Kuka luulet olevasi, Pekka Pouta?

TEKSTI JA KUVA Ripsa Niemi

Kuka luulet olevasi?

Olen flussainen telkkumetku, joka lähenee viittäkymppiä ja taistelee painonsa kanssa.

Olet työskennellyt meteorologina 25 vuotta. Mikä sääilmiö on ollut urasi mieleenpainuvin?

Mieleenpainuvin tapaus oli varmaankin noin 20 vuotta sitten yhtenä aamuyönä lähetyksen aikana tullut ukkonen, joka kuului studiossa asti, vaikka kaikki studion ovet olivat kiinni. Se kuulosti siltä, että jotain räjäytellään. Myös mökillä tulleet ukkoskuurot ovat painuneet mieleen, vaikka ne eivät olekaan olleet työtilanteissa.

Sää puhuttaa ihmisiä päivästä toiseen. Yllättääkö sinua Suomen säässä enää mikään ja päivitteletkö itse säätä työn ulkopuolella?

En jaksa kauheasti työn ulkopuolella päivitellä ja ihmetellä säätä. Töissä tulee kyllä jatkuvasti yllätyksiä, koska sää on sen verran monimutkainen kuvio. Myös ilmastonmuutos vaikuttaa. Jos katsoo vain menneitä tilastoja, ei pysty päättelemään, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.

Miksi säästä sitten puhutaan niin paljon arkikontekstissa?

Veikkaan, että se on turvallinen ja hyvä keskustelunaihe. Säästä voi raivota ilman, että kukaan ottaa nokkiinsa. Suosittelenkin sääraivoa muun someraivon sijaan. Sää kyllä kestää joka kerta rankemmankin manauksen.

Sääennustukset menevät välillä pieleen ja sää saattaa muuttua nopeasti aivan päinvastaiseksi kuin mitä oli luultu. Miksi ennustuksia silti tehdään ja kuinka pitkälle ajanjaksolle säätä voi luotettavasti ennustaa?

Ennusteista on yleisesti ottaen hyötyä. Yleensä ennustetaan niin pitkälle, kun säästä pystytään sanomaan jotain. Nykyään ennustetaan paljon myös viihdemielessä, ja pidemmät ennusteet ovat enemmän tai vähemmän sään viihdekäyttöä.

Kuukausiennusteet ovat syys- ja talvipuolella joskus ihan kelvollisia. Vuodenaikaennusteet taas saattavat toteutua suhteellisen hyvin tropiikissa, mutta täällä pohjoisessa ne ovat aikalailla puhtaasti viihdekäyttöä. Kyse ei ole varsinaisesta sään ennustamista, vaan pikemminkin yritetään kuvailla säätyyppiä.

Kuukausiennusteissa yritetään tyypillisesti seurata vyöhykkeitä. Seurataan, missä kohtaa kulkevat pohjoinen kylmä massa, lämpöisempi eurooppalainen ilmamassa ja niiden välissä kulkevat voimakkaat sadealueet. Kuukausiennusteissa käytännössä mietitään, olemmeko sadealueen reitillä vai sen kylmällä tai lämpimällä puolella. Jos olemme lähellä sadealueen reittiä, saattaa sään ennustaminen edes pariksi päivää olla mahdotonta. Liikkuvien matalapaineiden ajoitus voi välillä olla hyvinkin hankalaa ennustaa. Jos ajoitus heittää vaikka kuusikin tuntia, voi päivä olla hyvinkin erinäköinen kuin mitä ennustettiin. Vaikeimpia ovat sadekuurot, enkä usko, että yksittäistä kuuroa saadaan koskaan ennustettua. Sellaisen elinkaarikin voi olla vain puoli tuntia paikallista kaatosadetta.

Ilmastonmuutos vaikuttaa myös Suomen ilmastoon ja säähän. Onko muutos näkynyt urasi aikana?

Kyllä se on näkynyt. Parhaiten sitä summaa jää- ja lumitilanne, joista jäätilanne varsinkin selittää koko talven lämpötilakehityksen. Käytännössä 2000-luvun tai edes 90-luvun aikana ei ole ollut yhtään tilastollisesti keskimääräistä jäätalvea. Vaikka olisi kuinka kova talvi ja pakkanen, ei päästä lähelle mitattujen aikojen jäätilanteiden keskiarvoja. Kun aloittelin uraani ja katselin enemmän tilastoja, oli vielä sellaisia talvia, joina käytännössä koko Itämeren eteläosatkin olivat jäässä. Nykyään Pohjanlahti ja Suomenlahti jäätyvät juuri niukin naukin kokonaan, vaikka talvi saattaisi tuntua mielestämme ankaralta.

Tajuavatko ihmiset ilmastonmuutoksen seuraukset vai saako vasta radikaalisti muuttunut ilmasto ihmiset muuttamaan toimintaansa? Onko silloin jo liian myöhäistä?

Kyllä ihmiset tajuavat ja ymmärtävät. Vastassa on kuitenkin joidenkin yritysten tai valtioiden lyhytnäköinen ahneus. Positiivisia merkkejä ilmastonmuutosta vastaan alkoi näkyä vasta siinä vaiheessa, kun ihmiset alkoivat ymmärtää ilmiötä ja lähtivät liikenteeseen. Meteorologiyhteisö hukkasi ensimmäiset vuosikymmenet yrittäessään vakuuttaa päättäjät ja poliitikot siitä, että jotain pitäisi alkaa tehdä ilmaston eteen. Olisi pitänyt mennä suoraan puhumaan ihmisille, koska eiväthän poliitikot tee yhtään mitään, elleivät äänestäjät pakota.

Ei voi mielestäni koskaan sanoa, että olisi kokonaan liian myöhäistä tehdä jotain. Muutokset ovat kuitenkin käynnissä ja niitä on aina vain vaikeampi pysäyttää. Vaikka nyt lopetettaisiin hiilidioksidipäästöt, ilmasto lämpenisi silti vielä jonkin aikaa. Tai jos peruuttamaton sulaminen esimerkiksi Grönlannissa käynnistyisi, eikä sitä saisi enää pysäytettyä, voitaisiin silti ehkä estää Etelämantereen sulaminen tai metaanivarastojen vapautuminen merenpohjasta. Liian myöhäistä on vasta sitten, kun maapallo on kuin Venus. Käytännössä maan muuttuminen Venuksen kaltaiseksi ei kai kuitenkaan ole mahdollista, joten aina on aikaa estää vielä pahempi.

Myös media-ala on ollut urasi aikana murroksessa. Miten se on vaikuttanut työhösi tv-kasvona?

Isoin muutos tulee tietotekniikan kautta. Kun aloitin, käytössä oli vielä sähkökirjoituskoneet ja menimme Ilmatieteen laitoksen kautta töihin. Silloin seurattiin teksti-tv:tä ja saatiin fakseja tuoreimmista ennusteista. Vuodesta 2000 alkaen työasemat ovat olleet käytettävissä kotonakin ja säätä voi seurata missä vaan, kun aikoinaan se onnistui pelkästään Ilmatieteen laitoksella.

Ennen grafiikkapuolella piirrettiin asioita kartoille käsin, kun taas nykyään voidaan avata valmiiksi määritelty grafiikka, jossa on valmis materiaali. Symbolien ja rintamien parissa vaaditaan vähän käsityötä, mutta periaatteessa näitä grafiikoita voisi esittää suoraan ja ihmiset saisivat niistä tolkkua. Tekniikan nopeus on muuttunut – nyt pystytään laittamaan suuri pino valmiiksi määriteltyä animaatiota prosessoitumaan valmiiksi ja näyttämään sitä ruudussa livenä. Ennen kesti kokonainen päivä, jotta tietokone sai laskettua yhden sellaisen. Siinä maapallossa, jota me pyörittelemme säälähetyksissä, on koko maapallon säädata viikon ajalta ja sitä pystyy käyttämään grafiikkakortin voimalla reaaliaikaisesti. Tämäkin tekniikka alkaa tosin pikkuhiljaa olla vanhentunutta.

