Erään maan armoilla – haastattelussa Jussi Parviainen

”When I fall into the abyss, I go straight into it, head down and heels up, and I’m even pleased that I’m falling in such
a humiliating position. I find it beautiful.”
Fjodor Dostojevski, Karamazovin veljekset (1880)

TEKSTI Juho Valta KUVAT Jaakko Suomalainen

Istun Café Engelin tunkkaisessa nurkkapöydässä. Hypistelen lievästi tutisevissa käsissäni ruttuista paperia, jolle olen edellisillan hermokaljojen aiheuttamassa tokkurassa kömpelösti muotoillut toistakymmentä kysymystä. Määräni on hetken päästä esittää ne kotimaan taidetaivaan ehkä pahamaineisimmalle henkilölle – Jussi Parviaiselle. Miehelle, jonka nimen mainitsemista seuraa aina hetki, jolloin monitaiteilijan mediaesiintymisistä pöyristynyt henkilö resitoi rykelmän niitä kunnianimikkeitä, joita Parviainen on vaiherikkaiden vuosikymmenten kuluessa itselleen kerännyt.

”Narsisti”, ”hullu”, ”kusipää”, ”naistenvihaaja”, ”paskanheittäjä”. Lista on pitkä ja sisällöltään karski.

Ehdin odotellessani arvuuttelemaan hyvän tovin sitä, millaisen Parviaisen saan pian kuulusteltavakseni. Mediaperformansseilta haiskahtavista muodonmuutoksistaan tunnettu Parviainen on esiintynyt näkemissäni haastatteluissa niin panojutuilla kerskailevana keikarina, poissaolevasti rahahuolistaan mumisevana hampuusina kuin vangitsevasti maailmankatsomustaan avaavana älykkönä. Urbaanilegendojen mukaan kaltaiseni kimittävät kukkakeppitoimittajat eivät ole aina selviytyneet herran grillaamisesta naarmuitta. Toivon siis hartaasti kohtaavani edellä mainitsemistani Jusseista viimeisimmän.

Kauhuskenaarioiden kehittelyni keskeytyy, kun siisteihin, mutta varsin huomiota herättämättömiin kuteisiin sonnustautunut Parviainen pamahtaa kantakuppilaansa prikulleen sovittuun aikaan. Ehdimme hädin tuskin sanoa edes käsipäivää, kun Parviainen jo ehdottaa siirtymistä hänen vakiopöytäänsä, josta voi ihastella Senaatintorilla loistavaa Tuomiokirkkoa. Yritys vaikuttaa toivottomalta, sillä kahvila on aivan täynnä. Hipsin kuitenkin kaulahuiviini kompuroiden jo päättäväisesti peremmälle tarpovan Parviaisen perässä.

Ja kappas kummaa! Leveäharteisen Parviaisen ei tarvitse tähystellä ympärilleen minuuttia kauemmin, kunnes pankinjohtajalta näyttävä herrasmies on kurlannut konjakkilasinsa tyhjäksi ja koikkelehtinut kumarrellen pois kuppilan paraatipaikalta. Parviainen on ottanut tilan haltuunsa pelkällä läsnäolollaan.

Istumme alas ja saan takellellen kysytyksi korkeintaan puolet ensimmäisestä kysymyksestäni, kun Parviainen on jo yltynyt luovan vimman vallassa intohimoiseen ja anekdoottien täyttämään monologiin. Kymmenen minuutin kuluessa olen saanut tietoiskun kohtaamispaikkamme karusta esihistoriasta, syväanalyysin Senaatintorilla pönöttävän Tsaari Aleksanteri II:n elekielestä ja pikaluennon siitä, miten filosofien siirtymä strukturalismista poststrukturalismiin vaikutti tarinankertojien tapaan suhtautua henkilöhahmoihinsa.

Helvetti! Tästähän taitaa tulla jotain.

VAPAAMUOTOISESTI soljuvan rupattelun lomassa muistan, että haastattelukin olisi tehtävä. Alamme ranskalaisia naturalisteja ylistettyämme viimein käsitellä Parviaisen uraa ja etenkin hänen läpimurtoaan.

”Mä olin aina kokenut olevani jotain muuta”, tunnustaa läpi teini-ikänsä Kuhmon kirjastossa klassikoita kuluttanut Parviainen. Taiteilijasieluille ominaisella tavalla Parviaisella oli riipivä tarve tulla joksikin. Siinä missä monet muut teatterikorkeakoululaiset suhtautuivat kouluun turvallisena harjoitusvaiheena ennen näyttämölle nousemista, alkoi suorituskeskeinen Parviainen miltei välittömästi työstää ensimmäisiä teoksiaan. ”Mä en kokenu teatterikorkeakoulua minään yritysvaiheena, jonka jälkeen vasta tehtäisiin. Koulu oli hyvä paikka, jossa tehdä”, hän muistelee. Huvittuneena hän myöntää suorastaan valmistautuneensa läpimurtoon mielensä sopukoissa.

Alter egojen kautta sielunelämäänsä kuvanneiden kirjailijoiden inspiroimana parikymppinen Parviainen ryhtyi rakentamaan omaa sivupersoonaansa ja kirjoittamaan itselleen ”fiktiivistä historiaa”. Omien kokemusten kollaasina syntyi Juska Paarma – mitättömyyden tunteen kanssa tuskaileva hurskas maalaispoika, jolla oli pakkomielle bodata itsensä Michelangelon Daavid-patsaan ruumiillistumaksi.

Läpimurrosta haaveileminen ei osoittautunut turhaksi. ”Diletantti”, ”Jumalan rakastaja” ja ”Valtakunta” näytelmien muodostama Juska Paarma –trilogia valloitti kasariyleisöjen sydämet, jotka olivat vielä sopeutumassa vuosikymmenen vaihteessa Suomeen rantautuneeseen ”joksikin tulemisen” –kulttuuriin. Alter egonsa tuhoisaa narsismia kritisoivilla teoksillaan Parviainen lunasti parissa vuodessa paikkansa kotimaisen teatteritaiteen suurimpana lupauksena.

Juska Paarma -buumi ei rajoittunut kotimaahan: ulkomaalaiset kriitikot puhuivat Parviaisesta milloin Dostojevskin toisena tulemisena, milloin Rainer Werner Fassbinderin manttelinperijänä. Kaavoihin kangistuneen kotimaisen teatterin täysremontin tehtäväkseen ottanut Jouko Turkka vakuuttui Parviaisen potentiaalista niin vahvasti, että kutsui hänet tutkaparikseen Teatterikorkeakouluun.

Menestystarinan sinetöi Seura-lehden äänestys, jossa suosituimpia suomalaisia pantiin järjestykseen. Keke Rosberg sai tyytyä palkintopallin nurkkapaikkaan ja Mauno Koivisto myöntymään vaalitappioon Parviaisen kavutessa katajaisen kansamme kukkulan kuninkaaksi. Jehovan todistajien raamattupiirien entisestä vakiokasvosta oli hetkessä tullut koko kansan Juska, joka köllötti Burt Reynoldsin ikonisten nakukuvien hengessä valtakuntansa lehtien kansissa luksusmersun nokkapellillä.

