Kuka luulet olevasi, Natalia Tolmatsova?

Bloggaaja ja A-lehtien tuottaja Natalia Tolmatsova, kuka luulet olevasi?

Olen monella alalla vaikuttanut 27-vuotias lifestyle-bloggaaja. Opiskelin Tampereen teknillisessä yliopistossa ensin sähkötekniikkaa ja sitten tuotantotaloutta. Opintojen edetessä kuitenkin tajusin, että markkinointi kiinnostaa enemmän kuin matematiikka. Olen tehnyt paljon erilaista myyntityötä elämäni aikana, niin baareissa kuin vaatekaupoissakin. Lisäksi työskentelin kolme vuotta B2B-myynnin parissa eräässä maahantuontiyrityksessä. Perustin White Trash Disease -nimisen muoti- ja lifestyleblogini vuonna 2011, ja blogialan asiantuntemuksestani on ollut paljon hyötyä myös työelämässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olet viittä vaille valmis tuotantotalouden diplomi-insinööri. Miksi vaihdoit alaa myynti- ja markkinointityöhön?

Minulla oli koulussa kaikki aineet vahvoja: lukiossa yhdessä todistuksessa keskiarvo oli 10,0, josta se putosi 9,6:een. Yleensä ihminen on joko taiteellisesti tai matemaattisesti lahjakas, mutta minulla molemmat ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Lukion jälkeen olikin vaikeaa päättää, mille alalle suuntautuisin. Hain ensin opiskelemaan sähkötekniikkaa, mutta se ei tuntunut omalta, joten vaihdoin tuotantotalouteen. Viimeisen pakollisen tuta-kurssin aikana tajusin, että tämä ei ole yhtään minun juttuni. Opinnoista puuttui kokonaan käytäntö, eikä käteen jäänyt mitään laajempaa tietoa. Kaikesta tiesi jotain, muttei mistään mitään kunnolla. Se oli minulle liian korkealentoista.

“Koen, että blogit ovat nimenomaan viihdesisältöä, eikä mikään viihde elä ilman draamaa.”

Markkinointi alkoi houkutella kaupallisen blogin pitämisen myötä. Kiinnostus lähti ajatuksesta, miten voin itse kirjoittaa hyvän kaupallisen postauksen, mutta lopulta koko skene vei mukanaan. Aloin miettiä, miten muut näitä asioita tekevät. Edellisessä työssäni kenkien maahantuonnin parissa olin myynnin puolella, mutta ajattelin sielläkin aina askeleen pidemmälle: miten kengät saadaan kaupan hyllyltä asiakkaiden jalkaan? Markkinoinnissa pääsee sekä olemaan luova, ideoimaan erilaisia ratkaisuja ja konsepteja että ajattelemaan teoreettisesti ja pyörittelemään numeroita.

Voiko markkinointia oppia koulussa vai tuleeko taito tekemällä?

Totta kai alan kuin alan koulutus on suositeltavaa, mutta markkinoinnissa on kyse myös persoonasta ja ihmisestä itsestään: on oltava luova ja samalla osattava pitää langat omissa käsissä. Ihmistuntemuksesta ja sosiaalisista taidoista on hyötyä, eikä vahvasta some-presenssistäkään ole nykymaailmassa haittaa. Jotkut alan termit ovat olleet vieraita, mutta toisaalta käytännön töiden kanssa ei ole mennyt yhtään sormi suuhun. Markkinointi on tällaisille visionääreille todella monipuolista työtä. Teoria on aina hyvästä, mutta pitää myös olla niitä briljantteja ideoita, joilla erottuu muista.

Markkinointi alana on aivan oma maailmansa, ja olen kieltämättä ollut välillä hukassa hypättyäni mukaan. Selvimmin alanvaihdos on toistaiseksi näkynyt digitaalisen markkinointiviestinnän Grand one –palkintogaalassa maaliskuussa. Aiemmin kun menin jonnekin vaatetusalan tapahtumaan, tunsin kaikki osallistujat. Nyt en tuntenut ketään.

White Trash Disease -blogisi on ollut pystyssä nyt neljä vuotta. Voiko pelkällä bloggaamisella elää?