Nykyään pitää myös saada enemmän tavaraa tehtyä lyhyemmässä ajassa ja sosiaalinen media tuottaa lisätöitä. Murros näkyy myös siinä, että toimitusympäristö muuttuu nopeasti ja porukka vaihtuu.

Automatisoituuko sinunkin työsi kokonaan tulevaisuudessa?

Työ on jo nyt aika automatisoitunutta. Iltavuoroissa pystyy korjaamaan ennusteita ja tekemään varsinaista perusennustustyötä enää vain vähän. Aamulla taas havainnot koskevat alkavaa päivää, joten niistä pystyy korjaamaan ennustemalleja vielä sille päivälle.

Sen takia aamulla tuntee tekevänsä mielekästä ja kivaa hommaa. Illalla työ on enemmän esittämistä ja selittämistä, ja olennaista on löytää kaiken tiedon keskeltä tarpeeksi varmat ja kiinnostavat pointit säästä.

Käytännössä kaadetaan ja sulatetaan kauhea määrä tavaraa päähän lyhyessä ajassa ja jatkojalostetaan se mahdollisimman nopeasti. Ei varsinaisesti enää mietitä ja ennusteta perinteisesti yksittäisen sadealueen ja sateen paikkoja, vaan sitä mikä tässä on varmaa ja tärkeää. Työ lähentyy toimittajan työtä.

Joka päivä sama kuva Pekka Poudasta moshpitissä oli suuri somehitti. Miltä tuntuu liike moshpitissä?

Riippuu millainen bändi soittaa. Jos juostaan pyörivässä kehässä, niin extraa voi hakea juoksemalla vastavirtaan. Mutta sitä ei kyllä voi tehdä, koska yleensä mukana on myös pieniä, joille sattuu helposti vahinkoa. Silloin kun juoksin paljon piteissä, se oli verrattavissa erittäin kovatehoiseen juoksulenkkiin. Syke nousi ihan tappiin ja sai hyvin terveellistä teholiikuntaa.

Winter is coming, sääkoira-Sini ja lukuisat Youtubeen päätyneet kepposet uutis- ja säälähetyksissä. Tykkäät hullutella työssäsi. Mitä hauskaa aiot seuraavaksi keksiä?

Ei sitä tiedä. Tänään esittelin Sami Hedbergin kevätpörriäisenä Huomenta Suomi -ohjelman puffissa. Haastattelin kevätpörriäistä ja kyselin miltä kevät tuntuu. Siinä kohtaa tulee aina tehtyä jotain outoa, sillä tarkoitus ei olekaan sanoa puffissa mitään asiaa.

Kuka luulet olevasi, Marko ”Fobba” Forss?

TEKSTI Heidi Puomisto & Emma Viitanen 

KUVA Emma Viitanen

Kuka luulet olevasi?

Töissä olen ylikonstaapeli ja nettipoliisi, kotona perheenisä. Keväällä tulee 19 vuotta täyteen poliisina. Syyskuussa 2008 aloitin nettipoliisin hommat, ensimmäisenä foorumina IRC-Galleria. Minulla ei ole IT-alan taustaa vaan olen ihan perus ”hönö” poliisi.

Monien mielestä työsi on poliisin resurssien tuhlaamista. Teetkö oikeasti mitään hyödyllistä?

Ajatellaan viestimäärää, jonka sain viime vuonna – Facebookissa 3000 viestiketjua, joissa osassa on useampia vastauksia. Kynnys tehdä ilmoitus kauttamme on alhainen. Asia on siis niin päin, ettei minulla riitä aika tai resurssit, jotta pystyisin käsittelemään kaikki viestit sillä tavalla kuin ne olisi ehkä tarpeen käsitellä.

Jokaiselle poliisilaitokselle on tulossa yksi kokopäiväinen nettipoliisi, eli 11 kappaletta. Lisäksi tulee vajaan kymmenen hengen vihapuhetutkintaryhmä. Suomen noin 7000 poliisin joukossa 11 on pisara meressä verrattuna siihen, kuinka paljon sosiaalinen media työllistää poliiseja. Esimerkiksi viime vuonna Facebook näkyi tavalla tai toisella yli 8000 rikosilmoituksessa.

Yhdeksän vuoden kenttäkokemuksella osaan jollain tavalla verrata, missä työssä olen antanut eniten veronmaksajien rahoille vastiketta. Sanon, että se on nykyinen työni. Faktat puhuvat sen puolesta, että tarvetta nettipoliisille on, samoin kaikki tilastot liittyen sosiaaliseen mediaan ja siellä tapahtuviin rikoksiin.

Tuntuuko koskaan siltä, että kynnys on liian alhainen? Saatko paljon asiattomia viestejä ja trolleja?

Vaikka yksityisviesteistä 99 prosenttia on ihan asiallisia kysymyksiä ja avunpyyntöjä, tottakai joukkoon mahtuu myös poliisille kuulumattomia asioita. Vähän samaan tyyliin, kun jotkut kutsuvat poliisit unohtaessaan avaimet kotiin. Trolleja ei oikeastaan tule.

Facebook-seinälläni keskustelu lähtee kuitenkin usein lapasesta. Itselläni on periaatteena, että en hirveästi poista seinälleni tulleita viestejä. Tietenkin on tapauksia, esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan, joissa velvollisuuteni on poistaa asiaton kommentti. Muuten annan kaikkien kukkien kukkia: kommentointi tarjoaa mielestäni melko realistisen kuva siitä, millaista porukkaa sosiaalisessa mediassa pyörii.

Olen usein miettinyt, pitäisikö minun moderoida seinääni enemmän. Silloin eteen tulisi kuitenkin kysymys: mihin vetää raja? Toimin internetissä viranomaisena, enkä ole minkään ryhmän ylläpitäjä.

Monien mielestä nettipoliisi tarkoittaa samaa kuin ajatuspoliisi. Mitä mieltä olet tästä?

Jos poliisi toimii mielipiteiden perusteella, asiasta kannattaa ehdottomasti kannella ja tehdä rikosilmoitus: kaikki poliisitoiminta perustuu nimittäin lakiin.

Olen julkaissut ”liikennevalokaavion”, jossa esitellään vihapuheen kolme eri mallia. Vihreä merkitsee asiallista kritiikkiä, keltainen saattaa mennä jo asiattoman puolelle. Moni saattaa mieltää tämän jo vihapuheeksi. Punaiseen kuuluu laittomuuksia, kuten uhkailua. Jos jokin ryhmä valittaa sananvapauden puutteesta, yritän selittää, että keltaisella alueella mennään jo aika ruman tekstin puolelle. Samalla toiset valittavat keltaisen alueelle kuuluvien viestien sävystä. Nettipoliisi on jatkuvasti näiden kahden ryhmän ristitulessa.

Ajatuksista ei rangaista. Joudun nykyään kuitenkin selittämään aikuisille samaa kuin teini-ikäisille aikaisemmin, esimerkiksi mielipiteen eroa teon tekemiseen. Se on aika hämmentävää.

Koetko, että poliisilla on mahdollisuuksia hillitä netissä olevaa vihapuhetta?

Vihapuheeseen pitäisi päästä heti kiinni, jotta tietty taso nettikeskustelussa pysyy. Turvapaikkatilanteen myötä taso on laskenut ja vaatii paljon työtä saavuttaa se taso, joka  meillä oli muutama vuosi sitten ja rauhoittaa tilanne.

