Suorittamisen syöksykierteessä

Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner

Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla. 

Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta. 

Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.

Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.

Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?

Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.

Yksilönä yksin ilmastonmuutoksessa

Ilmastokeskustelu hallitsee mediatilaa, ja yksilön valinnat ovat syynissä. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n sekä muiden organisaatioiden julkaistessa ajankohtaista dataa ilmaston ja ympäristön kriisiytyvästä tilanteesta paineet muuttaa kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä kasvavat. Tämä tarkoittaa väistämättä ihmisten elintapojen ja kulutustottumusten mukauttamista uuteen pakottavaan tilanteeseen. 

Teksti: Aku Houttu Kuvitus: Martta Kiikeri

Muutoskeskustelu käy kiivaana jopa suurimmissa uutismedioissa. Yksilölle kerrotaan tarinoita vähäpäästöisesti elävistä erakoista sekä ohjeita, kuinka ostaa kestäviä vaatteita ja näin vähentää roskamuodin kulutusta. Tiedostavimmissa kaveriporukoissa ilmapiiri on paheksuva punaisen lihan syöntiä ja erityisesti lentämistä kohtaan. Samalla pitäisi osallistua ilmastomarsseille ja lakkoilla, jotta politiikka muuttuisi.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi. Ei ole ihme, että samaan tapaan kuin työllistyminen ja menestys ovat ihmisestä itsestään kiinni, niin ovat myös ilmastoteot. Ihmiset kuitenkin ahdistuvat epäonnistumisessaan ja kokevat huonoa omatuntoa, kun sortuvat jälleen halvan vaatteen ostoon tai ajan säästämiseen lentomatkalla. Kaikkihan tässä on kiinni yksilöstä, jonka pitäisi olla vahvempi kuin kulutuskulttuuria ylläpitävät rakenteet.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi.

Ilmastokriisin ratkaisussa keskeisessä osassa on päästöjen vähentäminen. Merkittävin osin se täytyy tehdä muuttamalla ruokatottumuksia kasvispohjaiseksi, pääsemällä eroon fossiilisista polttoaineista liikenteessä ja energiantuotannossa sekä vähentämällä edellä mainittujen tarvetta. Lisäksi tarvitaan ehdottomasti myös merkittäviä muutoksia turhan materiaalin kuluttamiseen, mikä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja. Miksi siis kulutamme, vaikka sen tuhoisuus on tiedossa? Miksi yksilö ei pääse eroon kulutuksesta?

Kulutuksesta

Norjalaissyntyinen yhteiskuntatieteilijä Thorstein Veblein tutki ihmisen kulutusta ja sen syitä jo sata vuotta sitten. Hän lähti tekemään vertailua primitiivisten yhteisöjen tavoista koristella kehojaan esimerkiksi erilaisilla ihomaaleilla. Tällä ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta, vaan sitä tehtiin ainoastaan paremman statuksen saavuttamisen ja siitä viestimisen takia. Samoin tavoin nyky-yhteiskunnassa omaa asemaa pyritään osoittamaan kulutuksella. Joko ostetaan merkkivaatteita tai ajetaan luksusautoilla.

Vebleinin eläessä tällaisen luksuksen ostaminen, jota hän kuvaili “kerskakulutukseksi” oli vain varakkaimman eliitin etuoikeus, mutta nykyisin se on laajentunut kattamaan suurta osaa taloudellisesti vauraiden maiden väestöstä. Siksi voidaan puhua halvan pikamuodin “demokratisoivasta” vaikutuksesta, jonka on mahdollistanut vaatetuotanto halvemman työvoiman maissa, joissa päästökriteerit ja ympäristönsuojelunormit ovat huonosti valvottuja tai puuttuvat kokonaan.

Tavallisen kansan matkima eliitti keksii koko ajan uusia tapoja ja pukeutumistyylejä, joiden takia pukeutumistrendit osaltaan muuttuvat ja pikamuotiketjut vaihtavat mallistojaan. Veblenin tutkimuksista johdetut ajatukset eivät kuitenkaan kokonaan selitä kulutuskäyttäytymistä. “Primitiivisten” tapojen lisäksi kulutusta ja kulutustarpeita voidaan lisätä sekä luoda riippumatta toisista ihmisistä. Varsinkin suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä. Tällaisen ajatuksen esitti yhdysvaltalainen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Tämän jälkeen mainonnan merkitys on kasvanut huomattavasti koko maailmassa ja siihen käytettävät rahasummat ovat nousseet tähtitieteellisiksi.

Suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä.

Konsumeristisen kulttuurin ylläpito on yksi keskeisistä syistä ilmastonmuutokseen vaadittavien tekojen viivästymisestä. Ympäröivässä yhteiskunnassa liikkuessa ihminen kohtaa koko ajan kulutukseen kannustavaa mainontaa: metron liukuportaissa, bussin kyljessä ja kadun valotauluilla. Suurista urheilutapahtumista, kuten amerikkalaisen jalkapallon Super Bowlista, pienempiin viihteenkulutuksen muotoihin, kuten elokuvissa käymiseen: mainonnalle altistuu tunneittain.

Ei siis mikään ihme, jos tiedostava kuluttaja kokee suurta ahdistusta ja ristiriitaa arjessaan, kun vähän väliä vilkaistava kännykän näyttö näyttää yhä personoitumpia mainoksia, mutta samalla kulutusta tulisi vähentää. Tämä voi kokonaan estää yksilöä huomaamasta omien tekojensa ilmastovaikutuksia.