Minulla oli alusta saakka ajatuksena, että haluan kirjoittaa blogia ammattimaisesti, ja jossain vaiheessa bloggaaminen olikin päätyöni. Monet kirjoittavat blogia harrastuspohjalta vuosia ennen kuin siitä vahingossa tulee ammatti, mutta omalla kohdallani tilanne oli toinen. Bloggaaminen ei missään vaiheessa ollut minulle harrastus, vaan tarkoituksena oli heti alusta saakka kirjoittaa blogia työkseni.

Blogin pitäminen on maailman yksinäisintä työtä: sitä istuu pyjama päällä yksin himassa koneen äärellä aamuvarhaisesta yöhön asti. Minulla meni päivärytmit ihan sekaisin. Valvoin öisin viiteen saakka kirjoittamassa blogitekstejä, ja muu elämä meni siinä ohessa.

“Markkinointi on tällaisille visionääreille todella monipuolista työtä. Teoria on aina hyvästä, mutta pitää myös olla niitä briljantteja ideoita, joilla erottuu muista.”

Mitä blogin pitäminen on opettanut?

On se opettanut ainakin sitkeyttä. Blogin pitäminen on luova prosessi, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Internet ei unohda, eivätkä lukijat unohda. Aina on pidettävä mielessä oma menneisyys ja imago. Toisaalta myös tulevaisuutta on pakko miettiä, koska bloggaaja ei voi elää päivä kerrallaan. Aina pitää suunnitella vähintään pari päivää etukäteen, mitä aikoo seuraavaksi postata.

Kadutko mitään, mitä olet paljastanut itsestäsi tai elämästäsi?

Kirjoitan blogiini aina sellaisia asioita, jotka voisin sanoa kadulla ihan kenelle tahansa tuntemattomalle. Olen aika avoin tyyppi ja pystyn puhumaan asiasta kuin asiasta. Juttua riittää loputtomiin. Ei siis ole mitään, mikä kaduttaisi – ajattelen, että kaikella on jokin tarkoitus.

Julkaisit pari kuukautta sitten blogissasi listan syistä, miksi et aio äänestää eduskuntavaaleissa. Kirjoitukseen tarttuivat muun muassa Nyt-liite ja monet netin keskustelupalstat. Osasitko aavistaa, että postauksesta syttyy näin iso kohu?

Totta helvetissä aavistin! En minä mikään idiootti ole, eikä tämä ole ensimmäinen myrsky blogini elinkaaren aikana. White Trash Disease on tullut alun perin tunnetuksi siitä, että esitän siellä jyrkähköjä mielipiteitä provokatiiviseen tyyliin. Koen, että blogit ovat nimenomaan viihdesisältöä, eikä mikään viihde elä ilman draamaa. Jos äänestämättömyys on ihmisille niin tärkeä ja ajatuksia herättävä asia, olkoon sitten niin.

Kyllä vähän huvitti, miten henkilökohtaisesti tämä asia otettiin. Nykyään verkosta löytyy mistä tahansa aiheesta mitä tahansa mielipiteitä, mutta Suomessa äänestämättä jättäminen näyttää yhä olevan ainakin jonkinlainen tabu. Jos mietitään numeroiden kautta – olenhan edelleen insinööri – niin fakta on, että kolmasosa suomalaisista ei äänestä. Jos tsekkaat kaveripiiriäsi, niin kymmenestä frendistä kolme ei todennäköisesti äänestänyt tälläkään kertaa. En käsitä, mitä outoa siinä on, että joku sanoo kaikkien tietämän totuuden ääneen. Mutta siis, osasin kyllä varautua kohuun. Blogi on kovettanut minua, eivät negatiiviset kommentit kauhean syvälle mene. En itke itseäni uneen illalla!


Kuva: Juhani Kotila

Kuka luulet olevasi, Lauri Korolainen?

 

Median alumni ja YleX:n digituottaja Lauri Korolainen, 28, kuka luulet olevasi?