Kaikkea vihapuhetta ei saada koskaan pois, poliisi ei tule koskaan voittamaan sotaa rikollisuutta vastaan se on absoluuttinen mahdottomuus. Aina tulee olemaan rikoksia, ne vain muuttavat muotoaan. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, kuinka alhaiselle tasolle rikollisuuden määrän saamme.

 

Viime vuonna Facebook näkyi tavalla tai toisella yli 8000 rikosilmoituksessa.

 

Olet sanonut, että 2010-luvun alussa aikuiset tulivat sosiaaliseen mediaan ja pilasivat sen. Mitä tarkoitat tällä? Millainen sosiaalinen media oli ennen aikuisia?

Ennen sosiaalisessa mediassa nuoret juttelivat, eikä ollut loukkaantumista tai paheksuntaa. Toki ennenkin oli kiusaamista ja suun soittamista, mutta eräänlainen ilkkuminen puuttui. Aikuiset osaavat olla todella ilkeitä: jos joku tekee virheen, ollaan heti haaskalla. Hyvän esimerkin tarjoaa vaikkapa Teri Niitin imetyskuva, jolloin yksittäinen kommentti sai aikaan käsittämättömät mittasuhteet.

Kun sosiaalinen media oli vielä nuorten juttu, aikuisten olisi pitänyt muka opettaa lapsiaan käyttämään palveluita ja toimimaan verkossa vastuullisesti. Ajattelemme, että nuorten pitäisi käyttäytyä kuin aikuiset, mutta älkää tehkö niin. Ainakaan sosiaalisessa mediassa.

Fobba, millaisena näet sosiaalisen median tulevaisuuden?

Lyhyellä tähtäimellä ehkä hieman synkkänä, mutta pitkällä tähtäimellä uskon, että jonkinlaista rotia saadaan. Kun ajattelen oman urani kaarta, niin sehän alkoi siitä, että kaikki oli avointa: nuoret olivat IRC-Galleriassa kuin he olisivat olleet kavereiden kanssa.

Myöhemmin alkoi siirtyminen omiin kupliin avoimien keskustelujen ohella. Ilmiössä on hyvät ja huonot puolensa, ja uskon, että tämä edustaa myös sosiaalisen median tulevaisuutta. Jos moderointi ei parannu palveluntarjoajien puolelta, niin ihmiset eivät viihdy yleisessä keskustelussa, jos he eivät jaksa räksyttämistä.

Uskot siis, että moderointi ja ihmisten blokkaaminen on ainoa keino saada sosiaalinen media rauhoittumaan?

Aina tulee olemaan ihmisiä, joilla ei pysy homma hanskassa, sen takia poliisikin on olemassa. Jos kadulla on riehuva humalainen, niin hänen toimintaansa ei oikeuteta sanan- ja liikkumisvapauden avulla. Hänetkin pitää jollain tavalla blokata, saada pois tilanteesta. Tämä on toki fyysinen ääriesimerkki verrattuna internetin maailmaan, mutta periaate on sama.

Et kuitenkaan itse moderoi seinääsi paljoa. Missä raja menee, milloin rikotaan sananvapautta?

Sananvapautta pitää tietenkin vaalia ja ymmärrän, että kyseessä on arka kysymys. Ennakkosensuuri ei ole koskaan hyvä asia. Kuitenkin jos on saanut useamman mahdollisuuden keskustella ja henkilö blokataan sivulta, se tapahtuu yleensä syystä. Tottakai myös palsta vaikuttaa: käydäänkö keskustelu yksityisellä seinälläni, poliisin sivuilla vai tietyssä ryhmässä.

Moderoijat eivät voi kuitenkaan rajoittaa koko internetin toimintaa. Sananvapaus säilyy henkilöllä ja hän voi perustaa vaikka oman blogin, jonne voi oksentaa pahan olonsa ja hakea ymmärrystä. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että edes omalla palstalla ei saa julkaista mitä lystää.

Blokkaamisesta tulikin mieleen, mikset hyväksynyt aikoinaan kaveripyyntöäni Facebookissa?

(Naurahtaa) Varmaan sen takia, että minulla on 5000 kaverin raja ollut täynnä jo monta vuotta. Vaihtuvuutta on toki, joten välillä paikkoja aukeaa ja hyväksyn muutaman pyynnön. Niitä on kuitenkin hirveä lista, joten et varmaan päässyt läpi. Ei mitään henkilökohtaista!

Teoriassa sun puolella

TEKSTI Adile Sevimli & Oona Pohjolainen

Tunistatko sinä oman lokerosi? Oletko rakentanut sen itse, vai onko joku muu työntänyt sinut siihen?

Lokero määritellään Wikipediassa seuraavalla tavalla: “Lokero on pieni ja yleensä kapea säilytystila. Niitä löytyy yleensä monilta julkisilta paikoilta, kuten työpaikoilta, yläasteilta ja lukioista. Ne vaihtelevat kooltaan, tarkoitukseltaan, rakennukseltaan ja turvallisuudeltaan.”

Määritelmää voisi jatkaa keksimällä lokerolle synonyymeja: ikä, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, yhteiskuntaluokka tai vaikkapa ammatti. Lokero voi olla tukahduttava, mutta toisaalta oman tilansa löytäminen saattaa olla voimaannuttavaa. Olennaista on se, kenen ehdoilla lokeroiminen tapahtuu.

Esimerkiksi verkkoon luodut safe spacet tarjoavat syrjinnästä vapaita alueita: muun muassa Facebookin Feministiryhmän tarkoituksena on toimia sensitiivisenä keskustelualustana, jossa arkikieleen pinttyneitä oletuksia ja yleistyksiä ei toisteta ja jossa jäsenet eivät joudu jatkuvasti perustelemaan oikeuksiaan. Kaikkien ryhmien ei tarvitse olla avoimia kaikille. Niin kauan kuin ryhmän toimintaan ei liity toisen sortamista, se voi toimia rakentavana itsensä toteuttamisen alueena. Yhtä tärkeää voi olla toisaalta huomata, mihin lokeroon ei itse koe kuuluvansa: Anni Taskinen kysyy kolumnissaan, miksi yhdyntä on parisuhteen onnellisuuden mittari.

Journalistin tehtävä on aukoa lokeroita, jotka on totuttu pitämään tiukasti suljettuina. Median velvollisuus on nostaa meteliä siellä, missä on hiljaista – varsinkin silloin, kun meidät yritetään vaientaa. Kuluneena vuonna Ylen ja Juha Sipilän välinen viestien vaihto koskien pääministerin jääviyttä Terrafame-asiassa todisti, ettei sananvapaus ole Suomessakaan itsestäänselvyys, vaan sen toteutumista tulee vaatia ja valvoa. Asiaa pohtii Elisa Husu.

Vuosi 2016 oli lokeroiden vuosi. Populismi ja ääriliikkeet vahvistuivat Suomessa ja ympäri maailmaa ja Yhdysvaltojen presidentinvaalit marraskuussa osoittivat, että myös media on edelleen räikeästi polarisoitunut. Lännen liberaalit joukkoviestimet olivat sokeita oman lokeronsa ulkopuolella olevien ihmisryhmien todellisuuden kokemukselle, joka trivialisoitiin tekemällä Trumpista pelle. Trump-ilmiötä pui Juho Valta. Toinen yllättävä kansanäänestyksen tulos oli Brexit: sosiaalisen median kuplien annettiin määritellä keskustelun kulku ja tabloidit tarjosivat helppoja ratkaisuja muuttoliikekriisin kaltaisiin vaikeisiin kysymyksiin. Kuten Jaakko Hämeen-Anttila Helsingin Sanomissa 5.12. julkaistussa kolumnissaan kuitenkin toteaa, vain populistin ratkaisu on ongelmaton.

