Kuka luulet olevasi, Petra Laiti?

Kuka luulet olevasi, Petra Laiti?

Olen muuttanut paljon, joten kuka olen ja mistä tulen -kysymyksiin on vaikea vastata. Saameksi nimeni on Ásllat-Mihku Ilmára Mika Petra ja suomeksi Petra Laiti. Olen kotoisin Inarista ja äidinkieleni on pohjoissaame.

TEKSTI Helmi Partanen KUVAT Karoliina Redsven

Kävin Saamenmaalla päiväkotini, mutta sen jälkeen olen asunut ympäri Suomea ja Ruotsia. Opiskelen Hankenin kauppakorkeakoulussa, josta valmistun tänä keväänä kandiksi. Toimin Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtajana ja Suomen Ylioppilaskuntien Liiton varapuheenjohtajana. Mitä aktiivisemmin olen toiminut Saamenmaalla järjestömaailmassa, sen korkeammalle olen päässyt myös yliopistojärjestöissä. Olen järjestöjäärä ja somehuutelija, mutta en täysin koe itseäni aktivistiksi. Työni on pääasiassa kannanottoja, ei nyrkki pystyssä heilumista. Siinä on kyse perusoikeuksien toteutumisesta: vaikka oikeudesta käydä hammaslääkärissä omalla äidinkielellä. Työni on edunvalvontaa.

Miltä tuntuu joutua vastaamaan kokonaisen kansan puolesta?

Se on uuvuttavaa, vaikka haluan puhua saamelaisasioista ja minulla on niistä paljon sanottavaa. Niin kauan, kun yhden saamelaisen mielipiteestä voidaan sanoa, että nyt saamelaiset ovat tätä mieltä, yksilölle jää valtava vastuu. Medialle puhuessa joutuu tasapainottelemaan kolmen tekijän välissä: ulkomaailmasta katsoen meitä pidetään niin pienenä kansana, että yhden mielipiteen kysyminen riittää kattamaan koko kansan mielipiteen. Toisaalta taas katsotaan, että ei ole tarpeeksi saamelainen, jos ei osaa vastata ja joka tapauksessa ulkomaailmalla on jo valmiiksi ajatus siitä, että olemme erimielisiä. Monesti suomalaisissa medioissa minut esitellään saamelaisnuorten puheenjohtajana, vaikka johdan vain sen nimistä järjestöä. Eivät kaikki saamelaisnuoret ole sen jäseniä, eikä minulla ole harhakuvia siitä, että edustaisin kaikkien saamelaisten mielipidettä. Mutta ei sitä koskaan kirjoiteta haastatteluissa.

A-studiossa saamelaisten kansallispäivän ”kunniaksi” puhuttiin siitä, kuka on aito saamelainen. Mikä tässä keskustelussa mättää?

Aloitin kirjoittamaan aiheesta tekstiä ja siitä tuli hetkessä seitsemän sivua pitkä. Suomalaistoimittajat eivät ymmärrä valtaansa julkiseen mielipiteeseen. Ajatellaan, että nyt tehdään rohkea ja uudenlainen juttu, mutta keskustelu ei sisällä mitään, mitä saamelaisyhteisössä ei olisi käsitelty jo vuosikymmeniä. Yle repi auki haavoja yhteisössä ja lisäsi epäluottamusta valtaväestöön. Ne ihmiset, jotka jutussa esitettiin pahiksina, tuntevat olonsa huijatuksi. Jutussa vääristeltiin sanoja, vedottiin virheellisesti poronhoitolakiin ja tuotiin esiin käytännössä jokainen saamelaisvastainen argumentti. Ylellä on saamelaisosasto, jolta olisi voitu kysyä näkemyksiä, siitä millaista identiteettikeskustelu oikeasti Saamenmaalla on. Keskustelussa näkyy konkreettisesti ja irvokkaasti valtasuhteet: saamelaiskeskustelun moderoi suomalainen toimittaja.  

Työni on pääasiassa kannanottoja, ei nyrkki pystyssä heilumista. Siinä on kyse perusoikeuksien toteutumisesta: vaikka oikeudesta käydä hammaslääkärissä omalla äidinkielellä.

Ellos Deatnu! on aktivistiryhmä, joka kesällä 2017 valtasi Tenonjoelta saaren julistaen sen moratorioksi, jossa ei lainmukaiset kalastussäännökset päde. Olit liikkeessä mukana ja toimit myös Twitterin päivystävänä saamelaisena. Milloin koet olevasi vaikuttavimmillasi?

Vastaus riippuu paljon siitä, minkä kokee tärkeäksi asiaksi vaikuttaa. Moratoriokesä oli henkilökohtaisesti yksi elämäni tärkeimpiä tapahtumia. Valtauksen takana oleva Ellos Deatnu!  -liike pyrkii vaikuttamaan alkuperäisväestön elinkeinoja rajoittavaan lainsäädäntöön, mutta tärkeintä moratoriokesässä oli voimaantumisen tunne. Tuli olo, että teemme historiaa. Ulkomaailmassa olen varmaan vaikutusvaltaisimmillani kun esiinnyn mediassa ja teen kannanottoja YK:n alkuperäiskansojen foorumin kautta, mutta moratoriokesä opetti minulle mitä on vaikuttaminen saamelaisessa yhteiskunnassa. Se on erilaista.