Parviainen kuitenkin muistuttaa, ettei tähteys ollut koskaan hänen ensisijainen tavoitteensa. ”Joksikin tuleminen on vain yksi dimensio elämässä. Asioiden ymmärtäminen on aivan toinen asia.” Hän ei missään nimessä vähättele ensimmäisiä teoksiaan, mutta toteaa, kuinka ”jokainen joksikin tullut pitää tärkeinä aivan muita töitä kuin niitä, joilla läpimurto on tehty.” Läpimurtoteoksissa piilee se vaara, että taiteilija jää toimittajien tekaiseman huuman vangiksi, eikä koskaan toivu siitä, kun mediamania lakkaa.

JA PARVIAISEN TAPAUKSESSAHAN se lakkasi.

Herkuleellista voittoputkea muistuttanut onnistumisten sarja oli liian hyvää ollakseen totta, ja Parviainen syöksyi hetkessä pollasta nollaan.

Tammikuun 17. vuonna 1987 Parviaisen oppilaista koostuva nelikko otti pikajunan pohjoiseen, mukanaan muutama litra aamukakkaa ja jokunen vaahtosammutin. Matkatavarat pantiin jo samaisena iltana kovaan käyttöön, kun Jumalan teatteriksi itsensä tituleerannut avantgardistien kvartetti vaahtokylvetti ja lingotti paskaa pahaa-aavistamattoman oululaisyleisön niskaan.

Seurasi valtava kansallinen ajojahti, jossa Parviaisen opetuslapset julistettiin valtakunnan ykkösvihollisiksi. Peräti ministeritasolla kuulutettiin näyttämötaiteiden ”normalisaation” ja Teatterikorkeakoulun ”erään linjan” eliminoimisen perään. Ikekanervamaisilla kiertoilmaisuilla viitattiin Teatterikorkean konventioita karttavan aisaparin kiistanalaisiin opetusmetodeihin. Keltainen lehdistö spekuloi Turkan ja Parviaisen osallisuudesta operaatioon ja vaati heitä tuomitsemaan seuraajiensa rötökset.

Mutta siihen ei Kallion kohukaksikko suostunut. Kyse ei ollut siitä, että Parviainen olisi pitänyt pojankoltiaisten erite-estetiikkaa erityisen vaikuttavana, vaan siitä, kenen joukoissa Turkka ja Parviainen halusivat julkisesti seistä. ”Kenen puolelle me oltaisiin silloin menty? Niiden, joita me oltiin koko ajan vastustettu”, selittelee hän päätöstään pysyä oppilaidensa tukena.

Päätös olla siirtymättä teatterimaailman pimeälle puolelle osoittautui Parviaisen uran merkittävimmäksi. Kouluun kohdistuva julkinen paine kävi niin kovaksi, että jatkaminen Turkan kanssa raivatulla polulla oli mahdotonta. Kapinahengessä itsepintainen Parviainen jätti dramaturgian lehtorin viran ja loikkasi pois kansakunnan suurnäyttämöiden parrasvaloista.

Lohdutuspalkinnoksi koulu tarjosi epämääräistä kokeilulaitosta, mutta mainstreamin mullistamiseen pyrkinyttä miestä ei kiinnostanut marginaalissa tuhertaminen. ”Mikään ei ole niin masentavaa kuin kokeilu ja sen tarjoaminen vaihtoehtona. Mua ei kiinnostanut jäädä vanhan isännän taloon uuden emännän pehtooriksi.”

Kun aiemmin kotimaan halutuimpiin dramaturgeihin kuulunut Parviainen alkoi paskapölyn laskeuduttua koputella jälleen tuttujen teatterilavojen ovia, vaadittiin häneltä dialoginäytteitä. Vaatimus oli hämmentävä, mutta Parviainen toimitti kiltisti otteita uusista töistään teatterijohtajille. Näytteet eivät kuitenkaan täyttäneet maamme taidepohattojen korkeita laatukriteereitä, ja Parviainen sai kerta toisensa jälkeen käännytyspäätöksen entisen territorionsa rajatarkastuksissa.

Koko kansan Parviaisesta oli tullut kotimaan teatteritalojen persona non grata – taidepiirien hiekkalaatikon hylkiö.

JA TÄTÄ TITTELIÄ hän saa kantaa vielä tänäkin päivänä.

Jumalan teatterin synnyttämän mediamylläkän jälkeen Parviainen on onnistunut toteuttamaan vain kourallisen kirjoittamiaan näytelmiä, sekä kaksi kulttimaineen saanutta elokuvaa – Yksinteoin (1990) ja Yksinteoin kaksi (2011) – jotka nähdäkseen kotimaan filmihullut ovat valmiita reissaamaan vaikka puoli Suomea. Töitä on kyllä löytynyt, erityisesti television puolelta. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, ettei kyseinen tuotanto tavoittele samanlaista klassikkostatusta kuin Parviaisen teatteri- ja elokuvatyö.

”Kyllä se silloin aika paljon sattui. Oli niin paljon tehnyt ja kaikki ovet olivat olleet auki. Kaikki halusivat keskustella siitä, mitä mä tekisin. Mutta sitten kun teki sen ison valinnan, sen aatteellisen valinnan, että mitä piti hyvänä, niin siinä oli sitten vain lähdettävä. Mutta kyllä se koski siis pitkään. Se harjoittelun määrä ja työn määrä ja se töiden laatu. Ja sitten siitä seuraa tämä. Kyllähän se katkaisi jollain tavalla elämän. Jokin itsessä oleva tendenssi siinä suljettiin”, kuvailee Parviainen tunteitaan hetkenä, jolloin ovet teatterimaailmaan lämähtivät kiinni.

Vaikka kovalla työllä ansaitun aseman menettäminen vaivasikin pitkään, ei Parviainen halunnut typistyä kultaista menneisyyttään märehtivän edellispäivän taiteilijan karikatyyriksi. Takaiskusta palautumisen mahdollisti sen ymmärtäminen, ettei oman työn laatu ollut laskenut, vaikka työnteko olikin hankaloitunut.

”Ihmiset haavoittuvat siitä, ettei niiden elämä jatkunutkaan niin, miten heistä kirjoitettiin. Mutta se mitä heistä kirjoitettiin olikin vain toimittajien tarvetta kirjoittaa jostakin. Ei se koske ihmisen persoonaa laisinkaan. Ihmiset kuitenkin tekevät tästä identiteettikriisiin ja katsovat peiliin ajatellen, että: ‘Herranjumala näytän ihan samalta, mutta en olekaan enää se sama.’ Sitten he sortuvat alkoholismiin ja käyvät taiteilijaravintoloissa valittamassa epäoikeudenmukaisesta elämästään”, parodisoi Parviainen hetkellisen valokeilansa vangeiksi jääneitä kohtalotovereitaan.

Nykyään Parviaisesta puhutaan julkisuudessa usein lunastamattomana lupauksena. Taiteellisten ansioiden sijaan Parviainen on nuorelle sukupolvelle usein tutumpi kohutusta avioliiton tyngästään Saana Uimoseen tai talvimajailustaan autiossa Lapinlahden mielisairaalassa. Uran on voivoteltu kaatuneen milloin juorulehdissa puituihin parisuhdekriiseihin, milloin poltettuihin siltoihin, milloin mielenterveysongelmiin.

Parviainen on kuitenkin oppinut minimoimaan moisen suruvalittelun vaikutuksen minäkäsitykseensä ja jatkanut luomistyötä lakkaamatta. Lehdistö ei hänen lahjakkuuttaan tule koskaan viemään.

