet tuon lasin yläpuolelle. 

Ehkä he olivat särkeneet sen ja kiivenneet ylös rikkoen itsensä lasin teräviin reunoihin. 

Mietteliäänä jatkoit matkaasi ja saavuit kapeaan käytävään, jonka päässä avautui näkymä johonkin, jota et näin kaukaa saattanut vielä nähdä. Kiire askelissasi kävelit tuon tiiliseinään tehdyn aukon luo ja kurkistit; alapuolellasi avautui huone, jonka seinät jatkuivat silmänkantamattomiin. Keskellä huonetta oli rulettipöytä, joka pyöri silmiesi edessä huimaa vauhtia. Välillä vauhti hiljeni ja pystyit erottamaan pöydässä kieppuvat kuvat. Näit kellotaulun ja lapsia leikkimässä ison talon pihalla. Näit lempikirjasi ja rakkaasi. Näit yöpöytäsi herätyskellon ja unohdetut juoksukenkäsi. Sinulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan tuon valtavan ruletin pysähtymistä, joten jatkoit matkaasi.

Päässäsi pyöri edelleen.

Jo ennen kuin saavut perille, aistit olevasi lähellä valintaa. Kun nuo ovet lopulta seisoivat järkkymättöminä edessäsi, tulevan päätöksen vaikeus sai sinusta otteen. Seisoit ja katselit noita kahta, täysin identtisen samanlaista ovea,  yrittäen epätoivoisesti löytää niistä edes pienen pientä eroavaisuutta. Et erottanut mitään, mikä olisi tehnyt valintaasi yhtään helpommaksi. Päätit siirtyä lähemmäksi, yrittää tunnustella ovien sileää pintaa. Ne molemmat kiilsivät metallin tavoin, ja ne oli maalattu tummanpuhuviksi, lähes mustiksi. Ovien kahvat olivat kylmää terästä, sellaista, johon pakkasella et tohtisi edes koskea. 

Päätös oli vaikea.

Yritit epätoivoisesti tuntea jotain, joka auttaisi sinua päättämään. Vilkaisit taaksesi, mutta siellä ei näkynyt enää mitään. Olit yksin, näiden ovien edessä, valmiina astumaan toisesta ulos, kun vain olisit tiennyt, kummasta sinun oli tarkoitettu astuvan. Etkä edes tiennyt olisiko se tarkoitettua vai puhdasta sattumaa, jos valitsisit oikean oven. Toisaalta olit valmis lähtemään tästä kolkosta luolasta mahdollisimman pian, toisaalta mieltäsi kaihersi päätöksesi seuraukset. Ainoa asia, mistä olit varma, oli se, että molempia ovia et voisi valita. 

Hitaasti painoit kätesi kylmälle kahvalle ja astuit ulos. 

Suorittamisen syöksykierteessä

Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner

Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla. 

Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta. 

Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.

Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.

Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?

Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.

Yksilönä yksin ilmastonmuutoksessa

Ilmastokeskustelu hallitsee mediatilaa, ja yksilön valinnat ovat syynissä. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n sekä muiden organisaatioiden julkaistessa ajankohtaista dataa ilmaston ja ympäristön kriisiytyvästä tilanteesta paineet muuttaa kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä kasvavat. Tämä tarkoittaa väistämättä ihmisten elintapojen ja kulutustottumusten mukauttamista uuteen pakottavaan tilanteeseen. 

Teksti: Aku Houttu Kuvitus: Martta Kiikeri

Muutoskeskustelu käy kiivaana jopa suurimmissa uutismedioissa. Yksilölle kerrotaan tarinoita vähäpäästöisesti elävistä erakoista sekä ohjeita, kuinka ostaa kestäviä vaatteita ja näin vähentää roskamuodin kulutusta. Tiedostavimmissa kaveriporukoissa ilmapiiri on paheksuva punaisen lihan syöntiä ja erityisesti lentämistä kohtaan. Samalla pitäisi osallistua ilmastomarsseille ja lakkoilla, jotta politiikka muuttuisi.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi. Ei ole ihme, että samaan tapaan kuin työllistyminen ja menestys ovat ihmisestä itsestään kiinni, niin ovat myös ilmastoteot. Ihmiset kuitenkin ahdistuvat epäonnistumisessaan ja kokevat huonoa omatuntoa, kun sortuvat jälleen halvan vaatteen ostoon tai ajan säästämiseen lentomatkalla. Kaikkihan tässä on kiinni yksilöstä, jonka pitäisi olla vahvempi kuin kulutuskulttuuria ylläpitävät rakenteet.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi.