Twiittasit, että töihin meno Gáktissa pelotti. Minkälaista rasismia saamelainen kohtaa suomalaisessa yhteiskunnassa?

Ei työyhteisöni minua pelota, mutta oivallus siitä, että voin ja saan mennä Gáktissa töihin, oli minulle henkilökohtaisesti suuri harppaus. Rasistinen käytös on monenlaisia reaktioita, ja olen joutunut kohtaamaan koko skaalan. Joku voi humalassa heittää, että ”kiva mekko”, tai turisti voi kysyä valokuvaan. Koulussa minulta kyseltiin, tiedänkö mikä on kristinusko, asunko talossa ja onko siellä netti. Sitten on ihan avointa vihamielisyyttä, netissä ja kasvotusten. Koettua rasismia vähätellään. Kerran ryhdyin toimenpiteisiin nettihäirikön vihapuheen vuoksi. Asiasta vastaava virkamies sanoi minulle ”ihanaa, että sulle tämä asia on niin tärkeä”.

Yle esitti nunnukka-sketsit uudestaan varoitustekstien kanssa. Voiko rasistisia lausuntoja esittää niiden kritisointitarkoituksessa vahvistamatta stereotypioita?

Kysymykseen on eri vastaukset vähemmistöstä riippuen. Kyse on valtaväestön pohjatietämyksestä: jos stereotypiat ovat aina se asia, josta puhutaan, niin se on ainoa, josta ihmiset tietävät. Stereotypioista on silti tärkeää puhua. Erityisesti saamelaisten kohdalla, koska stereotypiat pohjautuvat virheellisyyteen ja valheellisuuteen, jotka tulee oikaista, mutta keskustelu ei voi jäädä siihen. Stereotypioita murtaessa täytyy pitää mielessä, ettei saamelaisilla ole velvollisuutta avata kulttuuriaan. Kysyjän täytyy muistaa vastuunsa henkilökohtaisista asioista kysyttäessä. Vähemmistön edustajan halu olla vastaamatta voidaan tulkita niin, että stereotypia vahvistuu: en halua avata omia ajatuksiani kenelle saamelaisidentiteetti kuuluu, mutta ei se tarkoita, että asia olisi minulle ongelmallinen.

Millaisia toimenpiteitä nyt kaivattaisiin saamelaisasioiden hoitoon?

Ihannetilanteen kuvailu on hankalaa, koska saamelaisena ei pääse vailla rasitteita kertomaan mitä haluaisi. Olemme tottuneita pyytämään minimistä murto-osaa. Saamelaiskäräjillä ei ole oikeutta pysäyttää haitallisia hankkeita, kuten Jäämerenradan rakennusta. Käräjiltä kysytään mielipide, mutta sitä ei tarvitse ottaa huomioon. Lisäksi Saamelaiskäräjien äänioikeuden myöntäminen korkeimmassa hallinto-oikeudessa vahingoittaa käräjien toimintaa. Saamelaisten aseman parantuminen ei kuitenkaan edellytä pelkästään tietoa saamelaiskysymyksistä, vaan ymmärrystä vähemmistöistä ja etnisyydestä globaalilla tasolla. Suomessa keskustelu valkoisten etuoikeuksista on vasta lapsenkengissä. Yhteiskunta on sokea niille kuiluille, joihin vähemmistöjen edustajat valtaväestön etujen mukaisissa rakenteissa putoavat. Eteenpäin mennään kuitenkin vauhdilla, ja vähemmistöjen välisellä yhteistyöllä on siinä iso rooli.

Suomessa keskustelu valkoisten etuoikeuksista on vasta lapsenkengissä. Yhteiskunta on sokea niille kuiluille, joihin vähemmistöjen edustajat valtaväestön etujen mukaisissa rakenteissa putoavat.

Alkuvuodesta käynnistyi Suomen valtion saamelaisiin kohdistamia toimenpiteitä tutkiva sovintokomissio. Uskotko komission onnistumiseen?