Mikäli ainoastaan millenium-sukupolvi olisi äänestänyt, Yhdysvaltojen vaalikartta olisi värjäytynyt siniseksi, kertovat kyselytutkimukset. Brexit oli toinen osoitus sukupolvikuilusta äänestyskäyttäytymisessä: reilut 70 prosenttia uurnille saapuneista nuorista äänesti Euroopan unioniin jäämisen puolesta, mutta joutuvat elämään päinvastaisen vaalituloksen kanssa vanhempaa sukupolvea pidempään. Me päätämme nyt, mihin meidän aikamme historian kirjoissa lokeroidaan. Olemmeko se sukupolvi, jonka aikana äärioikeisto nousi uuteen kultakauteensa vai sukupolvi, joka onnistui avaamaan esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden rajoittavia lokeroita? Suomessa on kuluneena vuonna herätelty keskustelua esimerkiksi sukupuoliluokittelusta alakouluopetuksessa sekä translaista, kuten Elisa Kitusen jutussa.

Yksi yhteiskunnan hyvinvoinnin mittareista on suhtautumisemme niihin lokeroihin, joissa emme itse ole. Kynnys lähteä kotisohvalta kaduille on korkea, kun osoitetaan mieltä asian puolesta, joka ei suoraan kosketa omaa elämää. Tasa-arvoinen avioliittolaki-, Peli poikki- ja Helsinki ilman natseja -mielenilmaukset kuitenkin osoittivat joukkovoiman potentiaalin. Sillä, kuka yhteiskunnan turvaverkkoja tarvitsee ei ole väliä vaan sillä, miten turvaverkot toimivat.

Niin kauan kuin omat etuoikeudet eivät ole uhattuna, on varaa puolustaa toisten ryhmien oikeuksia vain passiivisesti. Kun mielenosoituksessa joskus taistellaan omien oikeuksien puolesta, jokainen toivoo, että myös muihin lokeroihin kuuluvat ihmiset aktivoituisivat.

Kuka pelkää miesasiamiestä

Vähän puhuttu ja paljon parjattu miesasialiike on alkanut nostaa päätään. Twitterissä ja keskustelupalstoilla menistit kommentoivat maailman menoa, ja viesti on selvä: naiset ovat pilanneet tämän maailman. Onko tosiaan mahdollista, että yhteiskunnassa pesii joukko miesasiamiehiä, jotka vihaavat naisia? Selvittääksemme haastattelimme Naisasialiiton Unionin vastaavaa pääsihteeriä Taru Anttosta, Profeministimiesten varapuheenjohtaja Bert Bjarlandia, Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajaa Juuso Ernoa sekä Pihtarihuorat-nimeä kantavaa feministikollektiivia.

”Luulen, että naiset ovat paljon vahvempia ja osaavampia kuin mitä tasa-arvopolitiikka antaa ymmärtää.”

Sanotaan, ettei ole mitään väliä mitä teet, sillä joku loukkaantuu kuitenkin. Oli ongelmana sitten Kiinassa tapahtuva tyttövauvojen tappaminen, sukupuolten väliset palkkaerot tai ilmastonmuutos, on kysymys aina sama: ”Entä miehet?” Usein muistetaan mainita myös sotiemme veteraanit ja kuinka sodassa miehet puolustivat maata samalla kun naiset oletettavasti itkivät rakkaan elättäjänsä perään kotona tekemättä yhtään mitään.

Alun toteamus kuului Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajan Juuso Ernon suusta. Erno on miesasialiikkeeseen lukeutuvan järjestön perustajia ja toiminut sen puheenjohtajana alusta asti. Järjestö ei ole kovinkaan monelle tuttu, vaikka se onkin Suomen mittakaavassa alansa suurimpia toimijoita.

Miesasialiikkeestä puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä ne pisteiden ja pilkkujen väärinkäyttäjät, joiden mielestä miehet ovat luomakunnan kruunuja ja naiset kuuluvat keittiöön. Yksi tulokas miesasialiikkeen saralla on amerikkalaislähtöinen Men going their own way -liike. Se kannustaa miehiä hyppäämään pois oravanpyörästä, hylkäämään parisuhteet ja pelin, jossa ei voi voittaa. Miesten on siis aika luottaa miesseuraan, sulkeutua omaan ”manosfääriinsä” ja haistattaa pitkät naisille ja heidän pyörittämälleen yhteiskunnalle.

Näkyvimmin MGTOW-liikettä edustaa Suomessa Miesasia-sivusto, jonka ulosanti on enintään yhtä vakuuttavaa kuin sanan ”manosfääri” käyttö vakavalla naamalla. Sivuston edustaja suostui haastatteluun, mutta alun myötämielisyys muuttui aikatauluongelmiksi kysymysten vastaanottamisen jälkeen. Edustajalta ei siis onnistuttu saamaan kommenteja liittyen muun muassa lukuisiin misogyynisiin kirjoituksiin. Sivusto mainostaa tarjoavansa suoraa puhetta ja lähettävänsä asiallisia uutiskirjeitä. Se sisältää monipuolisesti tekstejä, joissa puidaan tavallisen miehen ongelmia: naisten rumia treffivaatteita, manipuloivia feministejä ja pillun korkeaa hintaa.

Valittamisen lisäksi sivusto tarjoaa myös vinkkejä esimerkiksi elatusmaksujen välttelyyn. Lokaa kaadetaan niin naisten, naisten kuin naistenkin niskaan. Tekstit ovat anonyymeja muiden kuin muualta lainattujen osalta. Kokonaisuuden kruunaavat esimerkiksi lisäravinteiden ”arvostelut”, jotka sisältävät valmistajan tuotekuvia ja pelkkiä kehuja ilman viitteitä siitä, että tuotetta olisi oikeasti edes testattu. Sivusto lupaa sisällöntuottajilleen anonymiteetin, ”helppo käyttöisen” julkaisualustan ja sisältöjen saattamisen sosiaalisiin medioihin ”miljoonien ja taas miljoonien” saataville.

Tässä kohtaa on varmaan syytä mainita, että sivustolla on Facebookissa 512 tykkääjää. Sivustoa on käsitellyt esimerkiksi Nyt, jota sivustolla kuvataan naistenlehdeksi. Kyseisen ”naistenlehden” sivustoa käsittelevä pätkä on kokonaisuudessaan tässä: ”Suomessa MGTOW-sanomaa levittää ainakin kärjistäviä otsikoita käyttävä Miesasia.fi -sivusto, jolla tosin on marginaaliset 231 Facebook- fania.” Kun ottaa huomioon vielä sivuston edustajan haastattelut estävät tiukat aikataulut, näyttäisi siltä, että mikäli naisten ylivallan kaataminen on Miesasia-sivuston varassa, joutuvat kiltit miehet elättämään heitä sortavia naisia vielä pitkän aikaa.

MGTOW-liike ei ole Anttoselle eikä Bjarlandille tuttu. Bjarlandia liikkeen keskeisimmät ajatukset naurattavat. ”Kuulostaa ikävältä”, hän toteaa ja arvelee liikkeen taustalla vaikuttavan esimerkiksi parisuhteissa koetut pettymykset. Myöskään Pihtarihuorat- feministikollektiivin jäsenet eivät ole kuulleet eivätkä edes kiinnostuneet asiasta. Erno tietää kyllä liikkeen, mutta se ei hänen mukaansa edusta sitä, mitä Miesten tasa-arvo ry ajaa. Miesasia-sivusto on siis onneksi misogyniansa kanssa marginaalissa, eikä tuo liikkeelle uskottavuutta tai julkisuutta. Ikävä kyllä sivusto edustaa sitä tyyliä, joka usein mielletään miesasialiikkeelle ominaiseksi.