Ilmastokriisin ratkaisussa keskeisessä osassa on päästöjen vähentäminen. Merkittävin osin se täytyy tehdä muuttamalla ruokatottumuksia kasvispohjaiseksi, pääsemällä eroon fossiilisista polttoaineista liikenteessä ja energiantuotannossa sekä vähentämällä edellä mainittujen tarvetta. Lisäksi tarvitaan ehdottomasti myös merkittäviä muutoksia turhan materiaalin kuluttamiseen, mikä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja. Miksi siis kulutamme, vaikka sen tuhoisuus on tiedossa? Miksi yksilö ei pääse eroon kulutuksesta?

Kulutuksesta

Norjalaissyntyinen yhteiskuntatieteilijä Thorstein Veblein tutki ihmisen kulutusta ja sen syitä jo sata vuotta sitten. Hän lähti tekemään vertailua primitiivisten yhteisöjen tavoista koristella kehojaan esimerkiksi erilaisilla ihomaaleilla. Tällä ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta, vaan sitä tehtiin ainoastaan paremman statuksen saavuttamisen ja siitä viestimisen takia. Samoin tavoin nyky-yhteiskunnassa omaa asemaa pyritään osoittamaan kulutuksella. Joko ostetaan merkkivaatteita tai ajetaan luksusautoilla.

Vebleinin eläessä tällaisen luksuksen ostaminen, jota hän kuvaili “kerskakulutukseksi” oli vain varakkaimman eliitin etuoikeus, mutta nykyisin se on laajentunut kattamaan suurta osaa taloudellisesti vauraiden maiden väestöstä. Siksi voidaan puhua halvan pikamuodin “demokratisoivasta” vaikutuksesta, jonka on mahdollistanut vaatetuotanto halvemman työvoiman maissa, joissa päästökriteerit ja ympäristönsuojelunormit ovat huonosti valvottuja tai puuttuvat kokonaan.

Tavallisen kansan matkima eliitti keksii koko ajan uusia tapoja ja pukeutumistyylejä, joiden takia pukeutumistrendit osaltaan muuttuvat ja pikamuotiketjut vaihtavat mallistojaan. Veblenin tutkimuksista johdetut ajatukset eivät kuitenkaan kokonaan selitä kulutuskäyttäytymistä. “Primitiivisten” tapojen lisäksi kulutusta ja kulutustarpeita voidaan lisätä sekä luoda riippumatta toisista ihmisistä. Varsinkin suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä. Tällaisen ajatuksen esitti yhdysvaltalainen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Tämän jälkeen mainonnan merkitys on kasvanut huomattavasti koko maailmassa ja siihen käytettävät rahasummat ovat nousseet tähtitieteellisiksi.

Suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä.

Konsumeristisen kulttuurin ylläpito on yksi keskeisistä syistä ilmastonmuutokseen vaadittavien tekojen viivästymisestä. Ympäröivässä yhteiskunnassa liikkuessa ihminen kohtaa koko ajan kulutukseen kannustavaa mainontaa: metron liukuportaissa, bussin kyljessä ja kadun valotauluilla. Suurista urheilutapahtumista, kuten amerikkalaisen jalkapallon Super Bowlista, pienempiin viihteenkulutuksen muotoihin, kuten elokuvissa käymiseen: mainonnalle altistuu tunneittain.

Ei siis mikään ihme, jos tiedostava kuluttaja kokee suurta ahdistusta ja ristiriitaa arjessaan, kun vähän väliä vilkaistava kännykän näyttö näyttää yhä personoitumpia mainoksia, mutta samalla kulutusta tulisi vähentää. Tämä voi kokonaan estää yksilöä huomaamasta omien tekojensa ilmastovaikutuksia.