Nyt on käynnissä oikeastaan vasta komission pohjustaminen: keskustelu siitä mitä komissiolta halutaan ja mikä on kenenkin rooli. Olin mukana paneelissa, jossa eri-ikäiset ja -taustaiset saamelaiset kertoivat kokemuksistaan esimerkiksi pakkoassimilaatiosta. Tarve päästä puhumaan omista ja yhteisön traumoista on suuri. Kun joku kertoo kokemuksistaan, koko yhteisö pääsee purkamaan suruaan. Prosessia kuitenkin painaa luottamuksen puute valtioon ja valtaväestöön: esimerkiksi A-studion kaltaiset esimerkit rapauttavat tätä luottamusta. Suomalaisessa yhteiskunnassa kaivataan ymmärrystä siitä, että komission esiintuomat asiat tulevat olemaan raadollisia. Se on epämukavuutta, joka yhteiskunnan on koettava päästäkseen eteenpäin. Trauman uudelleen eläminen on saamelaiselle rankkaa, ja siksi se täytyy toteuttaa hyvin. Komissio ei kuitenkaan saa olla vain valtion tarjoamaa terapiaa. Valtion tulee oppia opikseen ja ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin. Onnistuessaan komissio on dialogia kolmikannassa: valtion, saamelaisten ja valtaväestön kesken.

Millainen on hyvä suomalainen liittolainen saamelaisille?

Tunnista tilanne, jossa olet tietämätön. On hetkiä, joissa saamelainen on parempi puhumaan. Ei se tarkoita, että kaikkea tarvitsee vastaanottaa kyseenalaistamatta, vaan että kyseenalaistaa omat luullut tietonsa. Se, että on tavannut saamelaisen pari kertaa ei ole verrattavissa saamelaisen todellisuuden tuntemiseen.

Millainen on Petra Laitin osuus tulevaisuudessa saamelaisasioiden edistämisessä?

En osaa ajatella pitkälle tulevaisuuteen, sillä minulle on tapahtunut lyhyessä ajassa paljon. Liityin vasta kaksi vuotta sitten Saamelaisnuoriin ja perustin blogini neljä vuotta sitten. Twitterissä olen ollut aktiivinen puoli vuotta. Minulla on ollut valtava nousukiito päällä jo pitkään, mutta en koskaan ajatellut, että tämä olisi osani. On olemassa vain yleinen toive siitä, että jollain tavalla voin olla avuksi.

Nokkosesta lähtee hienous kun ei ole jumalauta ruokaa

Suomen valokuvataiteen museossa esillä olevan Tuntuuko tutulta? -näyttelyn keskiössä on kymmenen päiväkirjamaista kuvasarjaa arjesta. Teokset ovat peräisin Valokuvataiteilijoiden liiton vuonna 2016 toteuttamasta Arjen kuvat -työpajasta, joka järjestettiin osana Itä-Suomen yliopiston hallinnoimaa Kaksi Suomea -tutkimushanketta. Hankkeessa suomalaista eriarvoistumiskehitystä tarkasteltiin yhdistelemällä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, journalismia ja valokuvataidetta.

TEKSTI Helmi Partanen
KUVAT Hannu Väisänen ja Saana Wang

Kahtiajakautumista on kuitenkin esillä vain yhdessä kuvasarjassa, ja siinäkin tilanteet ovat lavastettuja. Adolfo Veran sarjassa eriarvoistumiskehityksen voittajat kokoustavat isojen ikkunoiden äärellä ja häviäjät nukkuvat sanomalehtipinon alla hienostoalueen autotallissa. Kuvat ovat laskelmoituja, mutta eivät karikatyyrejä.

Eriarvoisuus ei ole vain toisistaan erilleen karkaavia palkkakuitteja, vaan myös arjessa koettua erottautumista hyvinvoivasta enemmistöstä.

Oivallukset elämän tarkoituksesta ja omasta osasta tehdään arkeen peilaten. Se tulee esiin näyttelyn kaikissa kuvasarjoissa. Hannu Väisäsen arjessa kasvatetaan chiliä ja opiskellaan aikuislukiossa, mutta samalla myös pohditaan mikropitsan olemusta ja viihtyisän kaupunkiympäristön merkitystä.

Arjen kuvat –projekti. www.arjenkuvat.fi
18/11/2016

Arto Timosen kuvissa on mukana aiemmin asunnoton Matias, johon Timonen on työnsä kautta tutustunut. Kuvat ovat perhealbumimaisia tallenteita elämän merkkipaaluista. Perhekuviin pääsy ei ole kiinni verisiteistä, vaan siitä kenen kanssa arki jaetaan.

Kuvasarjojen esittämä elämä ei ole surkeaa tai surkuteltavaa, mutta arjen hauraus välittyy. Toimeentulo on kiinni yhteiskunnan tarjoamasta sosiaaliturvasta, mutta usein myös läheisistä ihmisistä ja hyvästä tuurista. Vakaus on etuoikeus, jonka saavuttaminen on monesta tekijästä kiinni.

Kuvasarjoissa kuvattavan itseironia ivaa katsojaansa. Kuvaajat ovat opiskelijoita, työttömiä, yksinhuoltajia ja pitkäaikaissairaita. Asettumalla kuvissaan näennäisesti yhteiskunnan heille asettamiin stereotypioihin he tuovat roolinsa näkyväksi ja murtavat ne.