Millaista tyyliä miesasialiike sitten oikeasti toteuttaa? Esimerkiksi Miessakit, Vihreä miesliike ja Miesten tasa-arvo eivät syytä naisia miesten ja koko yhteiskunnan ongelmista. Järjestöt julkaisevat tiedotteita, lausuntoja ja kommentoivat tasa-arvoon liittyviä uutisia. Henry Laasasen kaltaisten kärkkäiden persoonien lisäksi jäseninä on ihan tavallisia miehiä. Erno kuvailee esimerkiksi avioeroa tapahtumaksi, joka voi saada miehen ajattelemaan, että ympäröivä yhteiskunta ei olekaan niin tasa-arvoinen kuin hän on tähän asti luullut.

Miesasialiike ei siis lähde liikkeelle siitä, että naiset tulisi tunkea takaisin sukkia parsimaan, vaan kiinnittää huomiota niihin keskusteluihin ja säädöksiin, joissa miesten näkökulma on unohdettu. Tällainen on Ernon mukaan esimerkiksi pakolaiskeskustelu.

”Konfliktivyöhykkeellä nuoret miehet ovat kaikkein suurimmassa vaarassa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät naiset, lapset ja vanhukset olisi myös. Usein miehet ovat kuitenkin niitä, jotka tapetaan ensimmäisenä. Tottakai se on aika ymmärrettävää, että tällä porukalla on tietty motivaatio lähteä sieltä äkkiä livohkaan, varsinkin jos on tällainen sisällissodan kaltainen tilanne kuten Syyriassa, jossa ei automaattisesti ole niin sanottua omaa puolta.”, Erno selittää. Hän kuvailee miesten olevan perinteisesti käytettävissä – nuoria miehiä lähetetään sotimaan ja heidän oletetaan uhraavan henkensä.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland kritisoi miesasialiikettä esimerkiksi väkivallasta ja muista sellaisista aiheista, joissa mies voisi olla useammin syyllinen kuin uhri, vaikenemisesta. Bjarlandin mukaan esimerkiksi Miessakit-yhdistys ei halua leimautua virallisesti antifeministiseksi, mutta rivien välistä voi lukea heidän kokevan tilanteen usein sukupuolten väliseksi sodaksi. Näissä piireissä Profeministimiehet nähdään pettureina. ”Valveutuneimmat miehethän alkavat tajuta, että kohta miehet ovat niitä, jotka tarvitsevat feminismiä”, naurahtaa Bjarland.

Miesasialiike nähdään usein vastavoimana feminismille, mutta mitä feminismi oikeastaan on? Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismille on seuraava: ”naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike”. Naisasialiitto Unionin vastaavan pääsihteerin Taru Anttosen mukaan tasa-arvo on feminismin tavoite ja feminismi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Henkilö, joka kutsuu itseään feministiksi, mutta ei kannata aitoa tasa-arvoa, ei ole ymmärtänyt feminismin merkitystä.

Erno käsittää asian toisin. Hänen mukaansa feminismi tarkoittaa nimenomaan naisasialiikettä. Hän ei kuitenkaan teilaa feminismiä – miesasialiike ja feministit jakavat Ernon mukaan saman tavoitteen, tasa-arvon. Ero on Ernon mukaan liikkeiden lähtökohdissa, painopisteissä ja teemoissa. Ernon mukaan feminismi on ideologia, jolla ”aina välillä tuntuu olevan tämmöinen perinteinen patriarkaalinen systeemi, joka selittää suurin piirtein kaiken maailmassa”, kun taas miesliikkeeltä tällainen teoreettinen viitekehys puuttuu.

Ernolle tasa-arvo sukupuolten välillä on esimerkiksi sitä, että henkilöllä on sukupuolestaan riippumatta samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Erno tuo esiin myös sen, että osa feministeistä ei näe tasa-arvoa lainkaan samalla tavalla kuin miesasialiike. Hän ei halua kuitenkaan määritellä miesasialiikettä feminismin kautta anti- tai profeminstiseksi. Ernon ajatukset tasa-arvosta ja toisaalta feminismistä ovat siis jokseenkin ristiriitaiset, eikä hänellä selvästikään ole täyttä ymmärrystä feminismin tavoitteista.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland sen sijaan määrittelee yhdistyksen juuri feminismin kautta. Bjarland korostaa, ettei ole feministi, sillä ei koe voivansa ikinä täysin ymmärtää sitä, miltä tuntuu olla nainen tässä yhteiskunnassa. Profeministimiehet tukevat feminismiä esimerkiksi levittämällä tietoa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavasta White Ribbon -kampanjasta.

Bjarland itse on ollut Profeministimiehien edustajana mukana esimerkiksi Amnestyn Joku raja -kampanjassa. Hän kuvailee olevansa vastaavissa projekteissa usein ainoa mies. Järjestön toiminta on hiipunut viime vuosina, joten jäsenet pohtivat lapun laittamista luukulle ja liittymistä Feministiseen puolueeseen. ”Mahdollisesti perustettaisiin sinne joku miesjaosto”, Bjarland pohtii.

Mikäli feminismin aito perusajatus ei ole kaikille tuttu, ainakin termi feminazi on.

Nimityksellä tarkoitetaan miehiä vihaavaa raivotarta, joka ei ymmärrä kotiäitejä ja vaatii naisille 666 kertaa korkeampaa palkkaa. Anttosen mukaan feminazi on lähinnä urbaani legenda ja valitettava osoitus siitä, että antifeministit ovat saaneet väärän mielikuvansa elämään.

”Ruotsissa tilanne on aika erilainen kuin Suomessa. Siellä lähes kaikki puolueet ovat julistautuneet feministisiksi, eikä sanalla ole yhtä negatiivista leimaa kuin mikä sille Suomessa ollaan onnistuttu luomaan.” Myös Bjarland puhuu Suomen asenneilmaston eroista länsinaapuriin verrattuna. ”Täällähän feminismi määritellään usein niin, että se on oikeuksien ottamista miehiltä ja antamista naisille. Ruotsissa tasa-arvoa on, että sukupuolen ei pitäisi mitenkään määritellä ihmisen oikeuksia tai velvollisuuksia, vaan olla tavallaan näkymätön.”

Länsituulen soisi saapuvan jälleen ja tuovan muutakin kuin lämpimän viestin, sillä antifeminismiä on havaittavissa eri puolilla yhteiskunnallista keskustelua. On täysin hyväksyttävää ilmoittaa kannattavansa tasa-arvoa ja ettei ole feministi – tai että ei kannata feminismiä, sillä ei vihaa miehiä. Antifeminismin salonkikelpoistuminen huolestuttaa Naisasialiitto Unionia. Anttonen uskoo, että etenkin antifeminististen naisten tapauksissa kyse on kuitenkin väärinkäsityksestä. Feminismi kun ei ole miesvihaa.

Mistä kumpuaa tarve miesasialiikkeelle, jos feminismi edustaa kaikkia sukupuolia? Kaikkien mukaan feminismi ei aja jokaisen sukupuolen, vaan pelkästään naisten etuja. Kokevatko miehet olevansa uhattuina ja nousevat siksi vastarintaan?

Erno ei ajattele asian olevan näin. Hänen mukaansa miesten ongelmista on puhuttu vähemmän eikä niihin olla yhtä halukkaita puuttumaan. Anttonen arvelee, että jotkut kokevat tutun ja tietyllä tapaa hyväksi havaitun roolinsa olevan uhattuna ja haluavat siksi puolustaa perinteisiä arvoja.