Lobbauksesta 

Käyttäytymiseen ja tottumuksiin liittyvän kulttuurin muuttaminen on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä se on lähivuosina? Sinänsä itsestään selvistä ja selkeistä politiikkaratkaisuista joudutaan taistelemaan, vaikka esimerkiksi Suomessa lähestulkoon kaikki poliittiset puolueet ovat sitoutuneet IPCC:n ja laajan tiedeyhteisön suositukseen vähentää päästöjä, jotta ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä 1,5 asteeseen. Kuten lentoverokansalaisaloitteen huima loppukiri 50 000 allekirjoitukseen osoitti, löytyy rajuillekin ratkaisuille tukea. Hyvin usein jotain tapahtuu päätöksentekoprosesissa, joka ei aina vastaa kansan tai tieteellisten tulosten vaatimaa politiikkaa. Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle. Päättäjiin kohdistuva vaikuttaminen ei olisi miljardibisnes, ellei sillä todella kyettäisi vaikuttamaan päätöksentekoon.

Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle.

Lobbaus ei itsessään ole kielteinen ilmiö, vaan monessa tapauksessa parantaa päätöksenteon laatua. Lobbausta tekee myös laajasti eri yhteiskunnan osat liike-elämästä kansalaisjärjestöihin, jolloin eri intressit pääsevät vaikuttamaan. Kuitenkin resursseilla on suuri merkitys siinä, kuinka paljon ja tehokkaasti on mahdollista vaikuttaa. Lobbauksessa korostuvat eri sektorien erot ja se, missä rahaa liikkuu. Monikansalliset suuryritykset hallitsevat usein lobbaustilastoja rahamääräisesti niiltä osin, kun käytetyt summat on listattu ja toiminta on julkista. 

Avoimuuden vuoksi EU ylläpitää avoimuusrekisteriä, missä on lueteltuna eri toimijoita, jotka vaikuttavat sen päätöksentekoon. Sinne on listattu edunvalvontaan käytettävän rahamääriä arvioina. Eroja näkyy, kun tarkastellaan esimerkiksi maailmanlaajuisesti näkyvästi ilmastonmuutosta vastaan taistelevan Greenpeacen käytettyä rahamäärää ja verrataan sitä kahteen suureen kansainväliseen energiayhtiöön, Shelliin ja ExxonMobiliin. Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseen lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen, Shellillä yli 4,5 miljoonaa ja ExxonMobililla lähes 3,5 miljoonaa euroa. Lisäksi on vielä lukuisia muita fossiilisen energia-alan etuja ajavia toimijoita, jolloin yhteenlasketut vertailuluvut ovat huomattavasti suuremmat verrattuna ympäristöjärjestöihin.

Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseensa lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen.

Kuinka laajasti lobbaus sitten voi torpata tarvittavia muutoksia? Globaalia ratkaisua päästöjen vähentämiseen neuvoteltiin kansainvälisessä politiikassa jo 1990-luvulla. EU:ssa tällä hetkellä voimassa oleva päästökauppa on seurausta tästä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös päästövero, jolloin päästäminen olisi ollut yhtä kallista kaikkina hetkinä eikä päästökaupan tapaan vaihtelevaa. Kuitenkin valtioiden välisessä politiikassa Yhdysvaltain puolustamat liike-elämän intressit voittivat, ja syntyi markkinaehtoinen ratkaisu. Saastuttavan teollisuuden intressien voittaminen olivat seurausta lobbauksen onnistumisesta.

Huolimatta konsumeristisen kulttuurin ylläpitämästä mainonnasta tai ilmastomyönteistä poliittista päätöksentekoa sabotoivasta lobbauksesta, on ilmastotekoja tehtävä yksilötasolla nyt. Rakenteet on tiedostettava ja niitä on aktiivisesti muokattava. Koska ilmastonmuutos ei odota, on toimittava joka hetkessä. On kyseessä sitten äänestyspäätös, kulutuksesta karsiminen tai vaikka oman pankkinsa painostaminen ilmastoystävälliseen sijoitustoimintaan.