Lobbauksesta 

Käyttäytymiseen ja tottumuksiin liittyvän kulttuurin muuttaminen on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä se on lähivuosina? Sinänsä itsestään selvistä ja selkeistä politiikkaratkaisuista joudutaan taistelemaan, vaikka esimerkiksi Suomessa lähestulkoon kaikki poliittiset puolueet ovat sitoutuneet IPCC:n ja laajan tiedeyhteisön suositukseen vähentää päästöjä, jotta ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä 1,5 asteeseen. Kuten lentoverokansalaisaloitteen huima loppukiri 50 000 allekirjoitukseen osoitti, löytyy rajuillekin ratkaisuille tukea. Hyvin usein jotain tapahtuu päätöksentekoprosesissa, joka ei aina vastaa kansan tai tieteellisten tulosten vaatimaa politiikkaa. Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle. Päättäjiin kohdistuva vaikuttaminen ei olisi miljardibisnes, ellei sillä todella kyettäisi vaikuttamaan päätöksentekoon.

Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle.

Lobbaus ei itsessään ole kielteinen ilmiö, vaan monessa tapauksessa parantaa päätöksenteon laatua. Lobbausta tekee myös laajasti eri yhteiskunnan osat liike-elämästä kansalaisjärjestöihin, jolloin eri intressit pääsevät vaikuttamaan. Kuitenkin resursseilla on suuri merkitys siinä, kuinka paljon ja tehokkaasti on mahdollista vaikuttaa. Lobbauksessa korostuvat eri sektorien erot ja se, missä rahaa liikkuu. Monikansalliset suuryritykset hallitsevat usein lobbaustilastoja rahamääräisesti niiltä osin, kun käytetyt summat on listattu ja toiminta on julkista. 

Avoimuuden vuoksi EU ylläpitää avoimuusrekisteriä, missä on lueteltuna eri toimijoita, jotka vaikuttavat sen päätöksentekoon. Sinne on listattu edunvalvontaan käytettävän rahamääriä arvioina. Eroja näkyy, kun tarkastellaan esimerkiksi maailmanlaajuisesti näkyvästi ilmastonmuutosta vastaan taistelevan Greenpeacen käytettyä rahamäärää ja verrataan sitä kahteen suureen kansainväliseen energiayhtiöön, Shelliin ja ExxonMobiliin. Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseen lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen, Shellillä yli 4,5 miljoonaa ja ExxonMobililla lähes 3,5 miljoonaa euroa. Lisäksi on vielä lukuisia muita fossiilisen energia-alan etuja ajavia toimijoita, jolloin yhteenlasketut vertailuluvut ovat huomattavasti suuremmat verrattuna ympäristöjärjestöihin.

Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseensa lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen.

Kuinka laajasti lobbaus sitten voi torpata tarvittavia muutoksia? Globaalia ratkaisua päästöjen vähentämiseen neuvoteltiin kansainvälisessä politiikassa jo 1990-luvulla. EU:ssa tällä hetkellä voimassa oleva päästökauppa on seurausta tästä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös päästövero, jolloin päästäminen olisi ollut yhtä kallista kaikkina hetkinä eikä päästökaupan tapaan vaihtelevaa. Kuitenkin valtioiden välisessä politiikassa Yhdysvaltain puolustamat liike-elämän intressit voittivat, ja syntyi markkinaehtoinen ratkaisu. Saastuttavan teollisuuden intressien voittaminen olivat seurausta lobbauksen onnistumisesta.

Huolimatta konsumeristisen kulttuurin ylläpitämästä mainonnasta tai ilmastomyönteistä poliittista päätöksentekoa sabotoivasta lobbauksesta, on ilmastotekoja tehtävä yksilötasolla nyt. Rakenteet on tiedostettava ja niitä on aktiivisesti muokattava. Koska ilmastonmuutos ei odota, on toimittava joka hetkessä. On kyseessä sitten äänestyspäätös, kulutuksesta karsiminen tai vaikka oman pankkinsa painostaminen ilmastoystävälliseen sijoitustoimintaan.

Kiveen hakattu

Uran valitseminen on yksi ihmiselämän suurimpia päätöksiä. Sitäkin pelottavampaa on alanvaihto. Siihen liittyy monenlaisia tunteita ja stigmoja yhteiskunnassa, jossa päätöstään ei mielellään saisi katua.

Teksti: Rosa Kaimio Kuvat: Maija Harju

Kuusi kymmenestä suomalaisesta työikäisestä on vaihtanut ammattia tai alaa työuransa aikana, kertoo Sitran tutkimus vuodelta 2017. 30 prosenttia on vaihtanut uraansa useammin kuin kerran. Siitä huolimatta ammatinvalinta tuntuu lopulliselta päätökseltä. Alanvaihto ei ole kevyt siirtymä, vaan työläs prosessi täynnä selvittelyjä. Kesken opintojen siihen vaikuttavat ensikertalaiskiintiöt, eikä lisä-opiskeluaikaa myönnetä. Myöhemmin huolena taas on toimeentulo, joka heikkenee opintojen ajaksi.