”Huomioimatta jää, että feminismi nimenomaan laventaisi sukupuolirooleja, jotta kaikenlaiset miehenä ja naisena olemisen tavat olisivat hyväksyttyjä. Sukupuolia on myös enemmän kuin kaksi, feminismi tarkoittaa vapautta olla oma itsensä.”, Anttonen täsmentää. Pihtarihuorat-nimeä kantavan feministikollektiivin jäsen Gertrud Rosegarden taas kuvailee tarpeen olevan vanhan maailman äänekkäitä kuolinkorahduksia.

Kaikki haastatteluun vastanneet tunnustavat sukupuolten kirjon olevan moninainen. ”Binääriajattelusta on luovuttava ja lainsäädäntöä muokattava, jotta sukupuolten moninaisuus tunnustetaan kaikilla tasoilla”, kommentoi Pihtarihuorat-kollektiivin jäsen nimimerkillä Sullemäen Anna. Edes konservatiiviseksi mielletyn miesasialiikkeen Erno ei allekirjoita väitettä vain kahdesta sukupuolesta. ”Ihminen tietysti on mitä on. Lähtökohtaisesti kaikilla pitäisi olla samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Tottakai tämä koskee kaikkia siitä riippumatta, mitä he ovat tai miksi he kokevat itsensä”, Erno toteaa.

Naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ollaan myös samoilla linjoilla. Bjarland, Anttonen ja Erno puhuvat kaikki kulttuurista ja asenteista. Bjarlandin ja Ernon mukaan kyse on myös häpeästä: miehen voi olla vaikeampi kertoa joutuneensa rikoksen kohteeksi. Uhri voi pelätä leimautuvansa, menettävänsä kasvonsa. Bjarland huomauttaa, että seksuaalisuutta käytetään usein myös vallan välineenä. Bjarland tai Erno eivät käsittele naisten leimautumista tai häpeän tunteita. Seksuaalisuus vallan välineenä jää myös vaille syvällisempää pohdintaa.

Erno tuomitsee slutshamingin, ahdistelevien viestien lähettelyn ja baarikähminnät. Hän ei myöskään laske himokkaiden viestien lähettelyä kehuna otettavaksi huomioimiseksi. Esimerkiksi #tissiviikko-kampanjaan osallistuneiden saamat törkyviestit eivät Ernon mukaan ole oikeutettuja, vaikka hän onkin hieman epäileväinen kampanjan toimintatapojen suhteen. Hän kuitenkin korostaa, että alatyylinen heittely ei ole missään nimessä hyväksyttävää eikä rakentavaa.

Määrittelyeroista huolimatta Naisasialiitto Unionilla ja Miesten tasa-arvo ry:llä on suhteellisen paljon yhtymäkohtia. Molemmat kannattavat esimerkiksi asevelvollisuuden tasa-arvoistamista ja isien aseman parempaa huomioimista huoltajuuskiistoissa. Myös järjestöjen vaikuttamistavat ovat samantyyliset. Toisin kuin internetissä anonyymisti toimivat Pihtarihuorat tai Miesasia-sivusto, nämä kaksi toimivat virallisempia reittejä. Molemmat pyrkivät muuttamaan yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita etenkin lainsäädännön kautta, vetoamalla päättäjiin ja osallistumalla julkiseen keskusteluun.

Erno ei kuitenkaan usko, että järjestöillä on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa. Hän kuvailee tapausta, jossa Miesten tasa-arvo ry ei saanut tilaa tasa-arvopäivillä, vaan joutui puhumaan ”suurin piirtein seinille”. Valtavirtamedia on hänen mukaansa värittynyttä: esimerkiksi parisuhdeväkivallasta puhuttaessa kaikki haastateltavat saattavat olla naisia, jolloin syntyy kuva, että ongelma ei kosketa miehiä.

Yhdistys esittää usein sosiaalisessa mediassa hyvin kärkkäitä kommentteja. Edustavatko nämä kommentit tosiaan järjestöä ja sen toimintamalleja? ”Eivät”, vastaa Erno. Hänen mukaansa rajut kommentit ovat välttämättömiä huomion saamiseksi. ”Jos kommentit ovat hyvin perusteltuja ja hyvin monipuolisia, niin ne käytännössä häviävät kun kukaan ei vastaa niihin ja mitään ei tapahdu”, hän kuvailee.

Erno myöntää järjestön kärsivän jonkinlaisesta julkisuusongelmasta. Hän ei kuitenkaan näe tarpeellisena irtisanoutua Miesasia- sivuston tyylisistä julkaisuista. Ernon mukaan irtisanoutumiselle ei ole nähty tarvetta, sillä he eivät ole koskaan väittäneet olevansa yhteyksissä Miesasia-sivuston tyyppisiin tahoihin.

Mielipiteitä jakavista puheistaan tunnettu Henry Laasanen nostetaan usein miesasialiikkeen kasvoiksi. Myöskään tämä ei ole Ernon mielestä ongelma, sillä vaikka useat Laasasen mielipiteet eroavatkin järjestön linjasta, on joukossa myös yhteisiä arvoja. Erno ei osaa kommentoida sitä, onko Laasasen esittäminen julkisuudessa liikkeen puhujana ongelmallista. Järjestön julkisuuskuva on jokseenkin sekalainen.

Tasa-arvokolikon kaksi puolta pidetään visusti erillään. Pyritään luomaan kuvaa jonkinlaisesta sukupuolten välisestä sodasta, jossa kukaan ei voita. Feministit ja maskulistit asetetaan lähtökohtaisesti vastakkain. Miksi he eivät tee yhteistyötä?

Anttonen korostaa, että Unionin yhteistyöperiaatteisiin kuuluu, että kenen tahansa kanssa ei leikitä. Unioni ei tee yhteistyötä eikä suostu keskustelemaan lainkaan esimerkiksi sellaisten antifeminististen tahojen kanssa, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Ei siis riitä, että jossakin asiassa olisi samat tavoitteet, vaan yhteistyömahdollisuuksia punnittaessa tarkastellaan koko kuvaa.

Erno lisäisi yhteistyötä feministien kanssa mieluusti. ”Me ei ajeta paluuta mihinkään 50- luvulle eikä meillä ole mitään utopistisia ajatuksia”, Erno tiivistää. ”Me ei vaadita mitään ihmeitä vaan pikkuisen tasapuolisempaa linjaa. Sen nyt ei pitäisi olla keneltäkään pois.”

Voisivatko feministit ja maskulistit siis kohdata neutraalilla maaperällä?

Sitä Erno toivoo. ”Silloin kun itse olen ollut esimerkiksi naisjärjestöjen edustajien kanssa tekemisissä, niin ei meillä ole ollut mitään ongelmaa – ei oltu toistemme kurkuissa kiinni tai mitään sellaista. Ihan sivistyneesti on voitu asioista keskustella, vaikka oltaisiin ehkä joistain asioista oltu eri mieltäkin.” Hän lisää, että järjestön kritiikki kohdistuu viranomaisiin ja poliittisiin päättäjiin – ei naisiin. Esimerkiksi poikien huonompi koulumenestys ei ole naisten syytä, vaan tilannetta ylläpitävät asenteet ja rakenteet, sekä yksilöiden oma toiminta.

Ongelmana tuntuu olevan ennen kaikkea tiedon puute – maskulistit näkevät feministien ajavan vain naisten asioita ja toimivat siksi vastavoimana. Median rooli tiedon välittäjänä korostuu, kun osapuolet eivät tunne toisiaan kunnolla. Anttonen ja Erno puhuvat molemmat median luomasta turhasta vastakkainasettelusta. Erno kuvailee tilannetta harmillliseksi. ”Jos jotain toistetaan tarpeeksi monta kertaa, niin ajatellaan, että näinhän se on.”

Klikkijournalismin vallatessa lisää tilaa ei ole yllättävää, että vain kärkkäimmät kommentit saavat julkisuutta. Kärjistäen voisi sanoa, että media myös ylläpitää luomaansa vastakkainasettelua.