Kiveen hakattu

Uran valitseminen on yksi ihmiselämän suurimpia päätöksiä. Sitäkin pelottavampaa on alanvaihto. Siihen liittyy monenlaisia tunteita ja stigmoja yhteiskunnassa, jossa päätöstään ei mielellään saisi katua.

Teksti: Rosa Kaimio Kuvat: Maija Harju

Kuusi kymmenestä suomalaisesta työikäisestä on vaihtanut ammattia tai alaa työuransa aikana, kertoo Sitran tutkimus vuodelta 2017. 30 prosenttia on vaihtanut uraansa useammin kuin kerran. Siitä huolimatta ammatinvalinta tuntuu lopulliselta päätökseltä. Alanvaihto ei ole kevyt siirtymä, vaan työläs prosessi täynnä selvittelyjä. Kesken opintojen siihen vaikuttavat ensikertalaiskiintiöt, eikä lisä-opiskeluaikaa myönnetä. Myöhemmin huolena taas on toimeentulo, joka heikkenee opintojen ajaksi.

Työmaailman rakennetta on aina haluttu ohjailla koulutukseen liittyvillä säädöksillä. Nyt kun Suomessa vallitsee pelko huoltosuhteesta ja työvoiman pienuudesta, on opiskelijoita kannustettu uudistuksilla valmistumaan nopeammin. Nämä toimet ovat samalla hankaloittaneet opiskelupaikan vaihtamista. Yhteiskunta ei myöskään tue uudelleenkouluttautumista, sillä opintotukikuukaudet riittävät juuri ja juuri yhden tutkinnon suorittamiseen. Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Vuonna 2016 tulivat voimaan ensikertalaiskiintiöt. Ensisijalla korkeakoulujen hauissa ovat ihmiset, jotka hakevat ensimmäistä opiskelupaikkaansa. Vaikuttaa siltä, että ensikertalaiskiintiö hidastanut opintopolkua. Koska siirtymisen koulutusohjelmasta toiseen pelätään olevan vaikeaa, eivät opiskelijat hae enää kuin suosikkikohteeseensa, johon he haluavat hinnalla millä hyvänsä. Päätöksen tärkeys on kasvanut entisestään, kun pelkona on, että opiskelupaikan vastaanottamisen jälkeen tulevaisuus on kiveen hakattu. 

Suomessa kouluttautumisen kulttuuri ja koulutuksen arvostus kärsivät inflaatiosta. Koulutus tulee hankkia ja mahdollisimman tehokkaasti, mutta vain siksi, että saadaan uusi tehokas pyörä työelämän rattaisiin. Koulutukselta puuttuu itseisarvo: se nähdään vain välineenä ammattiin. 

Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Myös alan vaihtaminen varsinkin myöhemmällä iällä on puhtaan hyötyperäisistä lähtökohdista tapahtuvaa. Suurin osa kouluttautuu uudelleen työttömyyden tai sairauden vuoksi. Kun työelämään ollaan päästy, vaihdetaan ammattia harvoin mielekkyyssyistä. Myöskään ne, jotka vaihtavat ammattia omasta tahdostaan, eivät kouluttaudu huvikseen, vaan työllistymisen varmuus on tärkeä tekijä osana ammatinvaihtoa. Jos taloudellinen vakaus uudessa ammatissa epäilyttää, sitä ei lähdetä opiskelemaan.

Koko rumba asettaa kysymykseen yhteiskuntamme luonteen: miksi maailmassamme on usein käytännössä pakko vaihtaa alaa? Miten voi olla, ettei vuosien kouluttautumisella saa mitään kestävää? Taustalla vaikuttavat esimerkiksi taloudelliset suhdanteet: muun muassa kaupan ja teollisuuden aloilta halutaan siirtyä vakaampiin suuntin.