NOIN TUNNIN Parviaisen menneisyyttä vatvottuamme alamme vähitellen siirtyä nykypäivään ja suuntaamaan katseemme tulevaisuuteen. Haastattelutilanne alkaa asteittain muistuttaa enemmänkin uusien kapakkakaverien päämäärättömästi soljuvaa keskustelua: välillä kehutaan kilpaa taidehistorian suurmiehiä, välillä räkätetään silmät vetisinä Nathalie Cardonen musiikkivideolle, jolla mudassa möyrivä latinokaunotar kiljuu orgastisesti Che Guevaran nimeä.

Aluksi uskoin, että Jussin tapa viedä keskustelua sivuraiteille oli puolustuskeino henkilökohtaisia kysymyksiäni vastaan. Nyt se alkaa kuitenkin saada silmissäni aivan uuden merkityksen. Historiallisten henkilöiden elämänkäänteitä ruotiessaan Jussi tuntuu paljastavan tuntemuksistaan jopa enemmän kuin suoraan kysymyksiin vastatessaan.

Murehtiessaan elokuvataiteen mullistaneen Orson Wellesin lähtöpasseja Hollywoodista tai parhaiden ystävien hylkäämäksi tulleen surrealistikirjailija Antonin Artaudin kohtaloa Jussi vaikuttaa epäsuorasti ilmaisevan, ettei hänen elämänkokemuksensa ole erityisen poikkeuksellinen. Hän tuntuu tietävän, että lukemattomat ihmiset tulevat läpikäymään samanlaisia vaiheita ja tuskailemaan samojen tunteiden kanssa. Ehkä hänen tarinansa on vain yksi ihmisluonteen voimien kohtaamisen loputtomasti toistuvista ilmentymistä.

Haluttomuus ilmaista jotain ajatonta onkin Jussista yksi kotimaisen teatterin perisynneistä tänä päivänä. Teatteritaide asettuu hänestä nykyään liikaa luokattoman alas vajonneen julkisen keskustelun asettamiin raameihin. Keskustelunjohtajan roolin mediassa ovat kaapanneet Jussin mielestä heikosti sivistyneet toimittajat, jotka älykkäämpien ihmisten ajatuksia nasevasti referoiden laulavat kaanonissa kapeakatseisia mielipiteitään.

Hänestä taiteilijoiden tulisi pyrkiä nousemaan median rakentamien rintamalinjojen yläpuolelle, ja etsiä kohtaamiimme ongelmiin uusia näkökulmia. ”Täytyy olla ihan pöljä, että menee median luomiin olosuhteisiin. Älyäminenhän tarkoittaisi juuri sitä, että ymmärtäisi tilanteesta jotain uutta. Eihän tässä kenelläkään ole mitään omaa havaintomaailmaa. Taiteilija syntyy vasta löydettyään oman havaintomaailmansa”, hän summaa.

Jussista teatterintekijät ovat unohtaneet Turkan kultaisen kehotuksen olla asettumatta kenenkään puolelle. Taiteen tulisi toimia hänestä sen sijaan keskustelun ”kolmantena tekijänä.” ”Ei keskitysleireilläkään kirjoitettu natseja vastaan, vaan elämän puolesta”, hän muistuttaa. Nykyään palvelutalossa asuvassa Turkassa piileekin Jussista yhä Suomen suurin taiteellinen lupaus. Jonkun on vain sisäistettävä hänen oppinsa ja jatkettava hänen jalanjäljissään. ”Siinä 73-vuotiaassa on tulevaisuus. Muuta ei näy.”

Erityisen vastenmielisenä Jussi pitää sitä, kun ajattomat klassikot typistetään aikamme puoluepoliittisen vastakkainasettelun pelinappuloiksi. ”Kun ajattomuus aikalaistetaan, tapahtuu suuri virhe”, hän julistaa.

Vasta äskettäin Aku Hirviniemen tähdittämä produktio Aleksis Kiven Nummisuutareista sai hänen verensä kiehumaan. Kiven yksinkertaisesta, mutta herkästä ja kauniista Eskosta oli tehty suomileijona-korua kaulassaan roikuttava sketsihahmo, jolla voitiin naljailla Perussuomalaisille. ”Ja silti Kansallisteatterissa osoitetaan suosiota jalat tömistäen ja huudetaan, että ’Hyvä Aku!’ Voi ku kiva! Nyt on klassikot saatavilla Putous-versioina!”, ironisoi kotimaan teatterin rappiota hämmästelevä Parviainen.

Kun kysyn Jussilta onko hänestä kevyen olemassaolon ihanne riivannut nykyihmisen, vastaa hän myöntävästi. ”Arto af Hällström sanoi joskus, että: ‘En viihdy tässä ajassa’. Se oli varmaan ihan oikein sanottu … Onhan tämä heikko aika. Kahdeksankymmentäluvunkin näkökulmasta tämä näyttää ihan naurettavalta. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisten elämä menisi näin pieneksi. Henkinen köyhyys on ihan älytöntä.”

Jussista ”pintarekisterissä” elävät ihmiset ovat unohtaneet Leninin käskyn haaveilla ja Freudin ihmiselle asettaman tehtävän luoda aikaisempaa parempaa olemassaoloa. Ihmisestä on kitketty usko vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen muun kuin itsensä kohdalla. Hänestä se kertoo paljon, että filosofian aatelia edustaa itseriittoinen self help –jupina, joka muistuttaa lähinnä yleisaikakauslehtien elämänohjeita. ”Vielä parikymmentä vuotta sitten oli filosofiassa vallalla ajattelu, ettei asioita voi sanoa yksinkertaisesti, koska asiat eivät ole yksinkertaisia. Nyt asioiden täytyy olla yksinkertaisia, koska muuten asian esittäjällä ei ole kompetenssia. Se on teoreettinen, eikä sillä ole käytännön kompetenssia”, hän murehtii. Jyrkän näkökantansa ihmispsyykeen nykytilasta Parviainen tiivistää toteamukseen: ”Ihmiset eivät näe maailmaa, vaan pelkän oman etunsa”.

SULKEMISAIKA lähestyy ja Café Engelin empiretyylinen sali alkaa kaikua tyhjyyttään. Nauhurini ajastimen ylittäessä kolmen tunnin rajapyykin tunnen saaneeni sen, mitä tulin hakemaankin: avoimen, machoilusta ja roolileikeistä vapaan oloisen Jussin. Vakavahenkiseen tuumailuun väsyneinä olemme viimeisen parinkymmenen minuutin aikana siirtyneet aavistukseen kevyempiin aiheisiin. Olemme muun muassa kummastelleet Teemu Selänteen absurdit mittasuhteet saanutta sankarimyyttiä. Paikoittain Jussi on peräti sortunut juoruilemaan Suomen seurapiireistä.

Vasta äskettäin ”Jengi vetää käteen, vaikka Teemu olisi jäähyllä” –tyylisiä törkeyksiä laukonut Jussi kuitenkin vakavoituu yllättäen ja tuo pyytämättä pari tuntia sitten käsittelyssä olleen alku-uransa jälleen esille.

”Ilman Jumalan teatteria mä olisin varmaan tehnyt sitä samaa mitä aiemminkin”, lausuu hän mietteliäänä. Hän vaikuttaa tietävän kuoppaisen uran ja nöyryyttävien mediaryöppyjen olleen avain monipuoliseen luomistyöhön. ”Ei se ole menestystä, että pääsee vaan tekemään duunia. Sekö olisi ollut menestystä, että oltaisiin Turkan kanssa alettu tekemään just sitä, mitä vastaan oltiin taisteltu?”, modernia menestyskäsitystä vieroksuva Parviainen toteaa.