Työmaailman rakennetta on aina haluttu ohjailla koulutukseen liittyvillä säädöksillä. Nyt kun Suomessa vallitsee pelko huoltosuhteesta ja työvoiman pienuudesta, on opiskelijoita kannustettu uudistuksilla valmistumaan nopeammin. Nämä toimet ovat samalla hankaloittaneet opiskelupaikan vaihtamista. Yhteiskunta ei myöskään tue uudelleenkouluttautumista, sillä opintotukikuukaudet riittävät juuri ja juuri yhden tutkinnon suorittamiseen. Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Vuonna 2016 tulivat voimaan ensikertalaiskiintiöt. Ensisijalla korkeakoulujen hauissa ovat ihmiset, jotka hakevat ensimmäistä opiskelupaikkaansa. Vaikuttaa siltä, että ensikertalaiskiintiö hidastanut opintopolkua. Koska siirtymisen koulutusohjelmasta toiseen pelätään olevan vaikeaa, eivät opiskelijat hae enää kuin suosikkikohteeseensa, johon he haluavat hinnalla millä hyvänsä. Päätöksen tärkeys on kasvanut entisestään, kun pelkona on, että opiskelupaikan vastaanottamisen jälkeen tulevaisuus on kiveen hakattu. 

Suomessa kouluttautumisen kulttuuri ja koulutuksen arvostus kärsivät inflaatiosta. Koulutus tulee hankkia ja mahdollisimman tehokkaasti, mutta vain siksi, että saadaan uusi tehokas pyörä työelämän rattaisiin. Koulutukselta puuttuu itseisarvo: se nähdään vain välineenä ammattiin. 

Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.

Myös alan vaihtaminen varsinkin myöhemmällä iällä on puhtaan hyötyperäisistä lähtökohdista tapahtuvaa. Suurin osa kouluttautuu uudelleen työttömyyden tai sairauden vuoksi. Kun työelämään ollaan päästy, vaihdetaan ammattia harvoin mielekkyyssyistä. Myöskään ne, jotka vaihtavat ammattia omasta tahdostaan, eivät kouluttaudu huvikseen, vaan työllistymisen varmuus on tärkeä tekijä osana ammatinvaihtoa. Jos taloudellinen vakaus uudessa ammatissa epäilyttää, sitä ei lähdetä opiskelemaan.

Koko rumba asettaa kysymykseen yhteiskuntamme luonteen: miksi maailmassamme on usein käytännössä pakko vaihtaa alaa? Miten voi olla, ettei vuosien kouluttautumisella saa mitään kestävää? Taustalla vaikuttavat esimerkiksi taloudelliset suhdanteet: muun muassa kaupan ja teollisuuden aloilta halutaan siirtyä vakaampiin suuntin.

Vaikuttaa siis siltä, että suuret globaalit ilmiöt, joita kukaan ei voi hallita, määräävät työelämän tarpeet, ja tavallisen ihmisen on ikään kuin vain sopeuduttava. Työtä ei tehdä vain oman selviytymisen vuoksi vaan osana globaalin talouden järjestelmän rattaita. Myös koulutuspolitiikkaa pyritään muokkaamaan työelämän tarpeita vastaavaksi säätelemällä aloituspaikkojen määrää kullakin alalla. Ja kun koko yhteiskunta nojaa työllisyyteen ja veronmaksuun, muutosta tuskin on tulossa, päinvastoin. Ihmisiä yritetään yhä hanakammin ajaa esimerkiksi matemaattisten ja terveydenhoitoalojen pariin, sillä niissä tarvitaan entistä enemmän työntekijöitä. Jossain vaiheessa raja tulee todennäköisesti vastaan: ihmisiä voi ohjata halutulle alalle tiettyyn pisteeseen asti, mutta heidän on pidettävä työstään edes jossain määrin, tai edessä on ennen pitkää onnettomuus tai työuupumus.

Talouden ja työn asemat heijastuvat kulttuuriin, minkä vuoksi alanvaihdon yhteydessä voi joutua kipuilemaan myös identiteetin kanssa: on hylättävä alan palkkataso, työkaverit ja rutiinit. Sen jälkeen vuorossa on hyppy tuntemattomaan. Lisäksi alanvaihtoon liittyy ajatus, että edellisellä alalla on jokin ollut huonosti ja että ihminen on tehnyt virhearvion, mikäli hän joutuu vaihtamaan alaa. Uran muutokseen liittyy paljon terveydellisiä syitä ja työttömyyttä, eikä ihmisiä voi syyttää siitä, etteivät he näitä etukäteen osanneet ennustaa. Alanvaihto tuo mukanaan myös huolen toimeentulosta, sillä tulot laskevat merkittävästi uudelleenkouluttautumisen aikana. Monet tukeutuvat säästöihin tai kumppaniinsa, mutta osa joutuu kamppailemaan sotkuisessa tukiviidakossa.

Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia.

Mielikuva siitä, että alan valinnassa on vain yksi ainut mahdollisuus, tuntuu kuitenkin voimakkaalta. Nuorille korkeakoulujen uudistukset ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunta halua heidän vaihtavan alaa, vaan valmistuvan mahdollisimman nopeasti. Harha-askeliin ei ole varaa. Nuorten suhtautuminen työhön ei kuitenkaan ole suorituskeskeinen. Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia. Työ ei myöskään ole monille nuorille elämän ainoa tavoite, vaan sen ohessa halutaan nähdä maailmaa, harrastaa tai vaikka tehdä vapaaehtoistyötä. Lisäksi harva on yhdelle työpaikalle uskollinen, vaan uudet kokemukset houkuttelevat vaihtamaan työpaikkaa varsinkin nuoruusvuosina. 

Myös opiskelun on tunnuttava merkitykselliseltä ja sillä on oltava itseisarvoa. Oikea ala on kuin kohtalo: kun sen löytää, sen tietää. Tämän tunteen kääntöpuolena on pelko epäröinnistä. Tuntuu, että katumusta ei saisi olla missään vaiheessa opintoja, joten omaa tietä on parempi etsiä vuosia.