Olen miettinyt tuota paljon. Lukiossa oli helppo sanoa ylpeästi, että olen sibisläinen. Seuraava tärkeä ja mieluisa identiteettini oli valtsikalainen. Pian aloitin toimittajan työt ja heiluttelin polleana journalistin lippua joka tilanteessa. Sitten syksyllä 2012 jäin työttömäksi Hesarista ja hyppäsin Milttonille ja kesällä 2013 valmistuin valtsikasta. Yhtäkkiä olinkin konsultti, ja nyt YleX:ällä olen tavallaan taas journalisti, vaikka itse asiassa olen toimittajien esimies. Tuntuisi omituiselta esittäytyä: ”Lauri Korolainen, digituottaja.” En osaa antaa yksiselitteistä ammattinimikettä. Olen media-alan aidanylihyppijä.

Missä kaikkialla on tullut hypittyä?

Vuonna 2007 aloitin työt Ylen uutisissa ja nettitoimituksessa. Sen jälkeen olen ollut HS:n kaupunkitoimituksessa, Iltalehdessä toimittajana ja toimitussihteerinä, Nyt-liitteessä, Seuran politiikan toimittajana, Ylellä radiotoimittajana ja Milttonilla konsulttina ja plannerina. Maaliskuussa 2014 siirryin digituottajaksi YleX:älle. Nykyinen duunini on super kiva. Saan yhdistää toimittajantyöhön kaiken sen, mitä opin konsulttina.

Mitä konsulttivuodet opettivat?

Ainakin käyttämään PowerPointia ja esiintymään. Konsultti tekee presentaatioita ja myy omaa asiantuntemustaan. Toiseksi opin pois siitä ajatuksesta, että yritykset ovat lähtökohtaisesti pahoja. Ennen pidin viestintäkonsulttien työtä moraalisesti arveluttavana. Hehän ovat kuin palkkatappajia, jotka edistävät mitä tahansa pyrkimyksiä, joiden edistämisestä heille maksetaan. Nyt tajuan, että yritykset eivät ole pahoja vaan itsekkäitä. Maailmankuvani oli ennen hassunkurisen mustavalkoinen ja kriittinen. Kun tekee pitkään samaa työtä, voi tulla siinä taitavaksi, mutta samalla alkaa helposti katsoa maailmaa pienestä avaimenreiästä ja pitää muulla tapaa ajattelevia idiootteina. Oikeasti voi itse olla se idiootti. Kolmanneksi sain ahaa-elämyksen siitä, miten työelämässä pärjätään.

No miten siellä pärjätään?

Toisin kuin yliopistossa, työelämässä tehokkuus on usein älykkyyttä tärkeämpää. Yrittäjällä pitää luonnollisesti olla hyvä bisnesidea. Mutta kun bisnes on jo olemassa, työnantajat eivät tarvitse niinkään filosofoivia älyköitä vaan tehokkaita ihmisiä, jotka saavat asioita tapahtumaan. Siinä pärjää paremmin kiva ja tehokas typerys kuin muumien murahteleva piisamirotta. Välillä jopa tuntui, että Suomen liike-elämää johdetaan todella pienellä henkisellä ja älyllisellä kapasiteetilla.

Miksi itse menestyt?

En välttämättä ole kaikkein fiksuin tyyppi, mutta olen ihan kiva tyyppi. Tykkään ihmisistä ja kanssani on helppo tulla toimeen. Lisäksi tein heti urani alussa tietoisen päätöksen: Halusin tietenkin kirjoittaa pitkiä, hienoja artikkeleita Kuukausiliitteeseen ja Imageen. En kuitenkaan havitellut suoraan huipulle vaan tein uutisia paljon ja pitkään.

Nyt päästään setä neuvoo -osastolle: On toki tosi kivaa, jos saa tehdä siistejä feature-journalismikeikkoja, mutta uutistoimituksessa oppii kaikkein eniten. Yleissivistys laajenee. Kun kirjoittaa verkkoon kymmenen juttua päivässä, kehittyy vahvat rutiinit. Journalismissa uutiset ovat ruisleipä, ja vasta sitten saa pannaria ja kermavaahtoa. Söin tosi pitkään ruisleipää, ja se kantaa. Tuurillakin on osuutensa. Pääsin ensimmäisiin toimittajaduuneihini Ylen uutistoimitukseen syksyllä 2007 ja Hesariin kesällä 2008 eli juuri ennen kansainvälistä finanssikriisiä. Silloin toimituksilla oli vielä varaa palkata kaiken maailman muroperseitä.