Ennen lähtöäni en malta olla kysymättä sitä, minkä lupauksen äskettäin 60 vuotta täyttänyt Jussi Parviainen haluaisi vielä lunastaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän toteaa yksiselitteisesti haluavansa ilmaista sen, mitä on oppinut. Lapin yliopistoon on valmistumassa Jeesuksen menestystarina niminen taiteen väitöskirja, jossa hän korostaa muun muassa taiteen kykyä ulottua transsendenssiin ja dialogin roolia viisauden lähteenä. ”Dialogi on kaiken edellytys. Dialogissa kaksi on yksi. Siinä syntyy se kolmas tekijä, se meidän yhteinen jaettava”, hän filosofoi.

Ensisijaisena projektina on kuitenkin vielä lopullista esitysmuotoaan hakeva Armo-näytelmä, joka on ollut työn alla pitkään. Teoksen pyrkimys on kunnianhimoinen: saada yleisö tuntemaan armon kokemus. Siinä ei Jussin mielestä ole vielä kukaan taidehistoriassa täysin onnistunut.

HAIKEAMIELISEEN huohotukseemme lopullisesti kyllästynyt nuori tarjoilijatar marssii luoksemme hampaitaan pureskellen ja ilmoittaa kahvilan menneen juuri kiinni. Olen jo ehtinyt keräämään tavarani ja kiittämään keskustelukumppaniani värikkäästä vuoropuhelusta.

Jussi ei kuitenkaan ole vielä valmis lähtemään. Kaihoisalla äänenpainolla hän pyytää tarjoilijalta lupaa jäädä kahvilaan katsomaan kirkkoa vielä siksi aikaa, kun henkilökunta siivoaa paikkoja. Näin hänellä oli tapana tehdä aina silloin, kun uusi näytelmä oli valmistumassa. Epäuskoisesti silmiään pyöräyttävä palvelusneitomme ei vaikuta liikuttuvan taiteilijan muisteloista, mutta sallii Jussille hetken palata menneisyyteensä.

Naulakolle käveltyäni vaihdan vielä kertaalleen hymyileviä katseita pöytään jääneen Parviaisen kanssa. Vähitellen hän osoittaa katseensa ulos ikkunasta, johon Tuomiokirkon hehku on piirtänyt himmeän valokeilan. Jätän taiteilijan autioon ateljeehensa ja häviän Helsingin yöhön itselleni yhtä kysymystä toistaen: ”Miten ihminen kykenee välittämään armon, jos ei ole sitä koskaan kokenut?”

Kuka luulet olevasi, Laura Huhtasaari?

TEKSTI Adile Sevimli

Kuka luulet olevasi?

–Äiti, opettaja, kansanedustaja. Erityisopettajakoulutus avasi silmäni. Koen ymmärtäväni koulutukseni kautta paremmin yhteiskuntaa, itseäni ja muita ihmisiä. Poliittinen heräämiseni tapahtui vuonna 2010, kun ymmärsin että menemme väärään suuntaan, mitä tulee maahanmuuttoon, Euroopan Unioniin ja eurokriittisyyteen. Koin nimenomaan Perussuomalaisten olevan se puolue, jossa edellä mainittuihin asioihin pystyy vaikuttamaan. Kyseessä oli Suomen tulevaisuuden lisäksi oma ja erityisesti lapsieni tulevaisuus – jos en itse olisi päättämässä, niin joku päättäisi minun puolestani.

Sanoit, että on tilanteita, joissa vauva syntyy ilman selkeää sukupuolta. Koit vanhempien velvollisuudeksi päättää, kumpaan perinteisistä sukupuolimuoteista lapsi ahdetaan – myönsit siis sukupuolen olevan konstruoitu järjestelmä. Mitä vastaisit perussuomalaisnuorille, jotka haluavat moisen väitteen takia heittää feminismin ja sukupuolentutkimuksen romukoppaan?

–En halua luetella ohjeita perussuomalaisnuorten toiminnalle, mutta minunkin mielestäni sukupuolineutraaliudessa on menty liian pitkälle. Esimerkiksi Ruotsissa päiväkodeissa käytetään pronominia hen sanojen hon ja han tilalta, koska ”eihän sitä vielä tiedetä kumpi se on”. On selvää, että on olemassa kaksi sukupuolta. Mielestäni on vakava asia, mikäli lapsi syntyy esimerkiksi molemmilla sukuelimillä. Tällaiseen tilanteeseen tulee suhtautua hyväksynnällä ja rauhallisuudella, eikä siitä tarvitse tehdä numeroa. Se, että lääketieteellä voidaan korjata epämuodostumia, on hieno asia. Asioiden tulee antaa edetä luonnollisesti ja hyväksyä se, että tytöt ja pojat ovat erilaisia.

Psykologiystäväni kertoi, että lukioikäisten nuorten keskuudessa sukupuolen kyseenalaistaminen ja omasta sukupuolesta hämmentyminen on lisääntynyt. Ainahan on ollut pieni osa ihmisiä, jotka miettivät näitä asioita omalla kohdallaan, mutta on huolestuttavaa, että aikuisten puheet sukupuolineutraaliudesta ovat hämmentäneet nuoria lisääntyvässä määrin. Kyllähän sen nyt niin sanotusti tietää, kun katsoo housuihin, että onko ihminen tyttö vai poika.

Mielestäni vastakampanja on hieno asia, sillä itse en kannata sukupuolineutraalia yhteiskuntaa. On naisia ja on miehiä. Mielestäni se on hieno asia ja sitä voi korostaa.

Sanoit: ”Katupartioita ei voi kieltää tai rajoittaa, ellei toimintaan liity rikollisia tekoja.” Lisäksi osallistuit Itsenäinen Suomi tapahtumaan itsenäisyyspäivänä, jossa tehtiin natsitervehdyksiä lavalla. Olet myös sanonut, etteivät ihmisoikeudet kuulu kaikille. Miten vastaat väitteeseen siitä, että normalisoit rasismia?

–Katupartiot ovat lisääntyneet turvattomuuden tunteen lisääntymisen myötä. Emme voi kiistää kenenkään perustuslaillisia oikeuksia, kokoontumis- ja liikkumisvapautta. Emme voi rajoittaa tai kieltää katupartioita, se on väärä lähtökohta puuttua asiaan, mutta voimme miettiä miksi katupartioita syntyy. Niin kauan kuin toisin todistetaan, ihmiset saavat kulkea vapaasti kaduilla.

En nähnyt Itsenäinen Suomi –tapahtuman natsitervehdystä, mutta kuulin jälkeenpäin jonkun tehneen tervehdyksen ”huumorilla”. Mielestäni se, että 6 miljoonaa juutalaista on tapettu, ei ole huumorin asia. En hyväksy natsitervehdystä, se oli asiatonta. En voi myöskään pyytää anteeksi kenenkään toisen puolesta. Olin tapahtumassa vieraana, en vastuussa ohjelmasta tai muista vieraista.

Opiskelijoilta uhataan vähentää 25 prosentin suuruinen lohko opintotuesta. Ollaanko Suomessa siirtymässä leikkausten myötä lähemmäs luokkayhteiskuntaa ja voivatko leikkaukset vaikuttaa esimerkiksi opiskelijoiden mielenterveyteen stressitason noustessa ja paineiden kasautuessa?