Mutta onko yksi ja ainoa ala realistinen ajatus, vai onko unelma-ala pelkkä illuusio? Puolet ihmisistä vaihtaa tällä hetkellä alaa ja neljäsosa suunnittelee sitä. Siis vain vähemmistö löytää itselleen unelma-ammatin, jonka saa pitää. Siitä huolimatta ura näyttäytyy monelle tienä, jolta ei saa eikä voi tehdä syrjähyppyjä.

Kaikesta tästä syntyy loputon ketju: ei ole olemassa mitään takeita siitä, että uusi ala on varma tai että juuri kyseisellä alalla into työskennellä eläkepäiviin asti säilyy. Mutta voiko kukaan lopulta todella tietää, mitä uraltaan haluaa, ennen kuin on valintansa tehnyt? Ihminen ei osaa ennustaa tulevaisuutta, joten urastaan varmatkin saattavat muuttaa mieltään myöhemmin. Tämä ei koske vain ammattia, vaan elämää ylipäänsä. Olisi hyvä voida olla itselleen armollinen valintoja tehdessään. 

Kuinka saa ottaa kantaa?

Call out -kulttuuri on voimistunut sosiaalisen median myötä, ja tuomion väärien sanojen tai sanoitusten käytöstä voi antaa verkossa kuka tahansa. Rap-artisti Mercedes Bentso eli Linda-Maria Roine tietää, miltä tuntuu, kun joutuu omiensa call outtaamaksi.

Teksti: Marissa Rämänen Kuvat: Heta Heikkala

Vuonna 2015 rap-artisti Mercedes Bentso, eli Linda-Maria Roine, julkaisi kappaleen Munaton mies, jossa puhutaan naisystäväänsä omistushaluisesti suhtautuvasta, väkivaltaisesta miehestä. ”Sä oot mies vaan lainausmerkeissä / Sun elimest ei voi puhuu ees senteissä / Melkeinpä ois selkeintä, suorilta sut kuohia / Mut annetaan mun sanojen toimia taas luotina”, Munaton mies -kappaleessa muun muassa sanotaan.

Romanitaustainen Roine kasvoi Itä-Helsingissä, jossa hän ajautui teini-ikäisenä osaksi huumeita käyttävien romanien yhteisöä. Siellä naisten alistaminen oli arkipäivää ja parisuhdeväkivalta normaalia. Roine eli itse suhteessa, jossa joutui alistetuksi ja pahoinpidellyksi. Venla Pystysen kirjoittaman, Roineen elämää käsittelevän Ei koira muttei mieskään -kirjan nimi kuvaa, millaisena nainen nähdään huumeita käyttävien romanien yhteisössä: ei aivan niin alhainen kuin koira, muttei arvoltaan ihan mieskään. Mercedes Bentson kappaleiden sanoitukset pohjautuvat Roineen omaan elämään ja hän pyrkii niillä ottamaan kantaa ja tuomaan kokemuksiaan julkisuuteen, usein provosoivin sanankääntein.

Kappaleen julkaisun jälkeen vasemmistonuori ja feministi Roine sai osakseen rajua kritiikkiä muilta vasemmistonuorilta feministeiltä. Palautetta tuli myös transmiehiltä. Kappaleen koettiin vahvistavan haitallisia sukupuolirooleja ja kappaleen sanoitusten koettiin viittaavan siihen, että ilman penistä ei voi olla mies – ja tämä nähtiin transfobisena. Keskustelu kävi kiivaana erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Roine call outattiin. Call outtaamisella tarkoitetaan erityisesti internetissä tapahtuvaa toimintaa, jossa ongelmalliseksi koetulla tavalla, esimerkiksi rasistisesti tai seksistisesti puhuva haastetaan julkisesti. Call outtaamalla pyritään saamaan call outattu ottamaan vastuu sanomisistaan, muuttamaan toimintaansa ja ymmärtämään toimintansa haitallisuus. Call out -kulttuuri pohjaa taisteluun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Julkinen call outtaaminen voi tuntua hävettävältä ja ahdistavalta, jos on pyrkinyt toimimaan oikein. Se voi myös lisätä vastakkainasetteluja – erityisesti, kun se tehdään samaa asiaa ajavien ihmisten kesken. Munaton mies -kappaleen nostattama julkinen paheksunta aiheutti Roineessa vastareaktion. Ei koira muttei mieskään -kirjassa Roine kertoo ärsyyntyneensä siihen, miten porukka, jonka oli aiemmin kokenut omakseen, kääntyi häntä vastaan. Vastareaktiona hän erosi Vasemmistonuorista, alkoi tarkoituksella ”vittuilemaan vassareille” ja kävi pyörähtämässä Kokoomusnuorten saunaillassa, joka sekään ei tosin tuntunut omalta. Call outatuksi tuleminen ajoi Roineen kauemmas yhteisöstä, johon hän aiemmin tunsi kuuluvansa.

“Call outtaamisen seurauksena alan tutkia vastapuolta, koska identiteettini on vielä hakusessa. Call outtaamisesta tulee tunne, että nämä eivät halua mua – haluaakohan joku muu? Mulla on kova tarve tulla hyväksytyksi”, Roine sanoo. “Keskustelu on mielestäni eri asia kuin call outtaaminen. Otan sen paljon paremmin.”

Call outatuksi tuleminen ajoi Roineen kauemmas yhteisöstä, johon hän aiemmin tunsi kuuluvansa.