Onko kiusallista hypätä journalismista organisaatioviestinnän puolelle?

Jos vaihtamisessa on jonkun mielestä jotain kiusallista, niin sanon että paskan marjat. Teen itse toimittajan työtä idealistisista periaatteista. Kun havannoin maailmaa ja kerron siitä muille, ajattelen ajavani yhteistä etua. Miltton-aika kuitenkin avasi sitä, ettei journalismissa ja organisaatioviestinnässä lopulta ole niin paljon eroja kuin olin ajatellut. Journalismikin on B to C -bisnestä.

Mitä mieltä olit viestinnän opiskelusta ja oppiaineesta?

Olin tosi pettynyt molempiin. Luennoitsijoilla oli heikot pedagogiset taidot niillä harvoilla kursseilla, joilla ylipäänsä oli luentoja. Valtsikasta valmistuu yksiä Suomen halvimmista maistereista, koska lähiopetusta on niin vähän. Viestinnän teoreettinen pohja oli höpölöpöä. Täysin arkipäiväisiä asioita pyritään sanomaan hienosti, jotta oppiaine saisi jotain tieteellistä selkänojaa ja systemaattisuutta. Loistava esimerkki tästä on teoria hiljaisuuden spiraalista eli siitä, että jos muut eivät puhu, ei itsekään tee mieli puhua. Vau, mikä löydös!  Vähäinen pätevältä tuntuva teoriapohja oli lainattu sosiologeilta tai valtio-opista. Olin tosi pettynyt myös fuksivuoteen. Samalla kun vaikka kauppislaisilla kavereillani oli bileitä ja yhteisöllinen meininki, tuntui, että meidät jätettiin heitteelle lukemaan yksin niitä saakelin kirjojamme.

Kaikkein palkitsevinta opiskelussa oli gradun tekeminen. Se oli myös kaikkein eniten perseestä. Hakkasin sitä kaksi vuotta. Graduvaihe oli kuitenkin opiskelun ensimmäinen ja ainoa hetki, kun sain oikeasti oivalluksia viestinnän teoriasta. Aiheeni oli politiikan journalismin viihteellistyminen ja valmistuin vuonna 2013. Työ löytyy netistä.

Kaduttaako?

Jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen siihen, että olen opiskellut viestintää, vaikka oppiaine tuntui aikoinaan pahalta. Ensinnäkin jengi työllistyy viestinnästä paremmin kuin muista valtsikan oppiaineista. Pelkästään harjoittelupaikkailmoituksista suurin osa on meille. Onneksi en vaihtanut valtio-oppiin, kuten välillä suunnittelin. Kaikkein eniten sivistyin UniCafén pöydässä. Valtsikassa opiskelee todella fiksuja ihmisiä. Puolitoistatuntiset lounaskeskustelut olivat parasta, mitä yliopisto pystyi tarjoamaan. Niissä pääsimme parhaimmillaan huikeille leveleille.

TEKSTI Pauliina Suominen KUVAT Joona Raudaskoski

 

Kuka luulet olevasi, Juhani Mykkänen?

TEKSTI Melissa Heikkilä KUVA Kristiina Markkanen

Juhani Mykkänen, Nyt-liitteen entinen esimies, athenelainen ja media-alan monitoimimies, kuka luulet olevasi?

(Päivä)työtön alkoholisti.

Oikeasti?

Joo joo! [Mykkänen hörppää oluttaan]

Mitä sitten teet jos et ole päivätöissä?

Olen yrittänyt hakeutua kivoihin proggiksiin fiksujen ja huumorintajuisten ihmisten kanssa, ja katsella, mitä elämä toisi. Yritän tehdä juttuja, joista tulee sellainen fiilis, että jos en ole mukana, niistä ei tule samanlaisia taikka niitä ei tapahdu ollenkaan. Ykkösasia ei ole massin saaminen.