–Emme todellakaan ole lähelläkään luokkayhteiskuntaa. Koulutus ja opetus on meillä ilmaista, vaikka tukea vähän leikataankin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ollessani näin läheltä, mitä luokanopettajakoulutus siellä olisi maksanut – 25 000 dollaria vuodessa. Totta kai leikkaukset tuntuvat, mutta meidän täytyy saada opiskelijat valmistumaan nopeammin. Ei kolmekymppiseen asti voi olla opiskelemassa.

En ymmärrä miten oletus siitä, että opiskelija valmistuu tavoiteajassa lisäisi stressiä. Eikö stressiä lisää pikemminkin jatkuva opiskelu? Tein itsekin opintojeni ohella töitä ja lisäksi ylimääräisiä opintoja, ei se kenellekään stressiä tai masennusta aiheuta. Uskon paineiden kasautumiseen ja ahdistuneisuuteen vaikuttavan muun elämänhallinnan, sen miten opiskelija hoitaa terveyttään ja ihmissuhteitaan. Jos pääset yliopistoon – mikä Suomessa on hankalaa – eli olet ns. yliopistokelpoinen, niin kyllä pystyt opintosi suorittamaan.

Tilastoihin merkittyinä Suomessa seksuaaliseen ahdisteluun syyllistyy useammin ulkomaalaistaustainen kuin kantasuomalainen mies. Onko seksuaalinen ahdistelu Suomessa mielestäsi uusi ilmiö?

–Valitettavasti Suomessa seksuaalinen ahdistelu ei ole koskaan ollut nollatasolla. Nollatasoon tulee kuitenkin pyrkiä. Joukkoraiskaukset ja –ahdistelut eivät ole Suomessa tyypillinen ilmiö, kuten esimerkiksi The Guardianin mukaan Etelä-Afrikassa, jossa joka 4. mies on syyllistynyt raiskaukseen. Se on ihan järjetön prosentti, josta voidaan päätellä syyn olevan kulttuurissa. Kulttuurilla voidaan vaikuttaa naisten kohteluun, arvostukseen ja itsemääräämisoikeuteen.

Tiettyjen ryhmien yliedustus raiskaustilastoissa on huolestuttavaa. Yliedustukseen tulee puuttua samalla tavoin, kuin muihinkin samanhenkiseen rikokseen syyllistyneisiin. Emme ole vielä keksineet viisasten kiveä integroimiseen ja ihmisten länsimaalaistamiseen. On yritetty mennä muualle länsimaistamaan, ja on yritetty länsimaalaistaa tänne tulleita. Molemmissa tilanteissa on epäonnistuttu. Jos ajatellaan Eurooppaa tänä päivänä, niin islamistinen, humanitaarinen maahanmuutto ei ole onnistunut missään Euroopan maassa. Ihmiset haluavat mieluiten itse päättää, miten ovat ja elävät.

Onko länsimaisuus sivistyksen korkein muoto?

–Niin monta mieltä kuin miestä, mutta minun mielestäni on. Naisten ja miesten välinen tasa-arvo, vapaus ja suvaitsevaisuus on sivistystä. Mutta suvaitsevaisuudenkin tulee olla oikeaa suvaitsevaisuutta – sellaista, joka suvaitsee myös esimerkiksi kristillisen maailmankatsomuksen. Mutta myös sellaista, joka ei riko ihmisoikeuksia, esimerkiksi polje naisten oikeuksia. Puuttumatta jättäminen suvaitsevaisuuden verukkeella esimerkiksi uskontoon tai kulttuuriin, joka alistaa naisia, ei ole suvaitsevaisuutta. Humanistinen ajatus autonomisesta ja arvokkaasta ihmisestä, on sivistyksen korkein muoto ja länsimainen ihanne.

Politiikan valtapeliä verrataan usein pihapiirin hiekkalaatikkoleikkeihin. Olet sanonut seuraavaa: ”Koska muissa EU-maissa ei noudatettu sopimuksia turvapaikanhakijoiden suhteen, ei Suomessakaan tarvitse noudattaa EU-sopimusta.” Ratkaisetko koulussa lasten väliset kiistat samalla logiikalla, vai mitä tarkoitit sillä, ettei sopimuksia tarvitse noudattaa?

–Jos sopimusoikeudellista sopimusta ei noudateta, niin kuinka kauan sopimus on validi? Mikäli tuota sopimusta oltaisiin yleisesti noudatettu, niin yksikään ihminen ei olisi tullut Suomen rajalle Ruotsin kautta. Suomessa tulee miettiä, mikä lakien ja sopimusten henki on ollut ja mitä niillä on ajettu takaa. Tuskin kukaan on ajatellut, että jos meille tulee 10 miljoonaa ihmistä rajan taakse ja sanovat sanan turvapaikka, niin heidät on kaikki tänne otettava. Kun teemme sopimuksia, tarkoituksena ei ole kääntää sopimuksia itseämme vastaan ja romuttaa hyvinvointivaltio

Miksi maahan sotaa tai vainoa paennut ihminen ei ansaitse toista mahdollisuutta Suomen maaperällä samalla tavoin, kuin kantasuomalainen ihminen?

–Maailmassa on satoja miljoonia, ellei miljardi ihmistä, jotka elävät sellaisissa oloissa, missä kenenkään ei pitäisi joutua elämään. Realistisesti ajateltuna emme voi ottaa heitä kaikkia Suomeen. Olen velvollinen puolustamaan suomalaista hyvinvointivaltiota ja oman kansani hyvinvointia. Mikäli en suorita velvollisuuksiani, niin muun maailman lisäksi myös meillä on kohta asiat huonosti. Kannatan esimerkiksi automaattikarkoitusta ulkomaalaisille raiskaajille.

Edistätkö poliittista päätöksentekoa niin, että se edesauttaa kaikkien ihmisten hyvinvointia, vai ovatko hyvinvoinnin ansainneet ensisijaisesti suomalaiset?

–Tietenkin ensisijalla ovat suomalaiset. Olen Suomen kansanedustaja, eikä ole olemassa sellaista kuin kansainvälinen edustaja. Jos en minä aja suomalaisten etuja, niin sitten ei aja kukaan.

Olisitko valmis luopumaan tietynlaisesta elintasosta, mikäli se vaikuttaisi useamman ihmisen hyvinvointiin?

–Toisten rahoilla on helppo olla höveli. Ei ole hyväntekeväisyyttä viedä resursseja Suomen köyhiltä pois. Se ei ratkaise maailman köyhyyttä, vaan sillä tavalla tulee köyhyyttä lisää. Annan kriisiapua ja olen surullinen muun maailman tilasta, mutta vastuussa Suomen kansalaisista. Olen toiminut kehitysmaassa vapaaehtoistyöntekijänä, maksanut lentolippuni itse ja antanut rahaa pois. Tällä tavalla voin henkilökohtaisesti auttaa, mutta Suomen köyhiltä en vie pois, koska heistä olen vastuussa.

 

Tekstiä korjattu 31.3.2016. Alkuperäisessä tekstissä mainittu Maryan Abdulkarim ei ollut vastapuolen puhujana ”Itsenäinen Suomi” -tapahtumassa, kuten artikkelissa aiemmin luki. Toimittaja pahoittelee asiavirhettä.

Kuka luulet olevasi, Anne Berner?

Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner, kuka luulet olevasi?