Roine löysi lopulta itselleen porukan Vihreistä nuorista, joihin hän liittyi. Mutta vain kunhan häntä ei pyritä hiljentämään.

Call out -kulttuuri liittyy intersektionaaliseen feminismiin, eli ajatukseen siitä, että yksilöön kohdistuu samanaikaisesti erilaisia syrjinnän muotoja. Ne kasautuvat toistensa päälle: tummaihoinen nainen kohtaa syrjintää sekä sukupuolensa että ihonvärinsä vuoksi ja on siksi syrjitymmässä asemassa yhteiskunnassa kuin valkoinen nainen tai tummaihoinen mies.

Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien eteen taistelevat ovat aina nostaneet julkiseen keskusteluun haitalliseksi kokemaansa toimintaa. Sosiaalisessa mediassa call outtaaminen yleistyi, kun tummaihoiset naiset alkoivat siten puuttumaan muun muassa siellä kohtaamaansa rasismiin ja seksismiin: tuomalla julkisesti esiin tällaiset kommentit voitiin vaatia niiden esittäjää kohtaamaan sanansa ja muuttamaan käytöstään. Call outtaaminen oli heidän keinonsa puolustautua vahingollisia kommentteja esittäviä vastaan.

Call out -kulttuuri ei ole täysin ongelmatonta. Sen lisäksi, että call outtaaminen luo vastakkainasetteluja, antaa se mahdollisuuden tuomita toisia. Erityisesti sosiaalisessa mediassa toisten tekemisiin tartutaan hanakasti. Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama esitti oman näkemyksensä call out -kulttuurin haitallisuudesta Obama Summit -säätiön tapahtumassa lokakuun lopussa. Hän nosti tapahtumassa järjestetyssä keskustelussa esiin sen, miten ajan henkeen kuuluu ajatus tinkimättömyydestä. Obama puhui vallalla olevasta, sosiaalisen median korostamasta ajatuksesta, että muutos saadaan aikaiseksi tuomitsemalla – ja call outtaamalla – muita esimerkiksi väärien sanojen käytöstä. “Maailma on sotkuinen ja asiat ovat monitulkintaisia”, Obama muistutti keskustelusta julkaistulla videolla.

Sosiaalisessa mediassa asioihin voidaan ottaa kantaa nopeasti ja useilla alustoilla sen voi tehdä anonyymisti – usein vajavaisilla tiedoilla. Yksi, oikeassa paikassa julkaistu viesti voi saavuttaa valtavan yleisön. Suuren ja samaa mieltä olevan yleisön edessä julkaistu kommentti leviää helposti ja call outattu voi tulla nopeasti tuomituksi kymmenien toimesta.

Yksi, oikeassa paikassa julkaistu viesti voi saavuttaa valtavan yleisön.

Call out -kulttuuria on kritisoitu myös siitä, että se ei anna kohteelleen mahdollisuutta oppia ja muuttaa käytöstään. Munaton mies -kappaleen jälkeisen kohun aikana Linda-Maria Roine pahoitteli kappaleen sanavalintoja, mutta vastaanotto ei ollut pelkästään lempeä. “Yritin selittää, etten tarkoittanut kappaleella pahaa. Silti sanottiin, että ei auta selittää ja naurettiin, jos käytin jotain väärää sanaa”, Roine sanoo. ”Käytin Munattomassa miehessä sanoja, joiden tiesin loukkaavan kappaleen kohdetta eniten. Kun räppärinä tekee dissausbiisin, täytyy loukkaukset kohdistaa tiettyyn henkilöön. En olisi voinut haukkua sitä feministisin termein, koska ne eivät olisi vaikuttaneet samalla tavalla”, Roine kertoo.

Haitallisiin puhetapoihin puuttuminen on tarpeellista, ja vähemmistöjen kokema syrjintä tulee tiedostaa. Sillä, miten asian ilmaisee, on kuitenkin merkitystä. Roineen mielestä mediassa puhetapoihin voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota, sillä sieltä ne tarttuvat helposti katsojille. Yksityishenkilöiden kohdalla Roine korostaa keskustelun ja perusteluiden roolia.

Roine kokee, että keskittyminen yksittäisiin sanavalintoihin vie huomiota muilta asioilta. “Romanit ovat Euroopan syrjityin vähemmistö, ja jos romania kutsutaan vahingossa jollain haitallisella termillä, niin siihen todennäköisesti sanotaan vain, että ‘älä käytä tota termiä’. Romaneilla on ongelmia, jotka estävät ihmisoikeuksien toteutumisen: ei saada töitä, ei saada asuntoa, eikä voida hoitaa arjen asioita, koska ei päästä sisään kauppaan. Termit ovat pienin ongelma romaneille”, Roine sanoo.

Yritin selittää, etten tarkoittanut kappaleella pahaa. Silti sanottiin, että ei auta selittää ja naurettiin, jos käytin jotain väärää sanaa.

Kun sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa on vaara tulla call outatuksi, nousee kynnys osallistua keskusteluun. Call out -kulttuurin aiheuttama tarve miettiä omia sanojaan ja käyttämiään termejä yksipuolistaa keskustelua, sillä kaikki eivät koe voivansa osallistua keskusteluun. Keskustelun ulkopuolelle on vaarassa jäädä myös vähemmistöihin kuuluvia ja marginaalissa olevia, joiden äänen tulisi kuulua keskusteluissa.