Vaikuttaa siis siltä, että suuret globaalit ilmiöt, joita kukaan ei voi hallita, määräävät työelämän tarpeet, ja tavallisen ihmisen on ikään kuin vain sopeuduttava. Työtä ei tehdä vain oman selviytymisen vuoksi vaan osana globaalin talouden järjestelmän rattaita. Myös koulutuspolitiikkaa pyritään muokkaamaan työelämän tarpeita vastaavaksi säätelemällä aloituspaikkojen määrää kullakin alalla. Ja kun koko yhteiskunta nojaa työllisyyteen ja veronmaksuun, muutosta tuskin on tulossa, päinvastoin. Ihmisiä yritetään yhä hanakammin ajaa esimerkiksi matemaattisten ja terveydenhoitoalojen pariin, sillä niissä tarvitaan entistä enemmän työntekijöitä. Jossain vaiheessa raja tulee todennäköisesti vastaan: ihmisiä voi ohjata halutulle alalle tiettyyn pisteeseen asti, mutta heidän on pidettävä työstään edes jossain määrin, tai edessä on ennen pitkää onnettomuus tai työuupumus.

Talouden ja työn asemat heijastuvat kulttuuriin, minkä vuoksi alanvaihdon yhteydessä voi joutua kipuilemaan myös identiteetin kanssa: on hylättävä alan palkkataso, työkaverit ja rutiinit. Sen jälkeen vuorossa on hyppy tuntemattomaan. Lisäksi alanvaihtoon liittyy ajatus, että edellisellä alalla on jokin ollut huonosti ja että ihminen on tehnyt virhearvion, mikäli hän joutuu vaihtamaan alaa. Uran muutokseen liittyy paljon terveydellisiä syitä ja työttömyyttä, eikä ihmisiä voi syyttää siitä, etteivät he näitä etukäteen osanneet ennustaa. Alanvaihto tuo mukanaan myös huolen toimeentulosta, sillä tulot laskevat merkittävästi uudelleenkouluttautumisen aikana. Monet tukeutuvat säästöihin tai kumppaniinsa, mutta osa joutuu kamppailemaan sotkuisessa tukiviidakossa.

Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia.

Mielikuva siitä, että alan valinnassa on vain yksi ainut mahdollisuus, tuntuu kuitenkin voimakkaalta. Nuorille korkeakoulujen uudistukset ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunta halua heidän vaihtavan alaa, vaan valmistuvan mahdollisimman nopeasti. Harha-askeliin ei ole varaa. Nuorten suhtautuminen työhön ei kuitenkaan ole suorituskeskeinen. Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia. Työ ei myöskään ole monille nuorille elämän ainoa tavoite, vaan sen ohessa halutaan nähdä maailmaa, harrastaa tai vaikka tehdä vapaaehtoistyötä. Lisäksi harva on yhdelle työpaikalle uskollinen, vaan uudet kokemukset houkuttelevat vaihtamaan työpaikkaa varsinkin nuoruusvuosina. 

Myös opiskelun on tunnuttava merkitykselliseltä ja sillä on oltava itseisarvoa. Oikea ala on kuin kohtalo: kun sen löytää, sen tietää. Tämän tunteen kääntöpuolena on pelko epäröinnistä. Tuntuu, että katumusta ei saisi olla missään vaiheessa opintoja, joten omaa tietä on parempi etsiä vuosia.

Mutta onko yksi ja ainoa ala realistinen ajatus, vai onko unelma-ala pelkkä illuusio? Puolet ihmisistä vaihtaa tällä hetkellä alaa ja neljäsosa suunnittelee sitä. Siis vain vähemmistö löytää itselleen unelma-ammatin, jonka saa pitää. Siitä huolimatta ura näyttäytyy monelle tienä, jolta ei saa eikä voi tehdä syrjähyppyjä.

Kaikesta tästä syntyy loputon ketju: ei ole olemassa mitään takeita siitä, että uusi ala on varma tai että juuri kyseisellä alalla into työskennellä eläkepäiviin asti säilyy. Mutta voiko kukaan lopulta todella tietää, mitä uraltaan haluaa, ennen kuin on valintansa tehnyt? Ihminen ei osaa ennustaa tulevaisuutta, joten urastaan varmatkin saattavat muuttaa mieltään myöhemmin. Tämä ei koske vain ammattia, vaan elämää ylipäänsä. Olisi hyvä voida olla itselleen armollinen valintoja tehdessään. 

Kuinka saa ottaa kantaa?