Olen kolmen pojan äiti – elämäni tarkoitus on aina määrittynyt perheen kautta. Sielultani olen yrittäjä. Yrittäjyys on opettanut päätöksentekoa ja vastuunkantoa. Missioni on olla toiselle ihmiselle käytettävissä, ja tätä kautta järjestö- ja vapaaehtoistyö on kuljettanut minut politiikkaan ja yhteiskunnalliseen tehtävään.

ab4

Olet Vallila Interiorin pääomistaja ja hallituksen puheenjohtaja. Mikä on tähän mennessä suurin oppisi politiikan kentältä, jota aiot yrittäjänä hyödyntää?

Demokratian perusolemukseen kuuluu kuunnella kaikkia niitä tahoja, joita asia koskee. Kunnioitan myös entistä enemmän julkisella sektorilla työskenteleviä. Ministeriys on osoittanut, että johtamisen taitoa on saada kaikki kulkemaan samaan suuntaan, vaikka toiseen suuntaan olisi vetoa.

ab6

Vääristääkö vahva valtiollinen Yleisradio kiristyvän mediakentän kilpailuasetelmaa?

Media on välttämätön osa demokratiaa ja hyvinvoiva media on keskeinen osa yhteiskunnan kehitystä kulttuurin, kielen ja demokratian toteutumisen kannalta. Kannustan koko mediatoimialaa uusien palvelujen ja liiketoimintojen kehittämiseen, tilausta on sekä kaupalliselle että julkista palvelua tarjoavalle medialle. On tärkeää pohtia, miten parannamme omia kilpailuedellytyksiämme isojen kansainvälisten mediatoimijoiden puristuksessa.

Yleisradion tehtäviä, rahoitusta ja uudistamista pohditaan hiljattain toimintansa aloittaneessa parlamentaarisessa työryhmässä.

ab1

Mikä on viestinnän ja liikenteen yhdessä pitämisen funktio tänä päivänä?

Liikenne ja viestintä lähestyvät toisiaan entisestään: virtuaalisilla palveluilla voidaan esimerkiksi osin poistaa fyysisen liikenteen tarvetta. Tämä näkyy muun muassa pankkipalvelujen siirtymisessä verkkoon. Digitalisaatio toimii tämän kehityksen vauhdittajana, mutta se vaatii toimiakseen tehokkaita ja turvallisia tiedon hyödyntämistapoja sekä edistyksellisiä viestintäverkkoja ja teknologiaratkaisuja.

Digitalisaatio ja automatisaatio tehostavat liikenteen toimintaa ja parantavat sen sujuvuutta ja turvallisuutta. Tulevaisuuden liikenne on palvelu, jossa ajantasaisen tiedon avulla on tarjolla erilaisia helppokäyttöisiä ja joustavia liikkumis- ja kuljetuspalveluja. Esimerkeiksi nostaisin kutsuohjatut kuljetuspalvelut, lennokeilla tehtävät tavaralähetykset ja automaattiajoneuvot.

ab5

Hallituksen kärkihankkeita ovat norminpurku ja digitalisaatio. Millaista norminpurkua aiot toteuttaa viestintäkentällä?

Ajan kuluessa tehottomiksi muuttuneet tai innovatiivista toimintaa estävät säännökset eivät palvele toimialan etua. Myös viestinnän toimialalla on sääntelyä, jota on tarkasteltava kriittisesti.

Turhien normien purkaminen avaa mahdollisuuksia. Digitaalinen kehitys on jo nyt lisännyt räjähdysmäisesti median sisältöpalvelujen tarjontaa ja haastanut nykyisiä toimijoita. Moderni kuluttaja haluaa käyttöönsä uusia ja parempia palveluita viestinnän eri muodoissa.

ab3

Printtimedia tekee kuolemaa. Miten aiot edistää journalismin edellytyksiä digimuodossa?

Oleellista on, että poistetaan median digitalisoitumista vääristäviä ja hidastavia tekijöitä. Printtimedian ja digitaalisen median välisen verotuksen tasaaminen on hyvä keino.Tämän lisäksi on hyvin tärkeää varmistaa teknologianeutraali ja tasapuolinen toimintaympäristö muillakin tavoin. Tällä hetkellä kotimaiset toimijat ovat usein vaikeammassa asemassa kuin kansainväliset. Muun muassa mainonnan rajoitukset eivät kohtele toimijoita tasapuolisesti, ja tähän tulee puuttua. Meitä vaaditaan vaikuttamaan myös Euroopan Unionissa, josta suuri osa media-alaa koskevasta normistosta on peräisin.

Kaupallisen median pärjääminen on monipuolisen tiedonvälityksen kannalta avainasemassa. Laatujournalismin edellytykset heikkenevät, jos toimintaa joudutaan vaikean taloustilanteen vuoksi supistamaan. Luotan kuitenkin mediatoimijoihimme ja siihen, että sopivat toimintamallit löytyvät. Esimerkiksi alue- ja paikallistuntemus on hyvä valttikortti. Tarve saada journalistista sisältöä lähiympäristöstä ei varmasti katoa. Lisäksi median innovaatiotuen kautta voi saada rahoitusta, vaikka se ei välineenä olekaan aivan toivotulla tavalla toiminut.

Kuinka pitkälle uskot printin sinnittelevän?

Mielestäni sisältö on viestin kanavaa tai välinettä oleellisempi. Olen varma, että printtiä tuottavat mediatalot kehittävät innovatiivisia ja asiakaslähtöisiä uusia palveluja, jotka korvaavat tai täydentävät niiden nykyistä tarjontaa. Muutos ei ole tappio vaan myös mahdollisuus, johon kotimainen mediatoimiala on mielestäni jo tarttunut.

ab1

Miten määrittelisit ilmiön median murros Suomen mediakentällä?

Median murros on osa yhteiskunnan digitalisaatiota. Markkinoille tulevat uudenlaiset palvelut haastavat aika- ja välineriippuvaisen perinteisen median. Muutos näkyy perinteisen median uudelleenorganisoitumisena ja toiminnan uudelleenkohdentamisena.

Median murros on myös osa Suomen kansainvälistymistä. Digitaalisuus ja kansalaisten median käyttötapojen muutos ovat helpottaneet kansainvälisten toimijoiden saapumista Suomen markkinoille.

Onko sosiaalinen media tulosvastuullisen ministerin paras työkalu?

Sosiaalinen media on yksi työkalu muiden joukossa. Jokaisella medialla on omat etunsa ja käyttötarpeensa.

Sosiaalinen media on suora yhteys kansalaisiin, nopea ja kansankielinen. Se ei kuitenkaan poista tarvetta joukkoviestimien käyttöön. Meneillä olevista asioista, linjauksista ja päätöksistä on kerrottava kaikille tasapuolisesti, avoimesti ja samanaikaisesti. Tässä piilee joukkoviestinten voima.

ab2

Sinua on tituleerattu Suomen elinkeinoelämän rautarouvaksi. Täällä naiset ovat löytäneet tiensä politiikan huipulle, mutta tasa-arvo ei näytä toteutuneen yritysmaailman johdossa. Mistä tämä johtuu?

Yritysten johdosta ja elinkeinoelämästä löytyy erinomaisia naisia jo nyt, ja lisäksi tulossa on mahtava nuori sukupolvi. Kyse on valinnoista. Naiset valitsevat usein tehtäviä arvolähtöisesti, jolloin yhteiskunnalliset asiat saattavat saada etusijan. Tarvitsemme kaikille sektoreille enemmän naisia, jotka toimivat esimerkkeinä ja tikkaiden rakentajina.