”Täytyy olla akateeminen tai ainakin helvetin hyvä edes jossakin kielessä, jotta tietää edes perustermit. Se on ulossulkevaa. Romaneilla on keskimääräistä pienempi sanavarasto, koska suomea tai romanikieltä ei kumpaakaan puhuta täydellisesti. Niitä puhutaan useimmiten sekaisin. Sen lisäksi sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät sanat ovat tabuja”, Linda-Maria Roine sanoo. 

“Jos mun on vaikeaa päästä mukaan keskusteluun, niin miten sitten joku huumeita käyttävä romaninainen Itäkeskuksesta, joka vasta miettii, että onkohan ok, että sen mies hakkaa sitä joka päivä? Sitä syrjii valtaväestö, ja sen lisäksi se saa turpaan. Sillä on jäänyt joskus kahdeksannella luokalla koulu kesken. Sitten, kun linkkaan sen johonkin feministiryhmään ja sanon, että kerro täällä kokemuksistasi, niin se käyttää jotain väärää sanaa ja sen kimppuun hyökätään. Se on kauheeta, eikä todellakaan mitään kaikkien feminismiä”, Roine sanoo. “Jos kertoo julkisuudessa oman tarinansa, pitää pelätä, että kertooko sen jollain väärillä sanoilla”, Roine lisää viitaten siihen, miten on itse julkisuudessa kertonut omista kokemuksistaan.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, Munaton mies -kappaleen aiheuttama kohu on laantunut ja Linda-Maria Roine on vakiinnuttanut paikkansa feministisenä artistina. Miten Roine näkee kappaleen aiheuttaman kritiikin nyt? “Totta kai saa sanoa mielipiteensä, mutta se ei tarkoita, että asia on niin. Jos sanotaan, että kappale on transfobinen, niin se ei välttämättä ole. Ja jos sanon, että se ei ole transfobinen, niin sekään ei ole mikään absoluuttinen totuus. On vain näkökulmaeroja, eikä yhtä totuutta. Miettisin kyllä tekoprosessissa enemmän asiaa, mutta nimenomaan siltä kannalta, että miten joku transmies kokee sen. Ei kiinnostaisi muiden mielipiteet”, Roine toteaa.

On tärkeää ottaa vähemmistöt huomioon ja miettiä mitä, miten ja missä yhteydessä sanoo jotakin. On myös tärkeää, että ääneen pääsevät mahdollisimman monet vähemmistöjen edustajat – myös ne, joiden sanavarasto on rajallinen. Sosiaalisen median mustavalkoisuus tuo oman lisänsä keskusteluun, eikä se, mikä on oikein tai väärin ole kiveen hakattu. “Kenelläkään ei ole valtaa määritellä, että mikä on absoluuttisesti oikein ja mikä väärin”, Roine muistuttaa. “Se olisikin tosi pelottavaa.”

Au revoir, 2010-luku!

Kansalaiset, medborgare! Viikatemies kolkuttelee jo ovella ja haikara on käynyt matkaan: loppu on käsillä, ja kohta myös Uusi Alku. Kuten kaikki paras, paha tai paska, myös rakas 2010-lukumme on tulossa päätökseensä. Kymmeneen vuoteen ehtii mahtua paljon. 

Teksti: Akseli Rouvari Kuvat: Heidi Puomisto

Ei kuitenkaan yhtään kesäolympialaisissa saavutettua suomalaista kultamitalia. Ei hallitusta, jota ei olisi tituleerattu jatkuvasti Suomen kaikkien aikojen huonoimmaksi. Ja vielä vähemmän Ivan Puopolon esittämiä hyviä argumentteja. Vittu mikä vuosikymmen. Näin lopun hetkellä kysymys kuuluukin, mistä Ylvan naudanlihagaten vauhkoonnuttaman kepulaisen kansanedustajan nopeudella kuluneet viimeiset kymmenen vuotta tullaan tulevaisuudessa muistamaan?

Vuosikymmenen merkittävimpien tilastojen tarkasteleminen osoittaa kiistattomalla tavalla miten maailmamme muuttuu, ja ennen kaikkea kuinka nopeasti. Maailman väkiluku on kasvanut vuoden 2010 6,93 miljardista nykyiseen noin 7,74 miljardiin. Samalla yhä useammalla on pääsy kaiken tiedon ääreen internetin kasvun näkyessä käyttäjämäärien räjähdysmäisessä nousussa. Nykyään joko läppäriään tai älypuhelintaan addiktion rajapintoja hipoen näppäilee 57 prosenttia maailman väestöstä – yli tuplat vuoteen 2010 verraten. Valtava määrä siis, vaikka prosenttiosuus voi kieltämättä tästä urbaaniliberaalista länsimaisen pääkaupungin soijalattesoturin kuplasta katsottuna tuntua alhaiselta, kun elämää ilman internetiä ei tässä yhteiskunnassa käytännössä ole olemassa.

Kyseisestä 57 prosentista peräti neljä viidestä käyttää aktiivisesti eri sosiaalisen median kanavia. Internetin käyttö kytkeytyy siis yhä enenevissä määrin nimenomaan someen ja sen luomaan virtuaaliyhteisöllisyyteen. Sosiaalisen median nousu ja sen alakulttuurien kirjon räjähdysmäinen, edelleen jatkuva kasvu onkin kiistatta tämän vuosikymmenen suurimpia tarinoita. On siis ainoastaan paikallaan tutkia aihetta somekulttuurin luvatusta Shangri-Lasta, eli itseään ”internetin etusivuksi” tituleeraavasta Redditistä käsin.