Call out -kulttuuri on voimistunut sosiaalisen median myötä, ja tuomion väärien sanojen tai sanoitusten käytöstä voi antaa verkossa kuka tahansa. Rap-artisti Mercedes Bentso eli Linda-Maria Roine tietää, miltä tuntuu, kun joutuu omiensa call outtaamaksi.

Teksti: Marissa Rämänen Kuvat: Heta Heikkala

Vuonna 2015 rap-artisti Mercedes Bentso, eli Linda-Maria Roine, julkaisi kappaleen Munaton mies, jossa puhutaan naisystäväänsä omistushaluisesti suhtautuvasta, väkivaltaisesta miehestä. ”Sä oot mies vaan lainausmerkeissä / Sun elimest ei voi puhuu ees senteissä / Melkeinpä ois selkeintä, suorilta sut kuohia / Mut annetaan mun sanojen toimia taas luotina”, Munaton mies -kappaleessa muun muassa sanotaan.

Romanitaustainen Roine kasvoi Itä-Helsingissä, jossa hän ajautui teini-ikäisenä osaksi huumeita käyttävien romanien yhteisöä. Siellä naisten alistaminen oli arkipäivää ja parisuhdeväkivalta normaalia. Roine eli itse suhteessa, jossa joutui alistetuksi ja pahoinpidellyksi. Venla Pystysen kirjoittaman, Roineen elämää käsittelevän Ei koira muttei mieskään -kirjan nimi kuvaa, millaisena nainen nähdään huumeita käyttävien romanien yhteisössä: ei aivan niin alhainen kuin koira, muttei arvoltaan ihan mieskään. Mercedes Bentson kappaleiden sanoitukset pohjautuvat Roineen omaan elämään ja hän pyrkii niillä ottamaan kantaa ja tuomaan kokemuksiaan julkisuuteen, usein provosoivin sanankääntein.

Kappaleen julkaisun jälkeen vasemmistonuori ja feministi Roine sai osakseen rajua kritiikkiä muilta vasemmistonuorilta feministeiltä. Palautetta tuli myös transmiehiltä. Kappaleen koettiin vahvistavan haitallisia sukupuolirooleja ja kappaleen sanoitusten koettiin viittaavan siihen, että ilman penistä ei voi olla mies – ja tämä nähtiin transfobisena. Keskustelu kävi kiivaana erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Roine call outattiin. Call outtaamisella tarkoitetaan erityisesti internetissä tapahtuvaa toimintaa, jossa ongelmalliseksi koetulla tavalla, esimerkiksi rasistisesti tai seksistisesti puhuva haastetaan julkisesti. Call outtaamalla pyritään saamaan call outattu ottamaan vastuu sanomisistaan, muuttamaan toimintaansa ja ymmärtämään toimintansa haitallisuus. Call out -kulttuuri pohjaa taisteluun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Julkinen call outtaaminen voi tuntua hävettävältä ja ahdistavalta, jos on pyrkinyt toimimaan oikein. Se voi myös lisätä vastakkainasetteluja – erityisesti, kun se tehdään samaa asiaa ajavien ihmisten kesken. Munaton mies -kappaleen nostattama julkinen paheksunta aiheutti Roineessa vastareaktion. Ei koira muttei mieskään -kirjassa Roine kertoo ärsyyntyneensä siihen, miten porukka, jonka oli aiemmin kokenut omakseen, kääntyi häntä vastaan. Vastareaktiona hän erosi Vasemmistonuorista, alkoi tarkoituksella ”vittuilemaan vassareille” ja kävi pyörähtämässä Kokoomusnuorten saunaillassa, joka sekään ei tosin tuntunut omalta. Call outatuksi tuleminen ajoi Roineen kauemmas yhteisöstä, johon hän aiemmin tunsi kuuluvansa.

“Call outtaamisen seurauksena alan tutkia vastapuolta, koska identiteettini on vielä hakusessa. Call outtaamisesta tulee tunne, että nämä eivät halua mua – haluaakohan joku muu? Mulla on kova tarve tulla hyväksytyksi”, Roine sanoo. “Keskustelu on mielestäni eri asia kuin call outtaaminen. Otan sen paljon paremmin.”

Call outatuksi tuleminen ajoi Roineen kauemmas yhteisöstä, johon hän aiemmin tunsi kuuluvansa.