Toisin kuin voisi luulla, Tuntuuko tutulta? ei aseta eriytyvän yhteiskunnan vastakkainasetteluja Valokuvataiteen museon seinille helposti tarkasteltaviksi. Vertailun kohde on katsoja itse. Onko villiyrttien keruu minulle hifistelyä vai ravinnonhankintaa? Asetelma tekee näyttelystä paitsi väkevän kokemuksen, myös poikkeuksellisen representaation eriarvoistuvasta Suomesta. Yhteiskunnan erilaisia todellisuuksia tarkastellessa ei tule unohtaa omaa asemaansa.   

 

Tuntuuko tutulta? Valokuvia suomalaisesta arjesta. Suomen valokuvataiteen museo 7.2.-20.5.

Kuka luulet olevasi, Heikki Pursiainen?

Kuka luulet olevasi?

Olen tämmöinen keski-ikäinen perheenisä, entinen ajatuspajamies ja nykyinen yrittäjä. Kai se kuva, jota mä olen itsestäni yrittänyt projisoida, on sellainen räväkkä liberaali.

TEKSTI JA KUVA Vivi Säiläkivi

Yleensä ihmiset ovat ihan hyvin ymmärtäneet, millainen mä olen. Aina silloin tällöin joku yksinäinen Twitterin susi esittää näkemyksiään. Milloin mä olen vihervasemmiston edustaja ja milloin puolestaan pääoman juoksupoika. Joskus sitä kuulutaan äärioikeistoon ja joskus taas maahanmuuttajia hyysäävään vasemmistoon. Yleensä ottaen nämä ovat yksittäistapauksia. Mä olen itselleni paljon ristiriitaisempi kuin miltä mä ulospäin näytän.

Mitä teet tällä hetkellä ja miksi?

Tällä hetkellä suurimman osan työajasta vie meidän uusi Mustread-media. Sanoisin, että sisällöntuotanto, juttujen kirjoittaminen, on aika lailla dominoinut. Kun laskee perhe-elämän päälle, ei siihen paljon muuta jää. Tänään haastattelin Keskustan kansanedustaja Katri Kulmunia ja täytyy sanoa, että haastattelujen purkaminen on aika tylsää ja vaativaa hommaa.  

Mä olen huono pohtimaan mun omia motiiveja. Kun erkaannuin laskujohteisesta tutkijan urasta ja menin Liberaan, siitä lähtien olen elättänyt itseni kirjoittamalla ja puhumalla. Työ Mustreadissa on luonteva jatko. Liberahan oli kivaa työtä. Suurin syy lähteä oli se, että mahdollisuus tarjoutui. Olen aina ajatellut, että olisi kiva jotenkin käyttää Liberassa opittuja taitoja laajemminkin kuin vain ajatuspajaraporttien ja blogien kirjoittamiseen.

Mulla ei ole suurta narratiivia elämästä. Olen aina vähän ajelehtinut paikasta toiseen ja tarttunut tarjouksiin, jos niitä on tullut. Sanoisin, että mulla on jonkinlainen palo yhteiskunnalliseen keskusteluun, yhteiskunnasta kirjoittamiseen ja yhteiskunnan ajattelemiseen. Se on varmaan syy, miksi mä olen tässä nykyisessä työssä Mustreadissa.

Millä perusteella Mustread, vain päättäjille sisällön ilmaiseksi tarjoava media, on perustettu?

Mustread perustuu sille ajatukselle, kuinka tehdä korkeatasoisesta yhteiskunnallisesta journalismista taloudellisesti kannattavaa. Tää on sellainen viisasten kivi, jota monet ovat miettineet ja Mustread on yksi yritys siihen suuntaan. On oltava jokin liiketoimintamalli, joka tekee laadukkaan yhteiskunnallisen journalismin tekemisestä mahdollista.  

Meillä on pyrkimys erittäin vahvasti riippumattomaan journalismiin. Jos ristiriitaa tulee kannattavuuden ja journalismin välillä, journalismi voittaa. Totta kai olisi höpsöä teeskennellä, ettei tällaisia ristiriitoja tulisi, ja siksi niihin pitää valmistautua.

Kumpi menee edelle: journalistiset ideaalit vai päättäjien kohdeyleisöksi myyminen?

En missään tapauksessa olisi lähtenyt hankkeeseen mukaan, jos tässä ei olisi menty journalistiset ideaalit edellä. Meidän liiketoimintamallissa ei ole mitään erikoista. Ainoa, mikä poikkeaa, on se, että kohdeyleisö on erilainen kuin massalukijakunnalle suunnatussa mediassa. En näe ristiriitaa siinä, että meidän mediassa on tilausmaksu. Kukaan ei ole sitä mieltä, että New York Times ei täytä demokraattisen julkisuuden ideaaleja, koska siinä on tilausmaksu. En tiedä, mikä siinä on ihmeellistä, että toinen joutuu maksamaan muutaman kympin kuussa ja joku saa median ilmaiseksi.

Onko teillä erityistä agendaa, jonka perusteella haluatte vaikuttaa päättäjien toimintaan?