Olet julkisesti asettanut itsellesi neljä vuotta aikaa tehdä tuloksia ja jättäväsi sitten politiikan. Mikset halua antaa kansalle mahdollisuutta arvioida työsi tulosta demokratian keinoin seuraavissa vaaleissa?

Ilmoitin vaalikentillä etukäteen tavoittelevani yhtä kautta kansanedustajana, joten olen mitannut päätökseni kertaalleen äänestäjillä. Tarvitsemme enemmän liikkuvuutta julkisen ja yksityisen sektorin välille, jotta saisimme levitettyä tietoa ja osaamista laajemmin.

Mitä Vallilan kangasta nykyinen hallituksenne voisi edustaa ja miksi?

Toim. huom. Ministeri ei suostunut ottamaan kantaa kysymykseen.


Kuva: Anne Berner

Kuka luulet olevasi Mikko Puukko?

Mikko-Puukko-2

Mikko Puukko, nimesi on kaikille medialaisille tuttu sosiaalitieteiden uutiskirjeiden mystisenä lähettäjänä. Lisäksi olet yhteiskuntapolitiikan amanuenssi. Kuka luulet olevasi?

Olen Afrikan valosta ja lämmöstä haaveileva entinen virkamies.

Et siis enää ole virkamies?

Minulla on vielä vanha nimike, amanuenssi, jolla olen aikoinani tullut laitokselle. Se oli silloin virkasuhde, mutta nykyään kyseessä on työsuhde. Sen takia tänään (30.9.) käynnistyneet yt-neuvottelut vähän pelottavatkin.

Mitä amanuenssin, ns. akateemisen sekatyöläisen, työnkuvaan oikein kuuluu?

Vielä ennen vuoden 2010 hallintorakennemuutoksia amanuenssin työtehtävät olivat hyvin vaihtelevia. Niihin kuuluivat kaikennäköiset talous-, henkilöstö- ja opintoasiat. Uuden laitoksen aikana ne on eroteltu toisistaan, ja esimerkiksi opintoasiat liittyvät nyt kuhunkin oppiaineeseen. Käytännössä nykyisillä opintoasiansuunnittelijoilla on vastaavat tehtävät kuin ennen amanuensseilla.

Lisäksi minulla on laitostiedottajan tehtäviä. Lähetän muun muassa sosiaalitieteiden uutiskirjettä sekä ylläpidän laitoksen ulkoisia verkkosivuja ja Flamma-sivuja.

Mikko-Puukko-1

Miten päädyit töihin yliopistolle?

Oikeastaan puolivahingossa. Opiskelin aikoinaan vanhalla omalla laitoksellani sosiaalipolitiikkaa. Valmistumisen jälkeisenä kesänä olin hetken aikaa työttömänä ja sain yllättäen soiton osastosihteeriltä, että tarvittaisiin amanuenssin sijaista. Otin sijaisuuden vastaan, ja vuotta myöhemmin, kun amanuenssin paikka avautui, hain paikkaa ja sain sen. Siitä on nyt 17 vuotta.

“Tällä hetkellä koko Helsingin yliopiston hallintoväki on varpaillaan. Tänään alkaneissa YT-neuvotteluissa on ilmoitettu henkilöstön vähennysmääräksi 1200, ja leikkaustarve on ensisijaisesti hallinnosta.“

Eikä vieläkään kyllästytä?

Kyllä varsinkin viime vuosina kaikki nämä muutokset ovat askarruttaneet. Viimeksi vuoden 2010 hallintorakennemuutosten aikaan mietin, muuttuvatko työtehtävät yksitoikkoisemmiksi. Nyt kun edessä ovat vielä suuremmat muutokset, pohdituttaa, millä tavalla tulevat työtehtävät – jos siis on tulevia työtehtäviä – vastaavat sitä, mitä olen itse ajatellut. Kun tehtäviä keskitetään, ei ole aina yksinkertaista luoda sellaisia mielekkäitä kokonaisuuksia, joissa olisi edelleen riittävästi haastetta ja mielenkiintoa. Että se ei olisi pelkästään mitään opintosuoritusten rekisteröintiä.

Tällä hetkellä koko Helsingin yliopiston hallintoväki on varpaillaan. Tänään alkaneissa yt-neuvotteluissa on ilmoitettu henkilöstön vähennysmääräksi 1200, ja leikkaustarve on ensisijaisesti hallinnosta. Mutta yritän suhtautua siihen niin, että jos lähtö tulee, se on sitten jokin uusi mahdollisuus. Ei siinä muu auta.

Mikko-Puukko-8

Miksi yliopisto on huono kohde leikata?

Onhan se ihan itsestään selvää, että huonossa taloudellisessa tilanteessa ei kannata leikata yliopistolta. Se leikkaa myös tulevaisuuden mahdollisuuksia. Päinvastoin tässä tilanteessa koulutukseen pitäisi satsata, jotta meillä olisi tulevaisuudessakin innovaatioita ja hyvin koulutettua työvoimaa.

Helsingin yliopiston pitkässä historiassa muutoksia on tullut paljon, eivätkä ne aina ole olleet huonoja. Maailma muuttuu ympärillämme, ja meidän pitää muuttua mukana. Sinänsä on hyvä, että joudutaan miettimään yliopiston perustehtäviä uudelleen, eli mitä tehdään ja miten. Mutta nyt nämä luvut ovat ihan käsittämättömiä. Ensi vuonna pitäisi säästää 54 miljoonaa euroa, mikä on 20 prosenttia koko yliopiston vuosibudjetista. En ymmärrä, miten tällaisten leikkauksien jälkeen voitaisiin taata, että Suomen ainoa huippuyliopisto on enää samaa tasoa.

Onko yliopistovaltauksesta hyötyä?

Suoraan sanottuna en usko. Olin itse aikoinani mukana valtaamassa hallintorakennusta vuonna 1990, kun yliopiston kolmikantaa ajettiin. Silloin ajatuksena oli nimenomaan demokratian lisääminen niin, että myös opiskelijat saisivat äänensä kuuluviin. Nykyisessä hallintomallissa valta on hyvin keskitetty rehtorille ja dekaanille, ja tiedekuntaneuvostoista ja laitosneuvostoista on tullut enemmänkin rutiinimaisten asioiden kumileimasimia. Silloin nousee kysymys siitä, onko opiskelijoilla enää tässä kolmikantamallissa mitään vaikutusmahdollisuuksia. Kyllä se vähän niukalta tuntuu.

On huolestuttavaa, että yhä enemmän ollaan menty tällaiseen yritysmaailmasta lainattuun johtomalliin, eikä edes moderniin sellaiseen. Toisaalta ennen Helsingin yliopistokin oli valtion tilivirasto. Ei silloin haitannut, vaikka tilit olivat miinuksella, koska eihän valtio mene konkurssiin. Mutta nyt kun yliopistoilla on oma taloudellinen vastuu, tilanne on ihan toinen.

Mikko-Puukko-6

Mihin tulosajattelu johtaa?

Nykyään on pakko tuottaa, minkä takia esimerkiksi tohtoreita valmistuu liukuhihnalta. Kyllä suoraan sanoen ihmetyttää, kenen kannattaa lähteä väitöskirjaa tekemään, kun tutkimuslaitostenkin rahoitus vähenee. Ei siellä enää ole kunnon työmarkkinoita, ja vähäisiäkin avoimia paikkoja hakee tuhottoman moni.