Globaalin finanssikriisin keskellä alkanut vuosikymmen on päättymässä globaalin ympäristökriisin todellisen laajuuden tiedostamiseen.

Erilaisia aiheeseen liittyviä lankoja lukiessa esiin nousee alinomaa asioita kuten sosiaalisen median nousu, meemit, älypuhelimet, popularisaatio ja internetin korporatisaatio, mainstream-kulttuuri, populismi, sekä Donald Trump. Kaikki kieltämättä merkittäviä ilmiöitä. Kiinnostaviksi huomioiksi osoittautuvat tässä kontekstissa hieman aliarvostettujen trendien puolelle menevät nostot, kuten somen kollektivisoiman sosiaalisen apatian synty, hävytön self-promootio ja sen kautta narsismin evolvoituminen käytännössä välteltävästä tavoitelluksi ominaisuudeksi. Myös meemihorisontti muodostaa merkittävän kategorian käyttäjien vastauksista: rip Harambe, mumisevat räppärit, sekä pikkuorava-remixit.

Muistetaanko 2010-luvun länsimaalainen etuoikeutettu ihminen siis internetiin ja sosiaaliseen mediaan addiktoituneena kapitalistis-korporatististen monopolien orjana, joka pyrkii maailmantuskaisessa sosiaalisessa apatiassaan löytämään edes jotain merkitystä alati kompleksisesta ja epäoikeudenmukaisesta maailmasta räpsimällä selfieitä, juomalla kaljaa ja samalla täyttäen päivänsä paskoilla meemeillä ja muka-taiteellisella uniikilla indie-musalla, jota todellisuudessa kuuntelevat kaikki?

Tapahtumarikkaassa kymmenvuotisessa olemme päässeet myös kokemaan paljon. Globaalin finanssikriisin keskellä alkanut vuosikymmen on päättymässä globaalin ympäristökriisin todellisen laajuuden tiedostamiseen. Konflikteista päällimmäisinä mieleen muistuvat arabikevät, ISIS ja Syyria, Ukraina ja Venäjä, ja niin edelleen. Frederikin ura on tulossa päätepisteeseensä. Matti Nykänen kuoli. Uusi epävarmuuden aika on kohottanut katsettaan 2010-luvulla.

Epävarmuuden lisäksi 2010-luku on toisaalta tuonut meille myös aivan uutta väriä elämiimme: globaalin, laaja-alaisen ja monitahoisen huumorikulttuurin – eli meemit. Toki meemien historia juontaa juurensa jo vuosikymmenten taakse, mutta 2010-luvulla sen kehitys todelliseksi buumiksi, ja osaksi oikeastaan lähes kaikkea kulttuuria, on ollut häkellyttävää. Ikivihreistä mainstream-kuvista kuten Me Gustasta, Trollfacesta ja Bad Luck Brianista lähtien meemit ovat tulleet pitkän matkan nykyiseen lukemattomiin alakategorioihin pirstaloituneeseen huumorikulttuuriin.

Redditissä laajalti kannatusta saava mielipide on, että 2010-luvun meemien huippukohta asettuu vuoteen 2016 ja Harambe-gorillaan. 28. toukokuuta 2016 kolmevuotias poika kiipesi Cincinnatin eläintarhassa gorilla-aitaukseen, ja joutui tällöin paikallisen asukin, 17-vuotiaan Haramben retuuttamaksi. Pojan hengen puolesta pelännyt työntekijä päätyi ampumaan Haramben tapauksen aikana. Rip Harambe.

Kyseinen selkkaus on malliesimerkki 2010-luvun internetkulttuurista. Tapaus sai huomiota mediassa kansainvälisestikin, ja video sekä kuvat tapahtuneesta lähtivät trendaamaan somessa kulovalkean lailla. Sympatiat olivat lähtökohtaisesti Haramben puolella. Tästä saivat alkunsa erilaiset ”rip Harambe” -meemit, jotka eskaloituivat globaaliksi internet-ilmiöksi ottaen mitä erikoisempia muotoja, ja jonka seurauksena syntyneitä tuotoksia toistellaan edelleen. Instagramissa haulla #harambe löytyy edelleen aivan hiljattain julkaistuja kuvia.

Lohtua haetaan nykyään pullon sijasta Facebookista, särkynyttä sydäntä paikkaillaan nettitikuilla.

Toinen kiinnostava globaali sometapaus oli 4. tammikuuta 2019 Instagramiin ilmestynyt ”World Record Egg”, joka onnistui myöhemmin tavoitteessaan rikkoa sovelluksen tykkäysennätys. Alkuperäisellä kuvalla on tällä hetkellä kuvapalvelussa lähes 54 miljoonaa tykkäystä. Munan nähtiin reflektoivan jotain aitoa, poikkeuksellista ja kiinnostavaa nykyisessä sosiaalisen median kulttuurissa, jossa pyrkimyksenä on lähinnä pyrkimys suosioon, ja jossa yritykset sekä poliitikot koittavat pysyä relevantteina ja cooleina hassunhauskoilla meemeillä ja kiusallisuuteen asti jatketuilla ”ananas kuuluu pizzaan” -väittelyillä, joiden herättämässä myötähäpeässä verkkokalvoille piirtyvät lähinnä Steve Buscemin kasvot ja sanat ”How do you do fellow kids?”.