Meillä on samanlainen halu vaikuttaa päätöksin kuin muillakin laatumedioilla eli luoda tietoa, näkökulmia ja analyysiä, jotka voivat auttaa päätöksenteossa. Haluamme, että päätöksentekijät tekevät informoituja päätöksiä ja itse harkitsevat oman aatteensa nojalla, millaisia hyvät päätökset ovat. Meidän eetos on asiantuntijaorganisaatioeetos eli jokainen on asiantuntija omalla alallaan ja saa oman asiantuntemuksensa perusteella päättää, mistä haluaa kirjoittaa. Me ei voida pyrkiä kattavuuteen, kun meidän resurssit ei siihen riitä. Esimerkiksi yksi juttu jonka kirjotin, oli mekanismisuunnittelusta ja sen suhteesta opiskelijavalintoihin. Ajattelin, että se on sellainen juttu, josta ei ainakaan siinä laajuudessaan voi muista paikoista lukea.  

Tarkoitus on, että faktat ovat oikein. Tärkeää on myös, että julkaistavat jutut perustuvat tutkimukseen. Johtuen lukijakohderyhmästä ja resurssien määrästä me kirjotetaan valikoivasti asioista, jotka ovat meidän mielestä tärkeitä ja kiinnostavia.  

Mitä mieltä olet ”always follow the money” -lausahduksesta?

Se on monessa asiassa oikein hyvä lähtökohta. Jos tarkastelee instituutioita, joiden keskeinen periaate on välittää varallisuutta, silloin on syytä seurata sitä, minne raha menee. Kunnallisessa päätöksenteossa keskeisenä asiana on, että kunta verottaa ja jakaa uudestaan verovarallisuutta sekä tekee päätöksiä asioista, jotka suoraan vaikuttavat ihmisten taloudelliseen hyvinvointiin.  

Median ei ole taloudellisesti optimaalista tehdä, sitä mitä sen mainostajat, sponsorit tai jopa tilaajat haluavat. Jos ajattelee median toimintalogiikkaa, luotettavan maineen hankkiminen on taloudellisesti erittäin arvokasta. Kaupallisen median voi olla järkevää tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät ole sille lyhyellä aikavälillä taloudellisesti edullisia, jos se pystyy sillä osoittamaan luotettavuutensa. On taloustieteellisen analyysin näkökulmasta virheellinen tulkinta, että media toimii äänitorvena niille, joilta se saa rahat. Joskus journalistien ja mediatutkijoiden keskuudessa kuulee kummallista ajattelua siitä, että kaupallinen media on synnynnäisesti epäluotettava, koska se joutuu hakemaan markkinoilta oman rahoituksensa. Voi aivan hyvin olla liiketaloudellisesti kannattavaa olla puolueeton. Se voi olla just se tuote, mitä se media myy.

Ajattelen, että ihmisillä on paljon muitakin vaikuttimia kuin raha. Rahan mahdollistamat asiat ovat yksi merkittävä motiivi, mutta tuskin se tyhjentävästi kuvaa, mitä tehdään.  

Oletko koskaan epäillyt itseäsi?

Ne hetket, kun en epäile itseäni ovat aika poikkeuksellisia. Ei mulla ole mitään erityisen vahvaa luottamusta omiin kykyihini.

Onko mielestäsi olemassa jotain selkeää suuntaa, johon yhteiskuntaa pitäisi kehittää?

Suomea voitaisiin sysätä muutama piiru liberaalimpaan suuntaan markkinataloudessa ja arvoissa. Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomi on aika konservatiivinen maa. Poliittisen päätöksenteon täytyy olla taustalla ainakin markkinatalouden edistämisessä. Se, miten suomalaiset saadaan olemaan vähemmän konservatiiveja, on hankalampi juttu.  

Mulla ei ole illuusioita siitä, että saisin tuotoksillani aikaan mielipidemuutosta. Luulen, että niitä lukevat ihmiset, joilla on aika lailla samat arvot kuin mulla. Luulen, että vaikutusmahdollisuuteni arvokonservatiivisuuteen ovat aika vähäiset.  

Lainsäätäjillä tosin voisi olla liberaalimpi asenne. Lapsille tyrkytetään Jeesusta päiväkodeissa ja tätähän arvokonservatiivit kannattavat, mutta jos ajattelee amerikkalaista perinnettä, niin siellähän voi hyvin olla sekä konservatiivi että sitä mieltä, että Jeesus on sellainen asia, joka ei kuulu kouluihin.

Olisi hyvä, että ihmiset, jotka itse haluavat elää konservatiivisesti ajattelisivat, että valtion tehtävä ei ole puuttua siihen, mitä ihmiset ajattelevat. Tämän luulisi olevan monille konservatiiveille siedettävä ajatus. Mutta Suomessa on konservatiiveja, jotka haluavat, että valtio hoitaa myös uskonnolliset asiat. Sellaista ymmärrystä heiltä toivoisin, että liberaalissa yhteiskunnassa konservatiiveilla on oikeus olla konservatiiveja, mutta heillä ei ole oikeutta pakottaa muille konservatiivista elämäntapaa.