“Kun itse opiskelin, ihanteena oli akateeminen vapaus. Nykyään opiskelijat haluavat koulumaisempaa opetusta.“

Mitä teit ennen, kuin jumiuduit vuosikymmeniksi Helsingin yliopistolle?

Ensimmäinen tutkintoni oli yo-merkonomi pankkilinjalta, ja työskentelin sen jälkeen arvopaperisalkun hoitajana Postipankissa. Hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen monenlaisiin paikkoihin, muun muassa kauppikseen ja opiskelemaan historiaa. Samalla tavalla kuten aika moni nuori, jolla ei ole mitään erityisiä kykyjä, sitä miettii vain, mikä voisi olla kiinnostavaa. Kun olin jo ollut työelämässä, valtsika ja yhteiskuntatieteet alkoivat kiinnostaa. Sain opiskelupaikan, ja pankkityö riitti siltä osin. Lukuun ottamatta kesätöitä Helsingin yliopisto oli valtsikasta valmistumisen jälkeen ensimmäinen työpaikkani.

Pääosin olen viihtynyt hyvin Helsingin yliopistolla. Parasta työssä on vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa. On ollut mielenkiintoista nähdä, millä tavalla opiskelijasukupolvet ovat vuosien myötä muuttuneet.

Mikko-Puukko-5

Miten ne sitten ovat muuttuneet?

Kun itse opiskelin, ihanteena oli akateeminen vapaus. Nykyään opiskelijat haluavat koulumaisempaa opetusta. Se on valtsikassa kauhean vaikea ajatus, koska muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki tutkinnot ovat yleisiä, eikä niistä valmistu suoraan mihinkään ammattiin.

Tietysti siinä paistaa huoli työllistymisestä. Paljon kysytään esimerkiksi, minkälaisilla sivuaineilla voisi varmistaa työllistymisen valmistumisen jälkeen. Kun ajatellaan valtsikan historiaa, sehän perustettiin tehtävänään kouluttaa virkamiehiä. Mutta nyt tilanne on toinen, eikä ministeriöissä enää ole samalla lailla työtehtäviä. Sen sijaan paljon ollaan harjoitteluissa erilaisissa ajatushautomoissa, järjestöissä ja jopa pelifirmoissa. Ministeriöiden rinnalle on avautunut ihan uudenlaisia työpaikkamahdollisuuksia.


Kuva: Joona Raudaskoski

Pysy mukavuusalueellasi ja häpeä

Ylitä, riko ja venytä. Rajat ovat kuin haasteita.

Raja on mielen peruskäsitteitä, jolle on vaikea keksiä synonyymeja. Sen johdannaiset vilisevät kielenkäytössämme niin usein, ettei niihin juuri kiinnitä huomiota: rajoittaa, rajata, rajatila ja niin edelleen. Elämäämme rajoitetaan laeilla, normeilla ja valtioiden rajoilla.

Opiskelija törmää rajoihin tämän tästä. Jo pääsykokeissatulevat tutuiksi pisterajat. Yritteliäimmät törmäävät tulorajoihin, jotka vetävät rajaa työntekijän ja opiskelijan välille.

Itse en kannata tulorajojen poistamista. Toisaalta en halua muodostaa asiasta ehdotonta kantaa, koska en ymmärrä edes välttämättömiä näkökulmia. Mieleen nousee lähinnä kysymyksiä, joihin monella muulla olisi paljon enemmän sanottavaa: Miten rajojen poistaminen vaikuttaisi yrittelijäisyyteen tai kannustavuuteen? Eivätkö rajat mahdollista suuremman tuen isommassa tarpeessa oleville?

Meitä painostetaan muodostamaan kanta milloin mihinkin kysymykseen. Joskus jopa samassa keskustelussa pitäisi osata esittää mielipiteensä siitä, onko UniCafen uusi luomukahvi pahaa ja pakenevatko irakilaiset aidon hädän vuoksi vai paremman elintason toivossa.

Renessanssin aikana ihanteena oli homo universalis eli kaikki tieteet hallitseva yleisnero. Tällaisen hahmon olisi helppo ottaa kantaa vaikkapa opintotuen tulorajaan, luomukahvin vaikutuksiin ekosysteemille tai Syyrian sodan lopettamiseen. Vaikka ihanne elää sosiaalisessa mediassa, se ei ole tiedemaailman tai journalismin ihanne.

Oppiainerajoja ylittävien kandintutkintojen tarkoitus ei ole tuottaa kaikkien alojen asiantuntijoita. Tavoitteena on, että kandiksi valmistuneet ymmärtävät oman osaamisensa rajoja ja osaavat hakea tietoa oikeasta suunnasta.

Journalisti ei ole homo universalis. Journalistin tehtävä on kysyä ja selvittää niiltä, jotka todennäköisesti tietävät häntä paremmin. Ammattitaitoon kuuluu kerätä tietoa eri lähteistä ja arvioida monin tavoin, mikä on luotettavaa ja millaisia pyrkimyksiä haastateltavilla on.

Työtä tehdessä oppii paljon. Ei kuitenkaan kannata ylpistyä. Kysymykset ja avoin tiedon nälkä ovat yhtä tarpeellisia työkaluja kesätoimittajalle ja huippureportterille.

Sekä journalismin että tieteen tavoitteena on oman tietämyksen rajojen ylittäminen. Tämäkin raja kannattaa siis nähdä haasteena, jota ihminen yrittää ylittää, rikkoa ja venyttää keksimällä uusia kysymyksiä.

Toisille haaste tarkoittaa estettä, jonka edessä nostetaan kädet ilmaan ja luovutetaan. Toisille haaste tarkoittaa velvoitetta, joka vaatii ylittämään rajoja. Voi olla, että esimerkiksi journalisteiksi tai tutkijoiksi päätyy erityisesti jälkimmäiseen ihmisryhmään kuuluvia.

Haasteeseen liittyy nimittäin aina haastavuus eli vaatimus kovasta työstä. Parhaat kysymykset herättävät eniten vastustusta. Parhaimmillaan oikeaan aikaan esitetty kysymys voi murtaa hyvävelikerhojen tai muiden tukahduttavien valtarakenteiden rajoja.

Samaan aikaan journalisti ei voi elää ilman rajoja. Aiheen ja laajuuden rajaaminen ovat ilmeisiä, mutta rajanvetoa joutuu käymään myös esimerkiksi asiantuntijoiden etsimisessä.

Onko haastateltavalla syytä esittää asiat yksipuolisessa valossa ja jopa vääristellä totuutta? Onko sopivaa haastatella läheistä ihmistä, vaikkapa omaa veljeään?

Päätöksen haastatella häntä voi nähdä sukulaisen suosimisena tai aidan alittamisena matalimmasta kohdasta. Kumpikin on hiukan nolostuttava vaihtoehto, jälkimmäinen ehkä hiukan vähemmän.

Pieni häpeä taitaakin olla hinta, jonka joutuu maksamaan oman mukavuusalueensa rajojen sisällä pysymisestä.

PS. Tämän Groteski 3/2015 -lehden pääkirjoituksen myötä toimitus toivottaa antoisia lukuhetkiä. Pysy kanavalla ja seuraa Suomen parasta opiskelijalehteä!