Konsumerismin, julkkiskultin ja tykkäyskulttuurin vastalauseeksi tulkittu muna osoittautui kuitenkin lopulta tekijöidensä antikristukseksi heidän sorruttuaan solmimaan kaupallisia sopimuksia munan brändäämiseksi. Koska juuri sitähän maailma tarvitsi, lisää brändejä ja aikamme uskonnon konsumerismin alttareita postmoderniin todellisuuteen, jossa juuri mikään ei ole enää aitoa tai pyyteetöntä. Kaiken ruoskinnan keskellä on toki ainoastaan kohtuullista muistaa, että munan takana olleet henkilöt tekivät jo alkuvaiheessa arvostettavan teon nostaessaan ilmiönsä avulla tietoisuutta mielenterveydestä. Munan brändi keskittyy osittain tähän teemaan edelleen.

Voiko 2010-luvun yhteiskunnassa mikään enää toisaalta ollakaan aitoa tai pysyvää, kun aikakautemme ihmistä sävyttää merkityksettömyyden tunteen luoman ahdistavan paineen tuottama halu ja pyrkimys olla jotain uniikkia, joka paradoksaalisesti tekee meistä nimenomaan sitä, mitä kaikki muutkin ovat?

Muun muassa tästä syystä noussut hipsterikulttuuri yhdistettynä someen kulminoituu alakulttuurien syntymiseen ja sosiaaliseen ryhmäytymiseen tuntemattomien kanssa – itsensä ja oman juttunsa etsimiseen. Facebookin ryhmät kuten FB-kokit, Suomen Parrakkaat-Yhteisö, Sipsikaljavegaanit – tai vaikka Aito My Little Pony kirppis – saattavat olla tänä päivänä vahvempi osa jäsentensä identiteettiä kuin kasvokkainen vuorovaikutus ihmisten kanssa. Lohtua haetaan nykyään pullon sijasta Facebookista, särkynyttä sydäntä paikkaillaan nettitikuilla. 2010-luku on todella vienyt yhteisöllisyyden käsitettä aivan uuteen suuntaan.

Mitä 2010-luku sitten jättääkään historiankirjoihin? Moninainen meditaatioleikki mahdollisen tulevaisuuden kansalaisen kenkiin asettumisesta, ja sieltä käsin muinaisen 2010-luvun tarkastelemisesta, on aina kinkkistä. Se, näyttäytyykö tämä vuosikymmen tulevaisuuden valossa negatiivisena vai positiivisena riippuu luonnollisesti siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitkä kehityskulut sekä trendit voimistuvat jatkossa.

Vuosikymmenemme negatiivisina nähtävät ilmiöt, kuten äärioikeiston nousun sekä kasvaneen poliittisen epävarmuuden ja demokratian kriisin tuomat haasteet, voivat hyvinkin määrittää suuntaa tulevalle kehitykselle ja olla 2010-luvun merkittävintä antia historialliseen jatkumoon. Tässä vaiheessa voi ainakin sanoa jo kiistattomasti, että aikamme, ja ehkä koko ihmiskunnan historian, merkittävin eksistentialistinen kriisi ilmastonmuutos tulee varmasti mullistamaan tapamme elää, sen torjunnan vaatiessa valtavia globaaleja ponnistuksia ja reformeja aivan kaikilta. Markkinat korjaavat, voisi joku sanoa. Ok boomer, sanon minä.

Toisaalta aikalaisina ja valveutuneina valtiotieteilijöinä voimme vain toivoa käsi Das Kapitalilla, että kulunut vuosikymmen on tuonut jotakin pysyvää ja positiivista osaksi maailmamme yhteiskunnallis-historiallista jatkumoa. Nähdäänkö 2010-luku jälkeenpäin vuosikymmenenä, jolloin edistys kaikesta huolimatta voitti, ja asiat kuten ihmisoikeudet, vähemmistöjen asema, sekä sukupuolten välinen tasa-arvo ottivat ratkaisevia harppauksia oikeaan suuntaan? Onko vuosikymmenemme teknologinen kehitys ja sosiaalisen median nousu omiaan luomaan aivan uudenlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja välittömyyttä, joka kaikista kiistattomista ongelmistaan selvinneenä siivittää homo sapiensin kollektiivisemmin kohti todellista ihanneyhteiskuntaa? Entä aloittiko 2010-luku sitten kuitenkin ratkaisevan positiivisen käänteen ilmastonmuutoksen torjunnassa Greta Thunbergin esimerkin käynnistämän globaalin ilmastoliikkeen kautta, via dolorosaan ja infernum pleneen askendoitumisen sijaan?

Markkinat korjaa, voisi joku sanoa. Ok boomer, sanon minä.

Tulevaisuuden arvuutteleminen on aina arvaamatonta puuhaa, ja vaatii aimo annoksen ainaista avarakatseisuutta. Mutta jos joku siinä on varmaa, niin se, että ennustamaan alkava näyttää aivan takuuvarmasti vuosien päästä täydelliseltä idiootilta kaikkien arvausten mennessä kaikessa varovaisuudessaankin aivan päin helvettiä.

Hoi siis sinä tulevaisuuden kansalainen! Olkoon tämä itseään niin valaistuneena, intellektuellina ja kaikin puolin erinomaisena ihmisenä pitävän allekirjoittaneen pyyntö nauraa tämänkin jutun tulevaisuudessa paljastuvalle kapeakatseiselle naiiviudelle, koska sen kirjottaja on kaikesta huolimatta vain pimeässä laaksossa sokkona taivaltava kirjoitustaidoton egoistinen kusipää. Ja aivan tavallinen kuolevainen, vaikkei sitä itselleen haluakaan myöntää.

Siis au revoir, 2010-luku ja tervetuloa 2020! Olen valmis.