Roine löysi lopulta itselleen porukan Vihreistä nuorista, joihin hän liittyi. Mutta vain kunhan häntä ei pyritä hiljentämään.

Call out -kulttuuri liittyy intersektionaaliseen feminismiin, eli ajatukseen siitä, että yksilöön kohdistuu samanaikaisesti erilaisia syrjinnän muotoja. Ne kasautuvat toistensa päälle: tummaihoinen nainen kohtaa syrjintää sekä sukupuolensa että ihonvärinsä vuoksi ja on siksi syrjitymmässä asemassa yhteiskunnassa kuin valkoinen nainen tai tummaihoinen mies.

Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien eteen taistelevat ovat aina nostaneet julkiseen keskusteluun haitalliseksi kokemaansa toimintaa. Sosiaalisessa mediassa call outtaaminen yleistyi, kun tummaihoiset naiset alkoivat siten puuttumaan muun muassa siellä kohtaamaansa rasismiin ja seksismiin: tuomalla julkisesti esiin tällaiset kommentit voitiin vaatia niiden esittäjää kohtaamaan sanansa ja muuttamaan käytöstään. Call outtaaminen oli heidän keinonsa puolustautua vahingollisia kommentteja esittäviä vastaan.

Call out -kulttuuri ei ole täysin ongelmatonta. Sen lisäksi, että call outtaaminen luo vastakkainasetteluja, antaa se mahdollisuuden tuomita toisia. Erityisesti sosiaalisessa mediassa toisten tekemisiin tartutaan hanakasti. Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama esitti oman näkemyksensä call out -kulttuurin haitallisuudesta Obama Summit -säätiön tapahtumassa lokakuun lopussa. Hän nosti tapahtumassa järjestetyssä keskustelussa esiin sen, miten ajan henkeen kuuluu ajatus tinkimättömyydestä. Obama puhui vallalla olevasta, sosiaalisen median korostamasta ajatuksesta, että muutos saadaan aikaiseksi tuomitsemalla – ja call outtaamalla – muita esimerkiksi väärien sanojen käytöstä. “Maailma on sotkuinen ja asiat ovat monitulkintaisia”, Obama muistutti keskustelusta julkaistulla videolla.

Sosiaalisessa mediassa asioihin voidaan ottaa kantaa nopeasti ja useilla alustoilla sen voi tehdä anonyymisti – usein vajavaisilla tiedoilla. Yksi, oikeassa paikassa julkaistu viesti voi saavuttaa valtavan yleisön. Suuren ja samaa mieltä olevan yleisön edessä julkaistu kommentti leviää helposti ja call outattu voi tulla nopeasti tuomituksi kymmenien toimesta.

Yksi, oikeassa paikassa julkaistu viesti voi saavuttaa valtavan yleisön.

Call out -kulttuuria on kritisoitu myös siitä, että se ei anna kohteelleen mahdollisuutta oppia ja muuttaa käytöstään. Munaton mies -kappaleen jälkeisen kohun aikana Linda-Maria Roine pahoitteli kappaleen sanavalintoja, mutta vastaanotto ei ollut pelkästään lempeä. “Yritin selittää, etten tarkoittanut kappaleella pahaa. Silti sanottiin, että ei auta selittää ja naurettiin, jos käytin jotain väärää sanaa”, Roine sanoo. ”Käytin Munattomassa miehessä sanoja, joiden tiesin loukkaavan kappaleen kohdetta eniten. Kun räppärinä tekee dissausbiisin, täytyy loukkaukset kohdistaa tiettyyn henkilöön. En olisi voinut haukkua sitä feministisin termein, koska ne eivät olisi vaikuttaneet samalla tavalla”, Roine kertoo.

Haitallisiin puhetapoihin puuttuminen on tarpeellista, ja vähemmistöjen kokema syrjintä tulee tiedostaa. Sillä, miten asian ilmaisee, on kuitenkin merkitystä. Roineen mielestä mediassa puhetapoihin voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota, sillä sieltä ne tarttuvat helposti katsojille. Yksityishenkilöiden kohdalla Roine korostaa keskustelun ja perusteluiden roolia.