Välejä hiertää myös kokemus suosimisesta. Miesasialiikkeen piirissä median koetaan antavan feministeille enemmän tilaa. Erno myös arvelee feministien saavan valtion tukea, toisin kuin Miesten tasa-arvo ry, sillä tasa-arvo käsitetään usein naisasian teemaksi. Anttonen teilaa nämä väitteet ainakin Unionin kohdalta. Unioni saa valtion tukea vain opetusministeriöltä, ja tuen turvin kustannetaan järjestön Tulva-lehteä. Muu toiminta rahoitetaan esimerkiksi jäsenmaksuilla ja kiinteistöjen vuokratuloilla.

Olisiko yhteistyö sitten mahdollista, jos molemmat osapuolet olisivat täysin perillä vastapuolesta? Ehkäpä. Mikäli molemmat osapuolet ilmoittavat pyrkivänsä tasa-arvoon, voisi yhteistyön odottaa onnistuvan. Voisiko yhteistyö sitten tulevaisuudessa synnyttää laajemman liikkeen tasa-arvon edistämiseksi?

Anttonen ei tyrmää ajatusta. Hän kuitenkin toivoisi miesasialiikkeiltä voimakasta irtisanoutumista rasistista ja naisvihamielistä mölyä pitävistä tahoista. Rapautuneen julkisivun vuoksi miesasialiike ei näyttäydy kovinkaan houkuttelevana yhteistyökumppanina.

Miksi yhteistyötä tulisi edes tehdä? Molemmat leirit vaikuttavat olevan tyytyväisiä omaan toimintaansa. Erno arvelee, että naisasiajärjestöillä ja etenkin tasa-arvoviranomaisilla ei olisi voimien yhdistämisessä ”mitään voitettavaa” ja että muutos vaatisi heiltä enemmän kuin vaikkapa Miesten tasa-arvo ry:ltä. Vallan yhteistoiminnallisen puolen huomioiminen voisi kuitenkin olla avuksi. Monen pienen järjestön valta olisi yhdessä suurempi kuin yhden ison toimijan – tässä tapauksessa konservatiivisten ja kapeakatseisten kansan syvien rivien – ja näin kykeneväinen suurempaan hyvään. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.

Tällä hetkellä tasa-arvon tiellä on vielä monia esteitä. Bjarland pukee sanoiksi niistä suurimman: ”Ei se kauheasti kiinnosta tällaista kadunmiestä, feminismi.” Siinä Bjarland on oikeassa ja samalla väärässä. Feminismihän kiinnostaa kadunmiehiä – esimerkiksi sellaisia kuin Juuso Erno. He eivät vain osaa kutsua sitä siksi.

Kuka luulet olevasi, Tom Kankkonen?

TEKSTI Arda Yıldırım

Kuka luulet olevasi, Tom Kankkonen?

Luulen olevani töissä ulkomaantoimittajana Ylellä, siinä ohessa toivottavasti ihan hyvä isä ja aviomies. Tykkään matkustella myös työni ulkopuolella ja nautin luonnosta, erityisesti merestä. En omista mitään isoa purjevenettä, mutta kaksi kanoottia meillä on. Niillä liikumme luonnossa mielellämme koko perheen voimin.

Sinut valittiin juuri vuoden journalistiksi. Miksi?

Paristakin eri syystä. Olin ehdolla “ansioistani” ulkomaantoimittajana ja maat, joita seuraan (Turkki, Syyria ja Irak) pyörivät paljon uutisissa. Olen ahkera, sinnikäs ja pelkään aina epäonnistumista, joten siinä mielessä teen aina työni hyvin. En koskaan usko, että kala on haavissa, ennen kuin se on siinä. En sano, että tiedän olevani hyvä; olen vain huolellinen ja sinnikäs. Niin on kyllä moni muukin.

Matkustat aina valokuvaajan kanssa. Kohtaatte molemmat vaaroja ja otatte saman riskin matkustaessanne sota-alueille. Jaatko palkintosi heidän kanssaan?

Tietysti! You never walk alone. Olen riippuvainen kuvaajasta ja muista yhteistyökumppaneista, joiden kanssa juttu viimeistellään. Turkkiin voin mennä ilman fixeriä eli paikallista ”jokapaikan höylää”, koska osaan kielen ja tunnen maan, mutta esimerkiksi Syyriaan tarvitsen paikallisen avuksi. Viime aikoina olen tehnyt töitä yhdessä Ivar Heinmaan ja Jussi Koivunoron kanssa. On tärkeää, että kuvaajan kanssa omaa samanlaisen käsityksen siitä, mikä on turvallista ja mikä ei. Joku saattaa olla rämäpäisempi kuin minä, ja se synnyttää ihan turhia jännitteitä. Häntä voin joutua käskeä jo hotellille nukkumaan. Olen kyllä yrittänyt oppia itsekin kuvaamaan.

Olet sanonut, että koet olevasi enemminkin rauhan- kuin sotakirjeenvaihtaja. Kuinka edistät rauhaa työlläsi?

Työni ei ole edistää rauhaa. Työni on yrittää kertoa noista tilanteista niin, että joku Suomessa pystyy ymmärtää, mitä siellä tapahtuu ja missä ahdingossa siellä ollaan. Haluan suomalaisten ymmärtävän Suomeen saapuvien pakolaisten olevan hädässä ja tulevan hyvin vaarallisista tilanteista. Olen aina siviilien puolella.

Terroriteot Euroopassa ovat johtaneet jonkinasteiseen islamofobiaan. Olet asunut ja raportoinut islamistisista maista jo vuosia. Koetko aiheuttavasi tai tukevasi vallassa olevaa fobiaa?

Suomessa näkyy hirveän vähän sensaationaalista raportointia. Juttuja tehdään vastuullisesti. Netin pimeät huoneet ovatkin sitten eri asia. Niissä usein otetaan asiallisia juttuja ja väännetään ne ihan uuteen muotoon.

Lähtökohtaisesti ei saa hyssytellä, koska on selvää, että on olemassa islamin nimissä toimivia ihmisiä, jotka haluavat selkeästi pahaa meille kaikille, myös muslimeille. Toimivatko he sitten oikeasti islamin nimissä? Eivät ainakaan minun, eivätkä monen musliminkaan mielestä. Se on olemassa oleva ongelma meille kaikille, olimme sitten kristittyjä, muslimeja tai ateisteja. Kaikkihan haluavat vain elää normaalia elämää. Olit sitten teltassa Libanonissa tai Kallion kuplassa. Loppujen lopuksi Syyriassakin eletään suhteellisen normaalisti. Sitä aspektia voisi tuoda enemmän esiin uutisoinnissa. En kuitenkaan hyväksy väitettä, että mediassa kerrottaisi vain sodasta.

Vuonna 2013 Ylen aamu-tv:n haastattelussa toivoit, ettei Turkissa tapahtuisi suurta yhteenottoa. Maassa on kuitenkin parin vuoden aikana vaihtunut presidentti ja tapahtunut terroristi-iskuja sekä Ankarassa että Istanbulissa. Mitä Taksim-aukion tapahtumien jälkeen mielestäsi tapahtui?