 

Kuka luulet olevasi, PastoriPike?

Kuka luulet olevasi?

Luulen olevani Suomen pioneeri. Sellainen, joka auttaa nuoria eteenpäin ja antaa heille rohkeutta olla oma itsensä. Yritän olla nuorille hyvä liideri ja jeesata niitä, jotka tarvitsevat apua.

TEKSTI Emma Viitanen KUVAT Pinja Ylioja

Pastor tarkoittaa latinaksi paimenta. Mistä artistinimesi tulee?

Siitä, että tein ennen gospel-räppiä Pastorit-ryhmässä yhdessä Prinssi Jusufin ja Joonatan Palmin kanssa. Sana kuvastaa myös itseäni, olen vähän sellainen ”paimenäijä”. Sellaista nimeä ei myöskään ole vielä kellään. Pelkkä Pike on tylsä, PastoriPike aiheuttaa hämminkiä ja pistää miettimään, että millainen toi tyyppi on.

Lisäksi toteat biiseissäsi olevasi visionääri, joka tarkoittaa tulevaisuuden hahmottajaa. Miltä tulevaisuudessa näyttää?

Esimerkiksi suomalainen muoti tulee menemään eteenpäin.Tuetaan enemmän niitä uusia tyyppejä, jotka tekevät vaatteita. Välillä ärsyttää, miten porukka ostaa tuntemattomilta tyypeiltä Jenkeistä vaatteita eikä tue kavereitaan Suomessa. Vaikka tietäisi tasan tarkkaan, mihin ne rahat menisivät. Lisäksi näen, että tulevaisuudessa nuoret osaavat auttaa toisiaan paremmin. Aina tulee olemaan kateellisuutta, mutta jos haluaa menestyä, pitää osata tukea muita.

Lisäksi olet kuvaillut itseäsi termeillä Hullutyyli, Aito G ja bulifleim. Mitä nämä tarkoittavat?

Hullutyyli meinaa sitä, että olen todella tyylikäs äijä. Ihan sama minne menen, niin huomaat, että mulla on todella hullu tyyli. Hullutyyli on toinen persoonani. Bulifleim on puolestaan se ADHD-Pike, joka tulee esiin keikoilla.

Aito G rakastaa toisia ihmisiä ja yrittää jeesaa heitä. Termi meinaa myös sitä, että olin pienenä aika ”bad boy”, sellainen gangsteri. Aito G voi olla siis molempia.

Tuot usein esiin sen, että teet työtäsi sen takia, että voit olla esikuva nuorille. Keitä ovat omat esikuvasi?

Isä ja äiti. Lisäksi Jumala on sellainen esikuva, jonka kautta pystyn rauhoittumaan. Musiikki- ja vaatepuolelta esikuvani on Kanye West.

Nuoruudessani mulla ei ollut paljoa esikuvia. Jokainen nuori tarvitsee mielestäni esikuvan, jottei tunne olevansa yksin. Mielestäni esikuvien pitäisi avautua enemmän, jolloin muillekin tulisi fiilis, että toi äijä pystyi avautumaan, miksen minäkin.

Miksi rupesit räppäämään?

En ole missään nimessä mikään kova räppäri, mutta mulla on karismaa. Jos sanon jotain, niin jengi kuuntelee. Lisäksi jos joku räppäri tekee jotain huonosti, niin haluan olla se tyyppi, joka itse samanlaisessa tilanteessa toimii paremmin. Joskus voin mokata, en ole täydellinen ihminen. Tai no olen, omalla tavallani.

Miten itse kuvailisit omaa musiikkiasi? Minkälaista musiikkia haluat tehdä?

Olen tehnyt aika paljon energistä musiikkia. Nyt yritän päästä sellaiselle levelille, jossa musiikissani olisi enemmän sanomaa, joka voisi oikeasti koskettaa nuoria.

Haluan, että jengi tajuaa, kuka PastoriPike oikeasti on. En ole aina riehakas ADHD, vaan todella tunteellinen äijä.

Miten musiikkisi eroaa muusta suomirapista? Entä oma musiikkisi Pastoreiden tuotannosta?

Ainakin niin, etten koskaan halua alistaa naisia. Lisäksi sen sijaan, että kiroilisin ja räppäisin esimerkiksi alkoholista, yritän saada musiikkivideoistani ja teksteistäni puhtaita. Haluan, että kaikki pystyvät nauttimaan musiikistani.

Musiikissani ei ole enää samaa gospel-sanomaa, joka siinä oli ennen. Yritän nykyään tuoda esiin enemmän omaa näkökulmaani. Ennen räppäsin Jumalasta, nykyään omasta elämästäni.

Kappaleissasi on paljon uhoa. Miksi?