Roine kokee, että keskittyminen yksittäisiin sanavalintoihin vie huomiota muilta asioilta. “Romanit ovat Euroopan syrjityin vähemmistö, ja jos romania kutsutaan vahingossa jollain haitallisella termillä, niin siihen todennäköisesti sanotaan vain, että ‘älä käytä tota termiä’. Romaneilla on ongelmia, jotka estävät ihmisoikeuksien toteutumisen: ei saada töitä, ei saada asuntoa, eikä voida hoitaa arjen asioita, koska ei päästä sisään kauppaan. Termit ovat pienin ongelma romaneille”, Roine sanoo.

Yritin selittää, etten tarkoittanut kappaleella pahaa. Silti sanottiin, että ei auta selittää ja naurettiin, jos käytin jotain väärää sanaa.

Kun sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa on vaara tulla call outatuksi, nousee kynnys osallistua keskusteluun. Call out -kulttuurin aiheuttama tarve miettiä omia sanojaan ja käyttämiään termejä yksipuolistaa keskustelua, sillä kaikki eivät koe voivansa osallistua keskusteluun. Keskustelun ulkopuolelle on vaarassa jäädä myös vähemmistöihin kuuluvia ja marginaalissa olevia, joiden äänen tulisi kuulua keskusteluissa.

”Täytyy olla akateeminen tai ainakin helvetin hyvä edes jossakin kielessä, jotta tietää edes perustermit. Se on ulossulkevaa. Romaneilla on keskimääräistä pienempi sanavarasto, koska suomea tai romanikieltä ei kumpaakaan puhuta täydellisesti. Niitä puhutaan useimmiten sekaisin. Sen lisäksi sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät sanat ovat tabuja”, Linda-Maria Roine sanoo. 

“Jos mun on vaikeaa päästä mukaan keskusteluun, niin miten sitten joku huumeita käyttävä romaninainen Itäkeskuksesta, joka vasta miettii, että onkohan ok, että sen mies hakkaa sitä joka päivä? Sitä syrjii valtaväestö, ja sen lisäksi se saa turpaan. Sillä on jäänyt joskus kahdeksannella luokalla koulu kesken. Sitten, kun linkkaan sen johonkin feministiryhmään ja sanon, että kerro täällä kokemuksistasi, niin se käyttää jotain väärää sanaa ja sen kimppuun hyökätään. Se on kauheeta, eikä todellakaan mitään kaikkien feminismiä”, Roine sanoo. “Jos kertoo julkisuudessa oman tarinansa, pitää pelätä, että kertooko sen jollain väärillä sanoilla”, Roine lisää viitaten siihen, miten on itse julkisuudessa kertonut omista kokemuksistaan.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, Munaton mies -kappaleen aiheuttama kohu on laantunut ja Linda-Maria Roine on vakiinnuttanut paikkansa feministisenä artistina. Miten Roine näkee kappaleen aiheuttaman kritiikin nyt? “Totta kai saa sanoa mielipiteensä, mutta se ei tarkoita, että asia on niin. Jos sanotaan, että kappale on transfobinen, niin se ei välttämättä ole. Ja jos sanon, että se ei ole transfobinen, niin sekään ei ole mikään absoluuttinen totuus. On vain näkökulmaeroja, eikä yhtä totuutta. Miettisin kyllä tekoprosessissa enemmän asiaa, mutta nimenomaan siltä kannalta, että miten joku transmies kokee sen. Ei kiinnostaisi muiden mielipiteet”, Roine toteaa.

On tärkeää ottaa vähemmistöt huomioon ja miettiä mitä, miten ja missä yhteydessä sanoo jotakin. On myös tärkeää, että ääneen pääsevät mahdollisimman monet vähemmistöjen edustajat – myös ne, joiden sanavarasto on rajallinen. Sosiaalisen median mustavalkoisuus tuo oman lisänsä keskusteluun, eikä se, mikä on oikein tai väärin ole kiveen hakattu. “Kenelläkään ei ole valtaa määritellä, että mikä on absoluuttisesti oikein ja mikä väärin”, Roine muistuttaa. “Se olisikin tosi pelottavaa.”