Taksim-aukion tapahtumat ovat mielestäni täysin erillisiä nykyiseen tilanteeseen. Se oli purkaus, jossa moniin asioihin, suurimmaksi osaksi tietysti silloiseen Turkin pääministeriin ja nykyiseen presidenttiin Erdoğaniin, turhautuneet ihmiset osoittivat mieltään. Se, mitä Turkissa nyt tapahtuu, johtuu kahdesta konfliktista:

Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n sekä Erdoğanin rauhantyönprosessi romahti. Syytä tähän en tiedä. Sen seurauksena hallitus ja PKK alkoivat kuitenkin ottaa yhteen erityisesti Kaakkois-Turkissa ja nimenomaan kaupungeissa. Tällä on tietenkin katastrofaaliset seuraukset. Diyarbakarissa olen tavannut ihmisiä, jotka ovat täysin hallitusta vastaan, mutta samalla syyttävät PKK:ta taisteluiden tuomisesta siviilien pariin. Kurdikysymys on vakava asia, joka pystyy järkyttämään Turkin sisäisen järjestyksen täydellisesti. Tämä on kuitenkin täysin neuvoteltavissa oleva konflikti. Harva Turkin kurdi haluaa oman valtion. He haluavat itsehallinnon ja, että koulu- sekä kulttuuriasiat pistetään kuntoon. He haluavat tulla suomenruotsalaisiksi.

Uskon todella, että ISIS oli Istanbulin iskujen takana. Jos tämä on totta, se on erittäin vakava asia. Tietyllä tapaa hallitus sai näpeilleen, sillä jossain vaiheessa he eivät välittäneet, kuka lähti taistelemaan Syyriaan Assadia vastaan. Rajoja ei valvottu ollenkaan. Tämä ongelma on ratkaistavissa vain turvallisuuskeinoilla. Jotkut sanovat, että lännen pitäisi neuvotella Isisin kanssa. Mutta mistä heidän kanssaan neuvoteltaisiin?

Niin, tietävätkö he oikein itsekään, mitä haluavat?

Eivät. Minulla on sellainen tunne, että ISIS on hallitsemillaan alueilla jo melko huonossa jamassa. Se on menettänyt paljon alueitaan Irakissa ja Syyriassa. Tällöin se tarvitsee näyttäviä tapahtumia Euroopassa. Turkki ei ole näiden ikävien tapahtumien areenana yhtä tehokas, kuin Euroopan suurkaupungit. Turkin tilanne tuntuu ikävä kyllä paljon uhkaavammalta kuin asuessani siellä 90-luvun puolivälissä.

Olet kutsunut Erdoğania “stadin syrjäseutujen kovaksi kundiksi”. Mitä sanoisit Erdoğanille pehmittääksesi häntä?

(Vaihtaa äänensävynsä isälliseksi.)

”Sinä olet saavuttanut kaiken, olet Turkin presidentti! Suuren johtajan tehtävä on varmistaa kaikkien kansalaisten hyvinvointi, rauha ja onni. Saavutatko sen nykyisellä politiikallasi? Et. Luot paljon vastakkainasettelua maahasi. Ajattele nyt, jos ihmiset voisivat muistaa ja rakastaa sinua johtajana, joka ratkaisi kurdiongelman sekä vähensi Turkin jännitteitä uskonnollisten ja ei-uskonnollisten välillä!”

Olet raportoinut maista, joissa ihmiset uhkaavat päivittäin henkensä vapaan ja oikeudenmukaisen maan puolesta. Nyt Suomen hallitus on leikkaamassa koulutuksesta, eikä kotouttamispolitiikka vaikuta lupaavalta. On puhuttu jopa hallituksen kaatamisesta. Millaisena näet journalistien aseman tällaisissa tilanteissa? Missä menee objektiivisuuden raja?

Objektiivisuushan on harha. Meillä kaikilla on jotain matkalaukuissamme. Omista asenteistaan on kuitenkin hyvä tietää. Itse en tee kovinkaan paljon kotimaan uutisointia, joten en näytä mielipidettäni hallituksen toimintaa koskien muuten kuin äänestämällä.
Ainoastaan, jos valloillaan on jokin harha, toimittajan tehtävä on selvittää, pitääkö se paikkaansa. Liittyen esimerkiksi ulkomaalaispolitiikkaan hallitus sanoo “tiukentavansa jotain, joka on jo tiukkaa” tai “tekevänsä jotain vaikeammaksi, joka jo nyt on lähes mahdotonta”. Se on tyypillinen harha, josta täytyy ottaa kiinni. Minun tehtävänäni on kertoa, että kaikkien näiden päätösten takana, sekä näiden päätösten kohteina, ovat ihmiset.

Minua ärsyttää suunnattomasti tässä pakolaiskeskustelussa se, että kaikista näistä ihmisistä on tehty massa tai lauma, joka velloo ja vyöryy. Heistä puhutaan luonnontieteellisin ja meteorologisin termein. Kaikki halutaan niputtaa yhdeksi klöntiksi. Sehän on tietenkin rasismia, mutta myös oman elämän helpottamista. Ei tarvitse miettiä, sillä kaikki muslimit, kaikki arabit ja kaikki savolaiset ovat muka samanlaisia. Sehän on aivan itsestään selvää, että toimittajan tehtävä on monipuolistaa tätä kuvaa ottamatta kuitenkaan kauheasti kantaa.

Haluaisin kuulla kaikenlaisten ihmisten mielipiteitä maahanmuutosta. Ei niin, että joku istutetaan johonkin studioon ja häntä pyydetään kertomaan, miksi vastustaa maahanmuuttoa. Minulla ei ole mitään puhuttavaa ihmisten kanssa, jotka ovat avoimesti rasisteja.

Zeynep Tufekci (tutkija Harvardissa ja Princetonissa sekä toimittaja New York Timesissä) on sanonut, ettei toimittajia enää tarvita kentällä, koska kaikilla on kamerat puhelimissaan. Näyttävätkö ulkomaankirjeenvaihtajat jotakin, mitä emme muuten näkisi?

Tufekci ilmeisesti luottaa Syyrian konfliktissa sitten siihen, että se kännykkä kuvaa todellista maailmaa. Meidän täytyy pystyä kuratoimaan ja verifioimaan aineistoa. Tufekcin väite on mielestäni sanahelinää, enkä sitä hyväksy. Kutsun näitä ideologisiksi väitteiksi.

Journalismi tietysti muuttuu, sillä kaikki ovat potentiaalisesti journalisteja ja silminnäkijöitä. Kansalaisjournalismi vaikuttaa journalismiin ja se haastaa sitä monella tavalla. Se voi kirittää meitä.

Olet kirjoittanut myös ruotsiksi ja englanniksi. Miten suomen, ruotsin ja englannin kielen ilmaisukeinot eroavat keskenään?

Englannin kieli on helpoin. Siinä pystyy kuulostamaan todella uskottavalta, erityisesti puhelinhaastatteluissa, vaikka ei hirveästi sano tai tiedä asioista. Se on vähän pilvimäinen kieli. Suomen kieli on spesifimpi. Vaikka kehnoja suomenkielisiä tekstejä lukiessa tulee helposti tunne, että nyt tästä puuttuu jotain, suomen kieli on tietyllä tavalla hyvin tietorikas kieli. Ruotsin kieli on siinä jossain välitilassa.

Journalismi eroaa Suomessa ja Ruotsissa hyvin paljon, vaikka olemmekin lähentyneet toisiamme. Suomessa oli pitkään instituutioihin keskittyvää journalismia. Arjen asiantuntijoita ei kauheasti arvostettu. Ruotsissa taviksia nostettiin herkemmin uutisten kärkiin. Aina ei tavis kuitenkaan riitä.

Kun sinusta tehdään omaelämäkerrallinen elokuva, kuka näyttelee pääosaa?

Tykkäsin yhdestä sankaritoimittajasta Indonesiaan sijoittuvassa elokuvassa*, mutta en muista hänen nimeään. Minähän olen aika kiltti. Huh, tämä on tosi noloa. Pitää olla joku sellainen, joka välillä epäonnistuukin. Joku Columbo-tyyppinen.

*Mel Gibsonin esittämä Guy Hamilton elokuvassa The year of living dangerously.