Uhoaminen oli nuorena mulle tapa saada kunnioitusta, sillä olin todella kiusattu. Heikkoutta ei voinut näyttää samalla tavalla kuin nyt, vaan kaduilla piti olla kova, että pärjäsi. En pääse siitä helposti eroon, vaan se on mun elämäntyyli.

Sinulla on myös oma vaatemallisto, mikä on melko epätyypillistä suomirap-skenessä. Mistä sait inspiraation tähän?

Kanye West on isoin inspiraationi. Silloin kun Yeezy-vaatemerkki tuli, ajattelin, että jos toi äijä pystyy tekemään noin, niin miksi mä en? Mitä eroa meissä muka on? Okei, Kanyella on enemmän fyrkkaa.

Seksikäs-Suklaa huusi joskus metrossa, että “hei, hullu tyyli ku PastoriPike!” Päätettiin tehdä hashtag ja jengi innostui siitä. Siitä tuli myös vaatemerkkini nimi.

Suunnittelen itse merkin vaatteet ja saan inspiraationi 70-, 80- ja 90-luvuilta. Tutkin, mikä oli silloin se kovin juttu ja pohdin, miten voisin tuoda sen takaisin. Loppujen lopuksi muoti kiertää, se pitää vaan tuoda eri tavalla esiin. Suunnittelussa mulla on aina mukana Niklas – luottotyyppini muotiasioissa –  ja Jouni, joka on päägraafikkoni.

Ihailet Kanyeta ja hänen meininkinsä muistuttaa omaasi. Koetko olevasi Suomen Kanye West?

En ole ikinä sanonut itsestäni, että olen Suomen Kanye, vaan muut ovat sanoneet mulle niin. Hyväksyn tämän, miksi en olisi? Olen kuitenkin kulkenut jollain tapaa Kanyen jalanjälkiä, tehnyt perässä ja onnistunut siinä. Samalla olen tuonut tekemiseen omaa itseäni.

Onko sinulla idoleita suomirapin sisältä?

Cheek oli yhdessä vaiheessa. Hän on tehnyt hitosti duunia, vetänyt stadionin täyteen ja pistänyt suomirapin uuteen uskoon. En ole koskaan välittänyt Cheekin musiikista hirveästi, mutta hän osaa tehdä töitä ja on fiksu, kova bisnesmies. Siinä ihailen häntä. Kun Cheek tulee takaisin, hän tulee uutena ihmisenä, joka tekee asiat neljä kertaa kovemmin. Boom. Samaan pyrin itsekin.

Aito G jengi eli sinun, Graciaksen, Kingfishin, Bilen, Musta Barbaarin ja Sebastian Da Costan porukka, on monen huulilla juuri nyt. Mistä saitte idean tähän porukkaan?

Olen poiminut äijät mukaan elämän eri vaiheista, esimerkiksi Graciaksen ja Musta Barbaarin olen tuntenut lapsesta saakka. Suomessa ei oltu vielä tehty biisiä, jossa olisi vain tummia räppäreitä, joten päätettiin testata. Mentiin studioon ja sieltä tuli hitti.

Ketkä ovat planeetan aidoimmat G:t?

Minä itse, tietenkin. Lisäksi jokainen Aito G -äijistä on omalla tavallaan. Kingfish on yksi hoodigangsteri, Gracias on lyrikaalisesti yksi Suomen kovimpia räppäreitä. Bile on todella hyvä laulamaan, ”Suomen Weeknd”, ja Da Costa on kova räppäri, mutta ennen kaikkea ihan hullun hyvä tuottaja. Barbaari on puolestaan vähän kuin Martin Luther King Jr. Hän avasi meille portin isommalle yleisölle, koska jengi pystyi samaistumaan häneen nopeammin kuin meihin. Hän on äijä, joka puhuessaan ei peräänny sanomastaan vaan taistelee sen puolesta.

Voiko siis sanoa, että Martin Luther King Jr. oli Aito G?

Ehdottomasti. Hän on myös mun esikuva. Ja Malcolm X!

Jos ihminen voi olla Aito G, voiko hän olla myös Feikki G?

Ei missään nimessä, ei kukaan voi olla Feikki G. G ja feikkiys eivät käy yhteen, ei todellakaan.

Mikä fiilis sinulla on lavalla?

Tuntuu kuin olisin voittamaton. Siltä, että olen saavuttanut paljon ja tehnyt sen eteen duunia. Lavalla voin iloita siitä.

Vaikutat todella itsevarmalta. Jännitätkö koskaan lavalle menemistä?

Todellakin. Jännitän ihan hitosti aina kun menen lavalle. Joskus tuntuu, etten halua mennä keikalle ollenkaan.

Kun PastoriPikeä muistellaan sadan vuoden päästä, mistä sinut tullaan muistamaan: musiikista vai vaatteista?

Ei kummastakaan. Veikkaan, että mut muistetaan siitä, minkälainen ihminen olin.