Lähdit Hesarilta etsimään uusia haasteita. Kaduttaako?

Ei millään tavalla, vaikka olikin todella haikeaa lähteä sieltä. Halusin lähteä silloin kun oli sellainen olo, että oli tosi kivaa vielä.

Eli luovutit?

Tavallaan joo. Mitäs muuta se on kuin luovuttamista, jos irtisanoutuu työpaikastaan. Päämotiivina ei ollut halu luovuttaa, vaan halu päästä tekemään uusia juttuja. Poltteli päästä tekemään muutakin kuin journalismia ja näin, että vaikeat ajat olivat tulossa taloon, enkä pystyisi tuottamaan haluamaani laatua.

Miten myllyssä olevalta alalta saa helpoiten töitä?

Helpointa on koko ajan pyrkiä alalle, muttei ottaa stressiä siitä, että pääsisi heti alan palkkatöihin. Kun porukkaa voidaan palkata lisää, sisään pääsevät kaikkein parhaimmat tyypit. Ei kannata vaipua epätoivoon, vaan hankkia tarvittavia taitoja. Free-duuneja on aina tarjolla oli kyse sitten verkosta, ainejärjestölehdestä tai ylioppilaslehdestä, tai oman aktiivisen some-profiilin tai blogin ylläpitämisestä. Kunhan pitää itsensä kartalla ja teroittelee kynsiään.

Mitä katsoit ensimmäisenä työhakemuksessa?

Rehellisesti sanottuna katsoin sitä, onko nimi entuudestaan tuttu. Sinä aikana kun oli Nytin esimies, juuri kukaan ei soittanut ja kysellyt, mikä tilanne on ja onko hakemus tullut perille. Sehän on ihan hullua! Mikä olisi parempi tapa kuin soittaa suoraan päätöksen tekevälle tyypille ja kertoa itsestään suoraan? Jollakin tavalla kannattaa erottua joukosta.

Uskomattoman hyvä tapa erottautua on tehdä napakka ja mietitty hakemus, josta jättää esimerkiksi kaikki adjektiivit pois. Ei mitään ulospäin suuntautunutta, avarakatseista tai innovatiivista. Kerro mitä olet tehnyt, mitä haluat saada aikaan, mistä jutusta olet tykännyt ja miten haluaisit kehittää asioita. Konkreettisia asioita. Luetuta hakemus kaverilla.

Kun lopetit Hesarilla, kouluttauduit personal traineriksi. Miksi?

Halusin keskittyä asioihin, joita en voisi tehdä päivätöissä. Hyvin harvoin töistä voi ottaa vapaata kahden viikon intensiivikurssia varten maanantaista lauantaihin aamusta iltaan. Olin omalla salillani ja näin ilmoituksen, että kurssi oli -70% alennuksessa. Olen käynyt puolitoista vuotta ahkerasti salilla ja ajattelin, kuinka siistiä olisi vain istua kaksi viikkoa ja oppia ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta, terveellisestä liikkumisesta ja syömisestä. Kehoni on työkaluni kaikessa tekemisessä, ja tunnen sen aika huonosti. En ajatellut, että tekisin PT:n hommia työkseni. Se tuntui hyvältä läpältä, jonka voi kertoa baaritiskillä.

Mitä yhteistä on personal trainingilla ja journalismilla?

Kummassakin paneutuminen yksityiskohtiin tekee lopputuloksen. Oikeasti hyvä juttu syntyy, kun kaivetaan tarkat tiedot ja luvut, ja jätetään turhat koristelut pois. Personal trainerille taas maksetaan siitä, että hän opettaa oikean tekniikan ja oikeat liikkeet sekä katsoo, ettei asiakas satuta itseään. Lähes jokaisen liikkeessä on jotain hiottavaa.

Paljon nostat penkistä?

[Mykkänen pohtii hetken] Tekisi mieli vastata jotain nokkelaa. Oikeasti se on yli 90 mutta alle 100.


Kuva: Kristiina Markkanen