Teko, josta haluan tulla muistetuksi on se, että Pike lopetti koulukiusaamisen. Että olin se, joka otti vastuuta ja uskalsi puhua asiasta enemmän. Aito G liittyy tähän, sillä Aito G yhdistää kansat: kukaan ei enää mieti millainen tai esimerkiksi minkä värinen olet. Uskon, että tämä tapahtuu kolmen vuoden sisään. Siihen mennessä olen stopannut ainakin jonkun kiusaamisen.

Urasi on lähtemässä toden teolla käyntiin ja olet silti saavuttanut paljon. Miltä näyttää PastoriPiken tulevaisuus?

Siltä, ettei lasteni tarvitse pelätä, kun he astuvat kadulle. Se on suurin tavoitteeni ja syy, jonka takia haluan taistella kiusaamista vastaan: että lapsillani ja vaimollani olisi hyvä olla.

SDP, miksi nukut?

Kun sitseillä lauletaan Oodi sitoutumattomuudelle, nousee muiden vasemmistopuolueiden kohdalla kannatuksen merkiksi useita lasejaan kilisteleviä opiskelijoita, mutta SDP:n säkeistön tullessa penkistä irtautuu vain muutama. Ei ole ihme, että parikymppisten opiskelijoiden pöytäjuhlassa demareita on vähän – onhan valtaosa puolueen kannattajista eläkeikää lähestyviä.

TEKSTI Marissa Rämänen KUVA Heidi Puomisto

SDP tuntuu puolueelta, joka on jämähtänyt menneisyyteen eikä vetoa nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan kasvaneisiin, tulevaisuuteen katsoviin nuoriin. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne vaikuttaa niin ikään unissakävelijältä, jonka konkreettiset teot puolueen kannatuksen lisäämiseksi näyttävät vähäisiltä.

SDP on myöntänyt, että heillä on vaikeuksia saada nuoria arvoliberaaleja kaupunkilaisia kannattajikseen. He ovat ihmisryhmä, joka itselleni täältä keskustakampuksen kuplasta katsottuna tuntuu oleelliselta äänestäjäryhmältä tavoittaa. Demarit jäävät vaaleissa vaille nuorten äänestäjien tukea, vaikka puolueen ohjelmasta todennäköisesti löytyisi myös meille kiinnostavia ja läheisiä tavoitteita, kuten oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja demokratiaa. Demarit ajavat paitsi jokaisen ihmisen ihmisarvoa, myös mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nämä kuulostavat omaan korvaani varsin hyviltä asioilta ajaa. Silti ääni sosiaalidemokraateille jää antamatta.

SDP:n imago-ongelmat eivät rajoitu vain siihen, ettei puolue tunnu nuorista houkuttelevalta. Puoluetta on kuvattu mediassa varsin ristiriitaisena ja hajanaisena. Rinne on otsikoissa harva se päivä – viimeksi kampanjoidessaan sinänsä hyväntahtoisesta perhepolitiikasta irvokkaalla synnytystalkoot -termillä. Erikoinen sanavalinta sai ymmärrettävästi aikaan negatiivisen palautevyöryn Twitterissä. Jopa puolueen omat jäsenet kritisoivat sanavalintaa, ja vertasipa SDP:n europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari Rinnettä natseihinkin. Kieltämättä sanavalinnassa on erikoinen kaiku, kun muistaa, että elämme vuotta 2017.

Rinne itse totesi sanavalintansa olleen tietoisesti räväkkä. Hän pyrki saamaan huomiota ohjelmalle, joka oli hänen mukaansa aiemmin sivuutettu. Hyvä ajatus sinänsä – mediassa esiin nousevat mielenkiintoiset persoonat ja raflaavat heitot saavat palstatilaa, mikä ei ole kovin tyypillistä SDP:n jäsenten monotoniselle, provokaatiota välttävälle viestinnälle. Provosoivat sanavalinnat ainoastaan provosoimisen vuoksi eivät kuitenkaan aina kannata. Rinteen sanavalinta aiheutti kyllä keskustelua, mutta jätti varjoonsa ajamansa asian: SDP:n perhepolitiikan.

SDP syntyi aikana, jolloin tiettyä puoluetta kannatettiin koko elämä. Demari oli demari vaipoista keinutuoliin. Nyt, kun äänestäjät saattavat vaihtaa puoluetta jokaisissa vaaleissa, on SDP:llä vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen ja saada puolelleen liikkuvia äänestäjiä. Sitä yritettiin räväkällä sanavalinnalla, joka kuitenkin sai vanhanaikaisella kaiullaan SDP:n näyttämään kankealta joukolta, jolla on vielä unihiekkaa silmissä.

Moitteiden sijaan Rinne on toivonut konkreettisia kehitysehdotuksia puolueelle. Konkreettisena toimenpiteenä Rinne voisikin harkita unesta heräämistä. SDP:ssä on painettu nyt riittävän monta kertaa torkkunappia. On korkea aika hyvästellä Nukkumatti ja herätä viimein tähän päivään.